Le vintage: Tervetuloa Wales-bandwagoniin!

Le vintage eli vuosikertajuttu blogin arkistosta. Tämä juttu on julkaistu kaksi vuotta sitten, jalkapallon EM-kisojen aikaan. Tuolloin matkustin kisat läpi Walesin fanwagonissa, ja kokemus oli ikimuistoinen! Tämän vuoden MM-kisat ovat olleet minulle yhtä takinkääntöä, kiitos alkuvaiheessa tippuneen Saksan. Siksi muistelen haikeudella tätä Manic Street Preachersinkin liekittämää Wales-hurmosta. Never forget.

*****

Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.

Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.

Tässä touhussa on jotain.

Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.

Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.

1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan

Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.

Let’s not forget Gary Speed

And if he is looking down, then our love is all around

Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.

2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta

Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.

But now that France has arrived It feels so good to be alive.

3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta

Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.

Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.

Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.

Perjantaibiisi: Pete Doherty – Last Of The English Roses

Britannia, Englanti, jalkapallo, pop-musiikki, pop-kulttuuri, tennarit, verkkatakit, takit, tyyli… Rakastan sitä, miten nuo kaikki kietoutuvat yhteen.

Juuri nyt pitäisi varmaankin kirjoittaa siitä, miten it’s coming home. Tai siitä, miten brittiläinen musiikkimaailma on täynnä jalkapalloa huutavia, ilmiselviä jalkapallobiisejä, anthemeita ja hoilotuskertosäkeitä.

Mutta minusta juuri nyt on kiehtovampaa se, miten it is home. Se, miten jalkapallo on Englannissa, lävistää ihmisten arjen. Tai se, miten olennainen osa populaarikulttuurin kuvastoa jalkapallo on. Mutta ei vain ilmiselvästi, vaan jossain ilmiselvää julistusta syvemmällä. Taustakankaana, sivulauseissa, hienovaraisissa viittauksissa. Elokuvan henkilöhahmossa, joka on matkustanut New Yorkiin työkeikalle, vaikka Arsenal pelaa FA-cupin finaalissa (Ocean’s 8) tai rikossarjan Tottenham vs. Arsenal -heitossa (C.B. Strike).

strike

Siinä, miten usein julkisuuden henkilöiden Wikipedia-esittely päättyy tyyliin Tim Wheeler is an Arsenal F.C. fan tai siinä, miten olennaista on kertoa, että

Doherty is also known to be a devoted follower of Queens Park Rangers football club.

Niin, Pete Doherty on suuri QPR-kannattaja ja yksi niistä rokkareista, jotka olivat itsekin lupaavia jalkapallojunnuja (myös mm. Richard Ashcroft ja Nicky Wire). Sen lisäksi Doherty on runopoika, jolla on lyyrikon kyky kuvata englantilaisuutta, romantisoida sitä. Niin kuin vaikka tässä vuoden 2008 debyyttisoolokappaleessaan.

Kappale on ihana, ja oiva esimerkki siitä, miten jalkapallokuvastoa on luontevaa käyttää englantilaisuuden lyyrisenä maisemana, sen romantisoimisessa. Silloinkin, kun ei edes lauleta jalkapallosta. Nuoruuden viattomuuden, huolettomuuden, vapauden sekä ensirakkauden suloisen muistelun ja nostalgisoinnin kuvitukseksi sopii kaikkien englantilaisten tunnistama lähiön harmaa jalkapallokenttä ja QPR-kitissä pelaava Doherty. Tekstitasolla rakastan kappaleessa sitä, kuinka Doherty ei käytä unelmatytön, Englannin ruusun, kuvailuun vaikkapa adjektiiveja vaalea, suurisilmäinen ja kaunis, vaan tytön ihanuus, coolius, oikeanlaisuus ja ”englantilaisuus” tuodaan esiin sillä, kuinka tyttö melkein läikyttää lageria sekä erottaa QPR-jalkapalloilijat Rodney Marshin ja Stanley Bowlesin sekä Kappan ja Reebokin.

She knows her Rodney’s from her Stanley’s

And her Kappas from her Reeboks

Vaikka jalkapallo ei näissä kisoissa tulisikaan kotiin, säilyy se tietysti brittiläisessä populaarikulttuurissa kaikkien tunnistamana taustana, maisemana ja kuvituksena tapahtumille, muistoille, rakkaudelle, menetykselle. Tunteille. Lähiaikoina joko onnellisille sellaisille tai sitten kuvastona ja kerronnan keinona häviämiselle, taas yhdelle pettymykelle.

Artikkelikuva: Unsplash

Viime aikoina x 3

Yksi:

Jos suhtaudut jalkapalloon ja siihen kietoutuviin erilaisiin ilmiöihin samanlaisella mielenkiinnolla kuin minä, saatat innostua tästä The Guardianin artikkelista.

Artikkeli käsittelee hampurilaisen FC St Pauli -jalkapallojoukkueen kulttimainetta, sen kannattajia ja asemaa punk-uskottavana joukkueena.

Kaksi:

Tämän viikon lempparikappale on ollut tämä The 1975 -yhtyeen Give Yourself A Try. Biisin junan tavoin eteenpäin kulkeva nakutus ja korvissa vinkuva kitara ovat toimineet erityisen hyvin juoksulenkeillä. Ihana Placebo meets kunnon jumppajumputus.

En saa tästä tarpeekseni! Tämä soma oppitunti elämään löytyy myös kesäkuun soittolistalta.

Kolme:

Frightened Rabbit -yhtyeen Modern Leper -biisi

Skotlantilaisen indieyhtye Frightened Rabbitin laulaja-kitaristi Scott Hutchison teki toukokuussa itsemurhan. Ajatus ensin katoamiseen ja sitten itsemurhaan johtavasta sietämättömästä tuskasta, lohduttomuudesta ja voimattomuudesta on kamalan surullinen. En enää viime vuosina ole kuunnellut yhtyettä juurikaan, mutta bändin kiitelty ja kehuttu kakkoslevy The Midnight Organ Fight oli aikoinaan myös mulle merkittävä.

Tällä viikolla kuuntelin tätä The Modern Leper -biisiä ja huokailin ihastuksesta – edelleen todella hurmaava.

Hutchinsonin kuolema nousi otsikoihin uudelleen, kun Meltdown-festivaali kertoi organisoivansa Frightened Rabbitin keikaksi buukattuun slottiin jonkinlaisen paneelin rock-maailman mielenterveyshaasteista. Fiksu, ajattelevainen ja kaunis ele.

The Rhythm Method – Chin Up

Elämä on juuri nyt yhtä jalkapalloa. Kohtuullista siis, että saimme tänä vuonna edes yhden kelpo kisabiisin! The Rythm Methodin Englantia tukeva Chin Up on ihana! Mainio retroilu ja ysärilarppi, mainio kumarrus Englannin kisabiisihistorian suuntaan ja mainio Pet Shop Boys meets New Order -fiilistely. Sellainen good old England -tunnelma. Ja hei, biisi saa Englannin näyttämään kerrankin symppikseltä.

Niin, en todellakaan kannata Englantia, ja esimerkiksi Harry Kanen (en pysty edes lihavoimaan tuota nimeä) juhliminen olisi melkein kamalinta, mitä Arsenal-kannattaja voi tehdä. Mutta jalkapalloa ja Englantia kannatan kyllä. Fiilistelen mieluusti brittiläistä jalkapalloyhteiskuntaa ja sen ilmiöitä. Sellaista perheessä kulkevaa sydämen kannattajuutta, jalkapallon luontevaa roolia vähän kaikessa, sen merkitystä ihmisille. Arvokasta jalkapallohistoriaa ja sitä, miten jalkapallo ja kannattajuus nivoutuvat yhteen musiikin, tyylin ja pukeutumisen kanssa.

(Huliganismissa ei tietenkään ole mitään ihailtavaa.)

Ja vaikka en Englantia kannatakaan, niin jotenkin vihaan sitä näissä kisoissa vähemmän kuin aikoihin. Ystäväni totesikin, että Englanti on taas pitkästä aikaa cool. Ei uhoa, ei machoilua, vaan jotenkin vähän parempi meininkin.

Muutama saksankielinen suosikkikappale

Wales aloitti eilen jalkapallon EM-kisamatkansa voitolla, ja meillä Wales-fanwagonissa oli hauskaa. Tänään pelaa toinen suosikkijoukkueeni, Saksa.

Saksassa (ja germaanisessa Euroopassa) on jotain sellaista, mikä hellii minun sielua. Jotain kotoista ja tuttua. Olen matkustanut aika paljon Saksassa, asunut Itävallassa ja oleskellut pidemmän ajanjakson Kölnissä – ja aina ollut todella onnellinen. Ei kyse ole mistään suuresta Saksa-harrastuksesta tai fanaattisuudesta, vaan sellaisesta mutkattomasta hyvästä fiiliksestä ja myönteisyydestä, joka vain tulee jostain tosi luonnostaan.

Illan koitokseen on hyvä valmistautua saksankielisen musiikin kanssa. Tässä muutama oma kitarapopahtava taikka -rokahtava suosikkini.

 

Artikkelikuva: Unsplash

Super Furry Animals – BingBong

Super Furry Animals julkaisi tällä viikolla ensimmäisen singlensä seitsemään vuoteen. Jos Wales ei olisi mukana jalkapallon EM-kisoissa, tuskin löytäisin juuri tällaiselle BingBongin kaltaiselle ulostulolle perusteluja.

Mutta koska Wales on mukana kisoissa, tuntuu tämä kaikki psykedelinen jumputtelu jopa aika coolilta, hah!

Bing Bong is finally revealed to the world after its prolonged hibernation, released to bring colour and hope to Europe’s footballing, and semi- or non-footballing, nations. Bing Bong isn’t a song of victory or defeat, but a beacon of faith to return to when your best centre-forward gets sent off, or it rains at your festival.

Kivaa on tietysti se, että biisi on laulettu kymriksi, super tyylikästä se, että bändi on pukeutunut videolla Adidas-velho Gary Aspdenin  Adidas Spezial -sarjan Beckenbauer-verkkareihin.

Artikkelikuva: Unsplash

Tervetuloa Wales-bandwagoniin!

Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.

Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.

Tässä touhussa on jotain.

Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.

Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.

1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan

Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.

Let’s not forget Gary Speed
And if he is looking down, then our love is all around

Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.

2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta

Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.

But now that France has arrived It feels so good to be alive.

3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta

Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.

Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.

Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.

Le vintage: Mutta missä on Miles?

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Tämä juttu on julkaistu blogissa reilu vuosi sitten, 19.6.2014, kun jalkapallon MM-kisat olivat ajankohtaiset. Nyt ajankohtainen on Valioliigan avauskierros – klo 17 katsotaan Leighton Bainesia, kun Everton kohtaa Watfordin.

***

Alkuun on tarkennettava, että mitä jalkapalloon tulee, niin en kannata Englantia. Mutta.

Aina kun mahdollista, kannatan Leighton Bainesia.

10250183_10152933058329689_5577082467627724590_n

Jalkapallosta puhuvat popparit ovat heikkouteni, se on selvä. Mutta toimii homma toisinkin päin: popista puhuvat jalkapalloilijat, oi kyllä! Tämän tietää myös MM-kisoihin Brasiliaan työmatkalle matkannut ystäväni, joka nappasi Englannin joukkueen treenikeskuksessa vieraillessaan Facebook-seinälleni kuvan Leighton Bainesista, tuosta Englannin maajoukkueen puolustajasta. Kuva on muuten täydellinen, mutta siitä puuttuu Miles Kane.

Niin, todellakin. Muusikko Miles Kanen bestis, tukkajumala ja moderni modi-brittipoppari. Siinäpä syitä rakastaa jalkapalloilijaa!

Näiden liverpoolilaissällien ystävyydessä on metkaa muuten se, että Kane on Liverpool FC -kannattaja ja Baines pitkäaikainen Everton-pelaaja.

Mutta, tässä Miles Kane puhelee jalkapallosta ja ystävyydestä Leighton Bainesin kanssa.

Ja tässä Leigthon Baines puhelee musiikista, Glastonburystä. Ja toisessa videossa siitä, kun tapasi vahingossa Brasiliassa Morrisseyn, joka sattui yöpymään samassa hotellissa kuin Englannin maajoukkue (ok, tuosta nykyisestä Alex Turner -tukasta en niin perusta).

Kuva: Topias Kauhala

Mutta missä on Miles?

Alkuun on tarkennettava, että mitä jalkapalloon tulee, niin en kannata Englantia. Mutta.

Aina kun mahdollista, kannatan Leighton Bainesia.

10250183_10152933058329689_5577082467627724590_n

Jalkapallosta puhuvat popparit ovat heikkouteni, se on selvä. Mutta toimii homma toisinkin päin: popista puhuvat jalkapalloilijat, oi kyllä! Tämän tietää myös MM-kisoihin Brasiliaan työmatkalle matkannut ystäväni, joka nappasi Englannin joukkueen treenikeskuksessa vieraillessaan Facebook-seinälleni kuvan Leighton Bainesista, tuosta Englannin maajoukkueen puolustajasta. Kuva on muuten täydellinen, mutta siitä puuttuu Miles Kane.

Niin, todellakin. Muusikko Miles Kanen bestis, tukkajumala ja moderni modi-brittipoppari. Siinäpä syitä rakastaa jalkapalloilijaa!

Näiden liverpoolilaissällien ystävyydessä on metkaa muuten se, että Kane on Liverpool FC -kannattaja ja Baines pitkäaikainen Everton-pelaaja.

Mutta, tässä Miles Kane puhelee jalkapallosta ja ystävyydestä Leighton Bainesin kanssa.

Ja tässä Leigthon Baines puhelee musiikista, Glastonburystä. Ja toisessa videossa siitä, kun tapasi vahingossa Brasiliassa Morrisseyn, joka sattui yöpymään samassa hotellissa kuin Englannin maajoukkue (ok, tuosta nykyisestä Alex Turner -tukasta en niin perusta).

Kuva: Topias Kauhala

Perjantaibiisi: Fat Les – Vindaloo

Olkoon tämän kappaleen soittaminen blogissa (ja muutenkin) nyt sitten aina neljän vuoden välein toistuva traditio. Olen nimittäin ”fiilistellyt” kappaletta ensimmäisessä blogissani 22.6.2010, edellisten MM-kisojen aikaan.

Kappalehan nyt on mitä on ja homma muutenkin noh, vitsi. Musiikillisten hienouksien sijaan lienee syytä puhua symboliarvosta. Ja onhan se ihan veikeä.

Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex ”Blurin basisti” James ja Keith ”Lilyn isä” Allen tekaisivat uuden jalkapallohoilotuksen. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi (ykkösenä listalla oli tuolloin Three Lions ’98, vuoden 1996 EM-kotikisoihin tehdyn Three Lions -kannatuskappaleen hieman muunneltu versio).

Ja symboliarvoa on myös videolla, eikä vähiten toisen symboliarvoisen videon, The Verven Bitter Sweet Symphony -kappaleen ikonisen filmatisoinnin parodioinnin vuoksi. Mukana videolla on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien ”Country House” Hirst sekä Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan, mutta siellä hänkin jossain isänsä jalanjäljissä veljensä Alfien kanssa menee.

Näin coolia britanniaa siis vuonna 1998. Näin siinä käy, kun ihmisillä on hitosti rahaa ja vuosia jatkuneissa juhlissa pehmenneet päät. Ehkä ihan hyvä että ne juhlat loppuivat.

Artikkelikuva: Unsplash

The Class of ’92

Mitä Manchesteriin ja jalkapalloon tulee, niin en kyllä tunnusta punaista.

Mutta tämä juuri ilmestynyt The Class of ’92 -dokkari on silti nähtävä. Sen verran paljon viehätyn hienosti tehdyistä ajankuvista, noissa ajankuvissa esitetyistä ilmiöistä sekä tarinoista näiden ilmiöiden takana. Sukupolvikokemuksista.

Ja tietysti maailmasta, jossa musiikki ja jalkapallo kohtaavat. Etenkin jos siihen maailmaan kuuluu 90-luku ja Manchester. Ja hei, Manin hymy! Virne.