Posted on 26.4.2020
Nile Marrilla on musiikki ja Manchester verissä – hän on Johnny Marrin poika. Nuorempi Marr julkaisi juuri ensimmäisen soolo-ep:nsä. Ep on tehty Manchesterissä ja sen inspiraationa on toiminut Marrin rakkaus kotikaupunkiaan ja sen ihmisiä kohtaan. Ennen sooloartistiutta Nile Marr vaikutti Man Made -yhtyeessä, joka julkaisi albumillisen harmitonta kitarapoprockia.
Nile Marrin kolmen kappaleen Still Hearts -ep löytyy Spotifysta. Se on hyvä! Marrilla on aika kiva lauluääni – samaa sävyä kuin isällään, mutta vähän raikkaampi ja freesimpi. Kappaleissa on kauniita melodioita ja melodioita kauniisti soittavia kitaroita. Ei mitään ihmeellistä, mutta tarviiko aina ollakaan? Ja jos nyt vielä isä-Marriin halutaan verrata, niin onhan Nile selvästi isänsä poika. Erityisesti lennokas Hush voisi olla Johnny Marrin joltain soololevyltä.
Oma suosikkin on ep:n kolmas kappale The Pusher. Se on kappaleista popein ja leikkisin. Marr laulaa biisin kivasti, notkeasti laulellen.
Myös Marrin vanhempi soolokappale Part Time Girl löytyy Spotifysta.
Kategoria: Musiikki, Uutta musiikkia Avainsanat: Brittirock, Indie rock, Johnny Marr, Manchester, Nile Marr
Posted on 8.3.2020
Kokosin pienen kaupunkioppaan Manchester-fiilistelyjen tueksi. Mikään tyhjentävä listaus tämä ei ole – Manchester ei listauksilla tule valmiiksi. Kaupungin upeus ei ole yksittäisissä paikoissa – ihan koko kaupunki on se juttu.
Sain tekstin sisältöön apua ystävältäni, Manchesterin yliopiston alumnilta.
Alkusanat on vieraskirjoittajan.
************************************************************************
Alkusanat
Mistä aloittaa kertomaan Manchesterin musiikista? Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Tuntuisi hölmöltä aloittaa kotoa. Kaduiltahan kaikki lähtee. Klubeilta, keikkapaikoilta. Paikoista, ihmisistä, heidän vuorovaikutuksestaan. Mutta. Barbarism begins at home. Ja Factory Recordsin Anthony H. Wilson sanoi aina, että Manchesterissä on parhaat levykokoelmat, eli siksi aloitetaan kotoa ja levysoittimista.
Se levykokoelma-ajatus näkyy! The Stone Roseskin teki kitaramusiikkia, mutta kuunteli bändinä vähän kaikkea. Ehkä jopa enemmän mustaa kuin valkoista musiikkia. Ja se toi tiettyä twistejä sen musiikkiin. Oasis oli toki vähän eri, ja The Courteeners, mutta erilaisuuskin, kaavoista poikkeaminen on juuri Manchesteriä. Janice Graham Band on erityisesti sellaista outoutta, monen tyylilajin sekamelskaa, että se ei voisi tulla kuin Manchesteristä. Sitä kertomaan ei tarvita edes Love Letters -kappaleen Manchesterin aksenttia. ”One day I hope you can come live with me in Manchester, the rainy city.”
Juuri levykokoelmiin liittyy varmasti Manchesterin monikulttuurisuus. Se on riittämiin ollut sellainen sulatusuuni, missä eri ihmiset ovat tehneet yhdessä juttuja. Mitä kohtaamisia! Sellaisia mitä ei voisi keksiä ja käsikirjoittaa. Nuori Ian Brownkin oli joskus ollut Hulmen vanhoissa betonitaloissa samoissa bileissä amerikkalaisen soul-laulaja Geno Washingtonin kanssa. Erikoinen kohtaaminen erikoisessa paikassa, mutta “this is Manchester, we do things different here”.
Moss Sidessa, Manchester City FC:n vanhan Maine Roadin stadionin kulmilla, on ollut eläväinen afrokaribialainen skene reggaen ja funkin suhteen. Ja myöhemmin räpin. Kuin Amerikassa. Musta alue jossa mustaa kulttuuria, mistä toki valkoisetkin ovat diggailleet. Manchesterissä on ollut suhteessa vähemmän rasismiakin kuin monessa muussa Englannin kaupungissa. Jo joskus 1800-luvulla paikalliset kauppiaat vastustivat orjuutta, ja sitten on kaupunkiin tullut paljon siirtolaisia vähän kaikkialta. Yhteiselo on aliarvostettu voimavara.
Sitä kautta pitää totta kai mainita myös irlantilaiset. Sen on pakko ollut olla merkittävää, että irlantilainen musiikkiperinne, ja irlantilainen suhde musiikkiin ja laulamiseen tuli niin isoissa määrin Manchesteriin. Katsokaa nimiäkin. Johnny Marr, Morrissey, Gallagherit, Liam Fray!
Edelleen Manchester on hauska sekoitus äärimmäistä paikallisuutta ja äärimmäistä kansainvälisyyttä, mikä on pitkään näkynyt musiikissa. Ollaan oltu manchesteriläisiä, mutta katsottu myös maailmalle. Onhan se hassua, miten joku Manchester otti teknoa Detroitista ja housea Chicagosta, ja paketoi ne Haciendassa omanlaiseksi osaksi koko maailman klubikulttuurin kehitystä ja kasvua. Mitä musiikkia Manchesterin lähiönuorisokin saikaan essopäissään tanssia!
Tai otetaan New Order. Tavallaan se on juttuna todella manchesteriläinen, ja siitä saisi juuri sen tarvittavan soundtrackin harmaudelle, sateelle ja punatiilisille taloille, mutta silti se on myös mullistavan kansainvälinen, kun musiikissa on elänyt Kraftwerkin Düsseldorfia vietynä Manchesterin kautta Ibizalle ja maailman tanssiklubeille.
Jollain kummalla tavalla Manchester on lähes aina osannut katsoa eteenpäin. Eläköön historia ja manchesteriläinen tarina. Jalkapallossa, musiikissa, ja kaikessa. Mutta sanottakoon samalla, että fuck nostalgia! Keskitytään tähän päivään. On sanonta siitä, että mitä Manchester tekee tänään, muut tekevät huomenna. Alan Turing antoi Manchesteristä käsin maailmalle tietokoneenkin.
Taas musiikissa sitä hassua sekoitusta, mitä Manchesteristä löytyy. Se on pohjiltaan työväenluokkainen ja Labour-vasemmistolainen, mutta silti myös kauppiaiden kaupunki. Manchesteriä pidetään teollisuuskaupunkina, mutta ehkä jopa enemmän se on ollut varastoimisen, jalostamisen ja eteenpäinviemisen kaupunki. Siellä tehtiin tuotteita, mutta myös vietiin ja tuotiin niitä maailmalle ja maailmalta Manchester Ship Canalin kautta. Engels ja Ecstacy. Kumpikin liittyy Manchesteriin.
Samaa henkeä voi halutessaan nähdä musiikissakin. On pohjoisenglantilaista Labour-työväenluokan aitoutta, mutta myös halua viedä musiikkia maailmalle ja olla jotain isoa ja parasta. Factory Records päätyi olemaan kumpaakin. Omaehtoista, taiteellista, aitoa, kompromissitonta, visionääristä, mutta myös mullistavaa ja maailmaa muuttavaa. Katastrofaalista rahankäyttöä, mutta legenda on tärkeämpi.
Pyhiinvaelluspaikkoja Manchesteristä löytyisi, mutta ei se ole liiaksi museoinut ja kaupallistanut musiikkihistoriaansa. Ja siksi se ei olekaan vielä menneisyyttä, vaan edelleen nykypäivää. Ei ole musiikkimuseota eikä mitään bussikierrosta keskeisille paikoille. Manchester ei ole Liverpool. Oli toki edesmenneen Inspiral Carpets -rumpali Craig Gillin oma kierros, mutta se oli konseptina erilainen, koska kertojana oli yksi osallisista. Manchesterin musiikki elää pikemminkin levykaupoissa ja baareissa ja keikkapaikoissa. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka nyt tuloerot kasvavat, raha jyllää ja keskusta hipsteröityy. “Pohjoisen Lontoo”, sanotaan. Kauhea vertaus tavallaan.Ehkä hienointa olisi että Manchester löytäisi taas jotain todella uutta. Isosti. Vaikka räpissä, mistä on merkkejäkin. Tai jossain vieläkin erilaisemmassa. Jostain minkä ymmärtäminen kuuluu vain niille, jotka ovat siellä. Ja taas omalla twistillä. Koska Manchester. Koska we do things different here.
Helsingissä 6.3.2020
Nimim. Rusholme Ruffian
Piccadilly Records, 53 Oldham Street
Sifters Records, 177 Fog Lane
Vinyl Exchange, 18 Oldham Street
Vinyl Revival, 5 Hilton Street
Kingbee Records, 519 Wilbraham Road, Chorlton
Afflecks, 52 Church Street
Retro Rehab, 91 Oldham Street
Pop Boutique, 34-36 Oldham Street
Bags of Flavor, 33 Tib Street
Oxfam Originals, 51 Oldham Street
Oi Polloi, 63 Thomas Street
Fred Perry, 11 Police Street
Night & Day Cafe, 26 Oldham Street
The Night & Day holds memories
Liam Fray, Courteeners – Lullaby
But when I think of it now all I see
Is you at the back and you’re starting to cry
I wish I could have sung you a lullaby
The Star and Garter, 18-20 Fairfield Street
The popularity trap strikes again
Liam Fray, Courteeners – Modern Love
You don’t need this fools cause you’re incroyable
(Which is French for incredible)
We found solace at the Star and Garter
No malice, I can feel you coming alive
Star and Garterissa on joka kuun ensimmäinen perjantai The Morrissey Smiths Disco, jota myös Courteenersin jäsenet ovat hostanneet. Koska niiiiiin monet Courteeners-kappaleet tapahtuvat Manchesterin yöelämässä, löytyy yhtyeeltä tietysti myös The Smiths Disco -niminen biisi.
Please
Please can we
Please can we go
To the Smiths disco
Everyone will be there
And I’ll choose what to wear
About four weeks beforeOn the corner
Liam Fray, Courteeners – Smiths Disco
Of Fairfield street
Where the ladies of the night tend to meet
If I’m not there I will be at the bank near platform eleven
Soon we’ll be in heaven
Student’s Union, 335-337 Oxford Rd, University of Manchester
Apollo, Stockport Road
The Ritz, Whitworth Street
Big Hands, 296 Oxford Road, University of Manchester
The Temple, 100 Great Bridgewater Street
South, 4A S King Street
The Deaf Institute, 135 Grosvenor Street
Jimmy’s, 27 Blossom Street
Hard Rock Cafe, Exchange Square
G-Mex
Dry Bar
Piccadilly Gardens
Chorlton
Gallagherien kotitalo, Cranwell Drive, Burnage
Sifters Records, 177 Fog Lane, Burnage
Boneheadin kotitalo, 8 Stratford Avenue, West Didsbury
The Boardwalk, Little Peter Street
Pretty Green -kauppa, 81 King Street
Manchester City Football Club, harjoituskeskus ja stadion
Maine Road
Salfod Lads’ Club, St Ignatius Walk
The Iron Bridge ja Morrisseyn kotitalo, Stretford
Strangeways Prison, 1 Southall St, Cheetham Hill
The Holy Name Church, Oxford Roadin ja Dover Streetin kulma
National Football Museum, Urbis Building, Cathedral Gardens
Megan Ellaby, Manchester Gems vol 1
Megan Ellaby, Manchester Gems vol 2
Megan Ellaby, Manchester Gems vol 3
Kuvat: Miia Kunnari
Kategoria: Musiikki Avainsanat: Courteeners, Elbow, Happy Mondays, I Am Kloot, Johnny Marr, kaupunkiopas, Manchester, Oasis, The Smiths, The Stone Roses
Posted on 11.5.2019
Mitä tykkäät Noel Gallagherin uudesta biisistä?
Minun on kyllä todettava, ettei kappale herättänyt minussa innostuneisuutta. Ongelma ei välttämättä edes ole tuossa setädiskoilussa, saattaisin sellaisestakin innostua, jos sen vain tekee oikea tyyppi ja oikealla tavalla. Mutta tämä ei nyt kyllä minulle toimi. Ei vain onnistuta olemaan sitä, mitä yritetään olla. Puuttuu charmi, sähkö ja selittämätön coolius, jota tällainen biisi vaatisi kuulostaakseen uskottavalta ja luontevalta.
Nyt tunnelmaksi jää vähän sellainen kiusallinen viidenkympin villitys. Missä aidosti kumpuava särmä?
Onhan se vähän kurjaa todeta Noelin kaltaisen taitajan kohdalla, että tätä kappaletta en nyt oikeastaan elämääni tarvitse, etenkin kun olen tykännyt viimeisimmästä levystä melko paljon. Mutta sellaista se on. Kuumempia versioita tällaisesta kitaroinnista on viime aikoina tehnyt vaikkapa Courteeners ja jopa peruskiva Johnny Marr.
Video on kyllä hyvä ja tekee biisistä ehkä ministi kiinnostavamman.
Kategoria: Musiikki Avainsanat: biisi, Brittirock, Courteeners, Johnny Marr, Noel Gallagher, Noel Gallagher's High Flying Birds
Posted on 26.2.2019
Tässä muutama uusi ja relevantti kappale viime viikolta.
Johnny Marr – Armatopia
Johnny Marr on upea muusikko, mutta jostain syystä miehen soolotuotantoa on vaivannut minusta jonkinlainen laahaavuus ja tasapaksuus. Marrilla on usein tapana tehdä sellainen aika melankolinen ja hidastempoinen biisi, joka vain jatkuu ja jatkuu liki puuduttavuuteen asti, ilman kunnon koukkua tai särmää.
Viime vuonna ilmestynyt Call The Comet oli siinä mielesssä onnistunut albumi, että se tuntui Marrin tuotannoksi yllättävän monipuoliselta. Kiehtovaa musikaalisuutta. Mutta jotenkin sekin on jäänyt minulle aika merkityksettömäksi.
Nyt tuntuukin raikkaalta, että Marr on julkaissut uutena kappaleenaan tällaisen sykkivän diskobiisin. Biisissä on vähän samaa jytkettä, mitä kakkoslevyn Easy Money -junassa.
Kiva ja raikas!
Stereophonics – Chaos From The Top Down
Stereophonics ei ole minun suuria rakkauksia, ja yhtyeen ihastelu painottuukin minun osalta 90-luvun loppuun, jolloin yhtye tuntui kelpo tavalta vähän venyttää hiipuvaa brittipop-aikaa. Sittemmin olen fiilistellyt yhtyettä satunnaisesti, viimeisin hurahtaminen saattoi olla vuoden 2005 Dakota, joka oli osa Erasmus-vuottani ja Wienin indiediskoissa vietettyjä viikonloppuja. Voi olla, että bändi on kuulostanut minun korviin aina vähän liian amerikkalaiselta tai jotain.
En siis kamalasti osaa tästä biisistä sanoa muuta kuin, että ihan kiva ja sievä. Tykkään enemmän kuin odotin.
Teenage Fanclub – Everything Is Falling Apart
Tässä on varmaan kaikki, mitä Teenage Fanclubin biisissä kuuluukin olla. Nätti, soma, harmiton, raukea. Ei räjäytä Tavastiaa huhtikuussa, mutta sujahtaa helposti keikkasettiin vanhojen kappaleiden sekaan.
Edwyn Collins – Outside
Oooooooo, uutta Edwyn Collinsia! Ja kyllä, tämä skottilegendan parin minuutin rykäisy on mainio! Uusi levy Badbea ilmestyy maaliskuun lopussa, hyvä niin. Edellisestä levystä onkin jo kuusi vuotta.
Kategoria: Musiikki Avainsanat: biisi, Brittirock, Edwyn Collins, Johnny Marr, Stereophonics, Teenage Fanclub
Posted on 8.11.2018
Palma Violetsin tuhkista on nyt noussut kaksi uutta yhtyettä: Gently Tender ja Crewel Intentions. Gently Tenderiin siirtyi useampi ex-Palma, Crewel Intentions on basisti Chilli Jessonin uusi projekti. Muutamien biisinäytteiden perusteella molemmissa on taikaa.
Crewel Intentionsin debyyttisingle Youth In Overload kuulostaa hyvältä – ja tulee aika kauas Palma Violetsin nuoruutta ja kaveriporukan rentoa bänditunnelmaa huokuvasta indierockista. Kappaleen luonnehdinnan yhteydessä on nostettu esiin Nick Caven ja Richard Hawleyn nimet, joilla varmaan viitataan jonkinlaiseen musiikilliseen kypsyyteen, tummuteenkin. Minun korvani kuulevat tässä myös pikkuisen suurimmista stadionmaisuuksista riisuttua The Killersiä.
Crewel Intentions muuten keikkailee tällä hetkellä Johnny Marrin Call the Comet -kiertueen lämppäribändinä.
Kategoria: Musiikki, Uutta musiikkia Avainsanat: Crewel Intentions, Gently Tender, Indie rock, Johnny Marr, Palma Violets, Rock
Posted on 2.6.2018
Olenko väärässä, vai onko tämä parasta Johnny Marria hetkeen? Mystisyys, pieni goottius, totuttua indiempi ote pukee Marria, selvästi. Tässä on minusta enemmän taikaa kuin nukuttavassa Hi Hello -biisissä.
Pitkähän tämäkin on kuin nälkävuosi, mutta silti. Näen jo, miten makaan lattialla vinyylisoittimen edessä tätä kuunnellen. Juon olutta ja tunne itseni todella salaperäiseksi rokkitytöksi.
Joo-o.
Call The Comet ilmestyy 15.6.
Kategoria: Brittirock, Musiikki Avainsanat: biisi, Brittirock, Johnny Marr
Posted on 20.5.2018
Jonnny Marr on ihana. Sympaattinen, hiljaisella tavalla charmantti ja tyylikäs mies. Komea, freesi, lempeä, fanejaan kunnioittava. Selkeäsi työtään rakastava puurtaja. Arvostan tyyppiä valtavasti!
Siksi onkin harmi, että niin usein artistin puurtamisen ja tekemisen lopputulos kuulostaa vaisulta. Tälläkin kertaa.
Johnny Marrin kohdalla puhutaan usein siitä, miten hänen soolotuotantonsa ongelma on särmätön laulu. No joo, ehkä niin. Mutta ehkä kyse on vai siitä, että Marrin visioiden skaala on nykyisin aika kapea, ja siksi kaikki päätyy kuulostamaan vähän samalta, tutulta. Samalla mukavuusalueella liikkuminen aiheuttaa sen, ettei miehen kappaleet oikein erotu toisistaan. Vaisuus liittyy varmasti myös siihen, että Marrin musiikilliset ratkaisut ovat todella perinteisiä ja ennalta-arvattavia, ja hänen musiikillinen eetoksensa usein laahaava. Ainakin juuri näissä rauhallisimmissa kappaleissa.
Sinänsä tavallisuudessa, perinteisyydessä ja samanlaisuudessa ei ole minun mielestä mitään vikaa. Itse asiassa tykkään just siitä, miten joku vain tekee omaa juttuaan ja on sillä tavalla ajaton, muutospaineista vapaa. Myös Hi Hello on juuri tässä mielessä onnistunut kappale – se on 100 % Johnnny Marr, ja jos en tietäisi, että biisi on uusi, olettaisin sen löytyvän miehen The Messenger-albumilta (2013). Tällaiset unettavat, vähän pitkäveteiset hitailubiisit ovat Marrin juttu, ja tavallaan hän tekee homman hyvin. Mutta kuten sanoin: ennalta-arvattava, laahaava eetos, paatos ja sellaiset. Onneksi kitarasoolo lopulta aina pelastaa pikkuisen, vaikka sekin tietysti on suoraan Marr-oppikirjasta.
Ihan kiva siis, mutta minua ainakin haukotuttaa vähemmän silloin, kun Marr päätyy olemaan reippaampi ja menevämpi.
Marrin uusi albumi Call The Comet ilmestyy 15.6. Traileri lupaa sinne onneksi vähän enemmän menevyyttä.
Kategoria: Brittirock, Musiikki Avainsanat: Brittirock, Johnny Marr, Rock
Posted on 7.12.2014
7. joulukuuta vuonna 2014 lienee hyvä päivä tehdä tunnustus: En rakasta The Smithsiä.
Klassinen tulipaloleikki: Pelastaisinko The Smithsin levyt tulipalosta? En. Pelastaisin Oasis-levyt, Blurit, The Stone Rosesit, The Charlatansit, Suedet, Pulpit, Elasticat, The Bluetonesit, Supergrassit, Manic Street Preachersit, Embracet, Kasabianit, pari Arctic Monkeysia, Shed Sevenit. Jep. Yorkilainen b-luokan brittipopyhtye, muttei yhtä popmusiikin legendaarisimmista.
En pelastaisi The Smithsiä tulipalolta, koska The Smiths ei ole pelastanut minua, miltään.
Pidän toki yhtyeestä, niin kuin pidän useista muista kitarapopyhtyeistä, mutta rakastaminen, se olisi hurja liioittelu. Yhtye ei ole minulle kovin tärkeä. Tiedän, tämä on lööppikamaa. Brittipoppari, joka ei rakasta The Smithsiä. Ihmetelkää nyt sitten!
Toinen tunnustus. The Smiths vai Morrisseyn soolotuotanto? Morrisseyn soolo. Yksi syy: Vauxhall and I.
Kolmas tunnustus. Morrissey vai Johnny Marr? Johnny Marr.
Sekä Morrisseylta että Johnny Marrilta ilmestyi tänä vuonna uudet albumit. Morrissey julkaisi World Peace Is None of Your Business -levynsä heinäkuussa, Marr Playland-kakkossoolonsa lokakuussa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän huomaan arvostavani ärhäköitä sanomisia ja enemmän hyvää rock-musiikkia. Vilpitöntä intohimoa musiikkia kohtaan sekä kunnioittavaa suhtautumista faneihin ja kollegoihin. Nonchalantia asennetta ja tekemistä.
Eli kyllä, vuonna 2014 Johnny Marr voitti.
Vuonna 2014 Johnny Marr pelasti minut Morrissey-pettymykseltä.
Kategoria: Musiikki Avainsanat: Brittirock, Johnny Marr, Morrissey, The Smiths
Posted on 11.10.2014
The Smiths -kitaristi Johnny Marr julkaisi juuri toisen soololevynsä. Siinä missä viime vuonna ilmestynyt debyytti The Messenger teki poppariin vaikutuksen, tuntuu tämä uusin Playland vähän laimealta. Siitäkin huolimatta, että se on lennokkaampi, rokimpi ja sähäkämpi kitaroinniltaan kuin rauhaisa ja seesteinen edeltäjänsä.
Tavallaan levyssä ei ole mitään vikaa, se on ihan hyvä. Eikä tällaisen kitaramusiikin tekemisessä varmasti tavoitteena olekaan mikään jännä ja mullistava. Albumissa on siis jotain, muttei sitä jotain.
Minusta levyltä puuttuvat kappaleet, joita on ihan pakko kuulla lisää. The Messengerillä mieleenpainuvia biisejä ja koukuttavia melodiaratkaisuja oli vielä runsaasti (ks. esim. Upstrarts, Lockdown, The Crack Up, New Town Velocity), Playlandilla mieleenpainuvuutta on turhan harvakseltaan. Oikeastaan kunnolla potkii vain eka singlekappale Easy Money. Ja ehkä Dynamo. Toki on myönnettävä, että olen keskivertoa persompi melodioille ja kunnon kertosäkeille. Mutta silti.
Jää tunne, että levyyn hullaantuakseen on pidettävä enemmän kitara- kuin laulumelodioista. Ja sellainen ei oikein toimi minulle. Kaipaan muutakin tarttumapintaa kuin hersyvät kitaroinnit.
Johnny Marr on tyyppinä kiinnostava ja charmantti. Hän on myös charmantti pukeutuja, charmantti kitaristi, charmantti lenkkeilijä ja charmantti vegaani. Mutta ei charmantti laulaja. Valitettavasti. Marrin lauluääni on jotenkin niin tavallinen, ettei sitä oikein voi edes kuvailla. Se vain on. Sen sijaan, että Playland olisi laulaja-kitaristin levy, on se turhan selvästi kitaristi-laulajan levy.
Kategoria: Levyarvostelut, Musiikki Avainsanat: Brittirock, Johnny Marr, kitarapop, The Smiths