Elämäni levyt: DMA’s – Hills End

Australialaisen DMA’sin ensimmäinen levy Hills End täytti juuri viisi vuotta. Juhlan paikka! Vaikka albumi ei näin jälkikäteen katsottuna olekaan yhtyeen paras tähän mennessä, on levyn vau-vaikutus ollut valtaisa. Albumiin liittyy äärimmäisen vahvasti se erityinen ja ihana tunne siitä, kun pitkästä aikaa löytää uuden yhtyeen, joka kuulosta totaalisen omalta. Levyssä on uuden lempibändin debyytin taikaa, ainutlaatuisuutta ja tärkeyttä. Siksi se on parhaita ystäviäni ja löytyy oman elämäni avainlevyjen kaanonista.

DMA’s on parasta uutta brittipoppia ja yhtye, jota suosittelen kaikille uutta brittipoppia etsiville. Erityisesti tällä debyytillä yhtye ammentaa pääosin Oasis-rockista ja lädi-brittipopista, kahdella seuraavalla levyllä yhtyeen pop-kuvasto on sitten laajentunut hurjasti ja tekeminen saanut monipuolisuutta.

Hills Endin sellaisia britpop revival -tähtihetkiä ovat minusta avausraita Timeless, sitä seuraava Lay Down ja toisen puoliskon Melbourne. Ne insipiroituvat alkuaikojen oasiksenkaltaisuudesta. Kaunilla tavalla mykistävin on rauhallinen Step Up The Morphine, joka on monellakin tapaa jotenkin tosi prototyyppinen DMA’s-kappale. Sellainen kaunis ja herkkä brittirock-balladi. Kappale kertoo yhtyeen kitaristin Johnnyn kuolevaa tekevästä isoäidistä, ja on hieno sekoitus haikeutta ja surua, mutta toisaalta elämän ylistystä. Kappale on yksi yhtyeen parhaita ja hieno esimerkki siitä, kuinka yhtyeellä on korvaa herkkyydelle. Levyn kolmas raita Delete on myös DMA’s-klassikko, fanien suuri suosikki ja yksi yhtyeen lippulaivabiiseistä.

Hills Endin biisimateriaali on melko tasaista ja sen musiikillinen kuvasto tuntuu yhtyeen muihin albumeihin verrattuna suhteellisen yksipuoliselta. Levyn loputtua voi tuntua siltä, että osa albumin kappaleista hukkuu suureen biisimäärään. Siltä minustakin tuntui aluksi. Yksittäisten kappaleiden identitettien hahmottaminen ja löytäminen voi vaatia useita kuuntelukertoja ja levylle omistautumista.

Hills End on kuitenkin kestänyt hyvin aikaa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin se tekee onnelliseksi ja mikä parasta: tuottaa uusia lempikappaleita! Vuosien varrella levyn kappaleet ovat alkaneet saada omia itsenäisiä identiteettejään ja erityispiirteitään – albumi ei tunnu enää yhdeltä pidennetyltä lädirock-biisiltä.

Tykkään nykyisin esimerkiksi siitä, miten pienenä alkava So We Know kasvaa isoksi tai miten Play It Out päättää levyn. Yhdeksi omaksi DMA’s-suosikikseni on aivan viime aikoina noussut herkkä Blown Away, joka vielä 2016 tuntui jotenkin oudon popilta. Nyt, kolmen DMA’s levyn jälkeen voi kuitenkin nähdä, että tuollaisesta pop-herkkyydestä on sittemmin tullut yhtyeen tavaramerkkijuttu ja aivan olennainen osa DMA’sin biisikavalkadia. Kappale on tavallaan saanut minun silmissä merkityksensä vasta nyt.

DMA’s on se yhtye jota suosittelen aina kun joku kaipaa kuullakseen uutta brittipoppia. Vaikka yhtye onkin liikahtanut debyytin jälkeen lädirockista kohti laajempaa pop-käsitystä, on sen ytimessä brittipop-ajan new ladismin ja Manchester-estetiikan toisintaminen – musiikillisen ja ulkomusiikillisen. Yhtye on hurjan suosittu Briteissä, lämpännyt esimerkiksi Liam Gallagheria ja rokannut Adidas SPZL -mallistoa. Courteenersin laulaja Liam Fray on todennut, että ”DMA’s are adopted Mancs”. Ehkä pikku juttuja, mutta samalla merkkejä siitä, että DMA’s on uutta brittipoppia, britpop revival.

Sillä siinä, mikä on uutta, tämän päivän brittipoppia, ei ole kyse vain musiikista – brittipophan ei ole musiikkigenre – vaan siitä, ovatko brittipoppareiksi, brittipop-mielisiksi, lädirokkareiksi tai vaikkapa moderneiksi kasuaaleiksi itsensä tuntevat ottaneet yhtyeen omakseen. Ihailunsa ja fiilistelynsä suojaan. Ja DMA’sin kohdalla näin on selvästi käynyt.

DMA’s ei siis ole vain hieno uusi bändi ja Hills End hienon uuden bändin debyyttilevy. DMA’s on identiteettiyhtye ja tapa kokea brittipoppia tässä ajassa. Ei nostalgisesti, vaan ihan oikeasti. DMA’s ja Hills End luovat uutta brittipop-kulttuuria.

Levy: DMA’S – The Glow

DMA’Sin uusi albumi The Glow ilmestyi viimein heinäkuussa. Tuntuu, että levy on ollut tuloillaan ikuisuuden: abumin ensimmäinen singlekappale – upea ja voi niin kovin DMA’Silta kuulostava Silver – julkaisiin jo viime lokakuussa! Ennen heinäkuista ilmestymispäivää albumilta julkaistiin vielä neljä muuta sinkkubiisiä: Life Is a Game of Changing, The Glow, Learning Alive ja Criminals. Viimeistä kappaletta lukuunottamatta kaikki veivät minulta jalat totaalisesti alta. Brittiradioissa kovasti soitettu The Glow sekä helmikuisen Brixton Academy -keikan livetaltioinnit synnyttivät ihanan odotuksen huuman. Kevät lupaili parasta DMA’Sia tähän mennessä.

Kuten moni muu brittipoppari ja Oasis-rockia arvostava kuuntelija, myös minä hullaannuin vuosia sitten DMA’siin sen Oasis- ja The Stone Roses -vaikutteisen musiikillisen vision ja estetiikan vuoksi. Takuuhyvän, mutta sinänsä aika turvallisen kitarapopin ja -rockin aikaa kesti vuoden 2015 ensi-ep:n ja vuoden 2016 Hills End -debyytin verran. Toisella albumilla (vuonna 2018 ilmestynyt For Now) yhtye oli jo oasiksiin ja sen kaltaisiin verrattuna huomattavasti herkempi, popimpi ja kevyempi. Laulaja Tommy O’Dellin kaunis lauluääni oli herkentynyt ja enkelimäistynyt entisesttäänja kitarapopin sijaan albumia hallitsi poppipop, tyyliin Savage Garden.

Tällä kolmannella levyllä yhtyeen musiikillinen ilmaisu tuntuu laajenevan entisestään. Debyytin perinteisestä kitarapop-maisemasta The Glow’lla muistuttavat erityisesti levyn oasismaisin kappale Round and Round sekä klassinen, pienestä suureksi kasvava kitarapop-rauhaisuus Silver, joka tosiaan on DMA’Sia parhaimmillaan ja tutuimmillaan. Manchester-korvalla yhtyettä kuuntelevat innostuvat varmasti myös levyn avausraidan virkaa täydellisesti hoitavasta madchester-fiilistelystä. Never Before on levyn kontekstissa aika huomaamaton, mutta onnistunut raita.

Simppeli ja suoraviivainen kitarapop Hello Girlfriend on yllättäen noussut omaksi suosikikseni. Biisin pirtsakassa popissa ja kepeissä lyriikoissa on jännällä tavalla jotain tosi epä-DMA’sia ja ehkä siksi jotain kiehtovaa. Ehkä samoista syöstä olen hurmaantunut myös albumin nimikappaleesta. reilu pariminuuttinen poppi tuntuu ainakin yhtyeen edellisen albumin vakavaan, tunteikkaan, rauhaisaan ja herkkään tunnelmaan verrattuna hurjan sähäkältä ja kevyeltä. Uskon biisin jakavan mielipiteitä, osalle se voi olla aivan liian geneerinen ja turhan lallatteleva pop-kappale. Itse pidän.

Uudenlaisen DMA’S-soundin maailmalle esittelee levyn aivammahtava tanssibiisi Love Is A Game Of Changing. Vaikka yhtyeen edellisellä levyllä poppi soi, ihan näin tanssimusiikkia bändiltä ei ole ennen kuultu. Kappale päätyy olemaan levyn helmiä ja aivan ehdottomasti yhtyeen parhaita kappaleita ikinä. Bisiistä onkin tullut suuri DMA’S-fanien suosikki, ja mikä parasta:

kappale on upea livenä.

Vaikka bändi loistaakin tanssibiisi Life is A Game of Changellä ja nimibiisi The Glow’n popissa, on yhtye minulle ehkä eniten kaikista herkkä balladibändi. Kuten aiemmilta levyiltä, myös The Glow’lta löytyy pari mykistävän hyvää ja täydellisellä tavalla tunteikasta balladia. Debyytin Step Up The Morphinen ja kakkoslevyn Emily Whyten rinnalle kaikkien aikojen upeimmaksi DMA’S-kappaleeksi nousee Learnin Alive. Kappale on juuri sellainen herkkä balladianthem, jollaiseen en voi olla hullaantumatta. Pop-kauneutta parhaimmiillaan. Itkin kaikki kesän itkut tämän tahtiin ja itken varmasti vielä syksynkin.

Albumin loppupuolelta löytyvä Appointment ei jää kylmissä väreissä paljoa Learning Aliven varjoon.

The Glow voisi olla viiden tähden levy, mutta harmillisesti albumilla on pari kolme kappaletta, joiden aikana en saa kiinni yhtyeen visiosta ja huomaan pettyväni. Albumin keskeltä löytyvät Criminals ja Strangers sekä päätösraita Cobracane tuntuvat aika yhdentekeviltä kappaleilta, levy olisi ilman näitä biisejä parempi.

Criminals sinänsä on aika harmiton pop, uskon, että monet pitävät biisistä. Itse en pidä kappaleen sovituksesta, sen soundeista ja kertsissä on jotain liian imelää. Yhtyeellä on taito tehdä simppeleistä kappaleista kiehtovia ja uskottavia, mutta Criminals päätyy minusta kuulostamaan tusinatavaralta.

Myös Strangersin ongelma on kappaleen sovitus ja sen musiikillinen visio. Tunnelma on minulle vääränlainen. Millenium-Madonna kohtaa Crazy Townin, en pidä.

The Glow ei ole mikään konseptialbumi, vaan useasta oman identiteetin saavasta kappaleesta koostuva levy. Merkittävin yhdistävä tekijä kappaleilla on laulaja Tommyn lauluääni, joka tuntuu vain paranevan levy levyltä. On upeaa seurata, miten moneen O’Dellista ja hänen äänestään on. Vaikka albumin musiikillinen kirjo on moninainen, istuu O’Dellin laulu jokaiseen kappaleeseen aivan loistavasti.

On todella vaikea sanoa, onko tämä yhtyeen tähän mennessä paras albumi. Muutamaa hutibiisiä lukuunottamatta albumin kappaleet ovat aiempien levyjen biiseihin verrattuna parempia, jotenkin vahvemman identiteetin saavia. Aiemman tuotannon heikkous on se, että monet kappaleet hukkuvat ja unohtuvat muutaman hitin sekaan. The Glow’lla ykstittäiset kappaleet seisovat vahvemmin omilla jaloillaan.

Viimeistään tämän albumin myötä on selvää, ettei yhtyeestä puhuminen Oasis- ja brittipop-viittauksin riitä. Kolmikon musiikillinen maailma on paljon monimuotoisempi ja visionäärisempi. Johnny Took, draamakoulutaustan omaava O’Dell ja multi-instrumentalisti Matt Mason saattavat olla musiikillisesti liian lahjakkaita ja näkemyksellisiä tekemään vuodesta toiseen samaa simppeliä juttua. Lopputulos on kuitenkin aina DMA’Sin näköistä ja kuuloista, kiitos Tommy O’Dellin laulun ja yhtyeen raffin huligaaniswägin.