Luukku 2: Vuoden 2020 levyjä

Muutamia vuonna 2020 ilmestyviä levyjä:

Courteeners – More. Again. Forever.

Tiedätte, että manchesteriläinen Courteeners on minun elämäni rakkauksia. Siksipä yhtyeen kuudes studioalbumi, heti tammikuussa ilmestyvä More. Again. Forever. on minulle yksi ensi vuoden odotetuimmista.

En ensin kamalasti hurmaantunut tästä albumin ensimmäisestä singlestä, mutta nyt voin kyllä jo tunnustaa tykkääväni. Kappale kajahtelee valtavasti yhtyeen vuoden 2013 Anna-levyä, jotain samaa on myös Falcon-albumin You Overdid It Doll -biisin kanssa.

Vaikka kappale kovasti Courteeners onkin ja ihan kelpo muutenkin, niin toivon kyllä, että tämä ei ole uuden albumin parhaita raitoja.

The Big Moon – Walking Like We Do

The Big Moon on yksi kiinnostavimpia uudehkoja yhtyeitä. Vähän sellainen astetta miiamaisempi versio Wolf Alicesta. Olen kehunut aiemminkin, miten tykkään laulajan Justine Frischmann -tavalla vähän lesosta laulutyylistä.

Syksyllä ilmestynyt Your Light on tämän vuoden parhaita kappaleita, Take A Piece taas ehta poppikappale (ja video tietty rakastettava). Odotan hienoa kakkoslevyä!

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Stockportin ylpeys julkaisee uuden albumin tammikuun 31. päivä. Kiinnostavaa on se, että levyn toisena tuottajana on toiminut The Coral legenda James Skelly. Olen tykännyt levyltä lohkaistuista sinkuista enemmän kuin yhdestäkään yhtyeen aiemmasta, joten toivon ja odotan lisää tällaista vähän uudistettua soundia.

Yllättäen yksi vuoden odotetuimpia tämäkin, kiitos näiden mainioiden kappaleiden.

Circa Waves – Sad/Happy

Liverpolilainen kitaraindieyhtye julkaisee alkuvuodesta kaksi albumia, joista toinen kantaa nimeä Happy ja toinen Sad. Yhtye on kovin tuottoissalla tuulella, edellinen albumi ilmestyi viime huhtikuussa. Vaikka bändi ei kuulukaan niihin kaikista unohtumattomimpiin indieyhtyeisiin, niin onhan se nyt aika ihanaa, että joku vielä uskoo tällaiseen. Kelpo sinkkubiisi.

Kasabian

Yhtye on kertonut työstävänsä uutta albumia, toivottavasti se ehtii ilmstyä ensi vuoden puolella. Ei malttais odottaa! Edellinen albumi Crying Out Loud oli yhtyeen parhaita.

Jake Bugg

No, tähän en ole saanut mistään varmistusta, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi tämä hurjan hyvä uusi kappale. Myös keväälle ilmestynyt Brittikiertue kielii uudesta matskusta.

Muita kiinnostavia (tai melko) ensi vuonna uuden levyn julkaisevia yhtyeitä tai artisteja: Pet Shop Boys, King Krule, Nada Surf, Idles, The 1975, Mystery Jets, The Killers.

Toivottavasti lista täydentyy viellä vaikkapa Jamie T:n nimellä.

Mitäs muuta?

The S.L.P – Favourites

Kasabian-hahmo ja yhtyeen musiikillinen sielu Serge Pizzorno julkaisi juuri The S.L.P-sivuprojektina aivan hurjan hienon ja kiehtovan kappaleen!

Biisissä soi kyllä Kasabian-poljento ja soundimaailma. Alussa sellainen yleistuttu Kasabian-fiilis, lopussa vielä aivan erityisesti jokin sellainen 48:13-kauden tunnelma. MC Meighanin omintakeisen lädilaulun puuttuminen tekee tästä kuitenkin Kasabiania ehkä vähän elegantimman. Lauluäänenä kappaleella on mukana Little Simz.

Heittäen kevätlistalle.

Kuva: Aitor Throup Studio

C.P. Company x Sergio Pizzorno

”Kahdesta en luovu”, sanoo brittiläinen pop- ja rock-kulttuuri. ”Rakkaudesta jalkapalloon ja klassisiin sporttivaatemerkkeihin.”

Niin kauan, kuin meillä on brittirokkareita, meillä on myös rokkareiden ja vaatemerkkien yhteistyömallistoja. Viimeisimpänä Kasabianin Sergen nimeä kantava C.P. Companyn poncho-kokoelma.

Jonkun mielestä muutaman viitan ja parin paidan ”suunnittelu” vaatemerkille saattaa tuntua vähän turhanpäiväiseltä ja hupaisalta, rahastukseltakin, mutta minusta nämä tällaiset yhteistyöt ovat kiehtovia. Huomionarvoista minusta on esimerkiksi se, että usein tämä rokkari, poppari tai vaikka urheilija (kuten Bradley Wiggins) on itse elänyt nuoruutensa kulttuurissa, jossa tietyt vaatemerkit, tietynlainen pukeutuminen on merkinnyt. Ne ovat olleet oman elämäntyylin, musiikkimaun ja samanhenkisyyden – oikeastaan koko nuoruuden symboleja. Niinpä yhteistyö Fred Perryn kanssa voi olla Miles Kanelle big deal myös muuten kuin rahallisesti – se on brittirokkariuden ja alakulttuuri-ikonisuuden uralla yksi hieno saavutus. Samoin C.P. Companyn pochot Sergelle. Todella luonteva peliliike.

Toiseksi minusta aivan oma kiehtova ilmiönsä on se, miten brittialakulttuurit ovat ikiajat tehneet ns. funktionaalisista urheilu- ulkoilu- tai työvaatteista tyylikkäitä muoti-ilmiöitä. Sen lisäksi, että näin on käynyt monille klassisille brittiläisille vaatemerkeille, kävi niin myös eurooppalaisille – erityisesti italialaisille – sporttimerkeille. Siitä, että vaikkapa Filat, Kappat ja Sergio Tacchinit näyttävät joissain silmissä tyylikkäiltä ja ilmaisevat jonkinlaista casual- mod- tai vaikka brittipop-mielentilaa, on kiittäminen 70-luvun lopulla europeleihin matkustaneita Liverpool-kannattajia. Samoihin aikoihin myös nykyään niinkin ilmiselvä juttu kuin Adidas-tennarit saivat casual-statuksen. Sporttivaatteista tuli vähän vahingossa muotistatementejä. Ja sitten on tietysti parkat, Dr. Martensit, tennispaidat, vahakangastakit, duffelit, ämpärilakit…

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa esseen, joka tietty tarkastelisi myös brittiläistä luokkayhteiskuntaa ja sen tuomia merkityksiä tiettyihin merkkeihin pukeutumiseen, sekä muita ilmiön kääntöpuolia. Teen sen toiste. Nyt halusin oikeastaan vain sanoa, että cool, nämä tällaiset ovat omalla tavallaan osa tätä kulttuuria ja että ei ne ole vain vaatteita.

Artikkelikuva

Kesämuistoja: Kasabian @ Õllesummer

”Gigs and riots are the only things left that bring about that sense of spirit and community where you can let yourself go.” – Peter Doherty

Olin jo ehtinyt alkaa elää siinä uskossa, että minusta on tullut keikoilla se pikkuisen sivussa seisova tyyppi, joka nauttii keikasta hillitysti, musiikkiin henkilökohtaisena kokemuksena suhtautuen ja lavatapahtumia vähän etäältä tarkkaillen. Joka heittäytyy kaiken vietäväksi korkeintaan oman päänsä sisällä. Koska en ole muutamaan vuoteen janonnut ihmiskuulaksi tai muuten osaksi yhteisöllistä hurmosta, luulin, etten sellaista irrottautumista enää edes kaipaa. Mutta sitten tuli heinäkuu 2017, Tallinna ja elämäni ensimmäinen Kasabian-keikka.

Ja elämään juuri sopivasti mellakkaa.

Kasabianin musiikki on äärimmäisen lietsovaa ja yllyttävää, kollektiiviseen hurmokseen pakottavaa. Hittien ja huikeiden kertosäkeiden määrä on valtaisia, ja live-soitto nostaa kaiken koukuttavuuden ja hienouden vielä ihan uudelle tasolle. Yhtyeellä on kappaleita, joiden tamppaus, jyske ja iskevä tehokkuus lyövät rytmiä, jonka tahtiin yleisön on luontevaa ja helppoa – pakko – antaa mennä. Kokoontua moshpitiksi, töniä, riehua, rakentaa pientä kaaosta ja kollektiivista mellakkaa. Yhdessä ihmisten kanssa, joita ei tunne, mutta joiden kanssa selvästi on samalla asialla. Yhtye on tarkoitettu suurille lavoille, käynnistämään ja johtamaan suuria kokoontumisia, sytyttämään suuria yleisöjä.

Huikea keikka.

Pete Dohertyn ajatus siitä, kuinka enää keikat ja mellakat ovat niitä tilanteissa, missä voimme antaa mennä, ei siis ole vain kiehtova ja pikkuisen romanttinen, vaan myös aivan hurjan osuva. Yhteinen päämäärä tai ideologinen taistelu antavat tarpeellisen ja toisinaan myös välttämättömän, rock-musiikki ehkä sitten taas turvallisen kontekstin luopua kontrollista ja heittäytyä yhteisen aaltopituuden vietäväksi. Sekä mellakoissa että keikoissa ilmassa on sähköä, yhteistä hurmosta, joka saa aikaan ihmeitä. Illan edetessä huomaat, että muutaman hengen kaveriporukastasi on kasvanut itämerensuomalaismultibalttialainen kaaos.

Löydät itsesi ihmisten olkapäiltä iskemästä ilmaa nyrkillä.

Kasabian – Ill Ray (The King)

Rakastan musiikkivideoita! Jouduin elämään lapsuuteni ja nuoruuteni MTV:n ulottumattomissa, meillä Lapissa ei sellainen jännittävyys näkynyt. Ensikosketukseni popmusiikin ja musiikkivideoiden hurmaavaan liittoon sain sitten Jyrki-ohjelman myötä.

Ja nyt en tietenkään voi saada musiikkivideoista tarpeekseni.

Kasabianin Ill Ray (The King) -kappale on jo kolmas uuden levyn biiseistä, jolle on tehty videotulkinta. Ja sehän sopii minulle. Video vielä kaiken lisäksi toimii juuri niin kuin musiikkivideon toivonkin toimivan – se saa biisin tuntumaan vähän eriltä ja erityisemmältä. Tarjoaa maiseman tai tunnelman, jota et kappaleessa aiemmin kuullut.

Ill Ray (The King) -kappaleesta on nyt sitten vahingossa tullut yksi Kasabian-suosikeistani. Levyn ilmestyessä en niin pitänyt biisistä, mutta sitten kävi niin, että kappale avasi yhtyeen Tallinnan keikan. Se olikin sitten sellainen isku ja hurmoshetki, että hetken olin varma, ettei mikään ole koskaan kuulostanut niin hyvältä.

Viisi kertaa uusi suosikkibiisi juuri nyt

Liam GallagherChinatown

Wall of Glass on ihan super tykki, kyllä. Mutta suuren suuri charmi löytyy myös tästä seesteisemmästä Chinatown-biisistä. Kuten Wall Of Glass, myös tämä biisi on hyvällä tavalla sekä retro että moderni. Kappaleeseen on saatu hienosti tallennettua tunnelma, joka pakottaa fiilistelemään ja näkemään mielessä maisemakuvia. Tänä kesänä ne kuvat ovat liittyneet yksinäisiin kesäöihin.

Tykkään myös siitä, miten lempeäni Liam tällä kappaleella laulelee. Äänessä ei ole lähdetty alleviivaamaan miehelle ominaista nasaalia ja tiukkuutta, vaan sen annetaan olla astetta heleämpi ja pehmoisempi.

Rat BoyRevolution

Tästä kappaleesta olen jo kirjoittanut, mutta koska biisi on niin törkeän hyvä ja edelleen ajankohtainen, muistutan sen ihanuudesta vielä. Ei voi mitään, Rat Boy tekee juttunsa vain jotenkin niin hyvin. Ja mikä se juttu sitten on? No oman brittisukupolvensa äänenä oleminen, veikeä swäg, nuoruuden höpsöys sekä musiikki, jossa sekoittuu Jamie T:n, The StreetsinBeastie Boysin ja ehkä jopa sellaisen nokkelan ja nasevan Blurin vaikutukset. Tässä on kivaa yhteislaulufiilistä, sellaista helppoutta, joka kokoaa ihmiset yhteen fiilistelemään.

TemplesBorn Into The Sunset

Brittiyhtye Templesin odotettu kakkoslevy ilmestyi keväällä. Jos et vielä ole levyä kuunnellut, niin nyt kuules anna mennä! Kuten debyytille, myös tälle levylle on ladattu hienoja, hienoja melodiakoukkuja ja uskomattoman taidokkaita kappaleita. Tunnelma, soitanta – juttu ylipäänsä – on yhtyeelle ominaisen psykedeelinen. Yksi levyn onnistuneimpia kappaleita minusta on tämä Born Into The Sunset. Tässäpä Templesin tekeminen melko hyvin onkin sitten kiteytettynä.

KasabianBless This Acid House

Ai että, mikä rokkianthem! Kuten tuossa Rat Boyssakin, myös tässä on jotain sellaista, mikä kokoaa ihmiset yhteen hoilaamaan. Elämään. Kesä 2017 ja Kasabianin keikka Tallinnassa – never forget.

Chase & Status and BlossomsThis Moment

Elektronisen musiikin duo Chase & Status yhdisti voimansa Britannian kuumimman indieyhtyeen Blossomsin kanssa viime keväänä. Syntyi tämä kappale. Biisissä minut sytyttää sen rytmi, svengi sekä Blossoms-laulaja Tom Ogdenin ääni, joka saattaa kuulostaa tässä jopa paremmalta kuin yhdelläkään Blossoms-kappaleella.

Ja tuo video! Toimii!

Kasabian – Bless This Acid House

Minun kesän 2017 toinen kesäbiisi (toinen on Rat Boyn Revolution).

Kesäbiisin pitää olla juuri tällainen: helppo, nostattava, yhteisöllinen, taputtamaan kannustava, tuttu, mutta silti juuri tässä kesässä, vuodessa ja ajassa kiinni. Pikkuisen anthem, paljoin hoilotteleva.

Biisi, joka ei ehkä olisi muuten niin hyvä.

Mutta koska kesä, suuret suunnitelmat, hömelö usko hienoon tulevaan –  ja Kasabian keikalla Tallinnassa.

Kasabian – You’re In Love With a Psycho

Kasabian julkaisi taannoin uuden kappaleen ja nyt muutama päivä sitten vielä biisiä koristavan videon.

Ensi sekuntien jumppaus ja ulina antavat ymmärtää, että kyseessä olisi tuhatprosenttisesti tuttu ja kliseinen Kasabian-tamppaus. Jämerä, tummasävyinen jumputus. Vielä parin kuuntelukerran jälkeenkin olin kirjoittamassa, kuinka yhtyee tekee omaa tuttua juttuaan.

No tavallaan tekeekin joo, onhan kappaleen poljento turvallinen Kasabian, laulumelodia yhtyeelle ominaisen simppeli ja Tom Meighanin sylkevä lädilaulu entisensä. Mutta kyllä yhtye esittelee tässä minusta itsestään myös uuden puolen. Sillä vaikka se yhtyeelle niin ominainen tasainen jumppaus siellä kappaleen ytimenä onkin, niin muuten biisin soundimaailma on yhtyeelle oikeastaan uusi. Kepeämpi ja kevyempi, lempeämpi ja kiltimpi. Uho, iskevyys ja aggressiivinen tamppaus ovat vaihtuneet kevyempään ja raikkaampaan tanssipoljentoon. Paikoin jopa 90-lukulaiseen eurotanssipoppitunnelmaan, kuuntele vaikka Sergen sisääntulo 1:15 paikkeilla.

Kiltti hymähdys myös parin minuutin jälkeen äänimaailmaan mukaan tuleville kitaravedoille, joissa on jotain hupaisaa, mutta jotka toisaalta pelastavat laulun tylsyydeltä. Raja ihanasti mieleenpainuvan ja harmillisesti pikkaisen tylsän välillä on hiuksen hieno.

Vaikka kappale onkin vähän laahaava ja ehkä pikkuisen liian kunnianhimoton, on se minusta silti onnistunut. Kaikessa kasabiamaisuudessaan mutta myös jossain pienessä uudessa tuulahduksessa, jonka Serge Pizzorno on studiossaan visioinut.

Kyllä mie tykkään.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Viisi kertaa balladi

Ah, miten helposti minut voikaan vietellä sellaisella kitaramusikaalisella lädiballadilla. Etenkin jos on jousia ja brittipop-nasaali, olen helpoin ikinä.

Kiitos kitaraballadien(kin) osalta tuotteliaan 90-luvun, on suosikkislovareiden lista pitkä. Se on myös yllättävän muuttuva – tässä viisi suosikkiani juuri nyt.

1. EmbraceFireworks (1998)

Tämä saattaa olla ikuisesti suosikkini kaikista kitararokkihitailuista. Oasiksesta ja sen sellaisista huolimatta. Olen kirjoittanut kappaleen erityisyydestä täällä useita kertoja, mutta hahmotellaan sitä nyt vielä:

melodia, nuoruudenvakaviin lyriikoihin tallennettu päättynyt rakkaus, Danny McNamaran kokematon, pikkuisen raakilemainen lauluääni, jossain vaiheessa mukaan hiipivä rokkikitara, joka sitten myös saattelee biisin loppuun.

2. The CourteenersWhen You Want Something You Can’t have (2013)

The Courteenersin Liam Fray on ihana romantikko, runopoikakin. Ei siis ihme, että yhtye on tehnyt myös muutaman aivan ihastuttavan slovarin. Tämä When You Want Something You Can’t Have, on ollut viime aikojen tunnari.

Kiitos elämä, että et tarjoa vain sydänsuruja, vaan myös niiden taustanauhoja.

3. KasabianGoodbye Kiss (2011)

Kasabianin Goodbye Kiss eli kun herttainen ja herkkä kohtaa lagerin, jalkapallokannattajan ja Tom Meighanin lauluäänen. Ei ehkä balladi sellaisella Celine Dion -tavalla, mutta Leicester-tavalla kyllä.

Maailman ihanimpia hitaita hempeilyjä, ikuisesti.

4. Miles KaneOut Of Control (2013)

Nuo jouset ja hurjan onnistunut nousu yhdistettynä Kanen poikamaiseen lauluääneen sekä simppeleihin ja pikkuisen ilmiselviin lyriikoihin, voi että. Moderni slovariklassikko.

5. Shed SevenHigh Hopes (1999)

Cool Britannia -kauden estetiikalla tehtyä eli isous ja jouset ja eleganssi kohtaa lädit ja tennarit ja popparilaulun.

Kokosin biisit Spotify-listalle. Päivitän sitä jatkossa tällaisten koontien ohessa.

Loose Tapestries – Can’t Wait for Christmas

Viettämieni pikkujoulujen saldo tähän menessä on äärimmäisen vaatimaton. Perinteen mukaan jätin jälleen väliin työpaikan pikkujoulut. Liikaa hassuttelua, mietin.

Pari päivää sitten ilmestyi kuitenkin tämä kahden brittikomistuksen ja suuren idolini yhteisen Loose Tapestries -musiikkiprojektin joulutunnelmointi. Näin ja päätin, että jouluun asti aion kutsua kaikkia tapaamisia ja tapahtumia pikkujouluiksi. Ja ehkä samalla tehdä asioita vähän pienemmällä vakavuudella. Kasabianin Sergio Pizzornon ja kuvataiteilija-koomikko Noel Fielding cooliusarvot ovat yksittäin jo ihan hurjaa luokkaa ja yhdistettynä näköjään jotain sellaista, mikä saa himoamaan lisää joulua. Kappaleen loppupuolella kuultava näyttelijä Idris Elban räpäytys kruunaa minun vuoden 2015 joulun mielentilani, eikä se todellakaan ole vakavamielinen ja menneen vuoden ahdistama.

Minun tämän illan Carl Barât -etkoista tulikin just Kallion kovimmat kahden hengen brittipop-pikkujoulut. Tämä sinne jonnekin baggy- taikka madchesterputkeen, vaikkapa illan pakollisen The Farmin kylkeen.

Vuoden 2014 muistoja

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

http://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/7pYzRnHI1Xp4VuM7qQhBKh

Artikkelikuva: Mohammad Metri / Unsplash

Perjantaibiisi: Kasabian – Bumblebeee

Perjantai! Let’s have iiiiit!

Vaikka valkeat videot ja levynkannet ovat niin 2002, tykkään tästä Kasabianin uudesta videoinnista. Tekee kappaleesta kiinnostavamman kuin miltä se levyn kokoisessa kontekstissa on tuntunut. Jotain tuollaista videon keikkahurmosta kyllä ottaisin mieluusti elämääni vähän lisää.

Ja hei, tuskin koskaan väsyn ihailemaan tuota Tom Meighanin poikamaista charmia. Vaikka viime vuosina se poikamaisuus on kyllä vähän äijääntynyt. Tekis mieli nipistellä poskista ja sanoa pus pus, mutten kehtaa sellaista hempeilyä suunnitella, kun kappale on kuitenkin aika ärhäkkä ja raisu!

Ja kappaleen nimi, juu, se on Serge Pizzorno 3-vuoiaan Ennio-pojan työstämä.

”There’s this buzzing sound on it and he was asking me about it all day long, ’Put busy bee on, put busy bee on’. I thought, ’I’ll have that’. I changed it a bit; Busy Bee’s not quite as cool as ’Bumblebee’.’ Serge Pizzorno, Contactmusic.com

Musiikillista näkemystä toisessa polvessa – mahtavaa!

Ärhäkkää ja raisua perjantaita!

Kasabian – 48:13

Oletko tutustunut Kasabianin uusimpaan? Suosittelen. Tässä listattuna muutama yksittäinen juttu, joka minulle on tullut levyä kuunnellessa mieleen.

1. Levy on minusta yhtyeen huonoin. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, taso on kova. Kymmenen vuotta, viisi komeaa studioalbumia, joista jokainen ensimmäistä lukuunottamatta on noussut Britannian listaykköseksi (debyytin listasijoitus 4).

2. Kasabian on tuonut jokaisella levyllään tekemiseensä jotain uutta. Debyyttillä se ikään kuin määritteli ytimensä: oasismainen rokkiasenne ja lädiys kohtaa tanssimusiikin. Muilla levyillä se on sitten soveltanut tätä ydinajatusta, versioinut itseään. Kakkoslevyllä mukaan tulivat ainakin luksusjouset ja Beatles-kappaleet (Me Plus One). Empirella yhtye löysi myös uudenlaisen työnjaon Tom Meighanin ja Sergio Pizzornon laulamiselle: Tom tykittää omalla ominaislaatuisella tavallaan säkeistöt, Serge laulelee melodiset kohdat. Kikka, joka on mielestäni nyt jo leimallista Kasabiania.

Kolmannelle levylle ilmestyi mystinen kitaranäppäily ja päätöskappaleen gospel, jossain vaiheessa tuli torviakin. Neljäs levy Velociraptor! oli ehkä erilaisin, vähiten elektroninen ja eniten bändisoittomaisin. Popein.

Ja tämä uusin on sitten varmasti se elektronisin. Mutta vaikka levystä kuulee, että  Sergen suosikkipuuhaa todella on studiossa näpertely, kuulostaa yhtye silti rokkibändiltä. Uutta levyllä on myös Glass-kappaleen räpäytys.

3. Levyn huippuhetki on minusta ehkä edelleen Eez-eh. Kunnon geezerdiscoa, en voi olla tykkäämättä. Kolmoslevyn Fire potenssiin sata. Mutta tiedän myös tyypin, jonka mielestä Eez-eh ei yllä levyn biiseistä edes top vitoseen. Ja ymmärrän tämänkin, onhan biisi kuitenkin aika helppo.

4. Levyn muita hienoja hetkiä? No juuri se Glass, biisin eteerisyys ja Suli Breaksin puheosio. Glassia edeltävä Treat ja sitä seuraava Explodes. Hieno putki hallittua elektroeleganssia keskellä levyä. Tykkään myös sähäkästä Doomsdaysta, joka soi minun korvaani jotenkin tosi ilmiselvänä Kasbianina. Kappale lienee levyn rokahtavin.

5. Kasabian taitaa vikat biisit. Ensin tampataan ja tahkotaan, sitten rauhoitutaan. Tämä tuntuu olevan yhtyeen filosofia. Niin myös tällä levyllä. S.p.s on todella hieno päätöskappale.

Parhaat ystäväni: Kasabian – Kasabian

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Kasabian-yhtyeen eponyymi debyyttilevy

Ilmestymisvuosi: 2004

Ystävä silloin, kun: haluan tuntea oloni itsevarmaksi (pojaksi)

Erityisen ihanaa: Running Battle -kappaleen laiska ja katkeileva rumpukomppi yhdistettynä Tom Meighanin painokkaasti toteavaan, paikoin jopa aggressiiviseen lädilaulutyyliin kuulostaa timanttiselta. Laulua kuunnellessa saa koko ajan miettiä, että voiko sitä kuvailla herkäksi, vai onko se sitten kuitenkin jotain muuta, ronskimpaa.

No, joka tapauksessa, mainio biitti, mystinen sitarsoundi, hienoa melodisuutta – siinäpä sitä rakastettavaa.

Kasabian julkaisi muutama päivä sitten viidennen albuminsa, kymmenen vuotta tämän debyytin ilmestymisen jälkeen. Kymmenvuotias on myös minun ja yhtyeen välinen ystävyys.

Levyn ilmestyminen vuonna 2004 oli suorastaan yliluonnollinen kokemus. Hurmoksellinen. Yhtye kuulosti jotenkin niin uudenlaiselta, kiehtovalla tavalla vaikeasti määriteltävältä, täysin omanlaiseltaan. Albumi ikään kuin pakotti tarkastelemaan omaa musiikkimakua uusin määrein. Päivitämään sen.

Ehkä yksi albumin tehtävä tuolloin olikin palauttaa usko uuteen musiikkiin. Toki pari vuotta aikaisemmin olin alkanut elää hurmoksellista The Libertines -aikaa, mutta toisin kuin The Libertines, Kasabian teki jotain todella uutta, omaa musiikkimakuani ja musiikillista tajuntaani laajentavaa.

Kasabianin debyyttiä kuunnellessa vakuutun aina siitä, että olen vähintään 50 prosenttisesti poika. Tekisi mieli lähteä riehumaan pubiin hulitennareissa, kävelemään tuoppi kädessä lädikävelyä (tiedän, myös tytöt voivat käyttäytyä näin, mutta minusta tämä oli hyvä tapa kertoa, kuinka levy on mielestäni jollain tapaa maskuliininen). Kokonaisuus on ihanan itsevarma, jopa röyhkeä. Intensiivinen, sähköinen, latautunut ja aggressiivinen.

Albumilla on useita mielestäni ylivoimaisia musiikillisia hetkiä, yksi niistä on Cutt Off, joka on ehkä yksi upeimmista Tom Meighan -suorituksista. Kappaleessa on myös jotain todella kasabianmaista. On hivenen sitä tamppausta ja jumppausta, on rytmiä, elektroa, on rokkia, on aa aa -taustalaulut ja on Tomin sylkevästi puheleva laulutyyli.

Olennainen huippu levyllä on toki myös tämän blogin vakkari, L.S.F (Lost Souls Forvever) -hitti, joka on minun maailmassani silkkaa Kaikkien aikojen kappaleet -listan materiaalia. Ehkä top kahteenkymppiin? Moderni klassikko. Pakko nostaa esiin myös mahdollisesti 2000-luvun tiukoin kolmen ekan biisin putki. Kuuntele Club Foot, Processed Beats ja Reason Is Treason ja olet niin sanotusti tiloissa.

Koska päätin juuri, että Kasabianissa(kin) on kyse koulukunnista, ajattelin ilmoittaa, että mitä tulee Tom Meighaniin ja Sergio Pizzornoon, niin olen Tom-koulukuntaa. Arvostan Pizzornoa visionäärinä ja biisinkirjoittajana (tällä levyllä hän jakaa sävellystyön yhtyeen debyytin jälkeen jättäneen Christopher Karloffin kanssa), on ainoastaan laulajana pätevä Tom se, jonka kanssa lähtisin sinne pubiin riehumaan.

Koulukuntaisuudestani huolimatta yksi debyytin kohokohta on mielestäni Test Transmission, joka on levyn biiseistä toinen, jolla lauluvastuu on Sergellä. Huomio se hetki, kun kappale alun starttailuvaiheen jälkeen käynnistyy lennokkaaksi – ai vitsi. Entä siellä täällä häivähtelevät joskin modernisoidut madchestervaikutteet? No ai vitsi. Hyvä tunnelma. Ei vain tässä, vaan todellakin koko levyllä.

Lost Souls and best friends forever.