Luukku 24: Hyvää joulua!

Se oli sellainen joulukalenteri – kaikkeni yritin!

Luukku 18: Joulubiisejä

Luukku 17: Vuoden 2019 tärkeät 20-vuotiaat

Vuonna 1999 brittipopin valtakausi oli tullut päätökseen. Oasis oli julkaissut pari vuotta aiemmin överin Be Here Now -levynsä, jota pidetään yhtenä eran lopun symbolina. Viimeisin naula brittipop-hurmoksen arkkuun oli Blurin vuonna 1999 ilmestynyt 13.

Ensinnäkin levy on erolevy: brittipopin kuningas ja kuningatar – Damon Albarn ja Justine Frischmann – erosivat vuosi aiemmin. Lisäksi yhtye ottaa levyllä etäisyyttä brittipop-visioonsa. Albumilla yhtye on brittipop-kauden poppia alternativempi, ja Graham Coxon saa enemmän tilaa omille musiikillisille mieltymyksilleen.

Lue lisää levystä täältä.

Muita tänä vuonna 20 vuotta täyttäneitä tärkeitä levyjä:

Stereophonics – Performance and Cocktails

Mainio kakkoslevy walesiläisyhtyeeltä.

Suede – Head Music

Arvostelukatastrofi, mutta minusta ei todellakaan mikään farssi. Toki meno on välillä levotonta ja musiikillisesti hermoja raastavan meluisaa ja sähköistä, mutta levyllä on muutama yli-ihana hetki. Tämä levy on Sueden uralla samantyyppinen lakipiste ja täyteen pakattu ylilyönti kuin Be Here Now Oasiksen uralla. Rakastan molempia.

Levy on minun nuoruus ja loppujen lopuksi se albumi, jonka kautta aloin Suedea ottaa suuremmin haltuun.

Supergrass – Supergrass

Oxfordilaisten kolmas albumi todistaa, että yhtye toimii myös ilman brittipop-viitekehystä. Hieno albumi yhtyeeltä, joka kehitti tekemistään levy levyltä. Hurjaa, että yhtyeen jäsenet ovat tälläkin levyllä vasta noin 23-vuotiaita. Uskomattoman kypsää ja hienoa tekemistä.

Shed Seven – Going For Gold

No okei, tämä on kokoelmalevy, mutta brittipop-klassikon uralla olennainen sellainen. Levystä ilmestyi tänä vuonna 20-vuotisjuhlapainos. Disco Down on albumin uusi biisi,

Travis – The Man Who

Tämä levy on mestariteos ja mahdollisesti yksi kauneimmista levyistä ikinä. Kiteyttää hienosti sen, miltä postbritpop -kuulosti. Totaalisen rakastettava klassikko ja taideteos.

Luukku 16: Vuoden 2019 ihanin 10-vuotias

Arctic Monkeysin Humbug, Lily Allenin kakkoslevy, Dovesin Kingdom Of Trust, The Maccabees Wall Of Arms, Manicsien Journal for Plague Lovers, Kasabian ja West Ryder Pauper Lunatic Asylum, Idlewildin Post Electric Blues, Jamie T plus Kings & Queens sekä The Rifles ja The Great Escape.

Tuossa muutamia tänä vuonna täyden kympin täyttäneitä suosikkilevyjä.

Joista minulle suosikein on The Riflesin The Great Escape.

Miksi juuri tämä on minusta aivan ylivertainen levy? No, albumi asettuu osaksi 2000-luvun alkuvuosien kitaraindien huumaa, mutta se ei ole missään nimessä kliseinen esimerkki tuosta nuoruuteni valtavirtailmiöstä. Albumi on toki genrensä taidonnäytteitä, mutta samalla se on iätön ja ajaton kitarapop-levy. Itse asiassa, minusta levyä on helppo pitää myös brittipoppina, nimittäin vuoden 2009 versiona brittipopista. Sen voi asettaa brittipopin ikuisesti elävälle ja ajan mukaan muokkautuvalle jatkumolle, jossa kiertää ne samat musiikilliset ja ulkomusiikilliset ilmiöt mitä 90-luvulla brittipop-maailmaan alettiin liittää.

Albumin paras raita on minusta Toe Rag. Tämä kappale on upea esimerkki siitä, että The Riflesissä on pohjimmiltaan kyse paljon enemmästä kuin kitaraindien ohimenevästä suosiosta. Biisi on universaalisti upea kitarapop.

Albumin nimikappale ja Sometimes taas edustavat sellaista leimallista indieihannetta, jossa kitarat ränkyttävät, ja jonka kertosäkeeseen on saatu vähän hoilotusta. Mahtavia! Avausraita Science is Violencen energia on ihailtavan intensiivistä ja vilpitöntä.

Oikeastaan levyltä ei löydy yhtään heikkoa raitaa. Kaikissa kappaleissa melodiakulut, kertsit, kitarat, laulu ja tunnelma ylipäänsä ovat täysin kohdillaan. Masterpiece.

Vuosi 2009 ei ole kyllä minulle musiikillisesti mitään lemppariaikaa. Liitän tuohon kauteen vahvan tunteen siitä, miten bändimusiikin arvostus alkoi hiipua ja tilalle tuli sooloartistien kausi. Lykke Li ja sen sellaiset valtasivat indiediskot. Ne muutamat yhtyeet, jotka suuria massoja houkuttelivat, olivat sitten visioltaan ja soundiltaan puolestaan jo aika kaukana omasta lager-indien tunnelmasta. Suoraviivaisen rock-soundin tilalle alkoi tulla kokeilevampaan, tuotetumpaa ja monipuolisempaa soundia. Phoenix, Gossip – eivät yhtään minun juttuja. 2000-luvun alkuvuosia vallinnut käsitys indiemusiikista ja siihen liitetystä soundista alkoi muuttua.

The Great Escape ei kuulosta lainkaan vuodelta 2009. Ehkä se olikin mahdollisuus takertua aikaan, jonka en halunnut loppuvan.

Huh, sekava teksti. Olikohan tässä nyt mitään järkeä? Oli tai ei, kuuntele levy. Tässä suora yhteys juhlapainokseen.

Luukku 15: Gavin & Stacy come back

Muistatko Gavin ja Stacey -sarjan jostain kymmenen vuoden takaa?

Oli soma!

Mutta huh, miten nuorilta James Corden ja kumppanit näyttävät.

Tänä vuonna näyttelijäporukka on kokoontui yhteen joulujakson ajaksi. Näkispä jostain! Olen aina ollut tällaisten harmittomien brittisarjojen perään, joskus näitä onneksi tuli telkkarin ja YLEn täydeltä.

Luukku 14: The Electric Soft Parade vuonna 2019

Rakastin Brightonilaista The Electric Soft Parade -yhtyettä joskus noin 17 vuotta sitten enemmän kuin mitään. MITÄÄN. Säilytin yhtyeen keikan takahuoneesta muistoesineeksi napattua Pepsi-tölkkiä, kunnes se joskus vaihtovuonna poksahti vanhempieni kylmässä varastossa muuttolaatikon sisällä.

Kuljetin yhtyeen vuonna 2002 ilmestynyttä Holes in the Wall -debyttiä yhdessä Come Insiden Mosaic-albumin kanssa kotibileisiin, kunnes sain bilekutsuuni ehdon: kunhat et tuo omia musiikkeja mukana.

Pakotin kaikki kuuntelemaan Silent To The Darkia ja sitä, miten täydellisesti sen kertsi lähtee.

The Electric Soft Parade, Holes in the Wall sekä noin itseni ikäiset veljekset Thomas ja Alex olivat joskus parasta maailmassa ja se rakkauden tunne aidoin ja voimakkain elämässäni, noh, varmaan ikinä. Joskus pelkään, että aikuisuus vie minusta pois kyvyn rakastua niin vilpittömästi ja niin täysillä.

Joskus nuoruuden tuliset rakkaudet hiipuvat. Vaikka edelleen tunnistan veljesten debyyttilevyn upeuden ja erityisyyden, en ole akiivisesti seurannut ESP:n käänteitä enää uoden 2007 jälkeen. Siksi olikin lämpöistä, että sosiaalinen media toi yhtyeen yksi päivä takaisin elämääni.

Veljekst ovat siis tulleet takaisin, katsotaan, millaista suhdetta näin aikuisena alan yhtyeeseen rakentaa. Nämä kuuden vuoden tauon jälkeen julkaistut kaksi kappaletta ainakin ovat todella viehättäviä.

Niin viehättäviä, että jos olisin 19-vuotiaana tatuoinut itseni The Electric Soft Parade -tekstein ja -symbolein, en katuisi.

(Jos uskallat, niin kurkkaa nämä tekstit.)

Uusi albumi Stages ilmestyy 8.1.2020.

Luukku 13: Vuoden 2019 hahmo

Päätin jakaa vuoden hahmo -palkinnon tänä vuonna Liam Gallagherin nuoremmalle pojalle Genelle. Jos vuosi oli Liamin, niin oli se kyllä Genenkin!

Genessä on jotain salaperäistä. Tyyneyttä. Hiljaista karismaa. Nuorukainen ei ryntäile ja säntäile, ei pidä itsestään meteliä.

Tänä vuonna Gene saatiin pitkän suostuttelun jälkeen isänsä kanssa lavalle asti soittamaan rumpuja legendaarisen Later with Jools Holland -ohjelman livenauhoitukseen. Rakastan tuota, miten Gene piiloutuu tuon Guccin överin bucket hatin alle. Bongoja hän soitti jo isänsä toisella levyllä ihanalla One Of Us -kappaleella.

Lisäksi Gene hurmasi minut täysin Adidas Spezial -malliston kampanjakasvona. Rakastan noiden kuvien utuisuutta ja rauhaa, taideteoksellisuutta, maalaustaiteellisuutta, nonchalantia tunnelmaa ja modernia lädismiä.

Kuvat: adidas.fi

Luukku 11: Supergrass 2020

Syksyllä 2019 tapahtui jänskiä: vuonna 2010 uransa päättänyt Supergrass ilmoitti pienestä paluustaan. Paluun tarkoitus on kunnioittaa ja fiilistellä vuonna 1995 ilmestyneen I Should Coco -albumin 25-vuotisuutta.

Käytännössä paluu tarkoittaa The Strange Ones: 1994-2008 -nimistä levyboksia ja massiivista juhlakiertuetta. Boksi tietysti sisältää kaikkea ihanaa sälää julisteista bändikuviin ja tarinoihin.

Supergrass on yksi suurista, mitä brittipop-kauden yhtyeisiin tulee. Tiedän, että joidenkin mielestä vanhojen yhtyeiden ja kerran kuopattujen klassikoiden paluisiin kuuluisi suhtautua kyynisyydellä ja epäilyllä, mutta en vain pysty! Rakastan joka ikisen brittipop-bändin paluuta! Olen nähnyt yhden yhtyeen best of -keikan (Supergrass is 10 -kiertue 2003 tai 2004) ja huh, mitä hittitykitystä se oli! Miksi en toivoisi lisää samaa?

Paluu-uutisen yhtye julkaisi kera tämän The Police -coverin.

Koska Supergrass on aarre, joka ansaitsee kaiken ihailun ja huomion, tässä reilun tunnin Spotify-lista minun mielestä yhtyeen parhaista biiseistä. Tsekkaa myös ihanat alkuvuosien demo-versiot, joita yhtye on Spotifyhin viime aikoina lisäillyt.

Luukku 10: Mitä lukea joululomalla

Tänä vuonna ilmestyi taas monta kiinnostavaa musiikkiin tai muusikkouteen liittyvää kirjaa. Yhtäkään näistä en ole lukenut – vielä. Alkuvuosi oli hyvää lukemisen aikaa, mutta syksyä kohti tultaessa rikossarjat kiinnostivat kirjoja enemmän. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että kirjat vois taas olla se juttu.

Näihin tänä vuonna ilmestyneisiin kirjoihin tartun seuraavaksi:

Brett Anderson – Afternoons with the Blinds Drawn

Suede-äänen ensimmäinen, lapsuutta, nuoruutta ja Sueden alkuaikoja kuvaileva teos Hiilenmustat aamut (Coal Black Mornings) oli suurimmaksi osaksi hieno, joinain hetkinä vähän liian tarinoiva tai jotain. Odotan kuitenkin enemmän tältä seuraajalta. Kiinnostaa vain ihan hurjasti kuulla, miltä Sueden huippuvuodet kuulostavat Andersonin kertomina just nyt. Vuonna 2019.

Tim Burgess – One Two Another

The Charlatans -laulajan uusin kirja ilmestyi ihan hetki sitten, marraskuussa. Tällä kertaa Burgess on koonnut kansien väliin valikoituja lyriikoita uransa varrelta – elämäkerta ja levyrakkautta ruotiva matkakirja ovat ilmestyneet jo aiemmin.

Joskus en tajunnut tällaisten lyriikkakirjojen merkitystä. Sanathan ovat levyn kansien välissä! Ja laulussa! Ja minun päässä! En ole kaivannut monillekaan suosikkibiiseilleni selityksiä tai selvityksiä, minulle on riittänyt omasta fiiliksestä ja kuuntelukokemuksesta syntynyt tulkinta ja merkitysmaailma.

Mutta nyt tuntuu, että olen valmis näkemään suosikkibändin tekstejä melodiakontekstista irti repäistyinä. Teksteinä enemmän kuin laulujen teksteinä. Kommenteilla ja anekdooteilla koristeltuna.

” I imagine almost everybody writes songs in different ways, but then again each person may use all the different ways to come up with lyrics to a song. From lists to experiences and stories, there are no rules. A good song is a good song, whoever writes it and however the writing happens. I only know what I do. In this here book, I’ve collected some of the ideas and thoughts and words.” 

Kaikille tiedonjanoisille The Chralatans -faneille välttämättömyys.

Daniel Rachel – Don’t Look Back in Anger: The Rise and Fall of Cool Britannia 

Kuten jo aiemmin syksyllä totesin, nyt voisi olla taas aika sivistää itseä tällaisella brittipop-vetoisella tietokirjalla.

Ben Folds – A Dream About Lightning Bugs

Itselle tuntemattomamman lahjakkuuden muistelmateos voi yllättää tärkeydellä. Availla silmiä, loksautella paloja tai muuten vähän herätellä ja ravistella. Päivittää ajatuksia, virkistää niitä. Tai ainakin sivistää, jos ei muuta. Ylistystä keräillyt Ben Foldsin teos kiehtoo.

”In this book, he looks behind him, telling stories of his life, his climb to fame, and sharing childhood anecdotes. He also talks about things he’s learned along the way.”

Hannah Ewens – Fangirls: Scenes From Modern Music Culture

Koska aina ei jaksa kuulla keski-ikäisten miesten liki identtisiä tarinoita siitä, kuinka sain ensimmäisen kitaran ja se oli menoa.

” The book touches on the author’s own experiences of being a music obsessive, and shares the reflections of musicians including Garbage’s Shirley Manson, the Slits’ Viv Albertine and the Hole and Smashing Pumpkins’ bassist Melissa Auf der Maur. Crucially, it gives voice to scores of everyday female music lovers, their thoughts and feelings exhaustively gathered by Ewens via fan forums, one-on-one interviews and through visiting the girls camped out overnight prior to gigs to ensure the best possible position at the front once the doors are opened. ” (The Guardian)

Artikkelikuva: Unsplash

Luukku 9: Vuoden 2019 remaster

Vuoden 2019 ihmeellisyyksiin voi laskea skotlantilaisen Genevan paluun. 90-luvun lopussa voimakkaalla brittipopilla hurmannut yhtye palasi lavoille ja julkaisi kahdesta albumistaan uusintaversiot.

Vuoden 1997 Further on elämäni levyjä. Kyllä, sekin! Andrew Montgomery on tulkitsijana 90-luvun ilmiselviä erityisiä ja yhtyeen kappaleet ajan estetiikan vaatimukset täyttäviä. Oikestaan kaikesta, mitä vaikkapa näille yhtyeen videoille on tallentunut, tulee ikävä 90-lukua, ikävä muusikoita tennareissa ja collegeissa, ikävä aikaa, kun tällainen musiikki sai joukot yhteen.

WHY?

Further out, Further in.

Further back?

It seems it’s time.  Why do bands reform?
​​
A million reasons.

But one above all.

Because they can. Because they want to. Because it feels good.
Because it’s worth doing and no-one else can do it.
​​
Unfinished business? Maybe so. Geneva was something special.

Geneva is something special.

Where will it lead? Who knows? If the journey is exciting, the destination can wait.

Back again, enjoying the confusion.

Be honest, have you seen the horizon lately?

Tästä Further-albumiin. Puolitoista tuntia jousihurmosta, hittejä ja b-puolia.

Luukku 6: Spotify-vuosi 2019

Kuuntelen suuren osan musiikistani kotona levyiltä, Spotifyta hyödynnän liikkeellä ollessa tai kun haluan fiilistellä musiikkia soittolistamuodoissa taikka kuunnella levyä, jota en omista.

Vaikka Spotify ei olekaan ainut musiikkini lähde, ei nämä tilastot silti ihan höpöjä ole.

Soittolista: vuosi 2019

Liki 11 tuntia vuoden 2019 uusia kivoja kappaleita. Listaan kuvaa klikkaamalla.

Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt

Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.

Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.

Fontaines D.C. – Dogrel

Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.

Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.

Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.

Liam Gallagher – Why Me? Why Not.

Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.

Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.

Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.

Sleeper – The Modern Age

Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.

Steve Mason – About The Light

Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.

Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.

Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.

Lue arvostelu täältä.

Hurula – Klass

Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.

Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Luukku 1: Adidas Oslo 2019

Tänä vuonna ilmestyi niin monia upeita uudelleenjulkaisuja ja City-sarjakokoelman täydennyksiä Adidakselta, että ihan uuvuin tahtiin. Tuhlailin London-julkaisuihin, mutta ne eivät istuneet jalkaan, joten takas lähtivät. Malmö oli tavallaan nätti joo, mutta jätte svensk colourway sellainen, että jäisivät koriste-esineeksi – enää en harrasta sen tason tannarihankintoja.

Onneksi tuli Oslo, jotka saivat pään sekaisin. Oispa jo kevät! Kevyt, mutta istuva, miiamaisen retro, ikikiva colourway.