Alkuvuoden uusia kappaleita

RAT BOY – Don’t Hesitate

RAT BOY eli Jordan Cardy on vain niin huikea! Tuotteliaisuuden lisäksi nuorukainen onnistuu myös laadussa. Biisi biisin perään ulos tulee jotain todella näppärää ja koukuttavaa.

RAT BOY on onnistunut luomaan oman universuminsa, juttunsa, jossa yhdistyy monta kiehtovaa elementtiä. On Beastie Boys -vaikutteet, (britti)räpin otetta, Damon Albarnin brittipop-kauden mockney-laulua, Jamie T:n kaltaista uudehkoa britti-indiesoundia ja on Happy Mondaysista muistuttavaa tanssirockia. Scum-universumin viimeistelee vahva ja tunnistettava visuaalinen ulosanti, jossa mässäillään 90-luvun estetiikalla, katutaiteella ja nuoruuden räihnäisyydellä.

Don’t Hesitate on taas luottolaatuinen RAT BOY -biisi. Mahtis ysärimaailma ja kitarat, jotka muistuttavat Happy Mondaysin Step Onista. Välikilkatukset taas tuovat minulle spontaanisti mieleen Gomezin Whippin’ Piccadillyn klassiset välikilkatukset.

Kuuntele myös rockimpi ja aggressiivisempi, Jamie T:stä kovasti muistuttava Chip On My Shoulder.

Sleaford Mods – Kebab Spider

Sleaford Modsia parhaimmillaan. Biisi täyttää kaikki hyvän Mods-biisin vaatimukset: minimalistinen ja junnaava tausta, pieni melodinen tarttuva hetki, painava sana ja joku mieleenpainuva kertsihokema.

Ihan super hyvä! Uusi levy Eton Alive ilmestyy 22. helmikuuta.

Catfish and the Bottlemen – Longshot

Walesiläinen Catfish and the Bottlemen ei ehkä ole teidän kaikkien juttu. Yhtye voi tuntua brittipopparille ja brittirokkarille vähän liian geneeriseltä yleisrockilta. Minulle yhte on kuitenkin uponnut kivasti, ja erityisesti vuoden 2014 debyyttilevy Balcony teki vaikutuksen. (Toinen albumi olikin sitten aika plääh.)

Vaikka yhtyeen tekemisestä ehkä puuttuukin sellainen brittirock-eetos, niin joku tässä minua viehättää. Laulaja Van McCannin poikamainen laulu pelastaa lopputuloksen sellaiselta yleisäijärock-vibalta ja popahtavat kertsit ja melodiat hellivät popparin ja kitaraindien ystävää.

Longshot on perushyvä Catfish and The Bottlemen -kappale. Helppo hitti, jota ei kauheasti tarvitse pureskella.

Ian Brown – From Chaos to Harmony

Tämä viimeisin uusi Ian Brown on minun mielestä kolmesta jo julkaistusta kappaleesta paras. Vaikka ensimmäinen single First World Problems on myös huippu, niin tässä on enemmän jotain jänskää. Tykkään siitä, miten riisuttu kappale suurimman osan ajasta on. Jotenkin mainiota myös, että biisin wah-wah:t on itse Godlike Geniusin soittamia. Brown kun ei ole varsinaisesti mikään soittaja.

Kappaleen lyriikat ovat myös jotenkin todella Ian Brown -tavalla onnistuneet. Mielenrauhaa, enkeleitä, kaaosta, harmoniaa, leviävää iloa, kiviksi muuttuvia ruusuja. Koko kuvasto todella Ian Brown. Sellaista samanlaista yksinkertaista ja ilmiselvää elämän pohdintakuvastoa ja helppoa spirituaalisuutta, mitä Richard Ashcroft ja vähän myös soolo-Liam Gallagher harrastavat. Sopii legendoille ja uppoa minuun. Olenhan käytännössä ainakin puoliksi keski-ikäinen brittimies.

Ripples-albumi ilmestyy 1.helmikuuta.

Mitä levyjä toivoisin vuodelta 2019

Tänä vuonna ilmestyy monta odotettua albumia. Tulossa on levyt anakin seuraavilta: Ian Brown, Sleeper, Salad, Steve Mason, Sleaford Mods, My Life Story ja RAT BOY.

Noiden lisäksi olisi kiva kuulla ainakin Jamie T:stä, jonka edellinen albumi Trick ilmestyi vuonna 2016. Tuon jälkeen Jamie T on ollut mukana tekemässä Miles Kanen uutta Coup de Grace -albumia.

Olen tykännyt miehen viimeisistä tekemisistä ihan hurjasti – luottoartisteja siis. Tulispa uutta materiaalia pian!

Myös SULKia olen kovasti kaivannut. Shoegaze- ja psykedelisvaikutteista brittipoppia tekevä yhtye julkaisi No Illusions -levyn keväällä 2016 ja debyyttinsä kolme vuotta aiemmin. Toivottavasti yhtye ei ole kadonnut kokonaan, vaan palaa uuden tuotannon kera pian, kamala ikävä! Tällaisia huikeita uusia brittipopahtavia yhtyeitä ei todellakaan ole vara menettää.

Tänä vuonna uuden albumin kanssa paluun tekee jo lopettaneista brittipopyhtyeistä Sleeper,  Salad ja My Life Stroy. Mieti, miten huikeaa olisi jos noiden seuraksi saatais vielä uusi levy Shed Seveniltä!

Yorkilaiset julkaisivat toooooooodella hyvän paluulevyn (Instant Pleasures) vuonna 2017. Nyt vain toivotaan, että levyn saama lämmin ja kiitelty vastaanotto olisi innostanut yhtyeen biisinkirjoitusmaratoniin. Maailmassa ei ole koskaan liikaa Shed Seveniä.

Tiedätte, että Courteeners on minun elämän merkkiyhtyeitä. Yhtye julkaisi studioalbumin viimeksi vuonna 2016, eli ainakin teoriassa uuden levyn aika voisi olla tänä vuonna. Voi kuitenkin olla, etteivät manchesteriläiset ehdi miettiä kokonaista uutta albumia valmiiksi. Yhtyeellä kun on ollut St. Jude -debyytin juhlavuosihässäköitä ja ensi kesänä odottaa vielä biblical stadionkeikka Manchesterissä. Mutta toivotaan parasta!

Tuossa muutama yhtye tai artisti, joita kaipaan suuresti. Millaisia levytoiveita sulla on tälle vuodelle?

Kuva: Unsplash


Jamie T – B Sides (06-17)

Huikeaa, lontoolaisartisti Jamie T on taas kovin ajankohtainen. Ensinnäkin muusikko vaikuttaa olennaisena biisinkirjoittajana Miles Kanen juuri ilmestyneellä uudella albumilla, toiseksi hän julkaisi ihan hetki sitten kokoelmalevyllisen teitokoneelta löytyneitä lapsuudenkotidemoja, netissä aiemmin ripotellen ilmestyneitä harvinaisuuksia sekä uudempia singelejen b-puolia.

B Sides (06-17) löytyy esimerkiksi Spotifysta.

Ja täytyy kyllä sanoa, että tämä on yksi syksyn raikkammista kuunteluelämyksistä! Kokoelmaa hallitsee paluu viimeisteltyä tuotantoa edeltäneeseen aikaan ja raakilemaisiin kotidemoihin. Ja erityisesti juuri nuo hetket alleviivaavat hurjan hyvin Jamie T:n neroutta ja lahjakkuutta biisinkirjoittajana ja tulkitsijana.

Jamie T on esimerkiksi Lily Allenin ja Arctic Monkeysin ohella niitä indie-artisteja, jotka ovat luoneet uransa musiikkimailman ja musiikillisten tottumusten myllerryksessä. Kaikkien uran alkua leimaa itsetekeminen ja fanilähtöinen internet-suosio. Yksittäisten biisien jakaminen netissä. Jamie T:n kokoelmalevystä onkin saatu kiva kollaasi muusikon urasta – esimerkiksi viimeisimmän albumin aikainen Thomas Dunn sujahtaa uran alkuaikojen kotidemojen (esim. Fox News ja Oh My Girl), sekaan loppujen lopuksi mukisematta. Jotenkin siis ihanaa huomata, että Jamie T on ainakin jollain tavalla pitänyt kiinni siitä pienuudesta sekä tekemisen ja biisinkirjoittamisen tavasta, mistä kaikki hänen osaltaan alkoi.

Rat Boy – Scum

Blogista on varmasti käynyt ilmi, että Rat Boyn vasta ilmestynyt Scum-debyytti on ollut kovasti odotettu. Näin innostunut en ole ollut aikoihin mistään uudesta jutusta! Jos olet kuunnellut levyn, sinulla varmasti on siitä jo oma mielipiteesi. Ehkä tykkäät siitä yhtä paljon kuin minä, ehkä et oikein tajua tätä minun hurmosta.

Koska kyseessä on minusta loistava ja minulle tärkeä levy, ajattelin taas kerran kritiikin sijaan tarjoilla muutaman väliotsikon, jotka toivottavasti avaavat sinulle sitä,  miltä levy minun mielestäni kuulostaa ja tuntuu.

Musiikillinen sekamelska

Sekalmelskalevyissä on haasteensa, lopputuloksesta voi tulla levoton ja hahmoton joukko kappaleita, joista kaikki erottuvat toisistaan niin, ettei mistään saa enää kiinni. Mutta vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Jamie T., myös Rat Boy onnistuu limittämään, lomittamaan ja sovittamaan yhteen useamman eri musiikkityylin.

Scum-levyn runko ja Rat Boyn ydinjuttu muodostuu hip hopin, uudehkon kitaraindien ja 90-luvun brittipopin vaikutteille. Sen sijaan, että lopputulos olisi sekava, on Scum mukavasti polveileva teos, jossa kappaleiden väliin sijoitetut lyhyet siirtymä-ääninauhat ja nuorukaisen näppärästi joko räpähtelevä tai lauleleva ääni liimaavat kokonaisuuden yhteen, albumiksi.

Levyn hip hop -kappaleena kuuntele vaikka Beastie Boys -henkinen Move, aikamme kitaraindieksi taas voisin kelpuuttaa tuon mainion FAKE ID -renkuttelun. Ja se brittipop-kappale? No, se on taivaallinen ILL BE WAITING.

Yksi suosikeistani on myös levyn avaava TURN ROUND M8, jossa on minusta jotain Rat Boyn hienosti kiteyttävää koukuttavuutta.

Paras brittipop-kappale pariinkymmeneen vuoteen

Taisin jo sosiaalisessamediassa huudahtaa, miten Rat Boy on onnistunut tekemään parhaan autenttisen brittipop-kappaleen sitten vuoden 1997. Paljon huudeltu, tiedän, mutta niin se vain on! ILL BE WAITING todella on biisi, jota Boo Radleys tai Menswear olisivat vuonna 1995 säikähtäneet.

Innostukseni tätä kappaletta kohtaan on samaa luokkaa – tai jopa suurempaa – kuin muutama vuosi sitten australialaisen DMA’sin Oasis-kunnianosoitusta kohtaan tuntemani. Jos opettaisin yliopistossa brittipopin perusopintoja, pitäisin tämän kappaleen pohjalta luennon siitä, miten tehdään esimerkillinen, kaikkia välttämättömiä konventioita taidokkaasti hyödyntävä brittipop-kappale 20 vuotta brittipop-ilmiön hiipumisen jälkeen.

Vuoden 2017 brittipoppia

Sen lisäksi, että rakastan I’ll Be Waiting -kappaleeseen tallennettuja musiikillisia brittipop-kliseitä, houkuttelee minua ajatus siitä, että ihan koko Rat Boyn tekemisen voisi nähdä vuoden 2017 brittipoppina.

Tiedätte, että käsitykseni brittipopista ei rajoitu vain musiikkityyliin, tietynlaiseen kitarapoppiin, vaan näen sanan merkityksen nimenomaan ilmiötasoisena. Minun mielestäni näkemykseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että brittipop on jotain, mikä toistuu sukupolvesta toiseen, aina vähän uudenlaisena versiona. Eri sukupolvien luomia ja läpi elämiä brittipopin kerroksia yhdistäisi näin tietynlainen kitaroita rakastava pop- tai rock-ote, mutta myös joku tietynlainen fiilis ja asenne. Etulinjassa tapahtuva brittiläisen musiikkihistorian ja siihen yhdistettävien musiikillisten ja ulkomusiikillisten merkkien kierrättäminen ja hyödyntäminen. Tunnistettavasti englantilaisilla elementeillä pelailu. Jonkinlainen lad-swag ja lädiuskottava coolius.  Jonkin jo olemassa olevan sekoittaminen juuri tämän ajan henkeen.

Voisiko siis olla, että Rat Boy olisi juuri nyt se tyyppi, joka luo uutta brittipop-kulttuuria?

Ajassa kiinni

Niin, jonkinlaisella abstraktilla tasolla brittipopissa voisi siis olla kyse coolista nuorisokulttuurista, indiestä, joka kuulostaa hyvältä pubin, jalkapallon, kaljan ja tennareiden seurassa. Olennaista on olla samaan aikaan sekä taaksepäin katsova ja jo tehtyä ja tunnistettavaa hyödyntävä, mutta myös uutta luova ja juuri tässä ajassa kiinni oleva ote. Minusta Rat Boy onnistuu juuri tuossa. Nuorukainen tekee jotain, minkä 34-vuotias brittipoppari tunnistaa omakseen, mutta on samalla esillä omalle sukupolvelleen luontevalla tavalla – niin musiikillisesti kuin muutenkin.

Jos miettii menneitä sukupolvikokemuksia ja indieilmiöitä, yhdistää minusta niitä kaikkia se, miten ja missä niitä on eletty. Jotta jostain tulee ilmiö, on sen asian löydyttävä sieltä, missä nuoriso on ja tapahduttava siellä, misäs nuorios aikansa viettää. Siksi niin moniin historiassa merkittäviin musiikillisiin ilmiöihin on tallentunut merkittävä osa ajankuvaa. 90-luvun brittipoppia elettiin MTV:n ja Select-lehden kautta. 2000-luvun brittipopkerroksessa olennaista oli My Space, jonka kautta alkunsa saivat Lily Allenin ja Arctic Monkeysin kaltaiset sukupolvikokemukset. Kitaraindien uudessa hurmoksessa iso rooli oli NME-lehdellä –  puhuttiin jopa NME-bändeistä ja NME-soundista.

Samalla tavalla myös Rat Boy kertoo meidän ajastamme jotain. On Spotifyn ja YouTube-kanavan merkitys yksittäisten kappaleiden ja tunnelman ja idean levittäjänä. On nuorukaisen Scum-nimen ympärille koottu kokonainen imperium, konsepti, jonka harkittu ja viimeistelty fiilis kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan on niin vuotta 2017.

Niin ja sitten levyllä on tietysti tämä Rat Boyn näkemys Blurin Park Lifesta. Jälleen jonkinlainen tämän päivän versio brittipopista.

I was alright
Till they took me off my medication
Started slagging off my generation
And I don’t know why

Le vintage: Nimipäiviä

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä juttu on julkaistu alun perin vuosi sitten, 30.4.2016.

***

Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää mulle.

Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. Mistä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.

Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?

Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.

RAT BOY – REVOLUTION

Nuorisolais-Miia täällä hei! Vai pitäisikö kirjoittaa kaikki isolla? Kera z-kirjainten ja numeroiden?

Jos seuraat minua Instagramissa, tiedätkin jo, että Rat Boyn uusi Revolution-sinkku on minun tämän kevään tunnareita! Mainio! Nuorukaiselle tunnuksenomainen Jamie T meets Beastie Boys -juttu on tällä biisillä minusta ehkä hehkein ikinä.

Tykkään biisille onnistuneesti tallennetusta hyvästä meiningistä, tuosta söpön simppelistä ja tutun tarttuvasta poppikertsistä sekä niistä laulukohdista, joissa jannu kuulostaa nuorelta Liam Gallagherilta. Viehätyn myös noista videon Burberry-flirttailuista, eleganttien tyylielementtien ”roskaamisesta”, rähjäiseen Tesco-ympäristöön tuomisesta.

Niin, ehkäpä tuo sinisen skarpin takin, burberryhtävän kauluspaidan ja painokkaan kävelyn synnyttämä swag on sekin vähän Liamia…

Scum-debyttiä odotellessa.

PS. Tästä blogin vanhaan Rat Boy -tekstiin.

Perjantaibiisi: Jamie T – Tescoland

Tämä viimeisin Jamie T -sinkku ja video hellii perjantaisielua!

Minun silmissä Jamie T:llä on kaksi erilaista ja olennaista puolta – punkahtavan alkuperäinen ja räpähtävän moderni – joista molemmista tykkään. Ja aika lailla yhtä paljon.

Tämä Tescoland on nyt sitä sellaista alkuperäisen rosoista The Clash -Jamieä.

Tosi jees.

Viisi kertaa Later… with Jools Holland

Later… with Jools Holland – klassikko-ohjelma ja yksinäisten iltojeni ystävä. Julistan aina toisinaan, että mihinkäs minä mitään poikaystävää tarvitsen, kun minulla on sipsiä ja internet. Ja internetissä Jools Holland.

Olen jakanut blogissa miljoonia suosikkejani ohjelman historiasta, erityisesti 90-luvun brittipop-ajalta. Helmiä! Tässä viisi vähän ajankohtaisempaa suosikkia – kaikki ovat joko tältä tai viime vuodelta.

Jamie TPower Over Men (syyskuu 2016)

Ihan ihan uusi vierailu Jamie T:ltä. Kun kuulin kappaleen joskus muutama viikko sitten ekan kerran, olin vähän pettynyt, mutta tämän jälkeen joudun vähän kyllä ihastumaan siihenkin. Jamien lisäksi. Simppelillä tavalla symppis veto. Toisaalta, tykkäisin varmasti, vaikka mies laulelisi muromainoksia.

Tyyppi on vain niin ihana, minkäs teet.

UnderworldBorn Slippy (toukokuu 2016)

No mitäs tähän voi sanoa muuta kuin, että jes.

BlossomsGetaway (toukokuu 2016)

Tiedätte, että syttymiseni Blossomsille on ollut hiiiiiiidaaaaasta. Vieläkään en ole ihan siellä, mutta tästä livestä pidän todella paljon. Tässä on tietysti moni asia kohdallaan, mutta aivan erityisen sympaattista tässä on sellainen nuoren yhtyeen vilpittömyys, innostuneisuus ja hurmaava noh, epätäydellisyys.

Tuossapa muuten yksi Jools Holland -show’n parhaista jutuista: nuoret, uraansa vasta aloittelevat yhtyeet miljoonayleisön edessä.

Sleaford ModsJobseeker (lokakuu 2015)

Nottinghamiläisten veto vuoden takaa on tuntunut viime aikoina taas ajankohtaiselta, kiitos duon Flow-keikan. Melko identtistä Suvilahden keikan kanssa.

The LibertinesHeart Of The Matter (syyskuu 2015)

The Libertinesin paluulevystä tuli viikko sitten kuluneeksi tasan vuosi. Pidin sen kunniaksi itsekseni Anthems for Doomed Youth -bileet. Kuuntelin levyä, ihailin sen kansitaidetta, unohduin YouTubeen. Albumi liittyy vahvasti syksyyn, ehkä siksi se on taas rakas.

Minulle The Libertines ja Later…with Jools Holland kuuluvat aivan erityisen paljon yhteen. Näin yhtyeen esiintyvän livenä ekan kerran nimenomaan Joolsin vieraana (telkkarista toki) ja noh, pökerryin. Tuossa 2000-luvun alun Up The Bracket -sekoilussa ja tässä vuoden 2015 paluussa on sitä paitsi samaa vähän sinne päin -särmää ja charmia.

 

Kolme juttua, joista nyt pitää tykätä

Pitää ja pitää, mutta ainakin nämä tulevat mieleen, jos minulta kysytään tämän vuoden läpilyöntejä tai muuten sellaisia vuoden 2016 olennaisia juttuja. Ainakin näistä on nyt hyvä aika tykätä.

Rat Boy

Nyt parikymppinen Jordan Cardy, artistinimeltään Rat Boy, teki vuonna 2014 demon, lähetti sitä eri levy-yhtiöihin ja vuoden 2015 alussa syntyi sitten levytyssopimus. Vuoden 2015 lopulla alkoi radiokanavien ja musiikkilehdistön – ja toki yleisönkin – hypetys. Alkuvuoden aikana juttu on sitten vain kasvanut, kun nuorukainen on lunastellut taidokkaasti lupauksia ja odotuksia. Ehkä se vuoden 2016 virallinen tulokas Britanniassa.

Rat Boy muistetaan jatkossa varmaankin erityisesti Glastonburyn yllärikeikastaan, jonka veikkaan jäävän jonkinlaiseksi sukupolvikokemukseksi paikalla olleelle nuorisolle. Kai jokainen sukupolvi tarvitsee tällaisen urbaanin, hip hopilla tai sen sellaisella leikittelevän indiemusiikin äänen? Shaun Ryder, Mike Skinner, Jamie T – Rat Boy sopinee jotenkin tuohon jonon jatkoksi. (Itse taidan olla iätön, siirryn sen verran sujuvasti sukupolven äänestä toiseen…)

Blossoms

Minulla on ollut vähän vaikeuksia lämmetä Blossomsille, siksi yhtyeestä on kuultu täälläkin vain ohimennen, viime elokuussa. Pidin ensimmäisistä kuulemistani kappaleista kyllä, mutta kaikesta hypestä huolimatta en ole löytänyt sellaista hurmosta kuin olisin toivonut. Olisi ihana hypätä pitkästä aikaa johonkin vähän lujempaa kulkevaan bandwagoniin, käydä keikoilla, rakastua rumpaliin ja metsästää nimmarit sinkun kanteen. Suunnittelin kyllä hankkivani yhtyeen t-paidan, ihan vain koska kaikki Instagramissa seuraamaani super coolit muotibloggari/rokkarin tyttöystävät poseeravat sellaisessa.

En ole osannut täysin tulkita sitä, mikä yhtyeessä vielä tökkii (pidän esimerkiksi laulajan äänestä paljon), ehkä se on liian jumppaava rytmi tai joku tuossa soundissa. Voi myös olla, etten ole myöskään ihan saanut kiinni yhtyeen jutusta, se tuntuu vähän seilailevan.

Ehkä innostun Blossomsista sitten joskus,  kun se wagon on jo ajanut ohi. Yksi vuoden 2016 odotetuimmista debyyttilevyistä ilmestyy elokuussa.

Bill Ryder-Jones

The Coralin perustajajäseniin kuuluva, sittemmin yhtyeen jättänyt Ryder-Jones ei todellakaan ole mikään uusi tekijä. Sellaista pienen luokan mainetta ja kunniaa jo vuosia soolotekemisillään ja elokuvasävellyksillään kerännyt artisti onnistui kuitenkin aivan erityisen hyvin vasta vuoden 2015 lopussa julkaistulla West Kirby County Primary -albumillaan.

Selvästi hieno muusikko, joka on nyt kuluneen vuoden aikana viimein saanut vähän suurempaa huomiota ja laajempaa ihastelua.

Jamie T – Tinfoil Boy

Jamie T – aina hyvä idea. Vai onko? Ainakin nyt kepeässä kesälomamielentilassa nuorukaisen uusi – ja jotenkin vieraalta tuntuva – Tinfoil Boy -single kuulostaa aika raskaalta, erityisesti sen kertosäe.

Mutta toisaalta taas kappale on sellaisella Jamie T:lle ominaisella tavalla jotenkin cool ja pikkuisen kompleksinen. Täytyy vähän miettiä, että mikäs nyt on homman nimi, mitä artisti haluaa meille valinnoillaan kertoa.

Muutamalla kuuntelukerralla kovin epätrendikkään (ja ainakin nyt kovin epäviehättävän) kertsin lisäksi mieleen jää joku säkeistöissä Arctic Monkeysia ihanasti muistuttava. Ehkä se on lauluääni, Alex Turnerilta lainattu lauleleva mystisyys. Ehkä joku muu soundi.

Vaikka nyt vielä vähän epäilenkin, on mahdollista, että jossain vaiheessa pidän kappaleesta enemmän. Koska Jamie T nyt vain on. Ihana.

Nimipäiviä

Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää, mulle.

Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. MIstä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.

Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?

Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.

 

Inspiroi: Jamie T

Minun viime viikonlopun teema oli vähän sellainen ”Mihin minä mitään poikaystävää tarvitsen, mullahan on internet, ruokaa ja Jamie T”. En muista, mistä se ajatus sitten lähti, mutta siihen se johti, että vietin koko lauantai-illan voikkareita syöden ja Jamie T:n livetaltiointeja katsoen.

Olen niin rakastunut.

Löysin Jamie T:n verrattain myöhään, vasta vuonna 2014, nuorukaisen viimeisimmän albumin myötä. Outoa, tiedän, ovathan myös aiemmat albumit olleet todella kiiteltyjä ja huomattuja. Otin siis lontoolaisen kaksi ensimmäistä levyä haltuun jälkikäteen. Kaikilta kolmelta albumilta olen löytänyt syitä rakastaa, sillä Jamie T:stä on moneksi. On The Streetsiä ja Mike Skinneriä kiittävää sanomista, tietty se aina esiin nostettava Joe Strummer -kumarrus. Ja sitten on ihan vain sellaista astetta kiinnostavampaa indie-otetta. Jotain jännää.

Tämä on vuodelta 2009 ja minusta yksi veikeimmistä artistin kiteyttäjistä.

Olen nyt saavuttanut Jamie T:n kanssa sen tunteen, minkä toivon saavani aina, kun uuteen artistiin tutustun. Sen, että kyse olisi lopulta jostain enemmästä. Muustakin kuin musiikista.

Tässä tapauksessa kyse on siitä, että jos tuo tyyppi tulisi tuossa Vaasankadulla vastaan, pyytäisin sitä ulos. Pussaisinkin.

Mutta on kyse myös pusuja laajamittaisemmasta inspiroitumisesta. Siitä, että huomaan mielessäni pukeutuvani ensi keväänä sellaisen pohjoisenglantilaisen parkatakkisen lökäpöksylädin sijaan tuollaiseksi lontoolaishenkiseksi, vähän punkimmaksi hunsvotiksi.

Kittanaa harrington-takkia, kaposta nuhjufarkkua ja tummaa tennaria päälle siis. Näyttäisinköhän yhtä ihanalta?

Jamie T julkaisee ilmeisesti tänä vuonna neljännen levynsä.

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!

 

Soittolista: vuosi 2014

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!