Soittolista: lokakuu 2019

Lokakuun listalle päätyi 45 minuutin verran uusia kappaleita viime viikoilta. Kiva lista, pakko taas todeta!

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla!

Soittolista: kesäkuu 2019

Jaoinkin jo kesäkuun soittolistan blogin Facebook-sivulla. Tässä vielä!

Tykkään listasta kovin, kitaramusiikki ei vieläkään ole kuollut. Noin tunnin verran uusia kappaleita tarjoilee mm. Gallagherit, Miles Kane, Temples, Salad, Babybird, The Divine Comedy, Blossoms, Keane, Kaiser Chiefs, The Spitfires ja yks ihan uusikin yhtye.

Soittolistaan kuvaa klikkaamalla.

Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals

2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?

Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.

Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?

Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.

Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.

Oh, sympathy where have you gone?

Olen kuunnellut viime aikoina paljon Lily Allenin viimeisintä albumia. Eniten toistoja levyn kappaleista on saanut sen yhden ihanan rakkaudentunnustuksen lisäksi Lilyn tulkinta Keanen Somewhere Only We Know -kappaleesta. Ja kuten yleensä coverversioita kuunnellessa, alkuperäiseen palaaminen alkaa tuntua tarpeelliselta.

Ja se alkuperäisversiohan on käsittämättömän hieno.

Eli kyllä, minulle on turha tulla länkyttämään Keanen hounoudesta, imelyydestä, tylsyydestä tai mistään muustakaan. Yhtyeen ensimmäinen albumi on loistava, toinenkin kelpo. Ja vaikka yhtyeen kahden ensimmäisen levyn jälkeisiä tekemisiä en pystykään hehkuttamaan, niin hei camoon! Mikään todella huono yhtye ei tee tällaista kappaletta.

Niin, vaikka en kaiken Keanen materiaalin takana seisokaan, niin tämän biisin ja debyyttilevyn kyllä. Siitäkin huolimatta, että eräänkin suurisuisen brittirokkarin mielestä yhtye on lähinnä lälly ja muutenkin shite ja ansaitsee osakseen pelkkää laulaja Tom Chaplinin ongelmallisella kokaiininkäytöllä piikittelyä (”Posh boys can’t take drugs, man, they’re lightweights. They have one little line, and they’re in rehab”).

Kappaleeseen liittyy yksi erityisen hyvä ja yksi erityisen huono muisto. Hyvä muisto tallentui Tavastialla heinäkuussa 2004 yhtyeen keikalla. Muistan, että yllätyin Tom Chaplinin pituudesta (hän oli pitkä) ja ihastelin kosketinsoittaja Tim Rice-Oxleyn tennareita. Ja rakastin tätä kappaletta.

Huono muisto liittyy siihen hetkeen, kun tajusin, ettei kappaleessa lauletakaan Oh, sympathy where have you gone?, vaan Oh simple thing where have you gone?

Jotenkin tulin laulun mieleeni piirtämän maailman ja vision muuttumisesta niin surulliseksi, että päätin pitää versioni ja sen herättämät tunnekokemukset. Yltäköön nyt sitten vastaanottajan vapaus tulkita teosta lyriikoiden merkitysten lisäksi myös niiden muotoon.

Oh sympathy where have you gone? I’m getting old and I need something to rely on. Melko hyvät lyriikat, vaikka itse sanonkin.

You’re not a size six, and you’re not good looking

Lily Allenin uusi Hard Out Here -single vahvistaa sen, mitä olen jo pidemmän aikaa epäillyt: kuunnellessani Lily Allenia en itse asiassa kuuntele musiikkia. Vaan Lily Allenia.

Niin, minut tai blogini tuntevat varmati tietävät, että Lily on suuri tyttöidolini. Itse asiassa yksi harvoista. Syitä on toki monia aina höpsöstä riettaudesta ja röyhkeydestä lyyriseen näpäyttelyyn ja nokkelaan uskaliaisuuteen, mutta suurin lienee se, että ollaan Lilyn kanssa sentilleen saman mittaisia.

Ja mikä merkitys tällaisella sitten on? No näköjään vaikka mikä. Ajatus siitä että joku siisti, ihana ja asioita suorapuheisesti sanova on kanssani saman lyhyinen, on kuulkaas kannustava ja elämänmakuinen.

If I told you ’bout my sex life, you’d call me a slut
When boys be talking about their bitches, no one’s making a fuss

Tämän uuden popintäyteisen kappaleen (joka on ensimmäinen sitten vuoden 2009) perusteella on toki vaikea arvioida sitä, tuleeko Lilyn uudella albumilla kokonaisuudessaan olemaan minuun samanlaista maailmoja ja aisteja avaavaa vaikutusta kuin mitä huikealla debyytillä ja kekseliäällä kakkoslevyllä oli.

Mutta, kun kyseessä on Lily Allen, näen mahdottomuudetkin mahdollisina.

Samaan syssyyn tämän uskaliaan ja näpäyttävän keikuttelun kanssa Lily julkaisi coverversion Keanen Somewhere Only We Know -kappaleesta. Ensimmäinen Keane-coverhan tämä ei laulajattarelle ole. Versio tunnelmallistaa tätä John Lewis -liikkeen joulumainosta.

Otsikko ja lainaus: Lily Allen – Hard Out Here