HEY LYLA!Jotain uutta: Nile Marr
Posted on 26.4.2020
Nile Marrilla on musiikki ja Manchester verissä – hän on Johnny Marrin poika. Nuorempi Marr julkaisi juuri ensimmäisen soolo-ep:nsä. Ep on tehty Manchesterissä ja sen inspiraationa on toiminut Marrin rakkaus kotikaupunkiaan ja sen ihmisiä kohtaan. Ennen sooloartistiutta Nile Marr vaikutti Man Made -yhtyeessä, joka julkaisi albumillisen harmitonta kitarapoprockia.
Nile Marrin kolmen kappaleen Still Hearts -ep löytyy Spotifysta. Se on hyvä! Marrilla on aika kiva lauluääni – samaa sävyä kuin isällään, mutta vähän raikkaampi ja freesimpi. Kappaleissa on kauniita melodioita ja melodioita kauniisti soittavia kitaroita. Ei mitään ihmeellistä, mutta tarviiko aina ollakaan? Ja jos nyt vielä isä-Marriin halutaan verrata, niin onhan Nile selvästi isänsä poika. Erityisesti lennokas Hush voisi olla Johnny Marrin joltain soololevyltä.
Oma suosikkin on ep:n kolmas kappale The Pusher. Se on kappaleista popein ja leikkisin. Marr laulaa biisin kivasti, notkeasti laulellen.
Myös Marrin vanhempi soolokappale Part Time Girl löytyy Spotifysta.
Brittipopparin Manchester
Posted on 8.3.2020
Kokosin pienen kaupunkioppaan Manchester-fiilistelyjen tueksi. Mikään tyhjentävä listaus tämä ei ole – Manchester ei listauksilla tule valmiiksi. Kaupungin upeus ei ole yksittäisissä paikoissa – ihan koko kaupunki on se juttu.
Sain tekstin sisältöön apua ystävältäni, Manchesterin yliopiston alumnilta.
Alkusanat on vieraskirjoittajan.
************************************************************************
Alkusanat
Mistä aloittaa kertomaan Manchesterin musiikista? Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Tuntuisi hölmöltä aloittaa kotoa. Kaduiltahan kaikki lähtee. Klubeilta, keikkapaikoilta. Paikoista, ihmisistä, heidän vuorovaikutuksestaan. Mutta. Barbarism begins at home. Ja Factory Recordsin Anthony H. Wilson sanoi aina, että Manchesterissä on parhaat levykokoelmat, eli siksi aloitetaan kotoa ja levysoittimista.
Se levykokoelma-ajatus näkyy! The Stone Roseskin teki kitaramusiikkia, mutta kuunteli bändinä vähän kaikkea. Ehkä jopa enemmän mustaa kuin valkoista musiikkia. Ja se toi tiettyä twistejä sen musiikkiin. Oasis oli toki vähän eri, ja The Courteeners, mutta erilaisuuskin, kaavoista poikkeaminen on juuri Manchesteriä. Janice Graham Band on erityisesti sellaista outoutta, monen tyylilajin sekamelskaa, että se ei voisi tulla kuin Manchesteristä. Sitä kertomaan ei tarvita edes Love Letters -kappaleen Manchesterin aksenttia. ”One day I hope you can come live with me in Manchester, the rainy city.”
Juuri levykokoelmiin liittyy varmasti Manchesterin monikulttuurisuus. Se on riittämiin ollut sellainen sulatusuuni, missä eri ihmiset ovat tehneet yhdessä juttuja. Mitä kohtaamisia! Sellaisia mitä ei voisi keksiä ja käsikirjoittaa. Nuori Ian Brownkin oli joskus ollut Hulmen vanhoissa betonitaloissa samoissa bileissä amerikkalaisen soul-laulaja Geno Washingtonin kanssa. Erikoinen kohtaaminen erikoisessa paikassa, mutta “this is Manchester, we do things different here”.
Moss Sidessa, Manchester City FC:n vanhan Maine Roadin stadionin kulmilla, on ollut eläväinen afrokaribialainen skene reggaen ja funkin suhteen. Ja myöhemmin räpin. Kuin Amerikassa. Musta alue jossa mustaa kulttuuria, mistä toki valkoisetkin ovat diggailleet. Manchesterissä on ollut suhteessa vähemmän rasismiakin kuin monessa muussa Englannin kaupungissa. Jo joskus 1800-luvulla paikalliset kauppiaat vastustivat orjuutta, ja sitten on kaupunkiin tullut paljon siirtolaisia vähän kaikkialta. Yhteiselo on aliarvostettu voimavara.
Sitä kautta pitää totta kai mainita myös irlantilaiset. Sen on pakko ollut olla merkittävää, että irlantilainen musiikkiperinne, ja irlantilainen suhde musiikkiin ja laulamiseen tuli niin isoissa määrin Manchesteriin. Katsokaa nimiäkin. Johnny Marr, Morrissey, Gallagherit, Liam Fray!
Edelleen Manchester on hauska sekoitus äärimmäistä paikallisuutta ja äärimmäistä kansainvälisyyttä, mikä on pitkään näkynyt musiikissa. Ollaan oltu manchesteriläisiä, mutta katsottu myös maailmalle. Onhan se hassua, miten joku Manchester otti teknoa Detroitista ja housea Chicagosta, ja paketoi ne Haciendassa omanlaiseksi osaksi koko maailman klubikulttuurin kehitystä ja kasvua. Mitä musiikkia Manchesterin lähiönuorisokin saikaan essopäissään tanssia!
Tai otetaan New Order. Tavallaan se on juttuna todella manchesteriläinen, ja siitä saisi juuri sen tarvittavan soundtrackin harmaudelle, sateelle ja punatiilisille taloille, mutta silti se on myös mullistavan kansainvälinen, kun musiikissa on elänyt Kraftwerkin Düsseldorfia vietynä Manchesterin kautta Ibizalle ja maailman tanssiklubeille.
Jollain kummalla tavalla Manchester on lähes aina osannut katsoa eteenpäin. Eläköön historia ja manchesteriläinen tarina. Jalkapallossa, musiikissa, ja kaikessa. Mutta sanottakoon samalla, että fuck nostalgia! Keskitytään tähän päivään. On sanonta siitä, että mitä Manchester tekee tänään, muut tekevät huomenna. Alan Turing antoi Manchesteristä käsin maailmalle tietokoneenkin.
Taas musiikissa sitä hassua sekoitusta, mitä Manchesteristä löytyy. Se on pohjiltaan työväenluokkainen ja Labour-vasemmistolainen, mutta silti myös kauppiaiden kaupunki. Manchesteriä pidetään teollisuuskaupunkina, mutta ehkä jopa enemmän se on ollut varastoimisen, jalostamisen ja eteenpäinviemisen kaupunki. Siellä tehtiin tuotteita, mutta myös vietiin ja tuotiin niitä maailmalle ja maailmalta Manchester Ship Canalin kautta. Engels ja Ecstacy. Kumpikin liittyy Manchesteriin.
Samaa henkeä voi halutessaan nähdä musiikissakin. On pohjoisenglantilaista Labour-työväenluokan aitoutta, mutta myös halua viedä musiikkia maailmalle ja olla jotain isoa ja parasta. Factory Records päätyi olemaan kumpaakin. Omaehtoista, taiteellista, aitoa, kompromissitonta, visionääristä, mutta myös mullistavaa ja maailmaa muuttavaa. Katastrofaalista rahankäyttöä, mutta legenda on tärkeämpi.
Pyhiinvaelluspaikkoja Manchesteristä löytyisi, mutta ei se ole liiaksi museoinut ja kaupallistanut musiikkihistoriaansa. Ja siksi se ei olekaan vielä menneisyyttä, vaan edelleen nykypäivää. Ei ole musiikkimuseota eikä mitään bussikierrosta keskeisille paikoille. Manchester ei ole Liverpool. Oli toki edesmenneen Inspiral Carpets -rumpali Craig Gillin oma kierros, mutta se oli konseptina erilainen, koska kertojana oli yksi osallisista. Manchesterin musiikki elää pikemminkin levykaupoissa ja baareissa ja keikkapaikoissa. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka nyt tuloerot kasvavat, raha jyllää ja keskusta hipsteröityy. “Pohjoisen Lontoo”, sanotaan. Kauhea vertaus tavallaan.Ehkä hienointa olisi että Manchester löytäisi taas jotain todella uutta. Isosti. Vaikka räpissä, mistä on merkkejäkin. Tai jossain vieläkin erilaisemmassa. Jostain minkä ymmärtäminen kuuluu vain niille, jotka ovat siellä. Ja taas omalla twistillä. Koska Manchester. Koska we do things different here.
Helsingissä 6.3.2020
Nimim. Rusholme Ruffian
Levykaupat
Piccadilly Records, 53 Oldham Street
- Vuonna 1978 perustettu levykauppaklassikko. Paljon nimikirjoituskeikkoja!
Sifters Records, 177 Fog Lane
- ”Mr Sifter sold me songs / When I was just 16 / Now he stops at traffic lights / But only when they’re green.” Oasiksen Shakermaker-kappaleesta tuttu levykauppa irrottelee somasti sisustuksessaan Oasis-yhteydellä. Käytettyjä levyjä.
Vinyl Exchange, 18 Oldham Street
Vinyl Revival, 5 Hilton Street
- Levyjä, julisteita ja muuta hienoa pop-koristetta.
Kingbee Records, 519 Wilbraham Road, Chorlton
Muita kauppoja
Afflecks, 52 Church Street
- Afflecks on iso sisätori, josta löytyy vähän kaikenlaista putiikkia ja myyntikojua. On vintage-vaatteita, levyjä, julisteita, koruja, sisustustavaroita, sarjakuvia, naamiaisasuja… Vähän niin kuin Lontoon Camden Town Market sisätiloissa. Vierailun arvoinen paikka.
Retro Rehab, 91 Oldham Street
- Kuratoituja vintage-vaatteita Norther Quarterin kivassa ympäristössä.
Pop Boutique, 34-36 Oldham Street
- Herttaisen vintagekauppaketjun myymälöitä on Manchesterissä kaksi. Tämä myymälä on perustettu vuonna 1994 – on siis nähnyt brittipopin hurmosvuodet, mikä on ihanaa. Söpöjä 2nd hand -vaatteita vaikkapa brittipop-univormuun, myös merkin omia replikoita. Lisäksi huonekaluja ja muuta krässää. Ja kahvia!
Bags of Flavor, 33 Tib Street
- Vintageputiikki Northern Quarterissa. Casuaalia vaatetta ja Adidaksia!
Oxfam Originals, 51 Oldham Street
- 2nd hand -ketjun mainio myymälä, hyvä valikoima Adidasta, Levi’stä, Fred Perryä, retroa, verkkatakkia, tennaria…
Oi Polloi, 63 Thomas Street
- Merkkivaatteita (miehille) tyylikkäällä Manchester-otteella. Soma itsenäinen putiikki.
Fred Perry, 11 Police Street
- Koska Manchesteristä ostettu pikee on enemmän kuin vain pikee.
Baarit ja pubit
Night & Day Cafe, 26 Oldham Street
The Night & Day holds memories
Liam Fray, Courteeners – Lullaby
But when I think of it now all I see
Is you at the back and you’re starting to cry
I wish I could have sung you a lullaby
- Klassikko Northern Quarterissa. Paikka on avattu vuonna 1991 ja se oli sulkemisuhan alla meluhaasteiden vuoksi vuonna 2014. Useat paikalliset muusikot osoittivat tukensa paikalle, ja yhteisymmärrys melutasoista paikallisten asukkaiden kanssa löytyi.
- Night & Day on ollut useiden tärkeiden yhtyeiden keikkapaikka nimenomaan uran alkuvaiheessa.
- Brittipop-yhtye Marion harjoitteli aikonaan paikan kellarissa managerinsa Joe Mossin luvalla (myös The Smithsin ex-manageri). Moss buukkasi tuolloin bändejä paikkaan.
- Johnny Marrin Dynamo-kappaleen video on kuvattu paikassa.
- Kantsii tarkistaa keikat, mutta on kiva paikka myös vaikkapa päiväkaljalle!
The Star and Garter, 18-20 Fairfield Street
- Kulttipaikka, josta Courteenersin mukaan löytää lohtua.
The popularity trap strikes again
Liam Fray, Courteeners – Modern Love
You don’t need this fools cause you’re incroyable
(Which is French for incredible)
We found solace at the Star and Garter
No malice, I can feel you coming alive
Star and Garterissa on joka kuun ensimmäinen perjantai The Morrissey Smiths Disco, jota myös Courteenersin jäsenet ovat hostanneet. Koska niiiiiin monet Courteeners-kappaleet tapahtuvat Manchesterin yöelämässä, löytyy yhtyeeltä tietysti myös The Smiths Disco -niminen biisi.
Please
Please can we
Please can we go
To the Smiths disco
Everyone will be there
And I’ll choose what to wear
About four weeks beforeOn the corner
Liam Fray, Courteeners – Smiths Disco
Of Fairfield street
Where the ladies of the night tend to meet
If I’m not there I will be at the bank near platform eleven
Soon we’ll be in heaven
Student’s Union, 335-337 Oxford Rd, University of Manchester
- Tarinan mukaan James on perustettu täällä. Tärkeä keikkapaikka – niin monet olennaiset yhtyeet ovat soittaneet täällä.
Apollo, Stockport Road
- Isompi keikkapaikka, jonka vieressä Johnny Marr asui aikoinaan.
The Ritz, Whitworth Street
- Klassikko keikkapaikka – täällä The Smiths soitti ensimmäisen keikkansa. Samalla kadulla oli aikoinaan legendaarinen The Haçienda -klubi ja jonotus rientoihin on tapahtunut samoilla kulmilla. Nyt vuonna 2002 sulkeutuneen The Haçiendan tiloista Whitworth Streetin ja Albion Streetin kulmasta löytyy asuntoja.
Big Hands, 296 Oxford Road, University of Manchester
The Temple, 100 Great Bridgewater Street
- Big Hands ja The Temple ovat saman perustajan kulttipaikkoja, sisarpubeja. Soma, kiva, helposti lähestyttävä ja mutkaton tunnelma.
- Manchesterin tunteva ystäväni kuvailee paikkoja Elbow– ja I Am Kloot -henkisiksi – Elbow’n Guy Garvey on suuri paikkojen puolesta puhuja ja tuttu näky baaritiskillä.
- The Temple sijaitsee katutason alapuolella ja on entinen julkinen WC!
- Elbow’n kappaleella Grounds for Divorce Guy Garvey laulaa ”There’s a hole in my neighborhood /Down which of late I cannot help but fall” viitaten juuri The Templeen ja sen sisäänkäyntiin. .
South, 4A S King Street
- Yökerho, jossa järjestetään ainakin merkittävien keikkojen after partyja – juuri nyt ainakin Liam Gallagherin ja Blossomsin keikoille.
- Kun kaikki on Manchesterissä niin north, niin tämän baarin nimeksi laitettiin läpällä South – hah!
The Deaf Institute, 135 Grosvenor Street
- Ruokaa, juomaa, tapahtumia.
Jimmy’s, 27 Blossom Street
- Uudehko paikka, jossa keikkoja, rockia ja drinkkejä. Täällä voi bongata nousevia rock-bändejä.
- Paikan perustivat naughties-indietä soittaneen One Night Only -yhtyeen veljekset.
Hard Rock Cafe, Exchange Square
- Lähinnä, koska esillä on faneille krääsää, mm. Noelin valkoinen puku All Around The World -biisin videolta on ainakin joskus löytynyt paikan seinältä.
G-Mex
- Vanha Manchester Central -rautatieasema – hieno rakennus! Paikka oli vuosina 1986 – 1995 manchesterin ykköskeikkapaikkoja, ja mm. Oasis ja The Smiths soittivat täällä kuuluisia keikkojaan. Nykyään jonkinlainen messutila.
Dry Bar
- Factory Recordsin vuonna 1989 perustama paikka, joka tosin myytiin vuonna 2017. The Hacienda -klubin sisarpaikka oli tärkeässä roolissa sekä Madchesterin että Brittipop-kauden aikana.
- Tänne sijoittuu 24 Hour Party People -elokuvan kohtaus, jossa Shaun Ryder ampuu peilin rikki.
Alueita
- Oldham Streetin liepeiltä löytyvä urbaani putiikkien, levykauppojen, kahviloiden ja vaihtoehtoelämän alue.
Piccadilly Gardens
- Piccadilly Gardensin remonttia ja modernia ulkoasua on kritisoitu paljon. Noel Gallagher on todennut, että Piccadilly Gardens näyttää siltä, kuin sen olisivat suunnitelleet “fucking students”!
Chorlton
- Badly Drawn Boyn eli Damon Goughin kotialue. Menestysvuosina pipopäähän saattoi törmätä ainakin Lead Station -ravintolassa, joka on vanhaan poliisiasemaan rakennettu ravintola. Myös Doves-yhtyeen muusikot ovat Chrolton-heppuja ja tuttu näky paikallisissa ruokaloissa ja juomaloissa.
- Mainio Kingbee Records -levykauppa löytyy alueelta.
Oasis-paikkoja
Gallagherien kotitalo, Cranwell Drive, Burnage
- Veljesten äiti Peggy ilmeisesti asuu talossa edelleen.
Sifters Records, 177 Fog Lane, Burnage
Boneheadin kotitalo, 8 Stratford Avenue, West Didsbury
- Definitely Mayben kansi on kuvattu Boneheadin olohuoneessa, myös Shakermaker-videossa vilahtelee Boneheadin piha.
The Boardwalk, Little Peter Street
- Keikkapaikka, joka oli toiminnassa vuosina 1984 – 1999. Oasis soitti täällä ensimmäisen keikkansa ja piti usein harjoituksia. Myös monet muut yhtyeet keikkailivat täällä (The Smiths, Joy Division, Inspiral Carpets, Happy Mondays, the Stone Roses). Paikkaa ei enää ole, mutta muistolaatta löytyy.
Pretty Green -kauppa, 81 King Street
- Liam Gallagherin perustaman ja aiemmin omistaman vaatemerkin upea myymälä. Komeat myyjät ja hulppeat seinäkuvat.
Manchester City Football Club, harjoituskeskus ja stadion
- Jopa Arsenal-fanin mielestä kiva kohde. Stadionkierroksia ja hulppea kauppa, jossa voi hypistellä vaikkapa vanhojen pelipaitojen replikoita ja fiilistellä Gallagherien City-rakkautta.
Maine Road
- Stadionin purettiin vuonna 2004, mutta kulmillahan voi aina käydä. Ajatus siitä, että Gallagherit ovat ehkä kävelleet samoja kadunpäällystyksiä on kutkuttava. Noelin Union Jack -kitara Maine Roadin keikalla 1996 on tietenkin suuren suuri brittipop-symboli.
- Maine Roadin lähellä Rusholmessa on Curry Mile. Curry Mile on lempinimi Wilmslow Roadin pätkälle, jolla aasialaisravintoloista tai curry-paikoista ei ole pula. Alueella voi törmätä opiskelijoihin, sen lähettyvillä on yliopiston kampuksia.
The Smiths -paikkoja
Salfod Lads’ Club, St Ignatius Walk
- The Smiths -fanien klisee. Sisällä The Smithsille omistettu huone.
The Iron Bridge ja Morrisseyn kotitalo, Stretford
- “Under the Iron Bridge we kissed”. Yhtyeen Still Ill -kappaleesta tuttu silta löytyy Stretfordista Morrisseyn vanhan kotitalon (384 Kings Rd.) lähettyviltä.
Strangeways Prison, 1 Southall St, Cheetham Hill
- Strangeways, Here We Come -albumin takakannen Strangeways-tiekyltti varastettiin pian albumin julkaisun jälkeen. Strangeways Prison (nykyään HM Prison Manchester) on kuitenkin The Smiths -fanien muistomerkkilistalla.
The Holy Name Church, Oxford Roadin ja Dover Streetin kulma
- Vicar In a Tutu -biisistä tuttu kirkko
Muuta
National Football Museum, Urbis Building, Cathedral Gardens
Kahvila- ja ravintolasuosituksia esimerkiksi täältä:
Megan Ellaby, Manchester Gems vol 1
Megan Ellaby, Manchester Gems vol 2
Megan Ellaby, Manchester Gems vol 3
Kuvat: Miia Kunnari
Soittolista: elokuu ja heinäkuu 2019
Posted on 29.8.2019
Elokuu vetelee viimeisiään, tässä siis kuukausittainen uusien biisien soittolista. Listalla ilahduttaa moni kappale. Etenkin rakastan Liam Gallagherin One Of Usia, Templesin uutta, Vidan herkkistä, The Bluetones -ääni Mark Morrisin The Beansiä sekä Riden ihanaa Clouds Of Saint Marie -kappaletta.
Listoihin kuvia klikkaamalla.
Lomahulinoissa jäi heinäkuun soittolista jakamatta, tässä siis vielä se!
Uusia biisejä viime viikolta
Posted on 26.2.2019
Tässä muutama uusi ja relevantti kappale viime viikolta.
Johnny Marr – Armatopia
Johnny Marr on upea muusikko, mutta jostain syystä miehen soolotuotantoa on vaivannut minusta jonkinlainen laahaavuus ja tasapaksuus. Marrilla on usein tapana tehdä sellainen aika melankolinen ja hidastempoinen biisi, joka vain jatkuu ja jatkuu liki puuduttavuuteen asti, ilman kunnon koukkua tai särmää.
Viime vuonna ilmestynyt Call The Comet oli siinä mielesssä onnistunut albumi, että se tuntui Marrin tuotannoksi yllättävän monipuoliselta. Kiehtovaa musikaalisuutta. Mutta jotenkin sekin on jäänyt minulle aika merkityksettömäksi.
Nyt tuntuukin raikkaalta, että Marr on julkaissut uutena kappaleenaan tällaisen sykkivän diskobiisin. Biisissä on vähän samaa jytkettä, mitä kakkoslevyn Easy Money -junassa.
Kiva ja raikas!
Stereophonics – Chaos From The Top Down
Stereophonics ei ole minun suuria rakkauksia, ja yhtyeen ihastelu painottuukin minun osalta 90-luvun loppuun, jolloin yhtye tuntui kelpo tavalta vähän venyttää hiipuvaa brittipop-aikaa. Sittemmin olen fiilistellyt yhtyettä satunnaisesti, viimeisin hurahtaminen saattoi olla vuoden 2005 Dakota, joka oli osa Erasmus-vuottani ja Wienin indiediskoissa vietettyjä viikonloppuja. Voi olla, että bändi on kuulostanut minun korviin aina vähän liian amerikkalaiselta tai jotain.
En siis kamalasti osaa tästä biisistä sanoa muuta kuin, että ihan kiva ja sievä. Tykkään enemmän kuin odotin.
Teenage Fanclub – Everything Is Falling Apart
Tässä on varmaan kaikki, mitä Teenage Fanclubin biisissä kuuluukin olla. Nätti, soma, harmiton, raukea. Ei räjäytä Tavastiaa huhtikuussa, mutta sujahtaa helposti keikkasettiin vanhojen kappaleiden sekaan.
Edwyn Collins – Outside
Oooooooo, uutta Edwyn Collinsia! Ja kyllä, tämä skottilegendan parin minuutin rykäisy on mainio! Uusi levy Badbea ilmestyy maaliskuun lopussa, hyvä niin. Edellisestä levystä onkin jo kuusi vuotta.
Jotain uutta: Crewel Intentions
Posted on 8.11.2018
Palma Violetsin tuhkista on nyt noussut kaksi uutta yhtyettä: Gently Tender ja Crewel Intentions. Gently Tenderiin siirtyi useampi ex-Palma, Crewel Intentions on basisti Chilli Jessonin uusi projekti. Muutamien biisinäytteiden perusteella molemmissa on taikaa.
Crewel Intentionsin debyyttisingle Youth In Overload kuulostaa hyvältä – ja tulee aika kauas Palma Violetsin nuoruutta ja kaveriporukan rentoa bänditunnelmaa huokuvasta indierockista. Kappaleen luonnehdinnan yhteydessä on nostettu esiin Nick Caven ja Richard Hawleyn nimet, joilla varmaan viitataan jonkinlaiseen musiikilliseen kypsyyteen, tummuteenkin. Minun korvani kuulevat tässä myös pikkuisen suurimmista stadionmaisuuksista riisuttua The Killersiä.
Crewel Intentions muuten keikkailee tällä hetkellä Johnny Marrin Call the Comet -kiertueen lämppäribändinä.
Johnny Marr – Walk Into The Sea
Posted on 2.6.2018
Olenko väärässä, vai onko tämä parasta Johnny Marria hetkeen? Mystisyys, pieni goottius, totuttua indiempi ote pukee Marria, selvästi. Tässä on minusta enemmän taikaa kuin nukuttavassa Hi Hello -biisissä.
Pitkähän tämäkin on kuin nälkävuosi, mutta silti. Näen jo, miten makaan lattialla vinyylisoittimen edessä tätä kuunnellen. Juon olutta ja tunne itseni todella salaperäiseksi rokkitytöksi.
Joo-o.
Call The Comet ilmestyy 15.6.
Johnny Marr – Hi Hello
Posted on 20.5.2018
Jonnny Marr on ihana. Sympaattinen, hiljaisella tavalla charmantti ja tyylikäs mies. Komea, freesi, lempeä, fanejaan kunnioittava. Selkeäsi työtään rakastava puurtaja. Arvostan tyyppiä valtavasti!
Siksi onkin harmi, että niin usein artistin puurtamisen ja tekemisen lopputulos kuulostaa vaisulta. Tälläkin kertaa.
Johnny Marrin kohdalla puhutaan usein siitä, miten hänen soolotuotantonsa ongelma on särmätön laulu. No joo, ehkä niin. Mutta ehkä kyse on vai siitä, että Marrin visioiden skaala on nykyisin aika kapea, ja siksi kaikki päätyy kuulostamaan vähän samalta, tutulta. Samalla mukavuusalueella liikkuminen aiheuttaa sen, ettei miehen kappaleet oikein erotu toisistaan. Vaisuus liittyy varmasti myös siihen, että Marrin musiikilliset ratkaisut ovat todella perinteisiä ja ennalta-arvattavia, ja hänen musiikillinen eetoksensa usein laahaava. Ainakin juuri näissä rauhallisimmissa kappaleissa.
Sinänsä tavallisuudessa, perinteisyydessä ja samanlaisuudessa ei ole minun mielestä mitään vikaa. Itse asiassa tykkään just siitä, miten joku vain tekee omaa juttuaan ja on sillä tavalla ajaton, muutospaineista vapaa. Myös Hi Hello on juuri tässä mielessä onnistunut kappale – se on 100 % Johnnny Marr, ja jos en tietäisi, että biisi on uusi, olettaisin sen löytyvän miehen The Messenger-albumilta (2013). Tällaiset unettavat, vähän pitkäveteiset hitailubiisit ovat Marrin juttu, ja tavallaan hän tekee homman hyvin. Mutta kuten sanoin: ennalta-arvattava, laahaava eetos, paatos ja sellaiset. Onneksi kitarasoolo lopulta aina pelastaa pikkuisen, vaikka sekin tietysti on suoraan Marr-oppikirjasta.
Ihan kiva siis, mutta minua ainakin haukotuttaa vähemmän silloin, kun Marr päätyy olemaan reippaampi ja menevämpi.
Marrin uusi albumi Call The Comet ilmestyy 15.6. Traileri lupaa sinne onneksi vähän enemmän menevyyttä.
Soittolista: vuosi 2014
Posted on 1.1.2015
Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.
Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)
Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että. Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)
Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla
Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.
Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.
Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)
Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)
Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.
Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)
Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:
Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)
Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)
Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)
Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.
Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)
Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)
Mutta.
it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day
The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!
Joulukalenteri: Vuosi 2014 eli kun Morrissey ja Marr tappelivat
Posted on 7.12.2014
7. joulukuuta vuonna 2014 lienee hyvä päivä tehdä tunnustus: En rakasta The Smithsiä.
Klassinen tulipaloleikki: Pelastaisinko The Smithsin levyt tulipalosta? En. Pelastaisin Oasis-levyt, Blurit, The Stone Rosesit, The Charlatansit, Suedet, Pulpit, Elasticat, The Bluetonesit, Supergrassit, Manic Street Preachersit, Embracet, Kasabianit, pari Arctic Monkeysia, Shed Sevenit. Jep. Yorkilainen b-luokan brittipopyhtye, muttei yhtä popmusiikin legendaarisimmista.
En pelastaisi The Smithsiä tulipalolta, koska The Smiths ei ole pelastanut minua, miltään.
Pidän toki yhtyeestä, niin kuin pidän useista muista kitarapopyhtyeistä, mutta rakastaminen, se olisi hurja liioittelu. Yhtye ei ole minulle kovin tärkeä. Tiedän, tämä on lööppikamaa. Brittipoppari, joka ei rakasta The Smithsiä. Ihmetelkää nyt sitten!
Toinen tunnustus. The Smiths vai Morrisseyn soolotuotanto? Morrisseyn soolo. Yksi syy: Vauxhall and I.
Kolmas tunnustus. Morrissey vai Johnny Marr? Johnny Marr.
Sekä Morrisseylta että Johnny Marrilta ilmestyi tänä vuonna uudet albumit. Morrissey julkaisi World Peace Is None of Your Business -levynsä heinäkuussa, Marr Playland-kakkossoolonsa lokakuussa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän huomaan arvostavani ärhäköitä sanomisia ja enemmän hyvää rock-musiikkia. Vilpitöntä intohimoa musiikkia kohtaan sekä kunnioittavaa suhtautumista faneihin ja kollegoihin. Nonchalantia asennetta ja tekemistä.
Eli kyllä, vuonna 2014 Johnny Marr voitti.
Vuonna 2014 Johnny Marr pelasti minut Morrissey-pettymykseltä.
Johnny Marr – Playland
Posted on 11.10.2014
The Smiths -kitaristi Johnny Marr julkaisi juuri toisen soololevynsä. Siinä missä viime vuonna ilmestynyt debyytti The Messenger teki poppariin vaikutuksen, tuntuu tämä uusin Playland vähän laimealta. Siitäkin huolimatta, että se on lennokkaampi, rokimpi ja sähäkämpi kitaroinniltaan kuin rauhaisa ja seesteinen edeltäjänsä.
Tavallaan levyssä ei ole mitään vikaa, se on ihan hyvä. Eikä tällaisen kitaramusiikin tekemisessä varmasti tavoitteena olekaan mikään jännä ja mullistava. Albumissa on siis jotain, muttei sitä jotain.
Minusta levyltä puuttuvat kappaleet, joita on ihan pakko kuulla lisää. The Messengerillä mieleenpainuvia biisejä ja koukuttavia melodiaratkaisuja oli vielä runsaasti (ks. esim. Upstrarts, Lockdown, The Crack Up, New Town Velocity), Playlandilla mieleenpainuvuutta on turhan harvakseltaan. Oikeastaan kunnolla potkii vain eka singlekappale Easy Money. Ja ehkä Dynamo. Toki on myönnettävä, että olen keskivertoa persompi melodioille ja kunnon kertosäkeille. Mutta silti.
Jää tunne, että levyyn hullaantuakseen on pidettävä enemmän kitara- kuin laulumelodioista. Ja sellainen ei oikein toimi minulle. Kaipaan muutakin tarttumapintaa kuin hersyvät kitaroinnit.
Johnny Marr on tyyppinä kiinnostava ja charmantti. Hän on myös charmantti pukeutuja, charmantti kitaristi, charmantti lenkkeilijä ja charmantti vegaani. Mutta ei charmantti laulaja. Valitettavasti. Marrin lauluääni on jotenkin niin tavallinen, ettei sitä oikein voi edes kuvailla. Se vain on. Sen sijaan, että Playland olisi laulaja-kitaristin levy, on se turhan selvästi kitaristi-laulajan levy.
Soittolista: Vuosi 2013
Posted on 31.12.2013
Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…
Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.
Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.
Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.
Don’t forget who you are.
Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.
Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.
Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.
Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!
Soittolista: vuosi 2020
