Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Blurin toinen albumi ja ”Life-trilogian” ensimmäinen osa Modern Life Is Rubbish

Ilmestymisvuosi: 1993

Erityisen ihanaa: She’s a twentieth century girl/Holding up for dear life. Se, että olen tuo For Tomorrow -kappaleen videon tyttö. Kohdasta 04:00 alkaen voit katsella, kuinka kieriskelen alas Lontoon Primrose Hilliä Damon Albarnin kanssa.

Ystävä silloin, kun: haluan kertoa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Minussa, minun elämässä, popissa, brittipopissa, tunteissa. Tässä blogissa.

Modern Life Is Rubbish on identitettilevyni ja mielenmaisemani. Tiedätkö, kun joskus ihmiset leikkelevät lehdistä heitä inspiroivia kuvia ja kokoavat niistä jonkinlaista aarrekarttaa selventääkseen visioitaan ja toiveitaan, omaa ydintään? No, minun ei tarvitse koskaan tuollaista askarrella. Modern Life Is Rubbish on minun aarrekarttani.*

Mutta mistä tässä kaikessa on kyse?

Brittipop
Modern Life Is Rubbish on The brittipoplevy.

Se, mitä brittipop on tai milloin ja miten 90-luvun brittipop alkoi (ja loppui), saattaa olla jonkinlainen koulukuntakysymys. Ehkä sinullakin on oma näkemyksesi – minulla ainakin on! Jotkut ehkä haluavat aloittaa asian tarkastelun siitä vapauden ja uuden ajan tunnusta, mitä vaikkapa The Stone Rosesin Spike Island -keikka symboloi. Tai siitä, kun vuoden 1992 vaaleissa labour-puolue sai 42 lisäpaikkaa – kun taas konservatiivipuolue menetti 41.

Useimpiin näkemyksiin liittyy varmasti vähintään sivuhuomautuksena musiikkivuosi 1992: Blurin Popscene– ja Sueden The Drowners -singlet. Tunne siitä, että baggy on kuollut ja aavistus siitä, ettei grunge välttämättä ole se, mitä Britanniassa seuraavaksi kuunnellaan. Tai se, kuinka seuraavan vuoden huhtikuun Select-lehdessä kansikuvapoika Brett Andersonin päälle aseteltu teksti ”Yanks go home! Suede, St Etienne, Denim, Pulp, The Auteurs and the Battle for Britain” antaa ymmärtää, että jokaista maailmat valloittanutta amerikkalaista grunge-yhtyettä kohden Britanniasta löytyy kolme neljä kelpo brittiläisen popin tekijää.

Viimeistään tässä vaiheessa Britannian indie-elämä oli yhtä kuin Lontoon Camden Town. Ja Camden Town yhtä kuin indienuorison ajatushautomo.

Mutta nuo ovat puitteita ja aavistuksia.

Toukokuussa 1993 ilmestyi Modern Life Is Rubbish. Ja se on konkretiaa. Minun brittipoppini alkoi Modern Life Is Rubbishista.

Modern Life Is Rubbish on The brittipopalbumi, koska se on yhtä kuin ajatus ja tietoisuus brittipopista. Missio. ”If punk was getting rid of hippies, I’m getting rid of grunge”, julisti Damon Albarn. Tiedetään, että Blurilla oli takanaan kiertueellinen tuskaisia yrityksiä myydä Leisure-debyytin baggy-shoegaze amerikkalaisille, joita kiinnosti lähinnä Nirvana. Amerikka ylipäänsä alkoi ahdistaa ja englantilainen tuntua oikealta ja turvalliselta.

I missed people queuing up in shops. I missed having at least 15 minutes between commercial breaks. And I missed people having respect for my geographical roots, because Americans don’t care if you’re from Inverness or Land’s End. I missed everything about England, so I started writing songs which created an English atmosphere. – Damon Albarn, NME, 10.4.1993

Kotimaassa visioiden rasitteena oli levy-yhtiö, joka sekä tuhlasi yhtyeen rahat että piti kovin punkilta ja englantilaiselta kuulostavan Popscene-singlen kaltaista irtiottoa arvottomana ja yhtyeen anglopop-visioita höpsöinä. Musiikkiyleisön mielestä kiinnostavinta aikoihin oli Suede, mikä tietysti rassasi Damon Albarnia. Juopotteleva ja itseään etsivä Blur ei kiinnostanut oikein ketään.

Useimpia hyviä ja erityisiä juttuja yhdistää varmastikin se, että ne ovat syntyneet tilanteessa, jossa toisin tekeminen on ollut ainoa mahdollinen tapa voittaa. Voittaa grunge, voittaa Amerikka, voittaa Brett Anderson. Modern Life Is Rubbisihin kohdalla toisin tekeminen tarkoittaa selvimmin anti grungea ja anti Amerikkaa. Se, että levy kuulostaa englantilaiselta, maisemoi englantilaisuutta ja kommentoi amerikkalaistuvaa Englantia, ei ole sattumaa.

Se on se ajatus brittipopista.

Popscene tappoi baggyn ja antoi lähtölaukauksen anti grungelle, Modern Life Is Rubbish käsikirjoitti brittipopin. (Parklife näytteli sen käsikirjoituksen. Mutta se on jo toinen tarina.) Ja vaikka vuoteen 1996 mennessä brittipopista olikin tullut yhtä kuin Oasis, yhtä kuin tapa kuvailla oasismaista kitarapoppia, on Oasis Damon Albarnin ja kumppaneiden missioon verrattuna ”vain” hyvää rock-musiikkia. Jotain, joka olisi tapahtunut ilman brittipoppiakin. Mutta olisiko brittipoppia sellaisena kun minä sen ajattelen – skenenä, movementina, 90-luvulle kuuluvana genrenä – ilman Bluria? En tiedä…

Pop ja pop-kulttuuri
Huh, popmusiikki, mitä se edes on? En ole musikologi, joten puhun vain omasta puolestani. Minulle pop on kappaleita, biisejä. Melodioita, jotka koukuttavat. Harmoniaa. A- ja B-osia – kertosäkeitä. La la laa la laa. Kitaroita. 60-lukua. Rakkautta, surua ja kaipausta. Pop on ytimeltään jotain ikiaikaista. Kierrätystä. Pop on sitä, että Damon pakkaa Amerikan-kiertueelle mukaansa Kinksin levyn. Sitä, että tuon kiertueen seurauksena syntyy albumi, joka on todella Kinks-esque.

Jep, tälle popparille Modern Life Is Rubbish on poplevy.

Yksi hienoimmista jutuista tässä albumissa on juuri se, että se katsoo todella vahvasti taaksepäin, mutta on silti edelläkävijä. Kuinka ironista on, että juuri Modern Life Is Rubbish -niminen albumi luo uuden nuorisokultuurin? Modernin mod-elämän.

Se, että Modern Life Is Rubbish kommentoi englantilaista yhteiskuntaa ja elämänmenoa onkin vain yksi tapa tarkastella albumin sisältöä. Minun elämäni kannalta on ollut olennaisempaa se, kuinka albumi kommentoi populaarikulttuuria. Promokuvien visuaalinen maailma, yhtyeen mod-skinheadtyyli. Valintoja, joilla yhtye vihjailee, ettei levyllä ole kyse vain musiikista, ei edes vain anglosentirisyydestä. Vaan myös nuorisokulttuurista. Siitä, että on tullut aika tehdä asiat taas isosti, populaaristi, elää joukolla taas yksi uusi brittiläisen nuorisokultuurin kausi ja mod-kulttuurin kerros. Ja tuota kerrosta me kutsumme brittipopiksi.

Minulle pop on sitä, että vuonna 2005 listoille nousee uusi yhtye nimeltään Kaiser Chiefs, joka näyttää siltä kuin olisi ottanut promokuvansa Clactonin rantakaupungissa huhtikuussa 1993 yhdessä Blurin kanssa. Musiikkilehdissä Kaiser Chiefsistä puhtaan britpop-revivalina. Tietysti!

Se, että Kaiser Chiefsiä ei olisi ilman Bluria ja Modern Life Is Rubbishia on erittäin popmusiikkia. Se, että minua ei olisi tällaisena ilman Bluria, Modern Life Is Rubbishia ja Kaiser Chiefsiä on… surullista?

Ei, sekin on popmusiikkia.

Brittipopunivormu
Se, että levy kuulostaa englantilaiselta ja kommentoi englantilaisuutta, ei ole sattumaa. Se, että yhtyeellä on promokuvissa päällään skarpit bleiserit ja kauluspaidat vaarin vanhan villapaidan sijaan, ei sekään ei ole sattumaa. Se on se missio ja ajatus. Se anti grunge. Damon Albarnin brittipop-aarrekartta.

Modern Life is Rubbish on syy sille, että en pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista. Sille, että brittipop tarkoittaa minulle itselleni myös jonkinlaista puvustoa. Että käytän Fred Perry -pikeitä, Levi’s 501-mallin farkkuja, Dr Martenseja, Harrington-takkia, mokkakenkiä. (Loput vaatevalinnat palautuvat viimeistään mutkien kautta Oasikseen.)

Toki voisi ajatella, että syy sille, etten pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista löytyy jostain 90-lukua kauempaa, sieltä alemmista mod-kerroksista, mutta ääääh, suosin itse nimenomaan näitä ysäriperusteluja. Sillä ne mahdollistavat sen, että voin omia puvustooni myös huonosti istuvat colleget ja verkkatakit. Mutta tuosta lisää sitten, kun puhumme Damonista vuosimallia -94.

Eli jos joskus näet minut maihareissa ja käärityissä farkunlahkeissa ja mietit, että skini tai modi, niin ei. Se on brittipop.

Jos kaipaan inspiraatiota pukeutumiseen, katson yleensä tämän videon. Ja sitten vain päätän, olenko Damon vai Graham.

Brittiläinen pop- ja rock-musiikki
Mitä jää jäljelle, kun Modern Life Is Rubbish riisutaan brittipop-paatoksesta? Albumillinen musiikkia, jonka luulisi sykähdyttävän kaikkia brittiläistä pop- ja rockmusiikkihistoriaa arvostavia. Siksikin se sopiikin niin hyvin edustamaan minua.

Musiikillisesti levyn ydin löytyy mielestäni siitä ajatuksesta, että se tuli jostain ajankuvan, odotusten ja toiveiden ulkopuolelta, se määritti itse itsensä – vaikutteidensa avustuksella toki. Ja samalla se päivitti popkäsityksen.

Levy on toki Kinks-tavalla nostalgisoiva ja kertova. Mutta on siinä jotain punkkiakin. Sunday Sunday -kappaleen mockney ja puhaltimet lainaavat Madnessia. Ja Damonin David Bowie -laulelu mainitaan tietty myös aina. Jos pidät Leisure-debyytistä, rakastat Pressure On Julian -kappaleen dominoivia kitaroita. Kuten jo aiemmin totesin: brittiläinen ja taaksepäin katsova.

Omat suosikkiadjektiivini kuvailemaan levyä? Energinen, intensiivinen, elegantti, haikea, vanhanaikainen, moderni (!). Ja blur. Tarviiko enää tarkentaa, että Modern Life Is Rubbish on minulle se blurein levy?

Vaikka debyyttilevy Leisure olikin jo paikoin samalla tavalla popestettinen kuin seuraajansa, alkoi yhtye toteuttaa musiikkillista ydintään todella vasta näihin aikoihin. Ensinnäkin Modern Life Is Rubbish esitteli sen Blur-soundin, joka toistuu Parklifella, jalostuu The Great Escapella ja kulkee mukana häivähdyksenä vielä tämän Life-trilogian jälkeenkin. Se on se soundi, jonka yhtye tallensi Hong Kongissa uudelle Magic Whip -albumilleen, kun se halusi kuulostaa Blurilta. Se on jotain, mitä tapahtuu Dave Rowntreen rummuissa. Tietty kova rumpusoundi ja ne hakkaukset taikka iskut. Joku suoraviivaisuus rytmissä. Ja sitten vielä lisäksi jotain, mitä Graham Coxonin kitara tekee sen soundin ja rytmin kanssa. Etkö pysy tämän musiikktieteellisen analyysin kärryillä? Kuuntele Modern Life Is Rubbishin Chemical World, Parklifen London Loves, The Great Escapen Stereotypes ja The Magic Whipin Lonesome Street niin ehkä saat kiinni, mistä puhun.

Samalla tavalla albumi esittelee ne Damonin laulumaneerit, jotka pitkälti määrittävät Blurin brittipop-kautta.

Blur-soundin lisäksi Modern Life Is Rubbish esittelee yhteiskuntaa kommentoivan Damon Albarnin ja runollisen Damon Albarnin. Jos Leisure vielä olikin sanoituksiltaan sellaista söpöä popnonsenseä, on kakkoslevyssä jo kyse lyriikoista. Todella Bluria on myös se, että vähintään yhdellä levyn kappaleella ollaan aina todella haikeana. Modern Life Is Rubbishilla ja Magic Whipillä se haikeus liittyy koti-ikävään. Amerikkaan ja Hong Kongiin.

Koti-ikävälevyn lisäksi Modern Life Is Rubbish on maisemalevy. Lontoo-levy.

Let’s take a drive to Primrose Hill it’s windy there and theview is so nice. (For Tomorrow)

Air cushioned soles, I bought them on the Portobello Road on Saturday. (Blue jeans)

Mutta ennemmin kuin Pohjois- tai Länsi-Lontoosta, on kyse ”Lontoosta”, paikasta tai tilanteessa, jossa tunnet olevasi oma itsesi.

I don’t really want to change a thing, I wan to stay this way forever. Blu blue jeans, I wear them every day, there’s no particulary reason to change. (Blue jeans)

Muuten, muistatko, mitä Damon Albarnilla oli päällään, kun Blur vuoden 2012 aikoihin tuli takaisin? Farkut, maiharit eli air cushioned soles kera käärittyjen housunlahkeiden, joskus Fred Perry -pikee, joskus sininen Harrington-pusakka. Miksi? Koska takaisin tuli yhtye, joka halusi olla blur.

Vuonna 2012 Lontoo-maisema oli Westway.

Pop-tunteet
Damon Albarn totesi vuonna 1995 NME-lehden haastattelussa, että ”pop people have pop emotions and they are not to be trusted.” Ehkä tämän tekstin tarkoituksena on yksinkertaisesti kertoa, että olen pop people.

Ja että tämä kirjoitus on poptyypin kirjoitus ja blogi poptyypin blogi.

Kaiken edellä kirjoittamani voisi varmastikin kertoa myös toisin. Joku, joka haluaa olla musiikkijournalisti niin varmasti tekeekin. Muistuttaa siitä, että levy sai ilmestyessään NME-lehdeltä seitsemän pistettä kymmenestä, eikä listasijoituksillakaan juhlittu. Että todellisuudessa brittipop alkoi tapahtua vasta vuonna 1994. Tai ampuu alas popihmisten poptunteet kirjoittamalla, kuinka ”koko brittipop on jo pelkkä alaviite Mojo-lehden arkistossa. Väliäkö silläkään, että biisin “1900-luvun poika” ja “1900-luvun tyttö” olivat jo sen ilmestyessä vain tulevaisuudenuskon mahdollisuutta janonneen Albarnin idealistisia konstruktioita, Lontoo-fantasiamaailman fantasiahahmoja.” (Niko Peltonen For Tomorrow -kappaleesta, NRGM)

”Vain” fantasiamaailman fantasiahahmoja?! Ehkä ennemminkin ”äärimmäisen paljon”. Popmaailman pophahmoja.

Meitä, jotka jokaisella Lontoo-reissulla käymme Primrose Hillillä ihailemassa maisemaa ja tarkistamassa, että jonkun poptyypin asfalttiin kirjoittama ”and the view is so nice” -lyriikkapätkä on vielä paikoillaan.

***

*Toinen aarrekarttani on Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?