Luukku 2: Vuoden 2020 levyjä

Muutamia vuonna 2020 ilmestyviä levyjä:

Courteeners – More. Again. Forever.

Tiedätte, että manchesteriläinen Courteeners on minun elämäni rakkauksia. Siksipä yhtyeen kuudes studioalbumi, heti tammikuussa ilmestyvä More. Again. Forever. on minulle yksi ensi vuoden odotetuimmista.

En ensin kamalasti hurmaantunut tästä albumin ensimmäisestä singlestä, mutta nyt voin kyllä jo tunnustaa tykkääväni. Kappale kajahtelee valtavasti yhtyeen vuoden 2013 Anna-levyä, jotain samaa on myös Falcon-albumin You Overdid It Doll -biisin kanssa.

Vaikka kappale kovasti Courteeners onkin ja ihan kelpo muutenkin, niin toivon kyllä, että tämä ei ole uuden albumin parhaita raitoja.

The Big Moon – Walking Like We Do

The Big Moon on yksi kiinnostavimpia uudehkoja yhtyeitä. Vähän sellainen astetta miiamaisempi versio Wolf Alicesta. Olen kehunut aiemminkin, miten tykkään laulajan Justine Frischmann -tavalla vähän lesosta laulutyylistä.

Syksyllä ilmestynyt Your Light on tämän vuoden parhaita kappaleita, Take A Piece taas ehta poppikappale (ja video tietty rakastettava). Odotan hienoa kakkoslevyä!

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportin ylpeys julkaisee uuden albumin tammikuun 31. päivä. Kiinnostavaa on se, että levyn toisena tuottajana on toiminut The Coral legenda James Skelly. Olen tykännyt levyltä lohkaistuista sinkuista enemmän kuin yhdestäkään yhtyeen aiemmasta, joten toivon ja odotan lisää tällaista vähän uudistettua soundia.

Yllättäen yksi vuoden odotetuimpia tämäkin, kiitos näiden mainioiden kappaleiden.

Circa Waves – Sad/Happy

Liverpolilainen kitaraindieyhtye julkaisee alkuvuodesta kaksi albumia, joista toinen kantaa nimeä Happy ja toinen Sad. Yhtye on kovin tuottoissalla tuulella, edellinen albumi ilmestyi viime huhtikuussa. Vaikka bändi ei kuulukaan niihin kaikista unohtumattomimpiin indieyhtyeisiin, niin onhan se nyt aika ihanaa, että joku vielä uskoo tällaiseen. Kelpo sinkkubiisi.

Kasabian

Yhtye on kertonut työstävänsä uutta albumia, toivottavasti se ehtii ilmstyä ensi vuoden puolella. Ei malttais odottaa! Edellinen albumi Crying Out Loud oli yhtyeen parhaita.

Jake Bugg

No, tähän en ole saanut mistään varmistusta, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi tämä hurjan hyvä uusi kappale. Myös keväälle ilmestynyt Brittikiertue kielii uudesta matskusta.

Muita kiinnostavia (tai melko) ensi vuonna uuden levyn julkaisevia yhtyeitä tai artisteja: Pet Shop Boys, King Krule, Nada Surf, Idles, The 1975, Mystery Jets, The Killers.

Toivottavasti lista täydentyy viellä vaikkapa Jamie T:n nimellä.

Mitäs muuta?

Soittolista: marraskuu 2019

Tervetuloa joulukuu!

En ole lainkaan marraskuu vihaaja. Rakastan möllöttää hämärässä ja vaipua omiin ajatuksiin. Olen tammikuun lapsi, ja äidin ja isän mukaan syntynyt keskelle synkkää lappilaista hämärää. En siis säikähdä kaamosta, pimeää, harmautta ja kylmyyttä.

Marraskuu oli kelpo, joulukuukin varmasti. Tässä menneen kuukauden uudet, kutakuinkin brittipopkelpoiset kappaleet. Listaan kuvaa klikkaamalla.

Viisi kertaa self-help -opas

Joskus viime talvena aloin saada useammalta eri taholta varovaisia vihjailuja siitä, että ehkä minun kannattaisi luopua kaikenlaisten self-help-oppaiden ja muun elämäntaitokirjallisuuden lukemisesta. Luopua siitä elämääni hallitsevasta metatasosta. Lopettaa analyysit, suunnittelu, kehittyminen, muuttuminen ja itseni auttaminen ja antaa vain mennä,

roll with it.

Samoihin aikoihin kuuntelin poikkeuksellisesti yhtenä aamuna radiota, vaikka en ikinä, ikinä kuuntele radiota. Ja juuri sen yhden kerran kun kuuntelin, tuli sieltä Oasiksen Roll With It. Pessimistinä tietysti mietin, että tässä se oppaista tuttu mystinen universumi nyt haluaa kertoa minulle, että pian häviän jonkun suuren luokan taistelun minua nokkelammalle ja näppärämälle.

Mutta mitä jos se universumi – tai sen keskipiste Liam Gallagher – halusikin yksinkertaisesti vain kertoa, että you gotta roll with it Miia, you gotta take your time.

Nyt vuoden verran hölläillessä olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä se kaikki viisaus ja tieto, jota hyvään elämään tarvitsen, löytyy rock-lyriikasta. Ja jotenkin niitä kirjoja simppelimmin. Vähemmän analyyttisesti, tiedostavasti ja haastavasti. Rock-lyriikka harvoin monimutkaistaa mitään, Oasis ei koskaan.

Tässä muutama kappale, joiden kanssa olen viime aikoina voimaantunut ja kasvanut ihmisenä – ja todennut elämäntaitokirjallisuuden turhaksi.

jakebugg

Jake Bugg – Two Fingers (2012)

Elämäntaitokirjallisuudessa kehotetaan hyväksymään mennyt ja keskittymään tähän hetkeen, menemään eteenpäin. Jake Bugg kehottaa näyttämään eiliselle kahta sormea.

So I hold two fingers up to yesterday
Light a cigarette and smoke it all away
I got out, I got out, I’m alive and I’m here to stay

Joo-o, tykkään kyllä tuosta Jake Buggin suoraviivaisesta fuck off eilinen -versiosta enemmän.

McAlmont & ButlerYes (1995)

Sen lisäksi, että tämä David McAlmontin ja ex-Suede Bernard Butlerin Yes on upea ysäriklassikko, yksi aikamme hienoimpia sävellyksiä, sovituksia ja tulkintoja, on se myös aivan ylivertaisen paljon elämässä eteenpäin vievä teos. Mikään, mikään kirja ei auta toipumisessa ja ylitsepääsemisessä niin kuin tämä biisi.

Yes I do feel better
Yes I do I feel alright
I feel well enough to tell you what you can do with what you got to offer

Kappaleen tekstin tunnelma on aivan huikea. Siinä voidaan vastoinkäymisen jäljiltä  paremmin ja vahvemmin, toki. Mutta aivan olennaista minusta on se itsevarmuus, jolla tekstin minä sanoo (sydän)surujen aiheuttajalle takaisin.

Se oivallus, että minussa ei ollut mitään vikaa, oli vain jotain, mitä sinä et minussa sietänyt tai tajunnut.

So tell me am I looking better?
Have you forgot
Whatever it was that you couldn’t stand
About me about me about me?

Stay away, stay away I’m better

Ykkösbiisi, kun haluat ottaa elämäsi sen yhden tyypin hallinnasta takaisin omiin käsiisi.

Paul Weller – Find the Torch, Burn the Plans (2010)

Yksi 2000-luvun elämäntaito-oppaiden suosikkimantra on ehdottomasti ajatus siitä, että jos haluat muutosta elämään, ole se muutos. Tyyliin jos haluat olla hoikempi, elä jo nyt niin kuin hoikka sinä eläisi. Tai jos haluat olla itsevarma, käyttäydy niin kuin itsevarma sinä käyttäytyisi.

Tai niin kuin Paul Weller sen ihanan mutkattomasti ja jotenkin tosi charmantisti muotoilee: huuda niin kuin tietäisit sen jo.

Sing it like you already own it

Scream like you already know it

Shout like you already know it

Oikeastaan laulu on läpikotaisin, aina kappaleen nimestä Find The Torch Burn The Plans ihan viimeiseen sha, la, la, sha-la-laahan asti rockiksi käänneettyä elämänohjetta. Enkä tietenkään keksi yhtään syytä olla kuuntelematta Wellerin kaltaista vanhaa viisasta miestä.

Richard Ashcroft – Crazy World (2000)

Käytän Richard Ashcroftin Crazy World -kappaletta usein sellaiseen lamaannuttavaan ”mulla ei ole mitään eikä ketään” -tunteeseen, joka on muuten kaikista nihkeistä fiiliksistä ehkä turhauttavin. Ongelma tässä luupissa on se, että se on äärimmäisen vaikea pysäyttää.

Useimmiten saan kuitenkin kiinni tuosta Ashcroftin But you’ve got that spirit/So please stick with it -rivistä ja alan uskoa siihen elämäntaitoihmistenkin suosimaan höpsötysajatukseen, kuinka hyvät asiat – rakkauskin – tulevat kyllä, kun vain jaksat elää muuten rakkaudellisesti ja sielukkaasti.

So you got no god
You got no love
To tell me off
But you’ve got that spirit
So please stick with it
This world wouldn’t be
A world without you in it

Kappaleet soittolistana Spotifyssa – päivitän listaa uusilla biiseillä jatkossa.

Festarikesä

Lily Allen ja Suede Ruisrockissa, Jake Bugg Provinssirockissa – vaikuttaa siltä, että joudun vielä näin kolmikymppisenä viettämään elämäni festarikesän.

Kyllä, kahdet festarit ja kolme vetonaulaa kesässä on festarikesä ihmiselle, joka on tottunut pistäytymään kesäjuhlilla maksimissaan joka toinen vuosi. Ja johan meillä se Blur-kesä viime vuonna oli.

Ja vuonna 2009 oli Lily Allen -kesä.

Tuolloin odotin Lilyn Flow-keikalta eniten tämän Chinese-kappaleen kuulemista. Kevätbiisi-09. Ja kaunis haavekuva siitä, kuinka yksinkertaista toisesta tykkääminen voi parhaimmilaan olla. Tai voisi:

You’ll make me beans on toast and a nice cup of tea
and we’ll get a Chinese and watch TV

Mutta kuinka kivasti voikaan lauluääni helähtää?

En vielä tiedä, mitä minun ja Lilyn yhteiselolle on tapahtumassa uuden albumin myötä. Muutaman kappaleen perusteella tuntuu että melko kauas on jo tultu niistä ensimmäisen levyn kekseliään popahtavista ska-hassutteluista tai kakkoslevyn heleästä ja raikkaasta popnäkemyksestä. Vaikka eihän sen huono juttu tarvitse olla, jos se on oikein.

Enkä myöskään millään haluaisi katkaista välejä ystävään, joka on ollut paikalla silloin, kun ystävää olen kaivannut. Kun ei se kevät 2009 varsinaisesti mikään elämäni kevät ollut.

Ja eihän siitä mihinkään pääse, että Lilyssä virtaa kaikesta mahdollisesta tulevasta huolimatta Cool Britannia -aateliston veri.

Soittolista: Vuosi 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!

Girl, don’t beat yourself up your best is good enough.

Tämä minun joulukuu meni nyt kaikenmoisten elämänmuutosten vuoksi vähän plörinäksi. Piti kirjoittaa vaikka hiton mistä. Paul McCartneysta, Embracen paluusta ja tietysti Jake Buggin uudesta levystä. Muun muassa.

Mutta mitenkäs kirjoitat uudesta, jos ainoa mikä tällä hetkellä puhuttelee, on vanha suosikki? Eikä siitäkään oikeastaan mitään sanottavaa ole, kun kaikki nyt olennaiselta tuntuva on jo sanottu. Siinä vanhassa suosikissa.

Niin. Jos olisin yhtään tatskatyttö, olisi nyt tässä elämän suuressa taitekohdassa just oikea hetki tatuoida jotain. Kiitos 2011 – 2013? Tai ehkä kuitenkin muistilappunen itselle:

And don’t be cruel, ’cause things do happen
And you know it’s not your fault
Don’t cover your wounds with the salt

Jake Bugg & Shane Meadows samassa veneessä

Siinä samassa, kun kalenterissa alkoi juosta marraskuu, tuli väsyminen. Elämään, elämäntilanteeseen. Kaikkiin tilanteisiin.

Väsyminen Jake Buggin uuden Shangri La -albumin odotteluun. Tulis jo.

Ja väsyminen hassutteluun – en vain voi sietää tätä videota.

Jake Bugg ja ohjaaja Shane Meadows samassa kumiveneessä on vähän niin kuin minun kulunut viikkoni. Sen verran väsynyt ja epäharmoninen veto, että sen toivoo tapahtuvan vain kerran.

Mutta eipä tässä hättää, enää reilu viikko ja elämmekin jo shangri-lassa.

Jake Buggin kakkoslevy Shangri La ilmestyy 18.11.

I’m free to say whatever I like, if it’s wrong or right it’s alright

Huikeinta tänään? Se, että salilla soi iänikuisen Radio Rockin sijaan soittolista – ja Oasiksen Whatever. Ihan yhtäkkiä. Kyllä kelpasi kyykätä. Treenasin tapani mukaan Adidaksen Gazelleissa, joten oli ihan pakko kurkistella, josko tiskin taakse ja soittolistan äärelle olisi eksynyt joku flirttaileva gallagheristi. No ei, seuraava kappale olikin sitten taas jotain bodarirokkia.

Muuta kiinnostavaa: The New Tigersin tämäniltainen keikka Kuudennella Linjalla ja Jake Buggin uusi single. Harrington on vaihtunut nahkatakkiin – ja sen kyllä kuulee.

 

Perjantaibiisi: The Strypes – Blue Collar Jane

Tänään oli täysin selvää, että haluan johdatella teidät viikonloppuun nimenomaan The Strypesin vakuuttavan debyyttikokopitkän avustuksella. Irlantilaisten teinipoikien kuun alussa ilmestynyt Snapshot-albumi on nimittäin ollut mielessä pitkälti koko kuluvan viikon.

Mainio kokonaisuus pursuilee kivoja, perjantain tunnariksi istuvia kappaleita (vaikka What the People Don’t See, jo kesällä rakastamani Hometown Girls tai What A Shame), mutta jotenkin tämä levyn ensimmäisenä singlenäkin ilmestynyt Blue Collar Jane videoineen vain kiteyttää yhtyeestä – ja ehkä minustakin – jotain olennaista ja jännää. Levyn vahvuuksiin kuuluvat minusta myös yhä edelleen ne The Strypes -hypen aikoinaan synnyttäneet coverit (esim. You Can’t Judge a Book by the Cover).

The Strypesin yhteydessä puhutaan luonnollisesti aina siitä, kuinka yhtye liikkuu musiikillisesti ja olemuksellisestikin menneisyydessä. Rhythm & blues, rock ’n’ roll, istuvat puvut ja niin edelleen. Minusta yhtye on samalla kuitenkin myös todella vahvasti kiinni tässä ajassa. Eipä nimittäin tarvitse olla mikään suuri trendien tulkki huomatakseen, että The Strypesinkin kiteyttämä old school ja pop-aikaa edeltävä rock ovat jo jonkin aikaa olleet olennainen osa uutta brittiläistä musiikkia.

Miles Kane, Palma Violets, Jake Bugg, Houdini Dax ja tuoreimpana vaikka The 45s. Ja lisää tulee. Kaikki katse menneisyydessä, alkuperäisyydessä. Jokainen omalla tavallaan, mutta myös samoihin inspiraatiolähteisiin – ja toisiinsa – sotkeutuneina. Ainakin löyhästi. Jaottelua ja lokerointia rakastava brittiläinen musiikilehdistö on tyylilleen uskollisesti kiteyttänyt tämän rhythm & blues/rock ’n’ roll/garage -akselista vahvasti vaikuttuvien hengenheimolaisuuden ilmiöksi. Bongattu ainakin termit beat revival ja noh, rock revival.

Ja minä eksyin näköjään tyylilleni uskollisesti tekstin alkuperäisestä tarkoituksesta. Eli siis, pistäkää Snapshot soimaan, se on tiukka. Ei mulla muuta.

Artikkelikuva: Unsplash