Olen kuunnellut viime aikoina paljon Lily Allenin viimeisintä albumia. Eniten toistoja levyn kappaleista on saanut sen yhden ihanan rakkaudentunnustuksen lisäksi Lilyn tulkinta Keanen Somewhere Only We Know -kappaleesta. Ja kuten yleensä coverversioita kuunnellessa, alkuperäiseen palaaminen alkaa tuntua tarpeelliselta.

Ja se alkuperäisversiohan on käsittämättömän hieno.

Eli kyllä, minulle on turha tulla länkyttämään Keanen hounoudesta, imelyydestä, tylsyydestä tai mistään muustakaan. Yhtyeen ensimmäinen albumi on loistava, toinenkin kelpo. Ja vaikka yhtyeen kahden ensimmäisen levyn jälkeisiä tekemisiä en pystykään hehkuttamaan, niin hei camoon! Mikään todella huono yhtye ei tee tällaista kappaletta.

Niin, vaikka en kaiken Keanen materiaalin takana seisokaan, niin tämän biisin ja debyyttilevyn kyllä. Siitäkin huolimatta, että eräänkin suurisuisen brittirokkarin mielestä yhtye on lähinnä lälly ja muutenkin shite ja ansaitsee osakseen pelkkää laulaja Tom Chaplinin ongelmallisella kokaiininkäytöllä piikittelyä (”Posh boys can’t take drugs, man, they’re lightweights. They have one little line, and they’re in rehab”).

Kappaleeseen liittyy yksi erityisen hyvä ja yksi erityisen huono muisto. Hyvä muisto tallentui Tavastialla heinäkuussa 2004 yhtyeen keikalla. Muistan, että yllätyin Tom Chaplinin pituudesta (hän oli pitkä) ja ihastelin kosketinsoittaja Tim Rice-Oxleyn tennareita. Ja rakastin tätä kappaletta.

Huono muisto liittyy siihen hetkeen, kun tajusin, ettei kappaleessa lauletakaan Oh, sympathy where have you gone?, vaan Oh simple thing where have you gone?

Jotenkin tulin laulun mieleeni piirtämän maailman ja vision muuttumisesta niin surulliseksi, että päätin pitää versioni ja sen herättämät tunnekokemukset. Yltäköön nyt sitten vastaanottajan vapaus tulkita teosta lyriikoiden merkitysten lisäksi myös niiden muotoon.

Oh sympathy where have you gone? I’m getting old and I need something to rely on. Melko hyvät lyriikat, vaikka itse sanonkin.