Liam Gallagher @ Later With…Jools Holland

Minun loppukesää ja syksyä on leimannut vahvasti sellainen ylitsevuotavaisen rakkaudellinen tunne Liamia kohtaan. Olen aina rakastanut Liamia sokeasti, pitänyt miestä viileenä ja kuumana.

Mutta aivan erityisesti nyt. Molly-tyttäreen lämmenneen suhteen vuoksi sekä toisen soololevyn, dokkarin ja Kaisaniemen keikan jälkeen olen ollut jotenkin uudella ja erityisellä tavalla sydän lämpöisenä kaiken sen edessä, mitä mies tekee.

Toki taas tämän Jools Holland -vierailun vuoksi olen ihan herkkänä ja liikuttuneena. Uudella levyllä One Of Us -kappaleella bongoja soittanut Gene Gallagher on vihdoin uskaltautunut lavalle rummuttamaan isänsä taustabändiin. Toki hattuun hukuttautuneena. Oooooooh!

The River kuulostaa minusta tässä upealta, samoin kuin teki myös Kaisaniemen keikalla. Biisi on edukseen livenä.

Viime aikoina x 3

Manic Street Preachers Jools Hollandissa

Manic Street Preachers kävi hetki sitten Later…with Jools Holland -musiikkiohjelman vieraana. Yhtye soitti uudelta Resistance is Futile -albumilta International Blue -anthemin plus, huh huh, A Design For Lifen!

Manicsien vuoden 1996 A Design For Life -veto on klassikko, esitys, jota katsoin vuosia vuosia ennen aktiivista YouTube-aikaa Jools Holland -show’n DVD:ltä. Mikään ei ehkä ole ikuista, mutta onneksi monet hyvät asiat ovat pitkäikäisiä.

Jotenkin tämä revisit herkisti minut.

Ja tässä sama vuonna 1996.

Miles Kane

Odotan liverpoolilaismuusikon tulevaa soololevyä hulluna! Ennakkotiedot kertovat, että kyseessä on erolevy, jonka tekemisessä on ollut mukana toinen ihana tyyppi Jamie T plus Lana Del Ray. Miles Kane laulamassa omalla vähän naiivilla tavallaan rakkaudesta ja sydänsuruista – kyllä!

Haluan matkustaa kesällä Brittein saarille, en vain ole vielä päättänyt minne. Nyt on kyllä ollut kovat Liverpool-kutinat.

Jos Miles Kanen nykyfiilikset kiinnostaa, lue tämä artikkeli.

Ash – Confessions in the Pool

Tämä biisi on ollut viime aikojen pakkomielle. Sille on tietty tehty oma yhden biisin soittolista Spotifyhin.

Kappale on hassu. Purkkapoppimainen lällätys, jossa on pikkuisen rähisevä Weezer-kertsi. Hölmöt lyriikat – Miamia ja naiivia tykkäämiskuvastoa. Ironiaa, ehkä? Tämä vois olla vaikka American Pien tai muun high school -komedian soundtrackillä. Vaikka jonkun allasbilekohtauksen taustalla!

Kappale on aivan naurettavan tarttuva ja koukuttava jumputus – tykkään ihan pöljänä!

Voi Tim Wheeler, voisitko nyt vain olla minun kesäheila?

conffessions2

Viisi kertaa Later… with Jools Holland

Later… with Jools Holland – klassikko-ohjelma ja yksinäisten iltojeni ystävä. Julistan aina toisinaan, että mihinkäs minä mitään poikaystävää tarvitsen, kun minulla on sipsiä ja internet. Ja internetissä Jools Holland.

Olen jakanut blogissa miljoonia suosikkejani ohjelman historiasta, erityisesti 90-luvun brittipop-ajalta. Helmiä! Tässä viisi vähän ajankohtaisempaa suosikkia – kaikki ovat joko tältä tai viime vuodelta.

Jamie TPower Over Men (syyskuu 2016)

Ihan ihan uusi vierailu Jamie T:ltä. Kun kuulin kappaleen joskus muutama viikko sitten ekan kerran, olin vähän pettynyt, mutta tämän jälkeen joudun vähän kyllä ihastumaan siihenkin. Jamien lisäksi. Simppelillä tavalla symppis veto. Toisaalta, tykkäisin varmasti, vaikka mies laulelisi muromainoksia.

Tyyppi on vain niin ihana, minkäs teet.

UnderworldBorn Slippy (toukokuu 2016)

No mitäs tähän voi sanoa muuta kuin, että jes.

BlossomsGetaway (toukokuu 2016)

Tiedätte, että syttymiseni Blossomsille on ollut hiiiiiiidaaaaasta. Vieläkään en ole ihan siellä, mutta tästä livestä pidän todella paljon. Tässä on tietysti moni asia kohdallaan, mutta aivan erityisen sympaattista tässä on sellainen nuoren yhtyeen vilpittömyys, innostuneisuus ja hurmaava noh, epätäydellisyys.

Tuossapa muuten yksi Jools Holland -show’n parhaista jutuista: nuoret, uraansa vasta aloittelevat yhtyeet miljoonayleisön edessä.

Sleaford ModsJobseeker (lokakuu 2015)

Nottinghamiläisten veto vuoden takaa on tuntunut viime aikoina taas ajankohtaiselta, kiitos duon Flow-keikan. Melko identtistä Suvilahden keikan kanssa.

The LibertinesHeart Of The Matter (syyskuu 2015)

The Libertinesin paluulevystä tuli viikko sitten kuluneeksi tasan vuosi. Pidin sen kunniaksi itsekseni Anthems for Doomed Youth -bileet. Kuuntelin levyä, ihailin sen kansitaidetta, unohduin YouTubeen. Albumi liittyy vahvasti syksyyn, ehkä siksi se on taas rakas.

Minulle The Libertines ja Later…with Jools Holland kuuluvat aivan erityisen paljon yhteen. Näin yhtyeen esiintyvän livenä ekan kerran nimenomaan Joolsin vieraana (telkkarista toki) ja noh, pökerryin. Tuossa 2000-luvun alun Up The Bracket -sekoilussa ja tässä vuoden 2015 paluussa on sitä paitsi samaa vähän sinne päin -särmää ja charmia.

 

Klassikot Later… with Jools Holland -ohjelmassa

BBC Two -kanavan Later… with Jools Holland -ohjelma on klasikko. Brittiläisten musiikkiohjelmien lippulaivashow. Upea musiikillinen instituutio, jossa mukana olo on artisteille jopa jonkinlainen kunnia-asia. Ja juuri siksi noiden artistien esitykset ohjelmassa ovat yleensä laadukkaita ja viimeisteltyjä.

Jonkinlainen brittiläisen musiikin lippulaivashow on ollut myös vuoden 2015 alkupuolisko. Uuden levyn ovat julkaisseet sellaiset musiikilliset instituutiot kuin The Charlatans, Noel Gallagher, Blur ja Paul Weller. Huh huh, pieni brittipoppari, iso määrä klassikoita.

Ja tietysti nämä kaikki klassikot ovat käyneet myös Jools Hollandin vieraana.

Paul WellerSaturns Pattern (12.5.2015)

Paul Weller julkaisi uuden levynsä eilen. Sen lisäksi, että Wellerin uudella levyllä on aina jonkinlainen klassikkorokkariarvo, ovat Wellerin 2010-luvun tekemiset olleet todella paljon minua – vuonna 2010 ilmestynyt Wake Up the Nation tuntui jotenkin uudelta tulemiselta ja löytyykin samasta suosikki- ja tärkeyskategoriasta kuin ne pari Wellerin Cool Britannia -kauden klassikkoa.

En ole kuunnellut uutta levyä vielä kokonaisuutena, mutta veikkaan, että tämä nimibiisi on yksi levyn parhaimmista. Kappale tuntuu äkkiseltään pieneltä ja simppeliltä, mutta onkin lopulta täynnä nonchalantia taikaa. Esimerkki kappaleesta, joka on kuin tehty Paul Wellerin lulutyylille. Ja bändi on upea.

The CharlatansLet The Good Times Be Never Ending (28.4.2015)

The Charlatansin alkuvuodesta ilmestynyt Modern Nature -paluulevy on ollut ihana ja siitä on tullut tärkeä. Harmittaa vähän, etten ole kyennyt sanallistamaan kaikkia levyn herättämiä tuntemuksia ja ajatuksia kunnon blogitekstiksi.

Tämä kappale kuuluu ehdottomasti levyn aarteisiin. Hieno biisi, joka on samalla kuin pieni The Charlatans -kollaasi. Tanssimaisuus, pala soulia, iso pala hammondia, joku sellainen kypsä ja aikuinen svengi yhdistettynä Tim Burgessin pohjoiseen nasaaliin ja ikinuoreen popparilaulutyyliin. Kun miettii, mitä kaikkea yhtye on (taas) viime vuosina joutunut käymään läpi, ei tätä katsoessa voi oikein tuntea muuta kuin onnea siitä, että Modern Nature ylipäänsä ilmestyi.

Noel Gallagher’s High Flying BirdsLock All The Doors (21.4.2015)

Naurattaa. Aina kun kirjoitan Noel Gallagher’s High Flying Birdsistä, tekisi mieli kirjoittaa High Flying Smurfs – ihan vain Liamia lainatakseni.

Joka tapauksessa, Noel taisi esittää yhtyeineen ohjelmassa kolme kappaletta: Lock All The Doors, The Dying Of The Light ja You Know We Can’t Go Back. Minusta tämä Lock All The Doors on kiinnostavin, koska se kertoo eniten Noelista. Näin:

Oikeastaan tuo kappale ja tämä liveveto huutavat Liamia ja Liamin lavapresenssiä. Rocktähteyttä, jota Noelissa ei Liamin tavoin ole (kappaleen ensimmäinen versio on peräisin Oasis-ajoilta ja kertsi on demotettu Liamin laululla), ainakaan enää. Mutta se on ok, sillä se epätähteys on Noelia – ja itse asiassa ihan törkeän coolia ja rokkia. Lavalla ei ehkä ole kukkoileva rocktähti, mutta upea, määrätietoinen ja olennaiseen keskittyvä rockmuusikko kyllä. Ja onhan se Noelin tietty välinpitämättömyys aika itsevarmaa, jollain tavalla säkenöivääkin. Loistava kappale, vakuuttava Noel ja hienosti rokkaavat Smurffit. Jotain ihailtavaa tässä on.

BlurI Broadcast (14.4.2015)

Blur esitti ohjelmassa huh, ties kuinka monta kappaletta. Valitisin suosikiksi tämän I Broadcastin, koska se on minusta yksi The Magic Whip -levyn parhaimmista ja olennaisimmista hetkistä. Miksi? Koska se tuntui heti ensimmäisellä kuuntelulla ihanasti vuoden 1992 Popscenen sekä vuoden 1993 Modern Life Is Rubbishin punkkiosioiden rinnakkaiskappaleelta. Jonkinlaisesta Blur-symbolien kierrätyksestä kyse siis, minusta.

Minun on kunnia tuntea monta Damon Albarnia, mutta kyllä punkahtavasti koheltava cockney-Damon on yksi lemppareista.

Korjattu: Noel Gallagher’s High Flying Birds esitti kolme, ei kaksi kappaletta, kuten tekstissä aluksi oli.

Kolme miestä ja tyttö

Heilastelin taannoin jonkin aikaa erään varsin ihanan tamperelaisen brittipopparipojan kanssa. Suhteen alkuaikoina totesin tälle pojalle, että hän on minun mielestäni maailman neljänneksi komein mies. Neljänneksi!

En tiedä, kumpi on uskomattomampaa, se, että oikeasti sanoin ääneen jotain tuollaista, vai se, että poika taisi ottaa sen jopa pienenä kohteliaisuutena. Kai hän oli pääätellyt puheistani, että kilpailu on kovaa.

Mutta entä ne kolme sitten? Tällaisten hurmosten syitä on toki vähän vaikea kirjoittaa auki, ne ovat usein jossain selitysten ulottumattomissa.

Mutta ei sitä nyt mikään suuri analyytikko saati mystikko tarvitse olla huomatakseen, että näiden ihastelulla on jotain tekemistä hiusten ja takkien kanssa. Ja niin oli muuten sen neljännenkin.

Ian Brownin parkanpukemiskohtaus (0:44) Golden Gaze -videolla on jotain maagista. Richard Ashcroft taas on aina livenä vangitseva. Maaginen on myös Oasiksen vuoden 2000 Jools Holland -keikka, Liamin laulussa on jotain erityistä. Tämän lisäksi esimerkiksi Some Might Say on huh huh.

Ash-tripillä

– Charlotte on ihana.

– Olisin halunnut olla Charlotte.

Bloggaamisessa parasta? Hyvän päälle ymmärtävät lukijat!

Tämän tytön Ash-trippi sen kuin jatkuu. Tämä yhtyeen Jools Holland -veto on itselleni se legendaarisin. Esitys löytyy nimittäin Later… With Jools Holland Presents Cool Britannia -kokoelmalta. Dvd:ltä, joka toimitti itselleni aarteen virkaa aikana ennen YouTubea.

Haluaisin olla Charlotte.