HEY LYLA!DMA’S – The Glow
Posted on 17.4.2020
Tuntuu, että olen odottanut DMA’sin uuden levyn julkaisua jo ikuisuuden, ja siltikin siihen on vielä melkein kolme kuukautta!
Australialiasyhtyeen kolmas albumi The Glow ilmestyy suunnitellun huhtikuun sijaan vasta heinäkuussa, tässä tänään ilmestynyt nimikappale odotustuskaa lieventämään.
DMA’s on ehdotomasti yksi minun mielestä parhaita yhtyeitä ikinä. Yhtyeen molemmista albumeista on tullut minulle tosi tärkeitä ja rakkaita – ylipäänsä tykkään kaikesta, mitä nuorukaiset tekevät.
Kolmesta tulevalta albumilta irrotetusta singlekappaleesta suosikkini on Silver. Se on sitä rauhaisaa kitarapop-DMA’sia, joka yleensä sykähdyttää minua varmimmin. Biisi on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Tämä The Glow ja aiemmin keväällä ilmestynyt tanssibiisi Life is a Game Of Changing ovat kelpo kappaleita, mutta toivon silti, että tulevalta levyltä löytyy muutama ne hyvyydellä lyövä biisi.
Roan – You’ve Got What I Want
Posted on 19.7.2017
Roanin uusin indieiloittelu You’ve Got What I Want tulvii kesää.
Kun vuonna 2015 kirjoitin kotimaisesta Roanista, yhtye haki vielä muotoaan. Tuolloin Joonas etsi ympärilleen klassisesta heleästä popista ja aikamme kitaraindiestä innostuvia musiikillisia sieluntovereita. Tuon jälkeen Roan on saanut yhtyemuodon ja julkaissut söpön Just For Tonight EP :n, joka ilmestyi reilu vuosi sitten keväällä.
Tässä kesän kynnyksellä soittoon päässeessä You’ve Got What I Want -biisissä ihastuttaa aivan samat asiat kuin Roanin aiemmissakin jutuissa: se kirkkaan heleä kitara, kappaleen tarttuvaksi rakentava melodiantaju sekä juuri sopivasti hyödynnetty genrerakkaus, joka kulkee kivasti läpi brittiläisen kitarapopin ja -rockin vuosikymmenten. Ajatus The Smithsin, heleän jangle popin ja tuoreemman brittiläisen kitaraindien yhdistymisestä tuntuukin edelleen toimivalta. Laulaja-Joonaksen lauluäänessä on myös kivan lempeä ja notkea sävy.
Kesän miellyttävimpiä kuunneltavia.
Roania voi kuulla livenä esimerkiksi tänään keskiviikkona Bar Loosessa.
Muutama saksankielinen suosikkikappale
Posted on 12.6.2016
Wales aloitti eilen jalkapallon EM-kisamatkansa voitolla, ja meillä Wales-fanwagonissa oli hauskaa. Tänään pelaa toinen suosikkijoukkueeni, Saksa.
Saksassa (ja germaanisessa Euroopassa) on jotain sellaista, mikä hellii minun sielua. Jotain kotoista ja tuttua. Olen matkustanut aika paljon Saksassa, asunut Itävallassa ja oleskellut pidemmän ajanjakson Kölnissä – ja aina ollut todella onnellinen. Ei kyse ole mistään suuresta Saksa-harrastuksesta tai fanaattisuudesta, vaan sellaisesta mutkattomasta hyvästä fiiliksestä ja myönteisyydestä, joka vain tulee jostain tosi luonnostaan.
Illan koitokseen on hyvä valmistautua saksankielisen musiikin kanssa. Tässä muutama oma kitarapopahtava taikka -rokahtava suosikkini.
Artikkelikuva: Unsplash
Toistolla juuri nyt
Posted on 11.6.2016
Ette uskokaan, miten paljon olen rakastanut Steve Masonin tammikuussa ilmestynyttä Meet The Humans -albumia! Levy on läpeensä loistava. Ihanan ysäri, ihanan raikas, heleä, rytmikäs, mutta toisinaan sopivan dramaattinen. Ripaus baggya ja sen sellaista niille, jotka eivät sitä vuoden 2016 Stone Rosesista saaneet.
Levyn jokaisessa kappaleessa on suosikkiainesta, oikeasti! Tammikuussa rakastin albumin melankolista puolta, nyt auringon ja kesän tultua puolestaan raikasta ja hyvätuulista tanssittavuutta. Tämän hetken jumituskappale on tämä Alive, joka on jotenkin jänskä.
Pidän esimerkiksi siitä, miten vivahteikkaasti laulaen Mason biisin tulkitsee. Ja joka kerta, kun hän laulaa beibeee, sulan.
Because the songs that they sing to you, baby
They made you crazy
Artikkelikuva: Unsplash
Vuonna 2016: Travis – Everything At Once
Posted on 24.1.2016
Kun Travisin The Man Who vuonna 1999 ilmestyi, mykistyin. Mykistyn yhä edelleen, kun kuuntelen levyä. Kun Travisin The Invisible Band vuonna 2001 ilmestyi, mykistyin taas.
Siinäpä kaksi albumimuotoista taideteosta.
Travisin merkitys sille, että maailma vielä brittipop-huuman hiivuttuakin ihannoi kitaramusiikkia, oli suuri. Yhtyeen hissutteleva ja pehmeä pop-näkemys kiteyttää sen, mitä vuosituhannen vaihteen post-brittipop parhaimmillaan oli.
Useimpien näkemysten mukaan yhtye ei enää toipunut vuonna 2003 ilmestyneen 12 Memories -albumin saamasta väheksynnästä. Ei levy tietystikään mikään The Man Who ole, mutta sisältää kuitenkin yhden yhtyeen kauneimmista kappaleista. Yhtyeen huonontumisen sijaan ongelma oli ehkä ennemminkin siinä, että pop-käsitys muuttui taas astetta ronskimmaksi. Tuli The Libertinesit ja Razorlightit ja sellaiset. Taika Travisin ympäriltä vain katosi.
Nyt, vuonna 2016 Travis julkaisee kahdeksannen studiolevynsä. Useimmille yhtye on varmaankin ollut kuollut jo vuosikausia. Tavallaan ymmärrän kiusauksen pitää tällaista yhtyettä mitäänsanomattomana, etenkin näinä aikoina, kun pitäisi säväyttäa ja olla muutenkin mykistävä taikka shokeerava. Itse olen kuitenkin tykännyt kaikista yhtyeen myöhemmistäkin albumeista, lukuunottamatta vuoden 2008 Ode to J. Smith -levyä. Yhtyeen edellisestä, pari vuotta sitten ilmestyneestä Where You Standistä pidin aivan erityisen paljon.
Sen vuodet Travisin seurassa ovat minulle opettaneet, että yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan melankolisena, sievänä, melodisena, sympaattisena, sellaisena hyvällä tavalla tavanomaisena. Aina kun yhtye on yrittänyt muuttua erilaisemmaksi, se on epäonnistunut. Siksipä viime vuoden lopulla julkaistu tulevan levyn Everything At Once -kappale säikäyttää – se ei ole hyvä, eikä se ole se Travis, joka yhtyeen minun mielestäni pitäisi uskaltaa olla. Vaikka maailma ei sitä arvostaisikaan.
Hyh.
Onneksi tämä viime viikolla julkaistu 3 Miles High -on turvallisempi, travismäisempi. Jos huhtikuussa ilmastyvä Everything At Once -albumi on enemmän tätä, en ehkä pety niin paljon.
High Hazels – Valencia
Posted on 5.4.2015
Kirjoitin marraskuussa siitä, kuinka sheffieldiläisen High Hazels -yhtyeen debyytti vei yllättävän paljon mennessään. Vientiä riittää yhä vain, joten toimikoon tämä uusi teksti nyt sitten vaikka allekirjoituksena noille kuukausien takaisille kehuiluille. Yhtyeen sijoittaminen brittiläisen kitaramusiikin kartastoon onnistuu sekin parhaiten noita kuukausien takaisia maamerkkejä toistaen: Sheffield, The Smiths, dream pop, The Coral -kitarat, The Coral -melodiat, muut kitarat, muut melodiat, sievä, nätti, heleä, kirkas. Ja keväinen.
Ehdottomasi keväinen.
Jos et jostain syystä tuolloin talviaikaan rohjennut tehdä yhtyeeseen tutustumisesta itsellesi projektia, voisi tässä olla sellaiseen toinen tilaisuus. Tarjoilen nyt nimittäin kuultavaksi ja kevätolemukseen omittavaksi yhtyeen pian julkaistavan uuden Valencia-singlen, sen pienen suuren kertsin ja ihan uuden videon. Vau!
Tämä kappale onkin muuten super helppo tiivistää yhteen sanaan:
lovely.
Jotain uutta: High Hazels
Posted on 1.11.2014
Ryan Lee Turton / cc
Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!
Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.
Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.
Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.
Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.
Lisää uutta The Charlatansia
Posted on 20.10.2014
Toinen singlejulkaisu (julkaisupäivä 1.12) The Charlatansin tammikuussa ilmestyvältä Modern Nature -albumilta on tämä So Oh. Ja tiiäkkö mitä?
Biisi on huikea!
Vähän kollaasimaisen kappaleen pohjalla rullaa tanssittava rytmi ja rummuttelu, jotka muistuttavat 90-luvun alusta, madchesteristä ja The Charlatansin ominaisjutusta. Hieno fiilis. Toisessa kerroksessa räpättää akustinen kitara, välillä vauhtia ja nostoa haetaan sitten sellaisesta rokimmasta kitaroinnista – jottei yhtyeen brittipoppivaihekaan unohtuisi.
Ja jos pidit yhtään Tim Burgessin huikeasta soololevystä (Oh No I Love You, 2012), rakastat ihan varppina miehen laulusuoritusta myös tällä kappaleella. Samoja kaikuja, etten sanoisi.
Oh no I love you so oh! Eli tämä on rakkautta.
Levy: Johnny Marr – Playland
Posted on 11.10.2014
The Smiths -kitaristi Johnny Marr julkaisi juuri toisen soololevynsä. Siinä missä viime vuonna ilmestynyt debyytti The Messenger teki poppariin vaikutuksen, tuntuu tämä uusin Playland vähän laimealta. Siitäkin huolimatta, että se on lennokkaampi, rokimpi ja sähäkämpi kitaroinniltaan kuin rauhaisa ja seesteinen edeltäjänsä.
Tavallaan levyssä ei ole mitään vikaa, se on ihan hyvä. Eikä tällaisen kitaramusiikin tekemisessä varmasti tavoitteena olekaan mikään jännä ja mullistava. Albumissa on siis jotain, muttei sitä jotain.
Minusta levyltä puuttuvat kappaleet, joita on ihan pakko kuulla lisää. The Messengerillä mieleenpainuvia biisejä ja koukuttavia melodiaratkaisuja oli vielä runsaasti (ks. esim. Upstrarts, Lockdown, The Crack Up, New Town Velocity), Playlandilla mieleenpainuvuutta on turhan harvakseltaan. Oikeastaan kunnolla potkii vain eka singlekappale Easy Money. Ja ehkä Dynamo. Toki on myönnettävä, että olen keskivertoa persompi melodioille ja kunnon kertosäkeille. Mutta silti.
Jää tunne, että levyyn hullaantuakseen on pidettävä enemmän kitara- kuin laulumelodioista. Ja sellainen ei oikein toimi minulle. Kaipaan muutakin tarttumapintaa kuin hersyvät kitaroinnit.
Johnny Marr on tyyppinä kiinnostava ja charmantti. Hän on myös charmantti pukeutuja, charmantti kitaristi, charmantti lenkkeilijä ja charmantti vegaani. Mutta ei charmantti laulaja. Valitettavasti. Marrin lauluääni on jotenkin niin tavallinen, ettei sitä oikein voi edes kuvailla. Se vain on. Sen sijaan, että Playland olisi laulaja-kitaristin levy, on se turhan selvästi kitaristi-laulajan levy.
The Heartbreaks – Absolved
Posted on 9.5.2014
The Heartbreaks julkaisee kakkosalbuminsa We May Yet Stand A Chance kesäkuun 2. päivä, ja tämä Absolved on nyt sitten toinen albumilta irrotettu single.
Päällimmäisenä laulussa havahduttaa sen sinfoniallisuus – debyyttilevy Funtimesin (2012) kepeää poppia se ei ole. Thesmithsiys on siirretty takaa-alalle ja tilaa on annettu jousille. Mieleen tuli jopa My Life Story (brittipopyhtye tai no, orkesteri cool britannia -ajoilta) ja sen viulubileet – jos näin niin kuin kitarapopin sisällä assosioidaan.
Toiseksi havahduin siihen, että laulaja Matthew Whitehouse kuulostaa ihan törkeän hyvältä.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 