Le vintage: Tervetuloa Wales-bandwagoniin!

Le vintage eli vuosikertajuttu blogin arkistosta. Tämä juttu on julkaistu kaksi vuotta sitten, jalkapallon EM-kisojen aikaan. Tuolloin matkustin kisat läpi Walesin fanwagonissa, ja kokemus oli ikimuistoinen! Tämän vuoden MM-kisat ovat olleet minulle yhtä takinkääntöä, kiitos alkuvaiheessa tippuneen Saksan. Siksi muistelen haikeudella tätä Manic Street Preachersinkin liekittämää Wales-hurmosta. Never forget.

*****

Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.

Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.

Tässä touhussa on jotain.

Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.

Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.

1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan

Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.

Let’s not forget Gary Speed

And if he is looking down, then our love is all around

Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.

2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta

Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.

But now that France has arrived It feels so good to be alive.

3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta

Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.

Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.

Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.

Le vintage: Nimipäiviä

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä juttu on julkaistu alun perin vuosi sitten, 30.4.2016.

***

Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää mulle.

Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. Mistä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.

Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?

Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.

Le vintage: Death of a Polaroid

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 23.1.2014..

* * *

Death of A Polaroid. A Manics Family Album (2011) on inspiroivin ja kaunein kirja, johon olen hetkeen törmännyt. Kirjan konsepti on lyömätön: 500 Polaroid-kuvaa yhden kaikkien aikojen hienoimman yhtyeen parikymmenvuotisen uran varrelta. No, löytyy kirjasta myös Nicky Wiren alkusanat ja muutama sivullinen kiehtovaa keskustelua aiheesta ”Polaroids, Politics and Folk Arts”.

Mutta siis kyllä, satoja kuvia Manic Street Preachersistä!

IMG_20140123_203723

IMG_20140123_203904

Tämän vuonna 2011 ilmestyneen kirjan tunnelma on ihanan utuinen ja viipyilevä. Maisemakuvat kertovat, missä yhtye on ollut ja mitä se on nähnyt, bändikuvat puolestaan miten. Kuviin raapustetut tekstit viimeistelevät hyvän fiiliksen: John Lennon -Wire. Gucci Wire. Power-play J.D.B.

Kirjan kuvista vastaa Manics-basisti, lyyrikko ja Polaroid-addikti Nicky Wire sekä yhtyettä vuosikausia kuvaillut japanilainen valokuvaaja Mitch Ikeda. Kylmiltä väreiltä ei voi välttyä, ja sydänkin pompahtaa viimeistään klassisten This Is My Truth Tell Me Yours -albumin kansilehtikuvien kohdalla. Kuinka merkittävä voi yhtye olla?!

IMG_20140123_220009

IMG_20140123_204339

Sain kirjan tänään myöhästyneenä syntymäpäivälahjana ystävältä, joka oli poiminut sen mukaansa Anttilan alehyllystä – ja tietysti ihan naurettavaan hintaan. Hyllyyn oli jäänyt vielä muutama (vähän nuhjuinen) kappale, joten suosittelen kirjan vielä omistamattomalle ja kympin elämystä arvostavalle retkeä Citykäytävään.

Kuvat omia räpsyjä kirjan selailuhetkestä. Kuvissa vilahtelevat Polaroidit Nicky Wire

Le vintage: Vieraskirjoittaja: This is my truth…

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.07.2013. Sen on kirjoittanut vieraskirjoittaja, nimimerkki ”Hulmerist”.

* * *

Manic Street Preachers on kuulemma tekemässä uutta albumia, jossa on paljon vierailijoita ja jousia, mutta ei sähkökitaroita. Esimakua siitä oli jo uusi kappale Rewind the Film.

Reaktioita tulee todennäköisesti olemaan kahdenlaisia. Jotkut eivät juurikaan kiinnitä muutoksiin minkäänlaista huomiota, jotkut musiikkitoimittajat ja tietyn polven Manics-fanit puhuvat negatiiviseen sävyyn jälleen yhdestä muutoksesta – muutoksesta vieläkin kauemmas sen alkuaikojen soundeista ja tyyleistä.

Muutosta ei vain ole. Eikä Manics ole tekemässä mitään uutta. Itse asiassa koko uudenlainen askel kertoo vain miten hieno bändi Manics on.

Manics on aina ollut älykäs bändi. James Dean Bradfieldin ja Nicholas Wiren johdolla se on ollut ajattelevan miehen rock-bändi. Lauluissa on ollut sanomaa, ja bändi on aina suhtautunut sopivalla, etäisellä fiksuudella koko musiikkibisnekseen.

Ennen kaikkea sen älykkyys näkyy tietynlaisena vapautena. Heti alusta asti se oli haluton kuulumaan mihinkään tiettyyn sceneen ja liikkeeseen. Aluksi se tapahtui tyylillä, missä se halusi samanaikaista tuhota massakulttuurin, provosoida yhteiskuntaa ja viillellä itseään osana pahoinvoivaa maailmaa. Se Richey Edwardsin ympärille rakentunut Manics oli toisaalta yhtyeelle vain yhdenlainen tapa ilmaista itseään. Bändiä kritisoitiin, kun se jo vähän myöhemmin pukeutui konservatiivisempiin vaatteisiin ja teki radioystävällisempää musiikkia.

Mutta totta kai se teki niin. Se oli kasvanut. Se näki musiikin taas aivan eri tavalla. Ja onhan Manicsiin aina liittynyt pinnan sijaan vahva musiikkiaspekti. Ja taas se oli vapaa, vapaa rikkomaan omia rajojaan ja tekemään juuri sitä, mitä se on kulloisenakin hetkenä halunnut.

Se, mitä syyskuussa bändiltä ilmestyy ei ole taas yhdenlainen versio Manic Street Preachersistä, se on Manic Street Preachers.

Hulmerist

Le vintage: Sunnuntaina: Anthem For a Lost Cause

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 1.12.2013.

* * *

Tätä Manic Street Preachersin uutta ja koskettavaa Anthem for a Lost Cause -videota katsellessa tuntuu vähän surulliselta ja ihmeelliseltäkin se, kuinka yhtyeen viimeisin albumi on ohitettu monissa yhteyksissä tylsänä ja vaisuna aikuisrokkilevynä.

Eikö ketään enää kiinnosta miksi lauluja tehdään?

Mistä ne ovat saaneet alkunsa, mitä niiden kirjoittamisen aikana on ajateltu? Mitä niillä halutaan sanoa?

Anthem for a Lost Cause kuulostaa entistä kauniimmalta tässä Etelä-Walesin kaivosalueella Rhonddassa kuvatun tarinan kontekstissa. Suurilta osin tästä on mielestäni koko Rewind The Film -albumilla kyse: alkuperästä, juurista, Walesistä, vähän politiikasta ja sen vaikutuksista. Ihmisiin.

Le vintage: Manic Street Preachers – Futurology

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 17.7.2014.

* * *

Manic Street Preachers julkaisi parisen viikkoa sitten uuden Futurology-albuminsa. En ole poistanut levyä soittimelta sen hankkimisen jälkeen. Puolta sentään olen vaihdellut aika ajoin.

Futurologyn kohdalla toteutui sellainen minulle aika ominainen tapa hullaantua albumista: rakastuin levyyn niin sanotusti biisit ja pienet yksityiskohdat edellä.

Niin, jos jossain olen hyvä, niin uusien suosikkikappaleiden ja suosikkikohtien löytämisessä. Tunnen oman makuni äärimmäisen hyvin ja tunnistan välittömästi ne biisit, joita tulen rakastamaan lopun elämäni.

Futurologylla näitä tulevia klassikoita on kolme: Misguided Missile, Black Square ja The Next Jet To Leave Moscow. Jos kysytte kymmenen vuoden kuluttua, olen varma, että rakastan näitä kappaleita edelleen.

Black Squarea kuunnellessa tekee mieli huutaa ”minun Manics!” ja halata yhtyettä. Tai levyä. Näitä kuunnellessa melkein itkettää, niin hienoja ovat:

The Next Jet To Leave Moscow -kappale on levyn alkupuolen sykähdyttävin hetki. Se on myös se kappale, jota kuunnellessa on houkuttelevaa luoda Manicsistä romanttista kuvaa poliittisesti hereillä olevasta yhtyeestä.

Mutta toisaalta myös itseironisesta. Omalle kantaaottavuudelle, omille saavutuksille ja omalle tekopyhyydelle hymähtelevästä.

So you played in Cuba did you like it brother?
I bet you felt proud you silly little fucker.
And all the sixties dreamers called us English
said we started something that they could finish

So take your badges off
And do your show
Then catch the next jet to leave Moscow

Niin, Nicky Wire, you silly little fucker, soitit rokkia Kuubassa, oletko ylpeä?

Kappale on myös kaunis esimerkki siitä, kuinka asioiden viehätys piilee usein pienissä yksityiskohdissa. Ei ole yesterday, vaan yesteryear. Yesteryear.

Eilisvuosi.

Kun jossain vaiheessa väsyn Futurologyyn, alan vuorotella sitä yhtyeen edellisen levyn, viime syyskuussa ilmestyneen Rewind the Filmin kanssa. Uskon, että näin on tarkoitettukin. Levyt nimittäin muodostavat yhdessä viehättävän parin. Tai eivät ainoastaan paria, vaan vastaparin.

Siinä missä Rewind The Filmin maailma on musiikillisesti ajaton, akustinen, lämminhenkinen, inhimillinen, yksilöllinen, paikallinen ja walesiläinen, on Futurologyn maailma 70- ja 80-lukuinen, sähköinen, kova, paikoin aggressiivinen tai kylmä, militanttinen, yleinen ja eurooppalainen. Euroopan lävistämä. Europa geht durch mich. Mittakaava tarkastella ihmistä on eri.

Manic Street Preachersin jos jonkun kohdalla tällainen analysointi, merkitysten hakeminen on maukasta, ei toki välttämätöntä. Miksi kappale on tehty, mitä sillä halutaan sanoa? Sitten on taas yhtyeitä ja albumeita, joiden kohdalla tällaiseen on turha edes lähteä. Niin kuin vaikka Oasis ja Definitely Maybe. Kuten tiedetään, it’s just rock ’n’ rooooll. Ja hyvä niin.

Muita yksittäisiä hienouksia levyllä? Se hetki, kun huomaat pitäväsi myös Europa Geht Durch Mich -kappaleesta, vaikka epäilit sitä aluksi. Hmmm. Sex, Power, Love and Money, joka voisi olla debyyttilevyn Manicsiä kitaroineen. Tiukka basso (esimerkiksi Missguided Missile), hienoja yksittäisiä kitarahetkiä ja -ratkaisuja, äänimaailma yleensä. Kylmiä väreitä aiheuttavat kertosäkeet ja melodiakulut.

Ja Let’s Go to War, tuo levyn poikkeusrytminen kappale, outolintu. Tämän albumin Miss Europa Disco Dancer. Toki ilman Nickyn legendaarista ”lauluosuutta”.

Le vintage: This is my Manics tell me yours

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 14.5.2014.

* * *

Samalla otsikolla on rakastettu Manic Street Preachersiä ennenkin. Mutta koska Manicsissä jos jossain on kyse eri kuulijoiden eri manicsista, on otsikko yhtyettä käsittelevälle kirjoittelulle mitä parhain.

Mitä parhain otsikko on myös siksi, että viime keskiviikkona oli taas tilaisuus miettiä, että mikä se minun Manicsini oikein on. Yhtye kun aloitti Pre-Futurology -kiertueensa Eurooppa-osion Helsingistä.

IMG_20140507_193819

Ja kuten aina hienojen ja tunteisiin vetoavien keikkojen aikana, myös tällä kertaa havainnot yhtyeestä olivat korkealuokkaista musiikkijournalismia.

Minun Manicsini on:

Sean Mooren soittohanskoja

Yksi yhtyeen keikkojen suurimmista jännitysmomenteista: onko rumpali Sean Moorella, anteeksi Sean Anthony Moorella (rakastan sitä, kuinka yhtye esittelee jäsenistönsä kokonaisin nimin) käsissään mustat (nahkaiset?) soittohanskat vai ei. Usein on, niin myös viikko sitten. Miestähän ei juuri rumpusetin takaa näy, joten vilahtelevat hansikkaat ovat suorastaan taikuutta.

Soittamatta jääneitä suosikkikappaleita

Love’s Sweet Exile, There by the Grace of God, Ready For Drowning, From Despair to Where, No Surface All Feeling, Roses In The Hospital… Aina niitä odottaa, mutta koskaan niitä ei tule. Ellei sitten ole kyse massiivista singlekokoelmaa juhlistavasta massiivikeikasta. Ehkä kymmenen vuoden ja jälleen yhden kokoelmalevyn kuluttua sitten.

Soitettuja suosikkikappaleita

Niin, The Circusissa yhtye yllätti Enola/Alone- ja Ocean Spray kappaleilla. Hämmennys oli äärimmäisen paljon onnensekaista.

Kummallisia uusia kappaleita

Minun Manicsinin uudet kappaleet kuulostavat aina aluksi vähän oudoilta ja epäilyttäviltä. Uudenlaista asennoitumista vaativilta. Viimeisimmän levyn ensimmäinen pala Rewind The Film oli aluksi vähän vieras, eikä tämä tulevan Futurology-albumin Europa Geht Durch Mich -kappalekaan ihan selvä peli vielä ole, vaikka kuulostikin livenä tiukalta. Mutta aina niihin lopulta, viimeistään osana levykokonaisutta ihastuu.

Duettoja jotka eivät ole duettoja

Minun Manicsini tekee duettoja, jotta voi kaapata ne sitten keikoilla niin sanotusti omiin nimiinsä.

Helsingissä ilman duettoparia kuultiin keikkavakkari ja levyllä Nina Perssonin kanssa jaettu Your Love Alone Is Not Enough sekä viimeisimmän albumin nimiraita Rewind the Film (levyllä vokaaleissa myös Richard Hawley). Omia keikkasuosikkejani ovat tietty myös Little Baby Nothing ja tällaisen This Is My Truth Tell Me Yours -koulukuntaa edustavan fanitytön muikeaksi saava Some Kind of Nothingness. Ja toki myös ihan ilman Traci Lordsia tai Echo & the Bunnymenin Ian McCullochia.

Richey-koulukuntalaisten sieluja hellivä Nicky Wire

Minun Manicsini on yhtä kuin Nicky Wire, joka miettii, ehtiköhän vuonna 1995 kadonnut Richey koskaan käydä bändin mukana Helsingissä/Kölnissä/missä milloinkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicky puhuu bändikaveristaan sanoin greatest lyricist ever, heilahtavat fanityttöjen tiarat liikutuksesta. Upeaa seurattavaa.

James Dean Bradfield

Eräs ystäväni ja iso Manics-fani tiedusteli minulta kerran, että kuulunko Nicky Wire -lahkoon. En kuulu, kuulun James Dean Bradfield -lahkoon. JDB, mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Yksi upeimmista laulajista ikinä.

Le vintage: and then she

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.10.2014.

* * *

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta pienestä yksityskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Seurausta siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta – ja siksi niin ihanalta – tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita pikkuisen paradoksaalisia kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän.

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?

Le vintage: Mahtavia loppulauluja

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.8.2013.

* * *

Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat.  Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti –  Manic Street Preachersin Everything Must Go ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Mahtavia lauluja.

Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia.

Mutta ne ovat mahtavia myös siinä mielessä, että niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia, vaikutusvaltaa, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne vakuuttavat ja vangitsevat kauneudellaan, herkkyydellään, mutta myös voimakkuudellaan. Kasvavalla intensiteetillään niin, että kappaleen – ja levyn – päätyttyä on vain pakko huokaista: ”Mahtavaa”.

Le vintage: What’s a Wonderwall anyway?

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä teksti on julkaistu alun perin reilu kaksi vuotta sitten,  19.9.2013. Tervetuloa haikeus, harmaus ja herkistely. Syksy.

* * *

Oletko koskaan nähnyt sitä veikeää videopätkää, jossa Liam Gallagheria pyydetään mainitsemaan kymmenen asiaa, joista hän ei pidä? Ja vastauksena on pienen tuumailun jälkeen ”I hate Man United ten times”.

No, tähän kohtaan sopisi heittää, että ”I like Wonderwall two times”.

Tai siis oikeastaan pidän Oasiksen Wonderwallista JA Travisin Writing To Reach You -kappaleesta. Mutta. Travisin Fran Healyn sanoin ”You can sing Writing to Reach You over Wonderwall, and vice versa”. Ohoh!

Niin, kuten tiedetään, on Writing To Reach You tehty suoraan Wonderwallin sointukuvioon; Travis on muuttanut omaan sävellykseensä ainoastaan rytmin ja melodian. Ihailtavan kätevää biisinkirjoittamista yhtyeeltä, ja tuskinpa kuulijaakaan tällainen kustannustehokas lainailu haittaa. Saatiin sentään kaksi klassikkoa yhden hinnalla.

Ja sitä paitsi: what’s a Wonderwall anyway?, kuten kappaleessa kysytään.

Vaikka Travisin The Man Who -albumi julkaistiin aikoinaan (1999) keväällä, on se minulle ennen kaikkea syyslevy. Tai jopa talvi-. Levyn synnyttämät assosiaatiot sekä sen estetiikka kansilehdistä aina kappaleiden inspiroimaan videotaiteeseen vain jotenkin huokuvat harmautta, sadetta, surumielisyyttä – jonkin vehreän ja kepeän katoamista. Levyn seesteinen tunnelma rauhoittaa levottomasti ja lujaa eletyn kesän jälkeen.

Samasta syystä levy on myös mitä suurimmissa määrin vuoden 1999 levy: vuosia jatkuneiden kepeiden, levottomien ja värikkäiden brittipopbileiden jälkeen kansa oli valmis kohtaamaan arkisen harmaan. Rauhoittumaan ja täyttämään päänsä kokaiinin ja hedonismin sijaan aistikkaalla kitarapopilla.

Ja tämä kappale tässä näin on ehkä koko tämän postbritpop-ajan herkistelygenren kaunein tuotos.

Otsikko Travis – Writing to Reach You
Fran Healy -lainaus: Q Magazine 1001 Best Songs Ever -special issue

Le vintage: Jumalasta edellinen

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä teksti on julkaistu alun perin 23.4.2014.

Eilen, 23.9.2015 tuli kuluneeksi 13 vuotta Little by Little/She Is Love -singlen ilmestymisestä. Koska Little by LIttle on mielestäni ihan turhaa parjattu kappale, haluan juhlistaa synttäriä tällä uudelleenjulkaisulla.

* * *

Mistä kirjoittaa blogiin silloin, kun tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa? No Oasiksesta tietty. Siinäpä aihe, joka ei yhden blogin elinaikana tyhjene.

Muistatko, kun näit ensimmäisen kerran Oasiksen Little By Little -videon? Minä muistan. Se tapahtui Luoteis-Lontoossa syksyllä 2002 ja tuntui siltä, kuin olisin nähnyt Jumalan.

Niin, videohan on sellainen tummassa kylläisyydessä pyöritelty. Noel mustassa parkassaan, kutistettu Robert Carlyle. Paljon varjoja. Sadettakin.

Ja sitten kohdassa 2:01 sekunnin kestävä valkea välähdys. Mikä se oli? Jumala?

Kyllä, Liam valkeassa parkassaan.

Äh, rakastan tätä videota, rakastan tätä laulua. Ihan turhaan parjattu! Ja vaikka kappale onkin äärimmäisen Noel, jonkinlainen paluuyritys Don’t Look Back In Angeriin, on Liam tämän video johdosta sen päätähti. Olkoonkin että miehen musiikillinen panos kappaleeseen on tyyliä nolla.

Mutta sepä juuri onkin Oasiksen taianomaisuuden ydintä.

Niin, huomasithan kohdassa 2:39 Liamin Richard Ashcroftilta lainatun olemisen tavan? Kuinka komea voi näky olla?

Jumalaisen komea.

Le vintage: Mutta missä on Miles?

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Tämä juttu on julkaistu blogissa reilu vuosi sitten, 19.6.2014, kun jalkapallon MM-kisat olivat ajankohtaiset. Nyt ajankohtainen on Valioliigan avauskierros – klo 17 katsotaan Leighton Bainesia, kun Everton kohtaa Watfordin.

***

Alkuun on tarkennettava, että mitä jalkapalloon tulee, niin en kannata Englantia. Mutta.

Aina kun mahdollista, kannatan Leighton Bainesia.

10250183_10152933058329689_5577082467627724590_n

Jalkapallosta puhuvat popparit ovat heikkouteni, se on selvä. Mutta toimii homma toisinkin päin: popista puhuvat jalkapalloilijat, oi kyllä! Tämän tietää myös MM-kisoihin Brasiliaan työmatkalle matkannut ystäväni, joka nappasi Englannin joukkueen treenikeskuksessa vieraillessaan Facebook-seinälleni kuvan Leighton Bainesista, tuosta Englannin maajoukkueen puolustajasta. Kuva on muuten täydellinen, mutta siitä puuttuu Miles Kane.

Niin, todellakin. Muusikko Miles Kanen bestis, tukkajumala ja moderni modi-brittipoppari. Siinäpä syitä rakastaa jalkapalloilijaa!

Näiden liverpoolilaissällien ystävyydessä on metkaa muuten se, että Kane on Liverpool FC -kannattaja ja Baines pitkäaikainen Everton-pelaaja.

Mutta, tässä Miles Kane puhelee jalkapallosta ja ystävyydestä Leighton Bainesin kanssa.

Ja tässä Leigthon Baines puhelee musiikista, Glastonburystä. Ja toisessa videossa siitä, kun tapasi vahingossa Brasiliassa Morrisseyn, joka sattui yöpymään samassa hotellissa kuin Englannin maajoukkue (ok, tuosta nykyisestä Alex Turner -tukasta en niin perusta).

Kuva: Topias Kauhala

Le vintage: Ruisrock-muistoja vuoden takaa

IMG_20140706_133316

Viime viikonloppuna vietetty Ruisrock ei onnistunut houkuttelemaan minua paikalle, mutta vuosi sitten festaritarjonta helli myös brittipopparin sielua. Koska Ruisrock 2014 -teemasta kirjoitettujen blogitekstien joukossa on pari kirjoittajan omaa suosikkiblogipostausta ehkä melkein ikinä, saavat tekstit tehdä nyt encoren.

Parhaat ystäväni -juttusarjassa esittelin kolme elämääni suuresti vaikuttanutta levyä vuoden takaisten festareiden artisteilta:

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You
Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Festariden jälkeen kirjoitin siitä, kuinka Lily Allen sai minut inspiroitumaan sekä siitä, kuinka Suede ei koskaan mennyt pois.

It seems, it seems that I can’t shake those memories
Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Le vintage: Air cushioned soles ja blue jeans

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Tämä juttu on julkaistu Rosvot-portaalia edeltävässä blogissani 8.4.2013 eli tasan kaksi vuotta sitten. Aikana, jolloin Instagram-kuvat olivat tärähtäneitä ja mielessä mikäs muukaan kuin Blur. Pidän tästä vähän höpsöstä tekstistä nyt kaksi vuotta myöhemminkin. Vaikka kuvan vaihtaisinkin skarpimpaan ja elegantimpaan, niin yhtään sanaa en tekstistä välitä muuttaa. Tunnistan siitä itseni, tunteeni ja tykkäilyni. Ja tuo kappale on aina vain yksi olennaisimmista. Niin kuin myös nuo farkut ja Martensit, air cushioned soles.

Air cushioned soles,
I bought them on the Portbello Road on a Saturday
I stop and stare awhile,
A common pastime when conversation goes astray

But don’t think I’m walking out of this
She doesn’t mind, whatever I say, whatever I say
I don’t really want to change a thing,
I want to stay this way forever

You know it’s to be with you

Blue, blue jeans I wear them every day,
there’s no particular reason to change
My thoughts are getting banal, I can’t help it,
but I won’t pull out hair another day

Niin, Dr. Martensit ja siniset farkut, romantisoitu Lontoo ja romantisoitu elämäntuska – sitä on Blurin Blue Jeans -kappale (1993), sitä on brittipop.

Romantisoitu 90-luku ja romantisoitu brittipop – sitä puolestaan on minun elämäni. Ja koska modern life is rubbish, on Damon Albarnia imitoiva ysäriväritys farkuissa kuningas.

Olisin niin paljon vähemmän ilman tätä laulua.

Kengät: Dr. Martens, Made in England

Housut: Levi’s 501, Made in USA, 2nd hand

Linkki Blur-kuvaan lisätty 8.4.2015

Le Vintage: Perjantaibiisi: Oasis – Songbird

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Tasan 12 vuotta sitten, 3.2.20003 Oasis julkaisi Songbird-singlensä. Kappale on inspiroinut minua sen verran paljon, että olen omistanut sille ihan oman blogitekstin – ja nimennyt blogini sen mukaan. Juhlitaan siis vähän synttärisankaria. Tämä teksti on julkaistu alun perin 30.8.2013 ja se sisältää She’s not anyone -blogin Rosvo-aikojen aloitussanat.

* * *

Yleensä olen jakanut perjantain tunnussävelminä mukavia menobiisejä, mutta tänään tuntuu siltä, ettei viikonlopun tunnariksi sovi kuin yksi laulu.

Sen lisäksi, että Oasiksen Songbird on kaikessa yksinkertaisuudessaankin todella herttainen ja ihastuttavan vilpitön kappale, on se erityinen tietystikin myös siitä syystä, että se on alusta loppuun Liamin kirjoittama – ja ensimmäinen Oasis-single, joka ei ole Noelin käsialaa.

Jos jotain olen Liamissa aina ihaillut, niin sellaista uskomatonta itseluottamusta ja horjumatonta uskoa omaan tekemiseen. Että vaikka lopputuloksena ei oliskaan mitään noelgallagheria, vaan juuri ja juuri kaksiminuuttiseksi pystyvä ja äkkiseltään vaatimattomalta vaikuttava rakkauskipale about me bird, ollaan ylpeitä siitä. D’you know what I mean, man?

She’s not anyone -blogi on nyt sitten vähän niin kuin meitsin Songbird: pikkuruinen, mutta vilpittömyydellä tehty ja ylpeydellä kannettu rakkaudentunnustus jollekin minua suuresti inspiroivalle. Britille, popille ja brittipopille.

Vanhaa She’s not anyone -blogia ja vielä vanhempaa i’mhappytobeheretonight -blogia seuranneet: tunnette kuvion. Muut: hop on and stay young! London swings again!

She’s not anyone

Kiitti, Liam.