Uusi Temples ja Sleaford Mods

Alkuvuosi toi mukanaan pari uutta kelpo kuunneltavaa.

Ensinnäkin Templesin maaliskuussa ilmestyvän kakkoslevyn uusin paljastus vahvistaa ennustustani siitä, että yhtye on riisumassa retronaamiaisasuaan ja viemässä visiotaan 1960-luvun psykedeliasta pikkuisen kohti 2010-luvun psykedeliaa. Tameimpaloitumista kuultavissa.

Myös Sleaford Modseilta saatiin vihdoin kuultavaksi maaliskuussa ilmestyvän English Tapas -levyn materiaalia. B.H.S on tutulla tavalla minimalistisen taustan saaanut Mods-junnaus, mutta samalla myös ehkä sitä ankarinta ja kovinta Sleaford Modsia vähän laulelevampi ja lempeämpi.

Perjantaibiisi: Jamie T – Tescoland

Tämä viimeisin Jamie T -sinkku ja video hellii perjantaisielua!

Minun silmissä Jamie T:llä on kaksi erilaista ja olennaista puolta – punkahtavan alkuperäinen ja räpähtävän moderni – joista molemmista tykkään. Ja aika lailla yhtä paljon.

Tämä Tescoland on nyt sitä sellaista alkuperäisen rosoista The Clash -Jamieä.

Tosi jees.

Temples – Certainty

Juuri, kun muisteltiin ystäväni kanssa retropsykedelisrockin Templesin debyytin (Sun Structures, 2014) hienoutta ja ihmeteltiin, että missä tämä yksi viime vuosien kiinnostavimmista brittiyhtyeistä oiken luuraa, ilmestyy tämä.

Kappale on tunnelmaltaan ja sävyltään aavistuksen modernimpi kuin yksikään yhtyeen aiemmista biiseistä, ehkä vähän sellaisella MGMT:n ja yhtyeen Congratulations-levyn tavalla. Erityisen paljon pidän Templesin kohdalla siitä, että kyse ei edelleenkään ole vain soundeista, vaan myös kappale on koukuttava.

Minulle Certainty toimii – olkoon maaliskuussa ilmestyvä VOLCANO-levy täten yksi ensi vuoden odotetuimmista.

Brittipopparin Flow: Sleaford Mods

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua artistia on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Tässä neljästä merkittävästä ensimmäinen:

Sleaford Mods (perjantai 12.8 klo 22.30 Black Tent)

sleafordmods

Olen vähän yllättynyt, että työväenluokkauskottavaa, rosoista ja suorasanaista punk-räppiä tekevä Sleaford Mods (Jason Williamson ja Andrew Robert Lindsay Fearn) tulee keikalle juuri Flow’hun, eikä esimerkiksi Tampereelle jonnekin vähän ränskempään ympäristöön. Sen lisäksi, että Tampere on Flow’ta jotenkin sleafordmodsmaisella tavalla elämänmakuisempi miljöö, on siellä myös ymmärretty yhtyeen päälle aivan erityisen paljon jo pidemmän aikaa.

Nottinghamiläisessä Sleaford Modsissa on paljon onnistunutta kulttibändimäisyyttä. Se on ollut olemassa jollain tavalla jo melko pitkään (tosin Fearnen tilalta musiikeista vastasi vuoteen 2012 asti Simon Parfrement), ”kunnon” albumeita se on julkaissut kolme. Duo on onnistunut herättämään pienessä piirissä hurmosta, mutta suuren suuri yleisö ei sen punk-rap-suunsoittoa kuitenkaan tahdo ymmärtää. Joidenkin mielestä Sleaford Modsien pari kolme vuotta kasvanut suosio voi olla jonkinlainen kupla.

Minusta parivaljakko ja sen pari viimeistä albumia ovat yksi viime vuosien jänskimmistä isoista pienistä jutuista – nyt on kyllä ihan super hyvä aika päästä kokemaan yhtye livenä.

On raikasta, että on olemassa yhtye, joka voi sanoa mitä tahansa. Brittihuumoritavalla räävitöntä, paksulla aksentilla suollettua suunsoittoa on viihdyttävä kuunnella, etenkin kun se on usein melko oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä. Pidän myös siitä, kuinka kappaleissa seilataan jossain vakavasti otettavan ja huvittavan välillä. Ylipäänsä yhtye tekee asiat omalla tavallaan – tuon kai voi nähdä Williamsonin mod-menneisyyden jatkeena.

”Weetabix, England, fuckin’ shredded wheat, Kelloggs cunts”

Musiikillisesti pidän kappaleiden tunkkaisesta soundista ja punk-tavalla puuhastelulta kuulostavista, pelkistetyistä taustoista. Kokonaisuuden kruunaa puolitiehen jäävä melodisuus.

Ai niin ja nyt Flow’n alla, kun Sleaford Mods ja The Last Shadow Puppets esiintyvät samlla festarilla, tuli mieleen Williamsonin twiitti parin vuoden takaa:

”Netflix. Worse than Miles Kane.”

Steve Mason – Meet The Humans

Skotlantilaisen Steve Masonin kolmas soololevy Meet The Humans on mahdollisesti vuoden 2016 paras albumi. Se on niin hyvä, ettei aiemmin talvella hullaantuneena ihastelemani Planet Sizes -sinkku ole edes levyn paras kappale.

Meet The Humans on todella tunnistettavaa Masonia, mutta toisaalta se myös poikkeaa edeltäjistään. Levy on Masonille ominaisesti näkemyksellinen, musikaalinen, kekseliäs ja rytmikäs, jopa niin rytmikäs, että se assosioituu baggyyn ja toisaalta artistin The Beta Band -yhtyeen kultti-indieen (esim. kappale Alive). Erityisesti levyn alkupuolella rytmikkyys on kevyempää ja heleämpää kuin vaikkapa vuoden 2013 Monkey Minds In The Devil’s Time -levyllä, joka oli paikoin aika uhmakaskin. Meet The Humansia voisikin kutsua vaikkapa yhdeksi kivoimmaksi tanssi-indiealbumiksi aikoihin – kuuntele vaikka aloitusraita Water Bored, Alive, Planet Sizes ja päätösraita Words In My Head ja ihastu.

Monkey Mindsin yhteiskuntakritiikistä, kokeilevuudesta ja konseptilevymäisestä teosmaisuudesta Mason onkin nyt liikkunut kohti helpompaa ja suoraviivaisempaa poppia: Meet The Humans on hyvällä tavalla helposti lähestyttävä ja ehkä siksi Masonin albumeista se, joka suuren yleisön on helpoin ottaa haltuun.

Sen lisäksi, että Masonin rytmi- ja melodiataju ovat jälleen kerran ilmiömäisiä, on miehen uuniikki lauluääni tietysti täyttä kultaa. Masonilla on taipumus saada kaikki, ihan kaikki kuulostamaan lempeältä, herkältä ja kuulaalta.

Mutta vaikka albumin tunnelma onkin pääosin kirkas, valoisa ja onnellinen, on levylle rakentunut tyylikäs kaari: alkun kepeyttä seuraa levyn keskivaiheilla ikävä ja haikeus, kunnes loppua kohden tunnelma taas raikastuu ja rytmi käynnistyy. Levyn hienous ei kuitenkaan missään vaiheessa rakoile. Albumi toimiikin sekä yksittäisinä popkappaleina että tyylikkäänä kokonaisuutena.

Ehkä tässä onkin syy sille, miksi Meet The Humans on niin upea: Steve Masonilla on taito tehdä, hyvin kaikki se, mitä hän tekee. Harva artisti on samalla tavallaan parhaimmillaan kaikessa. Jokaisessa kappaleessa, jokaisessa sävellyksessä, yksityiskohdissa, kokonaisuuksissa, jokaisessa yrityksessä välittää joku tunne.

Omat suosikkikappaleet levyltä: Water Bored, Run Away, Hardly Go Through, Alright, To A Door, Planet Sizes