Blossoms – Foolish Loving Spaces

Uusin Blossoms-albumi on niiiiiiiin hyvä! Stockportin cooleimpien Foolish Loving Spaces ilmestyi tammikuun lopussa ja on ollut siitä lähtien levysoittimellä – vuorotellen Couteenersin uuden albumin kanssa.

Olen löytänyt levyltä muutaman uuden lempikappaleen. Siis ikuisen sellaisen. Levyn kolme ensimmäistä raitaa – If You Think This Is Real Life, Your Girlfriend ja The Keeper – ovat kaikki tolkuttoman hyviä ja minulle levyn sielu. Avausraidan jänskä poppi, You Girlfriendin kuuma basso ja The Keeperin Primal Sceam meets The Charlatans meets 70-luvun New York -soul – alkuvuoden parhaita musiikillisia hetkiä.

Albumin loppupuolelta minun suosikiksi nousee simppeli kitararock Romance, Eh? sekä The Keeperin lailla naistaustakuorolla sävytetty mahtis Falling For Someone.

Pitkäaikaisten Blossoms-fanien joukossa jonkinlainen suosikki tuntuu olevan tarttuva Oh no (I Think I’m In Love), joka ei kuitenkaan ole minun lemppari. Kappaleessa on ehkä liikaa sitä tuttua kasarisoundi-Blossomsia, johon en ole täysin lämmennyt. Onnistunut pop-kappale toki silti.

Minusta albumissa on parasta siellä täällä soiva, yhtyeelle uudenlainen popin ja rockin sävy. Se, kuinka yhtyeen merkkisoundiksi muodostuneet syntikat antavat rohkeasti tilaa bassolle, kitaroille ja soulahtavalle naistaustakuorolle. Yhtyeen tuotannossa tiuhaan vilahtavien kasarisoundien sijaan maisemaksi hahmottuu simppelimpi ja rockimpi bändimusiikki. The Keeper, Romance, Eh? sekä soma My Vacant Days – enemmän Primal Scream, vähemmän Talking Heads -Blossoms on selvästi minun juttu.

Toiseksi parasta levyllä on sitten se, että myös ne popit ja syntikkaisimmat biisit ovat koukuttavam hyviä!

Albumin tuottajan on toiminut The Coralistakin tuttu James Skelly. En tiedä, kuinka paljon vaikutusta tällä on ollut siihen, että yhtye on löytänyt kappaleisiinsa uudenlaisia soundeja. Ainakin kaikki The Coral -fanit tietävät Skellyn musiikista monipuolisesti, genrerajattomasti ja ennakkoluulottomasti innostuvaksi muusikoksi.

Foolish Loving Spaces on Blossomsin kolmas levy – ja vihdoin se Blossoms-albumi, joka lyö minun elämässä läpi. Pelkäsin jo, että missaan tämän bandwagonin.

Viime aikojen hyviä uusia kappaleita

Muutama lempibiisi viime aikojen uusista julkaisuista.

St. Francis Hotel ft. Gaz Coombes – Liar, Liar, Liar

Tämä kappale vei nyt mennessään jotenkin ihan totaalisesti. Irlantilaisduon luoma tunnelma, biisin soundit, kappaleen koko konsepti viehättävät ja Supergrass-ääni Gaz Coombesin laulu sopii tähän upeasti.

Mark Morriss – The Beans

The Bluetones -yhtyeensä kanssa hienon brittipop-uran tehnyt Mark Morriss on myös neljä sooloalbumia julkaissut sooloartisti. Olen tykännyt erityisesti tänä vuonna ilmestyneistä parista singlestä. Sekä All The Wrong People että tämä The Beans ovat soineet kovasti. Morrissin tunnistettava lauluääni on yksi minun kaikkien aikojen suosikeista.

Circa Waves – Something More

Tiedätte, että brittiläinen kitaraindie on minun juttu. Olen 2000-luvun alun parikymppinen ja siksipä minun mielenmaisemaan kuuluvat Converset, räihnäiset Adidakset ja kitaratkitaratkitarat. Pete Doherty, Johnny Borell, Luke Pritchardin kiharat. Kaikki ne bändit, joita tuli ja meni.

Nykyään olen aika tarkka siitä, millaisen kitaraindiesoundin hyväksyn. Se sellainen liian moderni indiesoundi ei ole ihan minun juttu, mistään kamalan kokeellisesta puhumattakaan.

Circa Wavesin jutuista olen yleisesti ottaen tykännyt. Bändin uusi Something More -biisi upposi nyt alkusyksystä super kivasti – biisi nousee ja kasvaa mukavasti. Helppo, kiva, kepeä kitarabiisi, käy mulle.

High Hazels – Slow Dancers

Olen esitellyt blogissa monia uusia pikkubändejä, joista monista en ole enää aikoihin kuullut mitään. Näinhän se menee. Bändejä tulee ja menee, eikä kaikista nupuista lopulta puhkea kukkaa.

Brittiläisten kitarayhtyeiden ja kitaraindiebändien väliaikaisuuden tietäen olen tosi iloinen siitä, ettei High Hazels ole vielä kadonnut mihinkään. Olen kehunut yhtyeen blogissa muutamaan kertaan, ehkä muistat.

Tämä sheffieldiläisten uusi kappale on jälleen viehättävä. Ei yhtyeen paras, mutta säväyttävä silti. Kappale soi samalla tavalla dreamysti, herkästi, helisevästi, kauniisti ja kirkkaasti kuin yhtyeen kappaleet yleensäkin. Voi tulisipa vuoden 2014 mainiolle debyyttileyvlle pian jatkoa, yhtyeen takuuvarmalle popkauneudelle on minun elämässä ainakin aina tilaa.

2000-luvun alun indieolennaiset

Olen katsonut viime aikoina The Inbetweeners -sarjaa. Uskomatonta, että tuonkin ensiesityksestä on jo jotain kymmenen vuotta!

Sarjan inspiroimana olen heittäytynyt astetta innokkaammin myös siihen 2000-luvun ensivuosikymmenen ihanaan indierenkutushuumaan. Sillä siitähän minut on (90-luvun ja brittipopin lisäksi) tehty!

Parikymppisyys aikamme viimeisessä kitaramusiikin menestyshurmoksessa oli kyllä aika ihana. Komeita rokkareita riitti! Bändejä ja tarttuvia kertsejä riitti. Osa laadukkaampia, osa vähemmän – oikeastaan ihan just niin kuin 90-luvulla eletyssä edellisessä kitaramusiikkivaltavirrassa.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka brittiläisen mod-kulttuurikuvion, (kitara)musiikin ja siihen liittyvien nuorisokulttuurien menneisyys voidaan hahmottaa nätisti erilaisiksi kerroksiksi tai kierroksiksi. Jokainen vuosikymmen tai sukupolvi tuo siihen oman juttunsa. 90-luvun brittipopin päälle rakentui juuri tämä 2000-luvun indiehurmos, jonka kuvastosta löytyy ihan juuri ne samat ulokomusiikilliset merkit kuin menneiden vuosin mod-kulttuurista, punk-kaudesta, mod revival – ajasta ja cool britannia -vuosista. Kierrätetään, mutta tehdään se jollain tapaa juuri sille ajalle sopivalla tavalla.

Sen lisäksi, että tuo 2000-luvun alkuvuosien kitaramusiikin suuruus on ilmiönä melko samantyylinen kuin vaiika juuri brittipop (musiikki valtavirtaa, bändien ylitarjonta, yhden hitin ja levyn ihmeitä, brittiläiseen musiikkimenneisyyteen nojaava, samoja ulkomusiikillisia merkkejä hyödyntävä), on se kiehtova myös siksi, että se jollain tapaa uudisti indie-termin käytön.

Jos menneinä aikoina indie oli aivan erityisesti liitetty ajatukseen, visioon ja tekemiseen musiikin takana, alkoi se minusta noihin aikoihin tarkoittaa aivan erityisesti tietynlaista soundia. Vähän niin kuin brittipoppikin! Aluksi termillä viitattiin nimenomaan skeneen ja tietynlaiseen mielentilan, mutta lopulta aivan erityisesti oasismaiseen kitarapoppiin. Musiikkityyliin.

Koska tuo 2000-luvun ensivuosikymmenen indiehurmos on ihanan nuoruudellista, kesäistäkin, tein ajan suosikkituotoksista soittolistan. Listaa kootessani mietin, että jos saan sen kuulostamaan suurin piirtein yhdeltä tuntien mittaiselta biisiltä, olen onnistunut tehtävässäni.

Silloin olen onnistunut tallentamaan listalle sen indie-estetiikan, joka minusta aikaan kuuluu.

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla. 

Lauantai Manchesterissä

Lauantai-iltana pukeuduin Gazelleihin ja Ian Brown -takkiin (Camokuosinen Adidas tuulitakki – voiko enää ianbrownimpaa asiaa olla?) ja pyöräilin Manchesteriin.

(Ja otin hissikuvan.)

No, siis pyöräilin Iso Roballe, missä tutut dj:t soittivat silkkaa ja pelkkää Manchesteriä.

Siitäkin huolimatta, että sain kuulla illan aikana noin neljä Oasista, vähintään kolme The Stone Rosesia, tasan kolme The Charlatansia, kaksi Dovesia, yhden Space Monkeysin, Happy Mondaysia, yhden Ian Brownin (saatoin fiilistellä F.E.A.Ria hetken huppu päässä – enkä voi sanoa edes hassutelleeni) ja tuhat muuta Manchester-klassikkoa, oli oma suosikkini tällä kertaa tämä:

On se vain niin uskomatonta, miten täydellisesti tämä The Courteenersin debyyttialbumin (2007) pikkuhitti sopii lauantaiseen pubiympäristöön. Herää henkiin. Säväyttää enemmän kuin ennen ja kuulostaa oikeanlaisemmalta kuin ikinä kotiympäristössä. Kappale yksinkertaisesti kuuluu lauantaiseen pubiin. Lagerinkatkuista ja hyväntuulista pubi-indietä parhaimmillaan. Eikä siitä varsinaisesti haittaa ole, että laulaja on Liam, laulajan tukka poppi ja aksentti Manchester.

Jos Dovesia on aina pakko ilmarummuttaa, niin tätä on aina ihan pakko ilmataputtaa (02:52).

Do you like ska music? Eli Buster Shuffle & The Valkyrians @ Lepakkomies

British Sea Power kysyi muutama vuosi sitten, että Do You Like Rock Music? Minua kiinnostaa tietää nyt, että do you like ska music?

Kantsis, sillä huomenna perjantaina 24.10 helsinkiläisessä Lepakkomiehessä on odotettavissa mainiot ska-iltamat! Keikkailemaan Lepikseen on saatu kovasti ajankohtainen, nyt syksyllä uuden Naked-albuminsa julkaissut brittiyhtye Buster Shuffle, jolle seuraa pitää kotimainen alan klassikkoyhtye The Valkyrians.

Ja vaikka ei vimpan päälle mikään ska-tyyppi olisikaan, voi ilta olla kiinnostava. Buster Shufflen tekemisessä kun on kyse nimenomaan sellaisesta viihdyttävästä ja hyväntuulisesta musiikkisekamelskasta, jossa vaikuttaa aika hauskasti jonkin sortin brittipoppi, tämän päivän kitaraindie ja sellainen Madness-henkinen poppiska. Tarttuvia kappaleita, jotka viimeistellään tietty asianmukaisesti paksulla cockneylla.

Joo, tervetuloa vain!

Facebook-tapahtuma