Jotain uutta: The Lathums

Kaipaatko kuunneltavaksesi uutta brittipop-ystävällistä musiikkia?

Tutustu The Lathumsiin!

Yhtye on julkaissut tänä vuonna kaksi ep:tä, maaliskuussa ilmestyneen Fight On -ep:n sekä lokakuussa ilmestyneen Ghosts-ep:n. Molemmat löytyvät Spotifysta ja YouTubesta.

The Lathums on ehdottomasti suosikkini tällaisista uusista, läpimurron kynnyksellä olevista, vielä aika pienistä yhtyeistä. BBC valitsi wiganilaiset Sound of 2021 -listalleen, voi siis olla, että jonkinlainen suurempi läpimurto tapahtuu ensi vuonna.

Musiikillisesti The Lathums on todella perinteikästä kitarapoppia. Brittipopparin ja noughties-nuoren korviin yhtye soi hyvällä tavalla tutulta ja turvalliselta. Aksentissa kuuluu paikallisuus – jonkinlainen brittikitarapopin tunnusmerkki sekin.

Uusin single I see Your Ghost on mainio Madnessin ja The Coralin sekoitus, All My Life puolestaan nätti balladi. Oma lempparini uudemmista kappaleista on The Smithsistä ehkä hitusen isnpiroituva Corporation Street.

Aiemmalta ep:ltä minun omia suosikkikappaleita on I Know That Much ja Fight On. Huikeita molemmat!

Levy: Sam Shingler – Strange Security

Kuva: Heta Saukkonen

Sam Shinglerin soolodebyytti Strange Security ilmestyi kuun alussa. Levy on tyylikäs, musiikillisesti moninainen matka ja konseptialbumimaiseksi kokonaisuudeksi hahmottuva teos, josta aistii, että sen teko on ollut tekijälleen erityisen tärkeää ja merkityksellistä.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, on Shinglerin pop-kuvasto viehättävän moninainen ja moneen pystyvä. Sovituksista ja Shinglerin tulkinnasta löytyy vaihtelevuutta ja luovuutta, ilmaisuvoimaa: jokainen kappale tuntuu saavan oman identiteettinsä.

Suosikkikappaleeni albumilta on edelleen Intron jälkeen paukahtava upea Fight Or Flight, joka hoitaa täydellisesti varsinaisen avausraidan virkaa. Kokonaisuudessa kappale on jotenkin kivasti ihan omanlaisensa. Toinen suursuosikkini on shoegazemäinen Big Zero. Surinainen, utuinen ja ihanan junnaava biisi, erityisesti lopun hyräily viehättää. Tykkään erityisen paljon myös Wait It Out -slovarista, simppeli pop-kappale on väritetty täydelliseksi jousilla ja viehättävällä taustalaululla. Näiden kappaleiden pop-estetiikka on minulle tutuinta ja mieluisinta.

Strange Security tuntuu hyvällä tavalla ajattomalta ja genrettömältä. Vivahteikkaasti erilaisiksi sovitettuja kappaleita yhdistää melodiantaju ja ymmärrys pop-musiikista hyvää tekevien nyanssien päälle. Useissa kappaleissa on jonkinlaista isoutta ja irrtottelua, tunnelman ja kierrosten nousua – kohoava kertosäe, ylväs loppurevittely, tasoja tuova taustalaulu tai kerroksia tekevä sähkökitara. Nyanssejä ja sävyjä biiseihin tuovat sello ja yllättävätkin kitararatkaisut, taustalauluja albumilla on käytetty runsaasti ja hurjan hienosti. Ylipäänsä biiseissä on paljon tarkkaan harkittuja musiikillisia yksityiskohtia.

Albumin musiikillinen ote on loppujen lopuksi yllättävän elektroninen, sellaisella kevyellä tavalla – tällä useista kotimaisista kitaravetoisista yhtyeistä tuttu Shingler pääsi minut yllättämään. Levy kuulostaa alusta loppuun ilmavalta ja kevyeltä, kaikuisaltakin. Rokkikitarat ovat enemmän revittelyyn ja kierrosten nostoon käytetty poikkeus kuin sääntö. Levyn kokonaistunnelma on seesteinen ja rauhallinen, albumin ainoa selkeästi sähäkämpitempoinen kappale on aiemmin singlenäkin julkaistu The Invisible Man.

B-puolen aloittava In It Together puolestaan on minulle se biisi, joka jotenkin aivan erityisen hienosti kiteyttää albumilta sen olennaisen. Raikkaasti ja kevyesti alkava pop-kappale saa vähitellen lisää kerroksia, biisi kasvaa ja kohoaa kertosäkeeseen, lopussa vielä irrotellaan hurmaavalla ja yllättävällä sähkökitaralla. Sovituksellisesti albumin tähtihetkiä.

Vaikka albumin kappaleissa on kirjoa, soi kokonaisuus silti yhtenäisenä. Intro, sitä seuraava, luukut – tai tunteet- avaava avausraita Fight Or Flight sekä jylhä, liki Champagne Supernovan kaltaiseksi teokseksi kehittyvä, mahtavat kitarat tueksi saava toiveikas päätösraita Something Good Is About To Happen kokoavat kappaleet yhtenäiseksi albumiksi, jolla on ilmiselvästi alku, keskikohta ja loppu. Levyn punaiseksi langaksi tuntuukin hahmottuvan kipeän kaunis herkkyys sekä melankolinen, mutta loppujen lopuksi toiveikas ja luottavainen tunnelma.

Sam Shinglerin levynjulkkarikeikka on tänään lauantaina Suvilahti TBA:ssa.

DMA’S – The Glow

Tuntuu, että olen odottanut DMA’sin uuden levyn julkaisua jo ikuisuuden, ja siltikin siihen on vielä melkein kolme kuukautta!

Australialiasyhtyeen kolmas albumi The Glow ilmestyy suunnitellun huhtikuun sijaan vasta heinäkuussa, tässä tänään ilmestynyt nimikappale odotustuskaa lieventämään.

DMA’s on ehdotomasti yksi minun mielestä parhaita yhtyeitä ikinä. Yhtyeen molemmista albumeista on tullut minulle tosi tärkeitä ja rakkaita – ylipäänsä tykkään kaikesta, mitä nuorukaiset tekevät.

Kolmesta tulevalta albumilta irrotetusta singlekappaleesta suosikkini on Silver. Se on sitä rauhaisaa kitarapop-DMA’sia, joka yleensä sykähdyttää minua varmimmin. Biisi on ehdottomasti yhtyeen parhaita. Tämä The Glow ja aiemmin keväällä ilmestynyt tanssibiisi Life is a Game Of Changing ovat kelpo kappaleita, mutta toivon silti, että tulevalta levyltä löytyy muutama ne hyvyydellä lyövä biisi.

Vida – When The Sun

Mahtavaa, että skottiyhtye Vida tuntuu päässeen mukavaan julkaisutahtiin. Keväällä ilmestyi rokkaava Take It Easy, nyt tämä herkkä ja lempeä When The Sun. Jälleen hieno kappale, jossa erityisen ihanaa on kauniit ja kovin henkilökohtaisilta tuntuvat lyriikat siitä oikeasta tyypistä sekä tietenkin tuo paksu skottiaksentti (tuo mieleen The View’n ja Kyle Falconerin). Melodiantaju on taas tietty Vidalle ominaisesti ihan kohdallaan.

Se, miten monenlaisia kitarapopin skaalaan mahtuvia kappaleita Vida tekee, on kyllä mainiota. Lupailee hienoa albumia. Tulispa!

DMA’s – The End

Aina, kun joku kysyy minulta uuden ajan ja tämän päivän brittipop-suosituksia, ohjaan kysyjän australialaisen DMA’sin pariin.

Sinänsä brittipop voi olla tänäkin päivänä monenlaista tekemistä – voin avata tätä isoa teemaa toisessa tekstissä jolloinkin. Olennaista on, että tekemisessä sykkii joku sellainen, joka vetoaa itsensä brittipoppariksi tai moderniksi modiksi mieltävään kuulijaan tai elämäntapailijaan. Joku, joka istuu skeneen.

DMA’sin juttu on sellainen ysärilädihabitus, tyylikäs tyylittömyys ja casual-apinointi. Musiikillisesti ollaan pääosin ja todella paksusti sellaisessa Oasis-vetoisessa kitararock-maailmassa. Sekä kappale-, kitarointi- että laulumaneeritasolla. Sekä debyytti-ep että Hills End -debyyttilevy olivat tässä suhteessa todella herkkuja.

Sen sijaan tänä vuonna ilmestyneellä For Now -levyllä yhtye on paikoin uudistanut soundiaan, laajentanut sovituksellista repertoaariaan. Vaikka yhtye on aina tykännyt myös rauhallisemmista biiseistä, on tällä levyllä minusta merkittävästi herkempi meno. On kevyempiä kappaleita ja mukana myös kevyttä elektronisuutta. Molemmat ovat kivoja komboja laulaja Tommy O’Dellin herkäksikin taipuvan äänen kanssa. Ihan puhtaita Oasis-pastissejakin toki edelleen on, kuuntele vaikkapa tämä mahtis Dawning.

Mutta onneksi yhtye on uskaltanut myös tällaiseen uuden The End -sinkkunsa kaltaiseen sovitukseen. Joku pieni kornius biisin sovituksessa sopii lädihenkeen, ja oikeastaan biisi sävyttää yhtyeen nopeasti ulos puskeuttua ja ehkä pikkaisen tasapaksua kitararock-tuotantoa kivasti. Mutta on silti edelleen tällaisen brittipoppariksi itsensä mieltävän mieleen.

Eli ainakin yhden ihmisen kokoisen skenen hyväksymä.

The End löytyy myös heinäkuun soittolistalta.

Brian Wilson – Valoa ja varjoja

Brian Wilsonin muistelmateos on haastavaa seurattavaa ihmiselle, jolle Wilsonin ura ja The Beach Boysin historia ovat vain etäisesti tuttuja. Kronologisen elämäntarinan sijaan kirja koostuu löyhästi teemoittain luvuiksi kerätyistä muistoista ja tarinoista.

Sinänsä ajassa sinne tänne hyppelevä kerronta, Wilsonin sieltä täältä elämänsä varrelta poimimat muistot, sopii juuri Wilsonin muistelmiin oikein hyvin. Liikkuminen ajatuksenvirtamaisesti ja assosiaatiotyylillä tarinasta ja elämänvaiheesta toiseen tai epätarkoista ja suurpiirteisitä muistoista todella yksityiskohtaisiin äänitysporsessin kuvauksiin kertovat Wilsonin elämästä ehkä enemmän kuin itse muistot. Sekavuuden voi vaikka nähdä ikonisena Wilsonin sekaville muistoille, jotka huumeidenkäyttö, alkoholi sekä masennus ja muut mielenterveydellisesti haastavat elämänvaiheet ovat hajoittaneet nätistä ja virtaviivaisesta elämänlangasta yksittäisiksi välähdyksiksi.

Kirjassa mennään jatkuvasti ajassa ees ja taas, ja vuosilukujen sijaan Wilson hakee muistoilleen kiinnekohtaa elämänsä merkkitapahtumista. ”Houstonin lennon jälkeeen”, ”Kun lääkäri Landy lähti ensimmäisen kerran”, ”Marilynin tapaamisen jälkeen”, ”Melindan tapaamisen jälkeen”. Nuo ovat niitä käännekohtia, mihin Wilson myös lukijan aina välillä kiinnittää. Onneksi.

Suurimmaksi osaksi pidän kirjasta. siitä, kuinka Wilsonin tarinointi on paikoin todella suurpiirteistä, mutta toisinaan taas äärimmäisen tarkkaa. Lasten syntymät ja avioliitot ja muut hänen ei-musiikillista elämäänsä koskevat muistot maalaillaan tarinaksi aika laajalla pensselillä, sen sijaan muistot levytyksistä ja musiikillisista tapahtumista ovat usein millintarkkoja. Nuo studionörtin fiilistelyt ovatkin minusta kirjan parasta antia.

Vaikka kirjan hurja namedroppailu, sinne tänne sinkolevat vuosiluvut, studiotyöskentelyn nippelitieto ja toisiaan seuraavat elämän hurjat ylä- ja alamäet, valon ja varjon vaihtelut saavatkin lukijan pään pyörälle, palkitsee kärsivällisyys lopulta. Kaiken hässäkän ja sotkun keskeltä löytyy kuin löytyykin Wilsonin elämänlanka ja tarinan ydin.

Musiikki, rakkaus ja lopulta löytynyt rauha.

Roan – You’ve Got What I Want

Roanin uusin indieiloittelu You’ve Got What I Want tulvii kesää.

Kun vuonna 2015 kirjoitin kotimaisesta Roanista, yhtye haki vielä muotoaan. Tuolloin Joonas etsi ympärilleen klassisesta heleästä popista ja aikamme kitaraindiestä innostuvia musiikillisia sieluntovereita. Tuon jälkeen Roan on saanut yhtyemuodon ja julkaissut söpön Just For Tonight EP :n, joka ilmestyi reilu vuosi sitten keväällä.

Tässä kesän kynnyksellä soittoon päässeessä You’ve Got What I Want -biisissä ihastuttaa aivan samat asiat kuin Roanin aiemmissakin jutuissa: se kirkkaan heleä kitara, kappaleen tarttuvaksi rakentava melodiantaju sekä juuri sopivasti hyödynnetty genrerakkaus, joka kulkee kivasti läpi brittiläisen kitarapopin ja -rockin vuosikymmenten. Ajatus The Smithsin, heleän jangle popin ja tuoreemman brittiläisen kitaraindien yhdistymisestä tuntuukin edelleen toimivalta. Laulaja-Joonaksen lauluäänessä on myös kivan lempeä ja notkea sävy.

Kesän miellyttävimpiä kuunneltavia.

Roania voi kuulla livenä esimerkiksi tänään keskiviikkona Bar Loosessa.

Muutama saksankielinen suosikkikappale

Wales aloitti eilen jalkapallon EM-kisamatkansa voitolla, ja meillä Wales-fanwagonissa oli hauskaa. Tänään pelaa toinen suosikkijoukkueeni, Saksa.

Saksassa (ja germaanisessa Euroopassa) on jotain sellaista, mikä hellii minun sielua. Jotain kotoista ja tuttua. Olen matkustanut aika paljon Saksassa, asunut Itävallassa ja oleskellut pidemmän ajanjakson Kölnissä – ja aina ollut todella onnellinen. Ei kyse ole mistään suuresta Saksa-harrastuksesta tai fanaattisuudesta, vaan sellaisesta mutkattomasta hyvästä fiiliksestä ja myönteisyydestä, joka vain tulee jostain tosi luonnostaan.

Illan koitokseen on hyvä valmistautua saksankielisen musiikin kanssa. Tässä muutama oma kitarapopahtava taikka -rokahtava suosikkini.

 

Artikkelikuva: Unsplash

Jotain uutta: Fronteers

Olen viime aikoina tykännyt Fronteersista. Yhtye tulee Hullista ja tekee musiikkia klassiseen kitarapoppiin uskoen.

Lähtökohtaisesti tässä ei ole kyse mistään uudella tavalla kekseliäästä yhtyeestä, vaan ennemminkin siitä, että yhtye tekee keskivertoa paremmin sen, mitä kitarapopin saralla kuuluu tehdä. Yhtye onnnistuu kuulostamaan kiinnostavalta, koska sen soundi ja tekeminen kulkee oikeasti todella taitavasti läpi kaikkien kitarapopin ydinaikakausien. Se poimii ne olennaisimmat jutut 60-luvulta, 90-luvulta ja vielä 2000-luvun kitarapoppareiltakin (esim. The Kooks). Laulajan Miles Kanea (no joo myös Alex Turneria) muistuttava lauluääni yhdistettynä Suck It And See -kauden kitarapoppi-Arctic Monkeysiin on aika viehko yhdistelmä. 90-luvun brittipopin kartalla yhtye taas sopii jonnekin sinne Castin vintagefiiliksen rinnalle.

Ei siis mitään super omaperäistä, mutta vahvaa tekemistä juuri tämän jutun sisällä.

Yhtye on julkaissut alkuvuodesta pari singleä. Heinäkuussa ilmestyy Streets We’re Born In -ep.

Toistolla juuri nyt

Ette uskokaan, miten paljon olen rakastanut Steve Masonin tammikuussa ilmestynyttä Meet The Humans -albumia! Levy on läpeensä loistava. Ihanan ysäri, ihanan raikas, heleä, rytmikäs, mutta toisinaan sopivan dramaattinen. Ripaus baggya ja sen sellaista niille, jotka eivät sitä vuoden 2016 Stone Rosesista saaneet.

Levyn jokaisessa kappaleessa on suosikkiainesta, oikeasti! Tammikuussa rakastin albumin melankolista puolta, nyt auringon ja kesän tultua puolestaan raikasta ja hyvätuulista tanssittavuutta. Tämän hetken jumituskappale on tämä Alive, joka on jotenkin jänskä.

Pidän esimerkiksi siitä, miten vivahteikkaasti laulaen Mason biisin tulkitsee. Ja joka kerta, kun hän laulaa beibeee, sulan.

Because the songs that they sing to you, baby
They made you crazy

Artikkelikuva: Unsplash

Parhaat ystäväni: Geneva – Further

parhaatystavani

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Skotlantilaisen Genevan Further-debyytti

Ilmestymisvuosi: 1997

Erityisen ihanaa: Stadionmaisen isouden, tuntuvien kitaroiden, väristyksiä aiheuttavien melodioiden ja laulaja Andrew Montgomeryn lauluäänen yhdistelmä.

Ystävä silloin kun: Haluan kuulla, miltä aliarvostettu yhtye kuulostaa. Tai kun haluan muistuttaa itseäni siitä, miten Adidaksen Superstareja oikeaoppisesti käytetään.

Näin:

 

 

 

Aberdeenissa perustetun Genevan Further-debyytti kuuluu minusta ehdottomasti 90-luvun erityisiin. Musiikillisesti se istuu ajan kitarapopin ja isojen kappaleiden ihanteeseen, mutta on kuitenkin samalla melko uniikki – kiitos laulajan omaleimaisen lauluäänen.

90-luvun alussa perustettu Geneva imaistiin mukaan brittipop-skeneen, kun erityisesti Sueden levy-yhtiönä tunnettu Nude Records tarjosi sille levytyssopimusta vuonna 1996. Yleisölle yhtye esiintyi ensimmäisen kerran lämpätessään Suedea yhdellä sen salakeikoista.

Furtherin ilmestyttyä Genevasta povattiin isoa, Manicsien aloittaman stadionkokoisen brittiläisen popin seuraavaa suurta, mutta loppujen lopuksi sen ura jäi aika lyhyeksi: yhtye julkaisi kaksi levyä ja katosi sitten kartalta uuden vuosituhannen kynnyksellä, samaa matkaa koko brittipop-skenen kanssa.

Jos ajatellaan brittipop-kauden kitaramusiikin maisemaa, rinnastuu Geneva tuossa erilaisten sävyjen joukossa hyvin Puresscenceen ja ehkä Marioniinkin. Raskaahko tunnelma ja dramaattinen laulutyyli lainautuivat minusta myöhemmin erityisen onnistuneesti irlantilaisen JJ72-yhtyeen tekemiseen (ks. esim JJ72, 2000). Niin, ehkä Genevassa soikin jo aavistus 90-luvun lopusta, jopa vuosituhannen alusta, sen brittipoppia vähän alternativemmasta musiikki-ihanteesta.

 

 

 

 

Let us be happy while we’re still young
Let us be happy while we’re still young

Minulle Further on ehdottomasti yksinäisyyden levy, ehkä siksi, että en tunne ketään toista, kenelle levy olisi samalla tavalla tärkeä. Mitä vainminumpi, sitä rakkaampi. Kuuntelen levyä usein silloin, kun tuntuu, että kukaan ei ymmärrä, mistä minut on tehty tai kun muuten vain tunnen itseni ulkopuoliseksi. Se on myös kaipauksen ja melankolian levy, sillä vaikka levyn hitein aines onkin melko poppia, on albumi osittain myös aika vaikerteleva, kauniilla tavalla.

Minun brittipop-kuplassani Geneva on paikkansa löytänyt ja ansainnut, mutta tuntuma on, että tämän yksiön ulkopuoella yhtye on pahasti aliarvostettu.

 

Furtherilla on oikeastaan kaikkea, mihin olen heikkona. 90-luvulle luontevasti asettuvat kitarat, jousia, melodiat, jotka menevät hienoudessaan yli ymmärryksen. Pientä musiikillista dramaattisuuttakaan en säikähdä. Lisäksi yhtye näyttää aika lailla siltä, miltä yhtyeet minun maailmassani usein näyttävät. Just oikealta siis. Lädi-lookin ja herkän popin yhdistelmä on vastustamaton.

Vuonna 2016: Travis – Everything At Once

Kun Travisin The Man Who vuonna 1999 ilmestyi, mykistyin. Mykistyn yhä edelleen, kun kuuntelen levyä. Kun Travisin The Invisible Band vuonna 2001 ilmestyi, mykistyin taas.

Siinäpä kaksi albumimuotoista taideteosta.

Travisin merkitys sille, että maailma vielä brittipop-huuman hiivuttuakin ihannoi kitaramusiikkia, oli suuri. Yhtyeen hissutteleva ja pehmeä pop-näkemys kiteyttää sen, mitä vuosituhannen vaihteen post-brittipop parhaimmillaan oli.

Useimpien näkemysten mukaan yhtye ei enää toipunut vuonna 2003 ilmestyneen 12 Memories -albumin saamasta väheksynnästä. Ei levy tietystikään mikään The Man Who ole, mutta sisältää kuitenkin yhden yhtyeen kauneimmista kappaleista. Yhtyeen huonontumisen sijaan ongelma oli ehkä ennemminkin siinä, että pop-käsitys muuttui taas astetta ronskimmaksi. Tuli The Libertinesit ja Razorlightit ja sellaiset. Taika Travisin ympäriltä vain katosi.

Nyt, vuonna 2016 Travis julkaisee kahdeksannen studiolevynsä. Useimmille yhtye on varmaankin ollut kuollut jo vuosikausia. Tavallaan ymmärrän kiusauksen pitää tällaista yhtyettä mitäänsanomattomana, etenkin näinä aikoina, kun pitäisi säväyttäa ja olla muutenkin mykistävä taikka shokeerava. Itse olen kuitenkin tykännyt kaikista yhtyeen myöhemmistäkin albumeista, lukuunottamatta vuoden 2008 Ode to J. Smith -levyä. Yhtyeen edellisestä, pari vuotta sitten ilmestyneestä Where You Standistä pidin aivan erityisen paljon.

Sen vuodet Travisin seurassa ovat minulle opettaneet, että yhtye on ehdottomasti parhaimmillaan melankolisena, sievänä, melodisena, sympaattisena, sellaisena hyvällä tavalla tavanomaisena. Aina kun yhtye on yrittänyt muuttua erilaisemmaksi, se on epäonnistunut.  Siksipä viime vuoden lopulla julkaistu tulevan levyn Everything At Once -kappale säikäyttää – se ei ole hyvä, eikä se ole se Travis, joka yhtyeen minun mielestäni pitäisi uskaltaa olla. Vaikka maailma ei sitä arvostaisikaan.

Hyh.

Onneksi tämä viime viikolla julkaistu 3 Miles High -on turvallisempi, travismäisempi. Jos huhtikuussa ilmastyvä Everything At Once -albumi on enemmän tätä, en ehkä pety niin paljon.

High Hazels – Valencia

Kirjoitin marraskuussa siitä, kuinka sheffieldiläisen High Hazels -yhtyeen debyytti vei yllättävän paljon mennessään. Vientiä riittää yhä vain, joten toimikoon tämä uusi teksti nyt sitten vaikka allekirjoituksena noille kuukausien takaisille kehuiluille. Yhtyeen sijoittaminen brittiläisen kitaramusiikin kartastoon onnistuu sekin parhaiten noita kuukausien takaisia maamerkkejä toistaen: Sheffield, The Smiths, dream pop, The Coral -kitarat, The Coral -melodiat, muut kitarat, muut melodiat, sievä, nätti, heleä, kirkas. Ja keväinen.

Ehdottomasi keväinen.

Jos et jostain syystä tuolloin talviaikaan rohjennut tehdä yhtyeeseen tutustumisesta itsellesi projektia, voisi tässä olla sellaiseen toinen tilaisuus. Tarjoilen nyt nimittäin kuultavaksi ja kevätolemukseen omittavaksi yhtyeen pian julkaistavan uuden Valencia-singlen, sen pienen suuren kertsin ja ihan uuden videon. Vau!

Tämä kappale onkin muuten super helppo tiivistää yhteen sanaan:

lovely.

 

Jotain uutta: High Hazels

Ryan Lee Turton / cc

Ryan Lee Turton / cc

Aloitin tämän viikonlopun kuuntelemalla sheffieldiläisen High Hazelsin ihan juuri julkaistua esikoislevyä. Kovin usein uudet yhtyeet eivät onnistu kiinnostamaan näin kovasti, mutta tässä kuulin heti jotain sellaista, minkä tiesin vievän mennessään. Hyvät yksittäiset kappaleet, nyt lähtee -kertsit ja laadukas soundimaailma ovat yhtä kuin vahva, tasalaatuinen kokonaisuus. Ihana levy! Ja miten kaunis nimi yhtyeellä!

Yhtyeen ominaisjuttu muistuttaa minua 90-luvun brittipopklassikosta Genestä, sekä samalla tietysti myös The Smithsistä. Jos uusista yhtyeistä sellainen kuin The Heartbreaks on innostanut, saatat pitää myös High Hazelsistä.

Mutta ei tässä ole kyse vain sievästä kitarapopista, kuten nuo mainitsemani vaikutteet antavat ymmärtää. Esimerkiksi levyn ensimmäinen singlekappale Misbehave voisi löytyä Miles Kanen ekalta levyltä tai vaikkapa The Moonsin kappaleiden joukosta. Eli onnistuneet 60-lukuvaikutteet yhdistettynä hyvään kappaleeseen ja tiukkaan kertsiin, toimii minulle.

Ja on toki vielä Last Shadow Puppetsin ja Alex Turnerin kaiut. Esimerkiksi tuossa huikeassa Misbehave -kappaleessa, mutta aivan erityisen paljon sitä seuraavassa How Long’s It Gonna Be -biisissä, joka on jotenkin jänskästi Arctic Monkeys. Johtuu varmaan Sheffieldistä.

Levy löytyy Spotifysta, kannattaa kuunnella. Olen tosissani.

Lisää uutta The Charlatansia

Toinen singlejulkaisu (julkaisupäivä 1.12) The Charlatansin tammikuussa ilmestyvältä Modern Nature -albumilta on tämä So Oh. Ja tiiäkkö mitä?

Biisi on huikea!

Vähän kollaasimaisen kappaleen pohjalla rullaa tanssittava rytmi ja rummuttelu, jotka muistuttavat 90-luvun alusta, madchesteristä ja The Charlatansin ominaisjutusta. Hieno fiilis. Toisessa kerroksessa räpättää akustinen kitara, välillä vauhtia ja nostoa haetaan sitten sellaisesta rokimmasta kitaroinnista – jottei yhtyeen brittipoppivaihekaan unohtuisi.

Ja jos pidit yhtään Tim Burgessin huikeasta soololevystä (Oh No I Love You, 2012), rakastat ihan varppina miehen laulusuoritusta myös tällä kappaleella. Samoja kaikuja, etten sanoisi.

Oh no I love you so oh! Eli tämä on rakkautta.