Richard Ashcroft @ In The Park

Olitko parisen viikkoa sitten Kaisaniemessä? Mitä tykkäsit Richard Ashcroftista?

Minusta Ashcroft oli upea!

Siksi olinkin hämmentynyt, kun näin jossain keikkaan yhdistettynä sanan flegmaattinen. No ei kai? Liian lyhythän keikka kyllä oli (yhdeksän kappaletta), mutta flegmaattinen ei minusta kyllä tunnelman kuvailuun istu. Ashcroftmainen, lempeä, tasaisen hieno ennemmin.

Minusta Ashcroftia kuunnellessa ja katsellessa on kiva – ja ehkä olennaistakin – muistaa miehen psykedeelinen ja spirituaalinen puoli. Jammailu, sfääreissä liikkuvat kitarat ja lyriikat – kaikki se, mikä on The Verven ydintä. Erityisesti Ashcroftin soolouran useissa biiseissä keskiössä taas on jonkinlainen junnaavuus ja melkein äärimmäinen yksinkertaisuus (esimerkiksi setissäkin kuultu Hold On). Laulutyyli on lyyrinen ja pehmeä, paikoin hypnoottinen.

Ehkä kaikesta tuosta saattaa jollekin jäädä flegmaattinen vaikutelma? En tiiä.

Kaisaniemen keikan särmä, taika, upeus ja charmi syntyivät minulle siitä, että lavalla yhdistyi oikeastaan kaikki se, mikä Ashcroftissa hurmaa. Ensinnäkin äärimmäisen ashcroftmaiset kappaleet, joissa ei ole mitään ajankohtaista tai hurjan jänskää – ainoastaan ikiaikaista ja ashcroftmaista. Lisäksi tietenkin kaikki jo ikonisiksi muodostuneet Ashcroft-symbolit : armytakki, bucket hat, ne aurinkolasit, sivuprofiili, hiukset. Tapa soittaa kitaraa, tapa puhua ja se sellainen maailman luontevin tapa heittäytyä omaan musiikkiin sisään. Ashcroftin muusikkouden ytimessä on minusta suuresti se, että mies uskoo täysin ja sokeasti siihen, mitä tekee. Ihaltavaa!

Tavallaan Ashcroft vain oli täydellisen hyvin oma itsensä ja samalla mahtis.

Oli ihanaa saada muusikko taas Suomeen ja nimenomaa kera bändin. Vaikka nautinkin Pori Jazzin kitara ja mies -illasta muutama vuosi sitten, niin olihan tämä kokonaisen rytmiryhmän kanssa vedetty setti nyt ihan toista maata.

Mietin keikan jälkeen sitä, miten Ashcroft on luonut itsensä kuuloisen musiikkityylin ja -soundin, jota pystyy tekemään vuodesta toiseen kuulostaen aina omalta itseltään ja ainakin minun maailmassa relevantilta. Ashcroftin klassikkous ja ikiaikaisuus ei synny siitä, että hän pystyy uudistumaan ja tekemään jotain jänskää säännöllisin väliajoin ja pysymään sillä tavalla tärkeänä.

Vaan ihan vain siitä, että hän kuulostaa vuodesta ja kappaleesta toiseen hyvällä tavalla ihan samalta.

Tulossa: Slaves @ Nosturi

Slaves Press shot 1 large 2018.jpg

Brittiläinen punk-duo Slaves saapuu keikalle Suomeen ensi viikon lauantaina 13.10. Ihanaa päästä fiilistelemään pitkästä aikaa näinkin suurta suosikkiyhtyettä lauantai-illan keikalle! Puolityhjä arki-ilta Tavastialla – niin nähty!

Se, että pääsen näkemään kotikapungissa näinkin ajankohtaisen (eli juuri uuden albumin julkaisseen) ja oikeasti aika kovaa suosiota nauttivan (siis ainakin Briteissä) yhtyeen, on oikeastaan aika harvinaista. Kansainväliset brittipop-, kitarapop- ja kitaraindie-yhtyeet eivät suomalaisia keikkajärjestäjiä kamalasti kiinnosta, koska kysyntä on aika pientä. Suomessa on selvästi tilaa vain yhdelle populaarimusiikin genrelle kerrallaan. Onhan se aika hupaisaa, että Britannian kuumin indieyhtye Blossoms ei pari vuotta sitten kiinnostanut suomalaisia edes sen vertaa, että yhtyeen olisi tänne asti kannattanut matkustaa.

Marginaalissa on joskus vähän yksinäistä, mutta toisaalta usein taas aika ihana ja kivalla tavalla omistautunut tunnelma.

Slaves esiintyi vuoden 2017 Sidewaysissä ja oli minusta varsin hyvä! Duon helposti lähestyttävä ja koukuttavasti melodinen rock-punk tarjoaa minusta aivan hurjasti mahdollisuuksia kivaan keikkakokemukseen, suosittelen!

Facebook-tapahtuma

Manic Street Preachers @ Sataman Yö

Manic Street Preachersin keikka on aina tapaus. Se nähtiin taas viime perjantaina Jyväskylän Sataman yössä. Lähtökohtaisesti yhtyeen ennakkoonkin jännitetty esiintyminen ilman suuresta surusta toipuvaa Nicky Wirea – basistia, lyyrikkoa, hahmoa ja yhtyeen ydinsielua – olisi voinut jättää jälkeensä monta ylipettynyttä ja katkeraa fania, mutta minun mielestä puolitoistatuntisesta tuli jälleen uusi upea yhdessäelämisen hetki. Keikka nimittäin vahvisti sen, minkä tavallaan jo tiesinkin: Manic Street Preachersin fanit ovat aina yhtyeen puolella.

Ja niille muille yleisössä olleille musiikinystäville, joille basistilla ei ole niin väliä, keikka oli tietysti ilman epäilyjä tai kyseenalaistamisia puhtaasti hieno rockesitys.

Soitannallisesti Nicky Wiren poissaolo ei ollut suurikaan isku, vaikutukset tuntuivat lähinnä henkisessä fiiliksessä, pieninä väreilynä tunnelmassa sekä siinä, millaisena joukkona yhtye itsensä lavalla esitti. Manic Street Preachers on rockyhtye, mutta se on myös lapsuudenystävien yhteinen elämäntyö – ja ehkä tämä puoli yhtyeen olemisesta jäi Nickyn poissaolon vuoksi puuttumaan. Mutta. Minusta oli todella nautinnollista seurata sitä, kuinka tällainen muutos dynamiikassa toi aivan erityisen hyvin esiin ydinjäsenten lisäksi lavalla vaikuttaneet keikkamuusikot. Ihan kuin Manic Street Preachers olisi brändännyt itsensä parin tunnin ajaksi uudelleen, aivan erityisesti festarilavan kokoiseksi rock-yhtyeeksi.

Ja vaikka itse olenkin aina ollut tiukasti äärimmäisen paljon nimenomaan laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin ihailija, niin kyllä minusta tuntuu, että viime perjantain jälkeen on moni muukin. Sillä jos jotain juuri tämä Manics-versio korosti, niin James Dean Bradfieldin erinomaisuutta, taitavuutta, ammattitaitoa, hiljaista karismaa ja ihanuutta.

manics_vaalea

Yhtyeen keikkasetti oli soma sekoitus tarpeellisia klassikoita, vaihtoehtoisia yllätyksiä ja uusia julkaisuja. Oikeastaan yhtyeen kappalevalinnat kuvaavat hyvin sitä, mistä Manic Street Preachersin urassa on kyse: koko kansan anthemeista (keikkasetin alun hittiputki), mutta toisaalta myös vaihtoehtorockista. Ja näköjään myös uusista klassikoista. Jokainen uudelta albumilta soitettu kappale oli livenä ihan puhdasta festarikeikkakultaa. Jos kuulit ja ennen kaikkea tunsit illan hienoimman hetken, uuden albumin Hold Me Like Heaven -kappaleen ja sen kollektiivisen ooo ooo oon, oivalsit varmasti, ettei kolmikymppisessä Manicsissä ole laisinkaan kyse nostalgiasta. Sen sijaan, että muistaisimme Jyväskylän keikkana, jolla Nicky ei ollut, voimme muistaa sen keikkana, jolla tajusimme uuden, lähes A Design For Lifen tai If You Tolerate This Your Children Will Be Next -kappaleen veroisen Manics-klassikon syntyneen. Kesän kylmimmät väreet.

Kappalevalintoina yllätyksiä olivat oma ikisuosikkini Let Robeson Sing, upein No Surface All Feeling – joka taitaa olla peruja Everything Must Go -kiertueelta sekä Kevin Carterin b-puoli, trumpettifiilistely Horses Under Starlight. Itselleni merkityksettömistä Manics-biiseistä hienosti toimi Walk Me To The Bridge, jonka vaihtoehtoisuus rakensi onnistuneesti sillan vanhan You Love Us -rockin ja uuden albumin heleän stadionrockin välille.

manics_mustavalk

Manic Street Preachers on ainutlaatuinen tapaus. Se on niin ammattimainen yhtye, että se soittaa upean keikan ilman perustajajäsentään, vaikka tietääkin, että vaarana on tiaratyttöjen ja muiden ikifanien sydämien särkyminen. Mutta ratkaisu toimii, ei vain siksi, että lavalla soi aikamme upein rock-musiikki, vaan myös siksi, että oikeastaan yhtye on niin paljon enemmän kuin lavalla fyysisesti esiintyneet soittajat. Se on insituutio, jolla on käsissään joukko aikamme upeimpia, ihan omaa elämäänsä eläviä kappaleita, joiden kuuleminen itsessään on jo elämys, myös tällä kertaa. Se on kappaleisiin tallentunut manicsiys, tunne, olemus. Asenne, lyriikat, tapa sanoa ja olla mieltä asioista. Se on JDB:n armeijatakki ja Sean Mooren rumpuhanskat. Manics on sydämen asia, kaiken kestävää ja ymmärtävää faniutta ja uskollisuutta. Se on omalaatuinen menneisyys, se on Richey Edwards. Ja viime perjantaina se oli paljon myös Nicky Wire.

Ja siksi ilta jäi mieliin taas yhtenä hienona, tällaisena Manic Street Preachers -keikkana.

Kesämuistoja: Kasabian @ Õllesummer

”Gigs and riots are the only things left that bring about that sense of spirit and community where you can let yourself go.” – Peter Doherty

Olin jo ehtinyt alkaa elää siinä uskossa, että minusta on tullut keikoilla se pikkuisen sivussa seisova tyyppi, joka nauttii keikasta hillitysti, musiikkiin henkilökohtaisena kokemuksena suhtautuen ja lavatapahtumia vähän etäältä tarkkaillen. Joka heittäytyy kaiken vietäväksi korkeintaan oman päänsä sisällä. Koska en ole muutamaan vuoteen janonnut ihmiskuulaksi tai muuten osaksi yhteisöllistä hurmosta, luulin, etten sellaista irrottautumista enää edes kaipaa. Mutta sitten tuli heinäkuu 2017, Tallinna ja elämäni ensimmäinen Kasabian-keikka.

Ja elämään juuri sopivasti mellakkaa.

Kasabianin musiikki on äärimmäisen lietsovaa ja yllyttävää, kollektiiviseen hurmokseen pakottavaa. Hittien ja huikeiden kertosäkeiden määrä on valtaisia, ja live-soitto nostaa kaiken koukuttavuuden ja hienouden vielä ihan uudelle tasolle. Yhtyeellä on kappaleita, joiden tamppaus, jyske ja iskevä tehokkuus lyövät rytmiä, jonka tahtiin yleisön on luontevaa ja helppoa – pakko – antaa mennä. Kokoontua moshpitiksi, töniä, riehua, rakentaa pientä kaaosta ja kollektiivista mellakkaa. Yhdessä ihmisten kanssa, joita ei tunne, mutta joiden kanssa selvästi on samalla asialla. Yhtye on tarkoitettu suurille lavoille, käynnistämään ja johtamaan suuria kokoontumisia, sytyttämään suuria yleisöjä.

Huikea keikka.

Pete Dohertyn ajatus siitä, kuinka enää keikat ja mellakat ovat niitä tilanteissa, missä voimme antaa mennä, ei siis ole vain kiehtova ja pikkuisen romanttinen, vaan myös aivan hurjan osuva. Yhteinen päämäärä tai ideologinen taistelu antavat tarpeellisen ja toisinaan myös välttämättömän, rock-musiikki ehkä sitten taas turvallisen kontekstin luopua kontrollista ja heittäytyä yhteisen aaltopituuden vietäväksi. Sekä mellakoissa että keikoissa ilmassa on sähköä, yhteistä hurmosta, joka saa aikaan ihmeitä. Illan edetessä huomaat, että muutaman hengen kaveriporukastasi on kasvanut itämerensuomalaismultibalttialainen kaaos.

Löydät itsesi ihmisten olkapäiltä iskemästä ilmaa nyrkillä.

Marraskuun parhaita

Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:

Hurula @ Tavastia 2.11.2016

Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.

Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.

En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.

Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.

Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.

Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.

Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.

20161108_202309

Blossoms – Getaway

Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.

Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.

I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.

On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.

Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.

Ukulele

Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.

Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.

She’s not anyone…

Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.

Please keep soldiering on

Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.

Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.

Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.

Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea

Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.

 

 

 

 

Brittipopparin Flow: Morrissey

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Aiemmin julkaistut ennakot Sleaford Modsista ja The Last Shadow Puppetsista.

Tässä lisää minun Flow’ni kohokohtia:

Morrissey (lauantai 13.8 klo 00.00, Lapin Kulta Red Arena)

morrissey

Flow’n esiintyjäjoukkoon tuntuu aina mahtuvan joku sellainen brittirockin tai brittijonkun klassikko, tai parikin. On ollut Manic Street Preachersiä, Ridea, Pet Shop Boysia ja… no tähän loppui tämän Flow-amatöörin tietous. Tänä vuonna tuossa roolissa esiintyvät Morrissey ja New Order.

Olen nähnyt Morrisseyn livenä vain kerran aiemmin, vuosia sitten tamperelaisessa urheiluhallissa. Elegantti ja arvokkaalla tavalla veikeä brittiherra siellä säbämainosten keskellä – jotain epämieluisaa tuossa muistossa on.

Kamalaa tunnustaa, mutta muistan keikasta aivan hurjan vähän – ihan kuin se ei olisi onnistunut oikein koskettamaan. Muistan jonkun paidanriisumisen. Ja muistan sen, että ennen keikkaa puistossa hengaillessa näin pojan, johon olin ihastunut, mutta hän ei nähnyt minua. Ja sitten tietysti kulutin ison osan itse keikasta tyypin katsetta etsien. Olin tuolloin vielä höpsömpi kuin nykyään ja ihan oikeasti taisin uskoa eläväni elämää, jossa se levykaupan popparipoika rakastuu minuun Morrisseyn keikalla. Olin ehkä taas kerran lukenut High Fidelityn.

Myöhemmin olen oppinut, ettei koskaan, koskaan kannata uhrata yhtäkään tärkeää keikkaa ihastuksen etsiskelyyn tai romanssin rakenteluun. Se harmittaa viimeistään sitten, kun olet niin vihainen ja pettynyt. Lisäksi olin tuolla keikalla ystäväni kanssa, joka on tätä nykyä jo kuollut.

Olen selvästi uusien Morrissey-muistojoen tarpeessa.

 

 

The Smiths vai Morrisseyn soolo -vaa’assa olen ehdottomasti siellä Morrisseyn soolo -kupissa. Toki kyse on myös erilaisista tehtävistä (nokkela, kompleksinen, humoristinen ja pop The Smiths vs. vähän vakavampi, arvokkaampi, jylhempi ja tunteikkaampi soolotuotanto – kärjistetysti), mutta silti uskallan sanoa, että Morrisseyn soolotuotanto vain on koskettanut minua henkilökohtaisemmalla tasolla ja tullut siksi hyvän ja klassisen lisäksi myös tärkeäksi.

Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa siitä, kuinka brittipoppariksi olen yllättävän vähän The Smiths -fani.

Morrisseylta löytyy elämäni top 10 -levyihin lukeutuva, herkkä ja hyvällä tavalla totinen Vauxhall & I vuodelta 1994, ja on tietysti aivan mainio Viva Hate. Kivalla tavalla erityinen on myös vuoden 2004 paluulevy You Are the Quarry, joka musiikillisen hyvyyden lisäksi on olennainen myös siksi, että se on ensimmäinen Morrissey-asia, jota en ole löytänyt jälkikäteen. Jonka ilmestymistä olen odottanut.

Vaikka Morrissey-tykkäämiseni onkin varmasti ikiaikaista, täytyy tunnustaa, että aivan viime vuosina olen ollut mieheen vähän väsähtänyt. En oikein löytänyt World Peace Is None of Your Business -albumia ja saatoin kokea miehen tekemiset ja sanomiset tuolloin muutenkin jotenkin tunkkaisiksi.

Flow’ssa ajattelin kuitenkin löytää yhteyden mieheen uudelleen ja sitten nauttia tuosta yhteydestä kuin viimeistä päivää!

 

Pori Jazz 2016: Richard Ashcroft

Brittipopklassikko, brittirokkari, 90-luvun hittien ja yhden kitaran kanssa vuonna 2016 jazzfestivaalin isolla lavalla. Suomessa, Porissa, vesisateessa. Perjantaina kello 20. Ennen Pori Jazzia en edes ymmärtänyt nähdä tuossa mitään ihmeteltävää, mutta kun Richard Ashcroft saapui lavalle, oli hetken kyllä aika ihmetteleväinen olo. Mutta se oli oikeastaan vain se hetkellinen epäuskon ja hassuuden tunne, joka tulee aina, kun pääsee samaan tilaan idolinsa kanssa.

Sillä loppujen lopuksi Richard Ashcroft oli ihan oikeassa paikassa, oikeassa seurassa ja ihan oikeaan aikaan.

Ashcroft aloitti lyhyehkön settinsä Space And Timella, joka oli minusta aivan loistelias valinta aloittajaksi. Kappale vei varmasti useimmat Ashcroftia ihailevat suosikkitaajuudelle – vuoteen 1997 ja Urban Hymnsiin –  ja miestä tuntemattomillekin se toi esiin Ashcroftin ja akustisen keikan parhaat puolet: sielukkaan, aivan erityisen hienon lauluäänen sekä ilman bändiä riittävät kappaleet. Kukaan tuskin enää keksi kaivata lavalle kokonaista rokkiorkesteria.

Aloituskappaletta seurasi On Your Own, joka sai minut tietysti herkistymään. Jostain syystä olen viime vuosina pitänyt keikoilla kappaleista, joiden aikana olen yhtä aikaa todella surullinen, onnetonkin, mutta samalla myös onnellinen siitä, että se kaikki surullisuus tulee. Sillä yleensä se keikoilla koettu haikeus johtaa johonkin tärkeään oivallukseen, reipastumiseen tai noh, puhdistumiseen. Jotkut vain tarvitsevat itsensä liikauttamiseen alakuloa.

Minulle On Your Own oli ehdottomasti tämän keikan se hetki.

ra_pori1

Keikka kesti loppujen lopuksi vain noin kahdeksan yhdeksän kappaleen verran. The Drugs Don’t Work, Sonnet, Lucky Man ja lopuksi Bitter Sweet Symphony. Uudelta levyltä These People ja They Don’t Own Me, joista erityisesti ensimmäinen toimi edukseen riisuttuna, ilman levyltä löytyviä jousia.

Vaikka keikka tuntui pikaiselta, ei se loppujen lopuksi ollut kuin pari biisiä lyhyempi kuin esimerkiksi Ashcroftin Isle Of Wight -festareiden setti. Se, että Ashcroft soitti lähinnä The Verven kappaleita ja Urban Hymns -painotteisesti, oli selkeästi joku juuri tuohon iltaan liittyvä valinta. Kevään ja kesän aikana settilistat ovat nimittäin vaihdelleet melko lailla, ja Porinkin setti olisi periaatteessa voinut olla hengeltään erilainen, esimerkiksi enemmän Ashcroftin soolotuotantoon painottuva.

Pidin siitä, millainen hahmo Ashcroft oli lavalla: oli yllättävää hauskuutta välispiikeissä, oli arvokkuutta ja tyyneyttä, juuri sitä coolia, minimalistista, mutta samalla säkenöivää tähteyttä, jota Richard Ashcroftissa ihailen. Oli pohjoisen leveä haara-asento ja se pieni, mutta merkittävä lädimäisyys. Ikoniset aurinkolasit ja se punainen Harrington, jota olen aiemmin saanut nähdä vain uuden levyn promomateriaaleissa.

Vaikka minulle illassa olikin kyse sellaisesta brittipoppielämisen, tunteilun ja musiikillisen kokemuksen tiiviistä yhdistymisestä, luulen, että myös Ashcroftiin neutraalimmin suhtautunut jazzkansa piti hetkeä onnistuneena. Jotenkin tuolla perjantain alkuillan ja Porin tarjoamissa epäbrittipoppipuitteissa tajusin enemmän kuin ikinä sen, miten paljon Richard Ashcroftista jää jäljelle, vaikka kaikki se brittipopin glooria ympäriltä hetkeksi riisuttaisiinkin.

IMG_20160722_100139

Kuvat: Miia Kunnari

Manic Street Preachers, Helsinki 20.4.2016

All we want from you are the kicks you’ve given us
All we want from you are the kicks you’ve given us

Manic Street Preachers soitti Everything Must Go -levyään juhlistavan keikkansa Helsingissä keskiviikko-iltana. Tavallaan illassa oli kyse kahdesta asiasta: siitä, että Everything Must Go on yksi aikamme hienoimmista levyistä sekä siitä, että Manic Street Preachers on aivan uskomattoman hieno rock-yhtye.

Tavallaan taas kyse oli niin paljon muustakin: Sean Mooren soittohanskoista, Nicky Wiren merimieslakista, EMG-levyn kantta kunnioittavasta taustakankaasta, siitä, kuinka yhtye esittelee toisensa kokonaisin nimin. Sean Anthony Moore.

Illassa oli kyse Manic Street Preachersistä.

Keikan käsikirjoitus oli siis se, että ensin yhtye soitti kokonaisuudessaan 20-vuotiaan Everything Must Go -albumin ja tämän jälkeen tukun muita kappaleitaan. EMG kuulosti juuri niin upealta kuin uskalsin odottaa, minkä päälle tuli tietysti kieriskely siinä ihanassa ”tässä me nyt hengitämme James Dean Bradfieldin kanssa samaa ilmaa” -tunteessa, joka minulle on se livekeikkojen taika.

Kuten parhaimpien keikkojen aikana aina, opin myös keskiviikkona jotain uutta:

Yksi: Elvis Impersonator: Blackpool Pier on avausraita, joka ei oikeastaan ole avausraita, mutta on juuri siitä syystä aivan uskomattoman hyvä ja tärkeä avausraita. Se, kuinka levy alkaa kyseisellä raidalla ja sen jälkeen alkaa uudestaan A Design For Lifella, on rock-historiaa.

Kaksi: Kevin Carter kuulostaa salaperäiseltä, vaikka torvisovitukset tulisivatkin Bradfieldin kitarasta.

Kolme: Everything Must Gon myötä Manicsien korkeista tilulilu-kitaroista tuli matalia ja jykeviä. Suuri askel brittipopparille, suuri askel ihmiskunnalle.

Neljä: No Surface All Feeling on maailman parhaita levyn päättäjiä, vaikka se soitettaisiinkin liian nopeaa. Melankolian, sykähdyttävän ja jylhyyden sijaan kuulin siinä nyt ehkä vähän enemmän tavanomaista keikkakappaletta.

Viisi: Further Away – nyt ja aina se kappale, joka ilmentää melkein parhaiten James Dean Bradfieldiä laulajana, joka laulaa lempeästi vihaisesti ja hiljaa lujaa.

Kuusi: It’s not City blue, it’s Manics blue. Olen aina puhunut sellaisesta vaaleansinisestä väristä ”City bluena”, vaikka en edes kannata Manchester Cityä! Mutta kun näin keskiviikkona ne keikalla myytävät vaaleansiniset EMG-fanipaidat ja lavan taustalakanan, tajusin yhtäkkiä, että ei hitto,  sehän on ”Manics blue”. Tuhat kertaa ikonisempaa, kuvailevampaa ja tuon ihastuttavan värin arvolle sopivampaa kuin mikään Cityyn liittyvä.

emg_logo

Keikan jälkipuoliskon kaava oli aika klassinen sellaiselle hurmoshenkiselle taikka festariuskottavalle Manics-keikalle: jokaiselta levyltä ne hiteimmät, jylhimmät ja tempaavimmat, suuren yleisön rakastamat kappaleet. Noiden väliin pari anarkisti-Manicsiä (illan yllättävin Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds), joku seesteisempi pikkuhitti (Oceans Spray), yksi akustinen veto ja loppuun If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Yksi illan hienoimpia ja ehkä yllättävimpiä hetkiä oli se, miten syköhdyttävästi Roses In The Hospital soi.

Tällaisen hittikeikan jälkeen olisi helppo ajatella, että yhtye on hittejään soittava, väsähtänyt stadionrokkibändi. Ei ikinä. Sen biisikatalogi vain on uskomattoman kova. Uskomattoman hitti. Minusta Manic Street Preachers on aina, aina vähän anarkistinen, aina vähän punk. Ja siitä huokuu halu soittaa keikkoja.

Manicsien kohdalla sykähdyttävää on minusta myös se, kuinka sekä yhtye itse että yleisö tuntuvat olevan todella sinut yhtyeen eri vaiheiden kanssa. Vaikka jälleen kerran saatiin kuulla monta eri Manicsiä, kuulla yhtyettä todella laajalla musiikillisella skaalalla, ei missään vaiheessa tuntunut siltä, etteikö bändi olisi kuulostanut itseltään. Tai ajankohtaiselta.

Tai maailman upeimmalta.

Le vintage: This is my Manics tell me yours

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 14.5.2014.

* * *

Samalla otsikolla on rakastettu Manic Street Preachersiä ennenkin. Mutta koska Manicsissä jos jossain on kyse eri kuulijoiden eri manicsista, on otsikko yhtyettä käsittelevälle kirjoittelulle mitä parhain.

Mitä parhain otsikko on myös siksi, että viime keskiviikkona oli taas tilaisuus miettiä, että mikä se minun Manicsini oikein on. Yhtye kun aloitti Pre-Futurology -kiertueensa Eurooppa-osion Helsingistä.

IMG_20140507_193819

Ja kuten aina hienojen ja tunteisiin vetoavien keikkojen aikana, myös tällä kertaa havainnot yhtyeestä olivat korkealuokkaista musiikkijournalismia.

Minun Manicsini on:

Sean Mooren soittohanskoja

Yksi yhtyeen keikkojen suurimmista jännitysmomenteista: onko rumpali Sean Moorella, anteeksi Sean Anthony Moorella (rakastan sitä, kuinka yhtye esittelee jäsenistönsä kokonaisin nimin) käsissään mustat (nahkaiset?) soittohanskat vai ei. Usein on, niin myös viikko sitten. Miestähän ei juuri rumpusetin takaa näy, joten vilahtelevat hansikkaat ovat suorastaan taikuutta.

Soittamatta jääneitä suosikkikappaleita

Love’s Sweet Exile, There by the Grace of God, Ready For Drowning, From Despair to Where, No Surface All Feeling, Roses In The Hospital… Aina niitä odottaa, mutta koskaan niitä ei tule. Ellei sitten ole kyse massiivista singlekokoelmaa juhlistavasta massiivikeikasta. Ehkä kymmenen vuoden ja jälleen yhden kokoelmalevyn kuluttua sitten.

Soitettuja suosikkikappaleita

Niin, The Circusissa yhtye yllätti Enola/Alone- ja Ocean Spray kappaleilla. Hämmennys oli äärimmäisen paljon onnensekaista.

Kummallisia uusia kappaleita

Minun Manicsinin uudet kappaleet kuulostavat aina aluksi vähän oudoilta ja epäilyttäviltä. Uudenlaista asennoitumista vaativilta. Viimeisimmän levyn ensimmäinen pala Rewind The Film oli aluksi vähän vieras, eikä tämä tulevan Futurology-albumin Europa Geht Durch Mich -kappalekaan ihan selvä peli vielä ole, vaikka kuulostikin livenä tiukalta. Mutta aina niihin lopulta, viimeistään osana levykokonaisutta ihastuu.

Duettoja jotka eivät ole duettoja

Minun Manicsini tekee duettoja, jotta voi kaapata ne sitten keikoilla niin sanotusti omiin nimiinsä.

Helsingissä ilman duettoparia kuultiin keikkavakkari ja levyllä Nina Perssonin kanssa jaettu Your Love Alone Is Not Enough sekä viimeisimmän albumin nimiraita Rewind the Film (levyllä vokaaleissa myös Richard Hawley). Omia keikkasuosikkejani ovat tietty myös Little Baby Nothing ja tällaisen This Is My Truth Tell Me Yours -koulukuntaa edustavan fanitytön muikeaksi saava Some Kind of Nothingness. Ja toki myös ihan ilman Traci Lordsia tai Echo & the Bunnymenin Ian McCullochia.

Richey-koulukuntalaisten sieluja hellivä Nicky Wire

Minun Manicsini on yhtä kuin Nicky Wire, joka miettii, ehtiköhän vuonna 1995 kadonnut Richey koskaan käydä bändin mukana Helsingissä/Kölnissä/missä milloinkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicky puhuu bändikaveristaan sanoin greatest lyricist ever, heilahtavat fanityttöjen tiarat liikutuksesta. Upeaa seurattavaa.

James Dean Bradfield

Eräs ystäväni ja iso Manics-fani tiedusteli minulta kerran, että kuulunko Nicky Wire -lahkoon. En kuulu, kuulun James Dean Bradfield -lahkoon. JDB, mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Yksi upeimmista laulajista ikinä.

Le vintage: Mahtavia loppulauluja

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.8.2013.

* * *

Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat.  Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti –  Manic Street Preachersin Everything Must Go ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Mahtavia lauluja.

Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia.

Mutta ne ovat mahtavia myös siinä mielessä, että niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia, vaikutusvaltaa, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne vakuuttavat ja vangitsevat kauneudellaan, herkkyydellään, mutta myös voimakkuudellaan. Kasvavalla intensiteetillään niin, että kappaleen – ja levyn – päätyttyä on vain pakko huokaista: ”Mahtavaa”.

Carl Barât & The Jackals @ The Circus 5.12.2015

carl

Voi glory days. Eihän tämä nyt ihan The Libertines ole, mutta käy mulle. The Libertines -legenda kolmosyhtyeineen on ilman legendalisää vähintäänkin mainio ja legendalisällä totaalisen must see.

Keikka-ajankohta tuntuu vähän hassulta. Jopa niin hassulta, että huomasin pelkääväni peruutusuutista kuukauden päivät. Let It Reign -levyn ilmestymisestä on jo pian vuosi, minkä lisäksi Barâtin keuloittaman The Libertinesin paluun olisi voinut luulla hallitsevan rokkarin aikatauluja. Mutta ei. Helsingin-keikka on osa yhtyeen Itä-Eurooppaan suuntautuvaa minikiertuetta – hyvä niin.

Koska en ole koskaan kirjoittanut blogiin nimenomaan tästä Barâtin musiikillisesta projektista (Dirty Pretty Thingsistä ja vuoden 2010 soololevystä ja muistaakseni kyllä), kiteytetään levy nyt jotenkin. Punk, pakollinen The Clash, paikoin ronskihko soitanta ja War Of The Roses -kappaleen torvet. Ja tietenkin maailman ihanin Carlos.

Tapahtuma Facebookissa

Perjantaibiisi: Modernistit – Sun pitää nousta

Eri variaatioin, sävyin ja vaikuttein suomirokkaava Modernistit julkaisee ensi viikolla uuden levynsä. Levynjulkkarikeikka on huomenna lauantaina Loosessa Helsingissä.

Tiedän yhtyeen laulajan Chrisin suureksi Embrace-faniksi (ja Oasis-), ja olikin taannoin hienoa kuulla häneltä, että juuri Embrace, tuo meidän molempien yksi lemppariyhtye on toiminut ainakin tämän yhden kappaleen suurena innoittajana.

Tiedätte, että palvon Embracen vuonna 1998 ilmestynyt The Good Will Out -debyyttiä. Olen nimennyt sen yhdeksi parhaista ystävistäni, mutta pelottomasti myös yhdeksi brittirockin hienoimmista. Sun pitää nousta -kappaleen innoittajana on toiminut tuon herkän mutta myös uhmakkaan ja rujon albumin se uhmakas ja rujo puoli: välittyy The Last Gasin, One Big Familyn ja I Want The Worldin kaltainen ryhdikkyys ja ylväys, jylhä itsevarmuus ja painavat kitarat. Ja painava sana. Ja toki Embrace-tykkäyksistä käyvät myös na na naat.

Flow 2015: Brittipopparin lauantai ja sunnuntai

Minulle se tärkein Flow-keikka oli jo perjantaina, kun näin kesän come backia suorittaneen Riden, mutta ei loppufestarikaan yhtä tyhjän kanssa ollut. Ei todellakaan. Tässä muutama ajatus esiintyjistä, joita alkujaan odotin eniten.

Pet Shop Boys oli upea. Pidin yhtyeen harkitusta show’sta, joka ei mennyt missään vaiheessa överiksi, vaan pysyi sellaisena kiehtovan ja salaperäisen hillittynä. Mutta oli silti show. Cool keikka, mutta myös lämmin – yleisö selvästi viihtyi ja rakasti biisivalintoja. Itselleni yksi suosikkikeikoista ikinä.

Belle & Sebastian oli minulle pettymys, mutta useimmille ilmeisesti suuri rakkauden hetki. Ongelma minulle oli se, että vaikka lavalla oli hirvittävä pomppu, meno, yritys ja tarmo, ei mitään sähköä syntynyt minun ja yhteen välille. Mietin keikan aikana, että jotta olisin vaikuttunut, olisi minun pitänyt ehkä olla yhtyeen suuri ihailija ja fani. No, nyt en ole sitä vieläkään. Näin tällä kertaa.

Sunnuntaina ihastutti ensinnäkin Beck. Upea keikka! Sykähdyttävä ja viihdyttävä, herkkäkin silloin, kun tilausta oli. Yllätyin siitä, kuinka hyvin miehen tuotannon loppujen lopuksi tunsin, vaikka en itseäni faniksi voikaan sanoa. Totuus on, etten ole häntä enää vuosiin aktiivisesti kuunnellut, viimeisintä levyä en juurikaan. Melankolisena ja surumielisenä tyyppinä olen tietystikin Sea Change -tyttöjä. Lost Cause -biisin aikana taisin pystyttää pääni sisään jonkinlaisen hartaan hetken. Ehkä aikoinaan tuon levyn jälkeen vain jäi tunne, ettei lisää Beck-albumeita enää tarvita.

Florenece + The Machine oli Riden ohella mielestäni festareiden hienoin. Jotenkin tiesin jo ennen festareita, että tulen hullaantumaan täysin, sillä vaikka en ole kokoonpanoa koskaan aiemmin livenä nähnytkään, on Florence Welchin uskomattoman lavakarisman pystynyt aistimaan ihan videotallenteiltakin.

Lavalla tapahtui jotain sellaista, että sitä pystyi sanomaan show’ksi, vaikkei se joku mitään suunniteltua ja kikkailtua valonräiskettä ollutkaan. Lavan täyttämiseen riitti uskomattoman hieno yhtye ja vielä uskomattompi frontwoman. Heittäytyvä ja selvästi musiikkiaan tunteva frontwoman.

IMG_20150816_224917

Florence + The Machinen keikassa oli vain yksinkertaisesti kaikki kohdallaan. Oli vilpittömyys ja lämpö yleisöä kohtaan. Oli voimaa silloin, kun oli tarkoitus olla voimakas ja herkkyyttä silloin, kun oli tarkoitus olla herkkä. Oli musiikin synnyttämää tanssia ja eleitä, ilman tarkoitusta esittää jotain. Ja oli selittämätöntä taikaa läpi koko keikan. Sellaista, että keikan jälkeen tuntui kuin olisi käväissyt jossain muualla.

Kuvat: Miia Kunnari

Flow 2015: Ride-hurmos

Minulla ei ehkä ole täysin kirkasta kuvaa siitä, mitä Ride on tai on ollut parhaimmillaan livenä. Mutta väitän kyllä, että yhtye oli eilen Suvilahdessa upea. Hieno paluu 90-luvun klassikkoyhtyeeltä.

En ollut alkuillasta kovin innokas lähtemään Flow-alueelle. Yksin, väsyneenä. Takana kaksi nihkeintä työpäivää aikoihin. Mutta festivaalialueelle päästyäni sain kehiteltyä itselleni jonkinlaisen Ride-hurmoksen. Kaikki alkoi siitä, kun näin Andy Bellin Instagram-tililtä miehen fiilistelevän CHICiä just tässä lavankulmassa. Vaikka en itse miestä löytänytkään, jäi tuosta loppuillaksi sellainen epäuskoisen onnellinen tunne, että täällä me nyt sitten ollaan, samassa maailmassa.

Minä ja Andy Bell.

Bellin somekäyttäytymisestä jäi fiilis, että yhtye piti Flow’sta. Yhtyeen keikasta puolestaan jäi fiilis, että Flow piti yhtyeestä. Minusta keikalla oli hieno, arvostava ja kunnioittava tunnelma, niin kuin klassikoiden keikoilla kuuluukin olla!

Oman Ride-keikkani voi tiivistää kolmeen ihanaan:

1. Andy Bellin denim on denim -look.

Farkkua ei näköjään voi olla liikaa. Pidin muutenkin Andy Bellin meiningistä (no, en ehkä lippalakista). Kiehtova hahmo, joka on tavallaan vähän charmiton, mutta oikeastaan kuitenkin jotenkin jänskä ja salaperäinen.

2. Keikan aloittanut Leave Them All Behind -kappale. Juuri sellainen aloitusbiisi, joka pistää toden ja epätoden sekaisin.

3. Loppuvaiheen parivaljakko Taste ja Vapour Trail. Jälkimmäisen aikana alkoi itkettää. Kai se minä ja Andy Bell samassa maailmassa -tunne oli sitten lopulta vähän liikaa.

Noel Gallagher’s High Flying Birds @ Gröna Lund

Noel Gallagher soitti yhtyeineen toissa viikon torstaina Tukholman Gröna Lundissa, ja olin paikalla. Koska en kirjoita tätä blogia, jotta voisin arvioida asiota, en arvioi asioita. Sen sijaan haluan kirjoittaa siitä, mikä musiikissa tekee minut onnelliseksi. Sillä sellaisia asioita varten tämä blogi on.

Tässä siis Noel Gallagher’s High Flying Birds -keikan hetkiä, joina tunsin oloni aivan erityisen onnelliseksi ja onnekkaaksi.

 Kun Noel saapuu lavalle – tietysti. Minun ja Noelin edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua jo kymmenisen vuotta, ja olinkin unohtanut esimerkiksi sen, kuinka piskuiselta ja nöyrältä artisti lavalle astuessaan näyttää. Vaatimaton vilkutus yleisölle, minkä jälkeen mies yksinkertaisesti vain alkaa soittaa. Illuusio vaatimattomasta artistista kuitenkin murenee viimeistään kolmen kappaleen jälkeen, kun tulee ensimmäisen välispiikin aika.

Välispiikit. I choose the songs and you buy the fuckin t-shirts. Ja sitä rataa. Piikittelevää kuittailua kaikille, jotka uskalsivat esittää laulutoiveita. Kun yleisöstä kuului ”Magic Pie”, kuului lavalta: ”Have you ever heard anyone playing that fuckin’ song? Did Billy Idol play it yesterday?” Ja sitten jatkoihmettelyä siitä, miten karmivalta Billy Idol on varmasti näyttänyt eilen päivänvalossa Gröna Lundin lavalla. Juuri niin coolia ja nokkelaa kuin Noelilta osasi odottaa.

Pidin siitä, kuinka Noel otti jokaisen tilanteen hallintaansa noilla kuittailuillaan. Tuo on hänen tapansa olla rock-tähti. Ei kukkoilua, ei ulkomusiikillista prameilua. Vaan hiljaista äänekkyyttä, röyhkeyttä ja itsevarmuutta. Ja vain siinä määrin, että fokus säilyy aina, aina musiikissa.

noelsoittaa3

Fade Away, Champagne Supernova ja Digsy’s Dinner. Illan aikana kuultiin yhteensä kuusi Oasis-biisiä, joista ensimmäinen oli keikan alkupuolella kuultu Fade Away. Liam-kappaleista kuultiin myös Champagne Supernova, Digsy’s Dinner ja Whatever. Minusta erityisesti Fade Away ja Digsy’s Dinner olivat veikeitä ja kekseliäitä valintoja. Parasta oli se hassu tunne, kun sai yhtä aikaa kuunnella sekä Oasista että ihan vain vuoden 2015 soolo- Noelia. Jotain uudenlaista näkökulmaa elämään tällaiset hetket antavat.

Whatever. Tiesin, että Noel soittaa tätä keikoillaan, mutta silti olin ensimmäiset sekunnit jotenkin että ”ei saa”. Kappaleeseen yhdistyy niin vahvasti Liam. Erityisesti se maailman huonoryhtisin Liam siitä akustisesta MTV-taltioinnista. Mutta toisaalta, whatever. I sing the blues if I want. And Noel sings Whatever if he wants. Missä vaiheessa minusta tuli se tyyppi, joka ahdistuu siitä, että Noel Gallagher laulaa juuri minulle kesäillassa Oasiksen toiseksi parasta biisiä? En tiedä, mutta se ihminen en halua olla.

Eli siis vau! Ihana, ihana hetki, jonka aikan yleisö oli yhtä – ja ehdottomasti Noelin puolella. (Laittaisin videopätkän, mutta tajusin liian myöhään, ettei kantsi laulaa samalla, kun kuvaa.)

miia_gronalund
The shirt is not blue, it’s ”City Blue”. Tietenkin.

If I Had A Gun. Tämä on minusta yksi Noelin post-Oasis-kappaleista upein ja oli livenä todella sykähdyttävä. Maailma tarvitsee rakkauslauluja ja tämä osoittaa sen, että rakkauslaulut tarvitsevat Noelia. Tässä on jotain kypsää ja aikuista, tässä on lyyrisyyttä ja sydäntä. Jotain sellaista harkittua, lämminhenkistä ja syvältä tunteista kumpuavaa rakkaussanomaa, jota Oasis ei koskaan ainakaan lähtökohtaisesti kappaleisiinsa tallentanut. Ja jota Oasiksen ei tietystikään tarvinut tallentaa, koska Oasis oli ensisijaisesti rock-yhtye, jonka kappaleiden ja lyriikoiden tarkoitus oli olla rock, sellaisella rocknonsense-tavalla.

Mietin tämän kappaleen aikana muun muassa sitä, että Noel on kiehtovasti yhtä aikaa sekä lämmin, että viilee.

In the Heat of the Moment, Riverman ja Lock All The Doors -putki. Kaikki kyseiset uuden levyyn kappaleet ovat selvästi uskomattoman hienoja livebiisejä ja saivat yleisön innostumaan. Erityisesti In the Heat of the Moment yllätti minut, sillä se ei ole ollut suuri suosikkini. Rivermanin kuulemista odotin, sillä minusta se on uuden levyn hienoimpia, livenä vaikutuksen tekivät erityisesti torvet. Lock All The Doors on Noelin sooloalbumeiden helmi ja oli minulle Oasis-biisien jälkeen keikan suurin kohokohta. Vaikka rumpali oli liekeissä ja bändi muutenkin mieletön, olisi keikkaseuralaiseni toivonut biisiin vielä lisää rockia. En tajua tyyppiä!

You Know We Can’t Go Back. Tämä keikan keskivaiheilla kuultu uuden levyn anthem yhdistettynä onnelliseen oloon, artistia rakastavaan yleisöön ja ruotsalaiseen kesäiltaan, jes! Yksi maailman hienoimmista tunteista on se, kun jonain hetkenä tajuaa, että luoja sentää, tämä on minun elämää. Ja just sellaista elämää kuin elämäni haluankin olevan. Usein tuo tunne tulee keikoilla, Tukholmassa se tuli monta kertaa, muun muassa tämän kappaleen aikana.

The Masterplan ja Don’t Look Back In Anger. No mitäpä näistä encorena kuulluista Oasis-kappaleista nyt voi sanoa muuta kuin että nämä oli tärkeä ja ihana kuulla. Mutta ei Noel niitä halvalla antanut. Kuten jo aiemmin totesin, oli keikka täysin Noelin johdattama ja tunnelma Noelin hallitsema. Näiden kappaleiden tehtävä ei minusta ollutkaan tehdä turhaksi artistin Oasiksen jälkeistä uraa, vaan ennemminkin muistuttaa absoluuttisesti hienon rock-keikan ja täysin relevantin soolomateriaalin jälkeen, että ai niin, tällaisiakin tuli joskus tehtyä. Ja toki jättää yleisölle fiilis, että lavalla oli legenda.

Minulle jäi keikasta tunne, että rakastan Noelia aina vain enemmän. Että yleisö – maailma – rakastaa Noelia! Enkä usko, että yksikään yleisöstä jäi kaipaamaan paljoakaan sitä, kun Liam laulaa lasaaaaaaagnnnnnne.

noel_juliste
Tukholman katunäkymä oli aivan erityisen kaunis.