Doves – Carousels

Doves julkaisi reilu viikko sitten ensimmäisen uuden kappaleen 11 vuoteen, mikä on valtaisaa! Kyseessä on kuitenkin yksi musiikillisesti upeimmista yhtyeistä ehkäpä ikinä.

Carousels-nimeä kantavassa kappaleeessa on oikeastaan kaikki se, mikä tekee manchesteriläistriosta Dovesin. Ja Dovesista totaalisen rakastettavan ja ihailtavan. Kappele lentää ja leijailee, kuten yhtyeen biisit usein. Lisäksi siinä on tietenkin perkussioita, tanssirytmikkyys ja sellanen svengi, jonka löytää vain nurouuden Manchesteristä ja sen Hacienda-klubilta. Tunnelma kappaleessa on Dovesille ominaisesti sekoitus melankoliaa, haikeutta ja onnellisuutta – biisi istuu moneen eri mielentilaan.

Dovesia on ollu ikävä. Olen elänyt muutenkin vahvaa Doves- ja post britpop -kautta koko alkuvuoden. Tämä comeback ei siis voisi tehdä onnellisemmaksi. Jimi Goodwinilla ja Williamsin veljeksillä on uniikki taito tehdä musiikkia, jossa yhdistyy hurjan monipuolinen manchesteriläinen musiikkihistoria, ambienttimainen tunnelmabiiseys, universaali pop ja ennakkoluuloton kokeilevuus. Onnea on huomata, ettei tuo taito ole yhtyeeltä kadonnut kymmenessä vuodesssa mihinkään.

Carousels on itkettävän onnistunut ja onnellistava paluu.

Soittolista: vuosi 2014

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

 

Sekalaista sakkia

Kokoelma jäsentelemättömiä ajatuksia asioista, jotka tapahtuivat jo tovi sitten tai jotka ovat jollain muulla tavalla pikkuisen raukkoja. Kuulostaa niin paljon tältä blogilta, että menköön.

Temples

Templesin Sun Structures -debyytti ilmestyi helmikuussa. Kuten joku saattaa muistaa, odotin kovasti. Levy on hyvä, todella hyvä. Ei kuitenkaan ihan täydellinen. Alku on todella vahva, upeita kappaleita. Toisella puoliskolla homma vähän tasapaksuuntuu ja alkaa jäädä äänimaiseman varaan. Valopilkut harvenevat. Mutta on levy soinut paljon ja ihanasti. Nyt kolahtavat erityisesti nimikappale ja Test Of Time.

Jimi Goodwin 

Doves-miehen Odludek-soolodebyytti ei ole käynyt ihan niin tutuksi, mitä suunnittelin. Sekava levy, josta ei meinaa jäädä mieleen mitään muuta paitsi levottomuus. Albumi tuntuu kirjavalta kokoelmalta Goodwinin kokeiluja, joita yhdistää ainoastaan miehen lauluääni. Välillä muutama koukuttava hetki, useimmiten tunnelma jollain tapaa kummallista. Tämä musiikillinen matka vaatii vähän lisätyöstämistä. Tai ehkä vain totean, ettei se ole kovin hyvä?

Superstarit

Luin jostain muotilehdestä, että Adidaksen Superstarit ovat tulleet niin sanotusti takaisin muotiin. Väite sisältää hölmön oletuksen siitä, että ne olisivat joskus menneet pois muodista. Ei minun maailmassani! Tytölle, joka on (melkein) valmis tatuoimaan The Verven Urban Hymns -albumin kansikuvan tisseihinsä, Superstarit ovat aina muotia! Ihme touhua.

Ja nyt pelkään, että ne minun ysärifarkut leimataan jotenkin nostalgisiksi, trendikkäiksi tai ironisiksi, vaikka oikeasti käytän niitä, koka Damonkin käyttää. No okei, käytti. Mutta silti: itsestäänselvyys, ei nostalgialla leikittelevä hupaisa trendi.

Svengali

Svengali-leffaa saa Anttiloista kympillä! Hankittu on, katsottu ei vielä. Mutta Vicky McClure kuulemma on ihana, taas. Ja elokuvan soundtraciltä löytyy muuten mm. tämä Miles Kanen hieno coverointi muutaman vuoden takaa.

Artikkelikuva: Unsplash

Kaksi huikeaa miestä yhdellä iskulla

Vuosi 2014 tarkoittaa ainakin kahta odottamisen arvoista soolodebyyttiä. Doves-mies Jimi Goodwin julkaisee Odludek-nimeä kantavan debyyttisoolonsa 24. maaliskuuta, Blur-legenda Damon Albarn Everyday Robots -levynsä huhtikuun lopussa.

Tällainen yhteispostaus lienee hyvä kohta miettiä, että mikä näitä kahta huikeaa miestä oikein voisi yhdistää. Ensimmäisenä tulee mieleen artistius. Molemmilta löytyy sellaista erityislaatuista ja artistimaista musiikkitaiteellista näkemystä, joka saa lopputuloksen kuulostamaan noh, näkemykselliseltä. Astetta pidemmälle viedyltä. Tavanomaisen yli ajatellulta.

Toiseksi tulee mieleen sielua hellivän lämpöinen lauluääni. Ja sitten kolmanneksi ehkä se charmantti partatyylikkyys.

Ennakkotiedot viittaavat siihen, että odotettavissa on parin levyllisen verran omakohtaisuutta. Goodwinin luonnehdinnan mukaan Odludek is not trying to be wilfully eclectic; it’s just a reflection of how I schizophrenically devour music. Albarnin tuotosta puolestaan on kuvailtu tyyliin his most soul-searching and autobiographical yet, explores nature versus technology. Albarnin tuntien tuo voi olla mitä vain.

Näiden ensimmäisten lohkaisujen perusteella vaikuttaa lisäksi siltä, että myös artistien menneisyys saa levyillä soida. Goodwinin Oh Whiskey! -kappaleen lopussa seikkailee hieno dovesmainen rytmikkyys, eikä Damon Albarnin Everyday Robots -albumin nimikkoraidankaan maisema loppujen lopuksi mikään vieras ole: pianovetoinen laulanta vangitsi viimeksi Blurin vuoden 2012 Under the Westway -singellä, koliseva ja vähän haahuileva äänimaailma muistuttaa Think Tankin mystisyydestä.

Lainaukset NME.com