Viime aikoina x 3

Kolme suositusta ensi viikoksi!

Yksi: DMA’s – MTV Unplugged

Australialainen DMA’s on minulle tällä hetkellä paras yhtye maailmassa. Ihastuin yhtyeeseen vuonna 2015 ensi-ep:n myötä ja nyt, kolme vuotta ja kaksi pitkäsoittoa myöhemmin yhtyee on minulle suorastaan rakas.

Tämä MTV unplugged -keikka on u p e a! Se alleviivaa yhtyeen korvaa herkkyydelle ja kauneudelle, korostaa laulaja Tommyn kaunista ääntä ja kappaleiden hienoutta. Tässä on nähtävissä hyvin myös se, mikä minusta yhtyessä on kiehtovinta: huligaanihabituksen ja herkän popin yhdistelmän luoma ristiriita.

Kaksi: Kent är inte längre där

Jos et ole vielä nähnyt kaksiosaista Kent-dokkaria, niin se on nähtävissä Yle Areenassa tämän vuoden loppuun.

Kolme:’It was like working in a mill, but with drugs’: how indie labels reinvented British music -artikkeli


The Guardianin artikkeli ’It was like working in a mill, but with drugs’: how indie labels reinvented British music on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Artikkeli valottaa 1970- ja 80-lukujen vaihteen indiemaailmaa kolmen levy-yhtiön – Muten, Factoryn ja Rough Traden – kautta.


Viisi kertaa Oasis-dupe

Viisi kappaletta, joissa irotellaan oasismaisuuksilla.

TravisTurn (1999)

Oikeastaan Travisin ja Oasiksen tekemisissä on todella erilainen fiilis ja ote. Travisin edustaman herkän, heleän ja hellän post-brittipopin voi nähdä jopa vastareaktiona itsevarmalle ja nöyristelemättömälle Oasis-rockille.

Mutta skottiyhtyeen hittikappale Turn on kyllä aivan suoraan Oasis-katalogista. Liki puhdasoppinen Noel-rock. Sen lisäksi, että sävellys voisi olla vanhemman Gallagherin kynästä, on Noel todella helppo kuvitella myös kappaleen laulajaksi. Fran Healyn kovaa ja korkealta vetämät lauluosuudet melkein vaativat Noelin huutavaa laulua, minkä lisäksi vahvat Oasis-vibat tulevat alkusoitosta (biisi alkaa videon kohdasta 1:11). Kitarasoundeja vähän säätämällä noista viboista saisi vielä vähän vahvemmat.

EmbraceI Want The World (1998)

Tämä kappale on yksi täydellisimmistä brittirokeista ikinä. Mutta vaikka biisi onkin ihan tällaisenaankin täydellisen huikea, huomaan joskus visioivani tämän Oasiksen ryöpyttämäksi. Biisin paksu rokki menee täysin siitä rokeimmasta Oasiksesta. Erittäin D’You Know What I Mean.

Mieti nyt: Noel Liamin oikealle puolelle viileästi aurinkolaisessa ja takissa vetämään tuota alun ja välien kitarakuviota. Ja lopun irrotteluun ehkä vähän jotain korkealta soivaa taustalauluhuutoa.  Sitten Liam mikin taakse lesoilemaan. Parka, aurinkolasit ja uskomaton itsevarmuus.

Cause I´m a million strooooong. And so’s the light I’ve found – kuulostaispa hyvältä ja oikealta nasaallilla ja manchesteriksi laulettuna.

Itse asiassa laulun lyriikat ovat alusta loppuun sellaista Oasiksen ihanaa rock-nonsenseä.

Yeah, don’t you doubt me

If you’re wise

Then spread the word

If you’re alive then why aren’t you living

And I want the world

KentSaker Man Ser (1997)

Tämän kappaleen Oasis-vaikutteista olen varmasti kirjoittanut blogiin aiemminkin. Mutta biisi nyt vain kuuluu listalle. Kappaleen alkusoitto on What’s the Storyin asia heti What’s the Storyn jälkeen. Ja ihanaihana brittipop-komppi kruunaa kaiken.

DMA’sDawning (2018)

DMA’s on tehnyt pari levyllistä Oasis-kunnianosoituksia, joten vaikea valita vain yhtä biisiä. Mutta ihan varppina joku DMA’s tällaiselle listalle kuuluu. Timeless, For Now, Step Up The Morphine – kaikki jollain tavalla Oasista.

Valitsin tähän nyt kuitenkin kappaleen yhtyeen viimeisimmältä levyltä. Kokonaisuutena kappale on ehkä aika pop ollakseen Oasis, mutta minulle Oasis-vibat syntyvätkin pääosin Tommy O’Dellin laulusta ja Noel-kitaroista.

The CasbahFlowers (2012)

Olen kirjoittanut tästä kappaleesta blogiin ennenkin, varmaankin melko samoin sanoin. Suomalaisyhtyeen Flowers on musiikillisesti paljon sellaista What’s The Story -kauden Oasista – ainakin nopeasti analysoituna. Biisiä enemmän kuunnellessa se alkaa kuitenkin kuulosta enemmän ja enemmän Oasis-kliseitä ja yhtyeen uraa läpileikkaavalta kollaasilta, yhteenliitetyiltä Oasis-palasilta ja -ominaisuuksilta.

Tämä on vähän niin kuin sellainen ”Oasis kolmessa minuutissa” -tiivistelmä. Ja siis hyvällä tavalla vain!

Somaa tässä on myös se, miten vallattomasti kappaleella ja videolla kierrätetään sitä samaa The Beatles -estetiikkaa, mitä Oasis on aina tekemisessään suosinut.

Listalle kuuluisi myös Sugarplum Fairyn Sweet Jackie, mutta biisi on pyörinyt täällä blogissa niin pajon, että jätin sen nyt listauksesta pois.

Mitkä on sinun mielestä onnistuneimmat tai muuten mainioimmat Oasis-huijaukset?

Soittolista: vuosi 2016

Vuosi 2016 meni – on siis aika jakaa palkintoja. Lopussa myös muutaman biisin soittolista. 

***

Vuoden paras levy: Steve Mason – Meet The Humans

Masonin kolmannessa soololevyssä on ihan hirvittävän paljon onnistuneita ratkaisuja. Ensinnäkin se on albumi, hieno ja harkittu kokonaisuus, jonka kanssa voi elää läpi ainakin kolme eri tunnevyöryä (kepeä ilo, sattuva yksinäisyys, haikea suru). Omanlainen, mutta silti tunnistettava äänimaailma, joka on melko baggy, välillä artistin The Beta Band -menneisyydestä muistuttava, mutta aivan erityisesti se on Steve Mason. Taiteellisen näkemyksellisyyden ja helposti lähestyttävän popin elegantti sekoitus. Erityisrakkaus omakohtaisuuden vaikutelmasta.

Vuoden ainoa täyden kympin levy.

Muut erityisen huiput levyt vuonna 2016: Jamie T – Trick; The Last Shadow Puppets – Everything You’ve Come To Expect; Courteeners – Mapping The Rendezvous; Hurula – Vapen Till Dom Hopplösa

Vuoden suosikkibiisi: The Last Shadow Puppets – Miracle Aligner

The Last Shadow Puppetsin Everything You’ve Come To Expecton ehdottomasti vuoden hienoimpia levyjä. Joku pieni oivallus jäi minun ja albumin välille syntymättä, siksi ei aivan Masonin tasoa. Musiikillisesti kuitenkin jälleen super taidokas. Vaikka levy ei ihan totaalihurmosta saanutkaan aikaan, vei Miracle Alignerin flirttaileva pikkupaheellisuus minut kyllä täysin.

Vuoden paras avausraita: Kent – Andromeda

Olen heittänyt yhdet hyvästit Kentille jo joskus Vapen & Ammunition -levyn jälkeen. Vaikka minua tuskin olisi tällaisena ilman Isolaa ja Hagnesta Hilliä, en ole ollut yhtyeen loppumisesta mitenkään sydän syrjälläni. Tämän kappaleen herättämistä tunteista olen kuitenkin tykännyt, niissä on jotain samaa kuin 90-luvun lopun pohjoissuomalaisessa yksinäisyydessä ja teinisurussa.

Vuoden paras päätösraita: Courteeners – 17th

Levykokonaisuuden musta lammas – ja juuri siksi aivan huikea nimenomaan albumin päättäjänä. Ei mikään suuri kitaraballadi, vaan pikkuisen hämmentävä jumputus. Toimii parhaiten aamuyön kotimatkalla.

Vuoden kaunein kappale: Steve Mason – Hardly Go Through

And I can hardly go through without you, honey
What am I supposed to do with a girl like you?

Vuoden paras biisin nimi: Sleaford Mods – Britain Thirst

Kertoo paljon Sleaford Modsin ydinjutusta ja tietysti myös vuodesta 2016.

Vuoden anthem: Manic Street Preachers – Together Stronger (C’mon Wales)

Vuoden jumituskappale: Blossoms – Getaway

Vuoden suloisin biisi: Peter Doherty – I Don’t Love Anyone (but You’re Not Just Anyone)

The Libertines -Peten joulukuussa ilmestynyt soolokappale, heittäen vuoden suloisimpia ja tykättävimpiä. Pieni suuri laulu.

Vuoden lohdullisin kappale: Travis – 3 Miles High

Travis ei ole enää vuosiin tehnyt mitään kovin erityistä tai musiikillisesti uutta jänskää, ollut lähinnä oma tasaisen turvallinen ja arkisen nätti itsensä. 3 Miles High voisi olla sillä yhdellä Travis-albumilla, jolta löytyy Love Will Come Through. Ja se juuri on lohdullista. Että on oikeus olla olemassa aina vain, samanlaisena, ihan vain tällaisena tavallisena. Sen kummempiin ihmesuorituksiin venymättömänä.

Vuoden paras paluusingle: The Stone Roses – All For One

Lähdin kappaleen ilmestyttyä ehkä vähän liikaa mukaan yleiseen pettymysmielialaan, vaikka tukeni, sympatiani ja tykkäykseni biisille osoitinkin. Hyvin nopeasti kuitenkin tajusin, että tykkään biisistä, paljon. Huomattavasti vähemmän se The Stone Roses kuin myöhemmin ilmestynyt Beautiful Thing -kappale, mutta rohkeasti simppeli ja konstailematon. Ja siksi niin kiva.

Vuoden slovari: SULK – The Tape Of You

Juuri tällaisia sympaattisia kitarapop-herkistelyjä tehdään aivan liian vähän. Hieno tunnelma.

Vuoden korvamato: Blossoms – Charlemagne

Äh, miten näppärä ja helposti korviin porautuva melodia. Ylipäänsä raivostuttava biisi, anteeksi kaikille faneille. Tässä vain on jotain todella ärsyttävää. Jotain sellaista 80-luvun Suomi-iskelmää, jota vain en voi sietää. Yksi syy, miksi minun on ollut vaikea rakastua yhtyeeseen. Tiedän, toiset rakastaa.

Vuoden flashback-biisi: Kula Shaker – Infinite Sun

Voisi olla yhtyeen vuoden 1996 K-levyllä. Vuoden parhaita kappaleita.

Vuoden kertosäe: Jamie T – Crossfire Love

Ei mikään sellainen klassinen kitarapop-kertosäe, joita vaikkapa 90-luvun brittipop tarjoili. Ennemminkin hämmentävä, maailman yksinkertaisin ja juuri ja juuri käynnistyvä minikertsi. Olen vain ihan koukussa tähän laiskaan jammailuun.

Vuoden Parempi kuin uskalsin odottaa -levy: Courteeners – Mapping The Rendezvous

Vuoden aliarvostetuin levy: The Coral – Distance Inbetween

Vuoden pettymyslevy: Catfish And The Bottlemen – The Ride

Tykkäsin brittiyhtyeen rock-indiedebyytistä jostain syystä paljon. Tuli nuori ja elävä olo ja sellainen ihana rakkauden ja sydänsurujen kaipuu. Kakkosley The Ride sen sijaan ei ole tehnyt mitään vaikutusta, melko turha kapistus.

Vuoden coolein levy: Jamie T – Trick

Hieno, hieno levy, jonka rosoisuus, tunkkaisuus ja kiva nuhjuisuus tekivät suuren vaikutuksen. Jälleen kerran artistille ominaisella tavalla vaikeasti määriteltävä kokonaisuus, jolla kuitenkin kaikki toimii. Levyssä on kiva kaari alun modernista aggressiivisuudesta sellaisen klassisen brittipunkin ja nuorisobrittiräpin kautta trubaduurimaiseen lauleskeluun. Kunnioitettavan aitoa tekemistä. Minusta kiehtovin ja kiinnostavin ”ääni” brittimusiikissa tällä hetkellä.

Vuoden tutuin ja turvallisin levy: Teenage Fanclub – Here

Vuoden unohtunein ja vähiten kuunneltu hyvä levy: Suede – Night Thoughts

Vuoden Olisin voinut tykätä, mutta en innostunut -levy: Primal Scream – Chaosmosis

Vuoden Hyvä yritys -levy: DMA’s – Hill’s End

Australialaisten brittipop-debyytti ei ihan yltänyt sinne, minne vuoden 2015 EP odotukset asetti. Mutta ehdottomasti hyvä yritys, symppis levy, jolla hyvä meininki ja useampi mainio kappale.

Vuoden harmittomin levy: SULK – No Illusions

Shoegaze-baggy-madchester-brittipopyhtyeen odotetusta kakkoslevystä on vaikea sanoa mitään pahaa. Ei muuttanut maailmoja, mutta on ollut kiva seuralainen.

Vuoden keskinkertainen: Richard Ashcroft – These People

Vuoden fanitus: Hurula

Vuoden keikka: Manic Street Preachers Jäähallissa

En ole enää aikoihin ollut missään niin onnellinen kuin Manicsien keikoilla.

Vuoden hyvästit: Kaiser Chiefs

Brittipopin jälkeisen ajan ehkä brittipopein moderni klassikko pilasi itsensä.

Vuoden uusi innostus: Rat Boy

Vuoden fanikrääsä: muovinen Manic Street Preachers -rannekoru

***

Tässä vielä noin 30 kappaleen soittolista vuodesta 2016: