HEY LYLA!Uusi vuosi, uusi Ash
Posted on 8.1.2020
Ikisuosikki Ash viettää tänä vuonna juhlavuottaan. Ikiteinit julkaisevat helmikuun 14. päivä kokoelmalevyn Teenage Wildlife: 25 Years Of Ash.
Myös tämä uusi erittäin upbeat, raikas ja mieleen tarrautuva kappale löytyy kokoelmalta. Huh, ja näin jälleen yksi uusi vuosikymmen kera Ashin on startannut! Rrrrrrakastan näitä oman elämäni klassikoita!
Kappaleessa soi ikihyvä Ash-ote mielenkiintoisilla torvilla ryhditettynä, sanoisin.
Luukku 4: Vuoden 2019 lempilevyt
Posted on 4.12.2019
Vuosi 2019 oli taas oikein kiva levyvuosi brittipop-mieliselle musiikinkuuntelijalle. Erityisesti muistan vuoden 2019 kolmesta isosta jutusta: Liam Gallagherin toisesta sooloalbumista, vanhojen brittipop-klassikoiden paluusta (Sleeper, My Life Story, Salad, Geneva…) sekä irlantilaisyhtye Fontaines D.C. :n erityisestä debyytistä.
Tässä minun lempilevyt vuodelta 2019.
Fontaines D.C. – Dogrel
Tämä albumi oli vuoden 2019 mindblowing -kokemus. On ollut ihana tuntea levyn kanssa sellaista samanlaista hurmioitumista ja ällikällä lyötyä fiilistä kuin aikoinaan The Libertinesin taikka Arctic Monkeysin debyyttien aikaan. Näitä tällaisia liki yliluonnollisia hullaantumiskokemuksia ja ilmiötuntemuksia tulee onneksi vielä toisinaan. Ei ehkä ihan joka vuosi, mutta onneksi nyt ainakin vuonna 2019.
Levy jää elämäni levyjen kaanoniin. Tästä blogin aiempaan juttuun.
Tässä pari tallennetta yhtyeen vierailusta Amerikkoihin.
Liam Gallagher – Why Me? Why Not.
Tykkään Liamin toisesta soololevystä todella paljon. Kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyviä, ja nekin, jotka eivät ole, on kuitenkin onnistuttu sovittamaan kiehtovasti.
Levyllä soi lempeämpi ja kypsyneempi Liam. Agressiivisuus ja uho eivät hallitse, vaan kappaleille on uskallettu tallentaa keveyttä, pehmeyttä ja raikasta musikaalisuutta. Mainot ja ihanan monipuoliset sovitukset sekä laadukas tuotanto nostavat simppelit biisit uudelle tasolle, ja Liamin tulkinta on kautta rantain priimaa.
Levyllä kuuluu se, että Liam on löytänyt oman juttunsa ja oikeita ihmisiä ympärilleen. Lopputulos on harmoninen ja jotenkin mahtavasti synkassa sen kanssa, mitä Liam on. Levy kuulostaa sellaiselta Liamilta, mistä tykkään.
Sleeper – The Modern Age
Huh, 90-luvun brittipop-klassikko tuli takaisin ja teki upean levyn. Näppäriä kappaleita, viimeistelty ja harkittu tuotanto. Levyltä kuuluu se, että on tavoiteltu priimaa lopputulosta – ja onnistuttu siinä, kiitos tuottajavelho Stephen Streetille. Levy ei juurikaan kalpene yhtyeen 90-luvun albumeiden rinnalla.
Steve Mason – About The Light
Steve Masonin musikaalisuutta ja visionääriyttä ei voi muuta kuin ihailla. Skottiartisti pystyy jotenkin ihan ihmeellisesti tekemään aina vain kiehtovamman ja ihmeellisemmän albumin. Masonilla on taito löytää aina jokaiselle levylle uusi tulokulma ja musiikillinen ”teema”. Vaikka kaikki miehen tekeminen kuulostaakin Steve Masonilta, on jokainen miehen albumeista silti ihan erilainen.
Tällä tämän vuoden levyllä Mason tuo kappaleisiinsa torvia, uudenlaisen kitarasoundin, naistaustakuoron ja nousuja. Lisäksi albumilla on tietty mukana Masonin tavaramerkeiksi muodostuneita värisyttävän kauniita slovareita. Kuten aina, musiikilliset ratkaisut ovat tarkkaan harkittuja ja osuvia.
Jokainen kappale tuntuu omalta pieneltä taideteokselta.
Hurula – Klass
Ruotsalaisartistin aiempia levyjä vielä jopa tummasävyisempi ja melankolisempi. Hurulan hengästyttävän antaumuksellinen tulkinta ja melodiantaju yhdistettynä intensiiviseen soittoon toimii taas uskomattoman hienosti. Synkkyydestä tulee tällä levyllä kaunista.
Soittolista: vuoden 2019 top 22
Posted on 3.12.2019
Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.
Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.
- Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
- Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
- Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
- DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
- Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
- Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
- Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
- Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
- The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
- Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
- Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
- Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
- The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
- The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
- High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
- Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
- The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
- Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
- Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
- Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
- Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
- Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.
Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?
Levy: Fontaines D.C. – Dogrel
Posted on 3.6.2019
Brittipunkilla ja punk-sävyisellä kitaraindiellä menee tällä hetkellä hyvin, ja jonkinlainen rämähtävä soitanta ja suoraviivainen laulutulkinta tuntuvat olevan tämän päivän soundi. Ei siis ihme, että Fontaines D.C. on tällä hetkellä kiehtovimpia ja huomioiduimpia uusia yhtyeitä.
Yhtyeen keväällä ilmestynyt Dogrel-debyytti kuuluu minun tämän vuoden merkkitapauksiin ja lempialbumeihin. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi vähintäänkin pian päättyvän vuosikymmenen onnistuneimmista debyyttilevyistä. Liberty Bellen ja Boys In The Better Landin kaltaiset ilmiselvät hitit muistuttavat ihanasti The Libertinesistä – niin musikillisesti kuin ensikuuleman aiheuttaman hurmoksenkin puolesta.
Biisit vievät ensin jalat alta ja sitten pakottavat riehumaan. Kappaleiden yksinkertainen tarttuvuus ja erityisyyttä hehkuva energia vievät mukanaan ja laulajan charmantiksi välinpitämttömyydeksi muotoiltu pieniskaalainen laulanta hurmaa. Kappaleisiin on tallentunut viehättävällä tavalla nuoruus.
Ei epäilystäkään, etteivätkö nämä biisit päädy 2010-luvun merkkikappaleiden kaanoniin.
Noiden kahden aivan erityishyvän kappaleen lisäksi albumilla viehättää sille tallennettu Irlanti ja sinne sijoittuvat lapsuusmaiseman kuvailu. On Big-kappaleen sateinen ja arkirealistinen Dublin-kuvaus ja toisaalta trubaduurilaulema Dublin City Skyen huikeaan tarinankerrontaan maiseman antava Dublin.
Ylipäänsä lyriikoiden tarkkanäköisyys, pienet yksityiskohdat, tarinamaisuus ja niihin tallennetut kiehtovat ihmiskohtaamiset imaisevat mukaansa ja pakottavat kaivautumaan kappaleisiin syvemmälle. Biisien miljöökuvaukset hurmaavat. Kappaleita on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne siltikään kulu, avautuvat vain paremmin. Sitaatein ja lapsuudenmuistoin etenevä kerronta on erityisen onnistunutta tällä Roy’s Tune -biisillä.
Olen kuratoinut musiikkimakuni aika tarkkaan, eikä ole lainkaan itsestäänselvää, että löytäisin minut ihan oikeasti mukaansa tempaavia uusia suosikkiyhtyeistä edes joka vuosi. Fontaines D.C.n vaikutus minuun on ollut nyt kuitenkin samaa luokkaa kuin DMAsin aikoinaan. Eli tiedän, että kyseessä on oma uusi klassikkoyhtye, josta tykkään ikuisesti
ja jota haluan suositella ihan jokaiselle.
Levy: RAT BOY – INTERNATIONALLY UNKNOWN
Posted on 1.4.2019
RAT BOYn noin kuukausi sitten ilmestynyt toinen kokopitkä oli täällä kovasti odotettu ja jännitetty. Debyytin räppiä, hip hoppia ja brittipopahtavaa kitarointia sekoitteleva nuorisoseikkailu vei pari vuotta sitten minun sydämen ja sai toivomaan yhtä tyrmäävää jatko-osaa. Harmillisesti INTERNATIONALLY UNKNOWN ei kuitenkaan ole saanut minua koukkuun ihan samalla tarmolla kuin edeltäjänsä.
Sinänsä albumilta löytyy kyllä kaikkea sitä, mikä hurmasi minut debyytilläkin. Edelleen tekemisessä soivat ihanasti DIY, nuoruus, vilpittömyys ja innostus tekemiseen. Jordan Cardy kumppaneineen sotkee ja seilaa genrerajojen ja musiikillisten elementtien yli läpi ja ali ihan yhtä ennakkoluulottomasti kuin ensimmäisellä levylläkin. Siinä missä ensilevyn päätunnelma oli kitarapop, tuntuu tällä albumilla rap- ja hip hop -ytimen lisäksi voimakkaimmat vaikutteet tulevan kuitenkin kiltihkösti rämisevästä punkista – ei ihan minun juttu. Kaikkeen tuohon on sotkettu sekaan yksittäisiä yllärikappaleita: on raikas ja räppäämisen sijaan laulettu pop-kappale FOLLOW YOUR HEART ja on ska-sovituksinen NIGHT CREATURE.
Siinä missä debyytin voima oli minun mielestä muutamassa yksittäisessä huikeassa kappaleessa JA somassa kokonaisuudessa, jää tämän toisen levyn kokonaiskuva vähän sekavaksi, ja levyn hyvyys onnistuneen kokonaisvision sijaan yksittäisten kappaleiden varaan. Konseptialbumimaisella debyytillä hehkunut Scum-universumi ja koko RAT BOY -kuvio jää tällä levyllä harmillisen ohueksi, vaikka parilla kappaleella räppityyliin itsestä ja omasta artistiudesta juttua tehdäänkin (esim. mainioMY NAME IS RAT BOY).
Minun suosikkihetkiä levyllä on sinkkuinakin julkaistut INTERNATIONALLLY UNKNOWN ja DON’T HESITATE. Nuo biisit vois olla myös ekalla levyllä. Tykkään tietty myös höpsön somasta FOLLOW YOUR HEART -popista ja DAD’S CRASHED CAR –biisin yksinkertaisesta ja lempeästä punkpopista.
Levy: Steve Mason – About The Light
Posted on 22.1.2019
Skottiartisti Steve Masonin neljäs soololevy on jälleen tuttuun tapaan upea. Mies vain on yksinkertaisesti todella taitava siinä mitä tekee.
About The Light toistaa Masonille tuttua sielukkuutta ja musikaalisuutta. Miehellä on erityinen korva rytmille ja pehmeälle tulkinnalle, mitkä muodostavat jälleen myös tämän uuden albumin ytimen. Masonilla tuntuu olevan tapana valita jokaiselle albumille omaa perusjuttuaan värittämään jokin uusi musiikillinen soundi tai teema. Tällä levyllä juttua uudistava juju on torvet ja vahva naistaustakuoro. Myös usealla kappaleella toistuva amerikkalaishenkinen nuotiokitarasoundi tuo uudenlaisen vivahteen tekemiseen. Jännittävä ja yllättävä valinta, joka kuitenkin toimii.
Levyn tuottajaksi valikoituneen Stephen Streetin – tuon useiden pop-albumeiden ja ikonisten pop-soundien tekijän – kädenjälki istuu täydellisesti yhteen Steve Mason artistiuden kanssa. Tuotanto on harkittua ja viimeisteltyä, laadukasta ja terävää. Stephen Streetin käsitys hienosta pop-musiikista tukee upeasti Masonin kaunista lauluääntä.
Mason onnistuu sisällyttämään jokaiselle levylleen yhden tai kaksi sydäntäsärkevän kaunista slovaria. Tällä levyllä se on Don’t Know Where. Tämä levyn kaunein raita on hyvä esimerkki siitä, miten Streetin selkeä ja heleä tuotanto sekä tarkkaan harkitut musiikilliset yksityiskohdat saavat yhdessä Masonin tulkinnan kanssa aikaan jotain aivan erityistä. Kappaleen kitarat värisyttävät niin, että biisiin on ihan pakko hukkua hetkeksi.
Upea!
Taidokkaasta tuotannosta ja artistin upeudesta kertoo minusta myös se, miten lähtökohtaisesti niinkin simppelistä kappaleesta kuin Spanish Brigade on saatu yksi levyn onnistuneimmista hetkistä. Mainio ja kivalla tavalla suoraviivainen brittipop-rock.
Mason tuntuu vahvistavan levy levyltä asemaansa aikamme hienoimpiin ja näkemyksellisimpiin kuuluvana artistina. Ihailen sitä, miten Mason rakentaa albuminsa yhteiskunnallisesta sanomasta tai kipuilusta, mutta myös henkilökohtaisesta herkkyydestä ja särkymisestä. Tälläkin levyllä on aivan erityisen hienoa se, miten Mason kuvaa musiikissaan jonkinlaista henkilökohtaista matkaansa. Aiemmilla levyillä tuo matka on ollut usein ahdistava, menetyksiä ja tuskaa sisältävä, tällä levyllä pohjavire on kuitenkin aika onnellinen. Ikään kuin jotain rauhaa ja onnea olisi löytynyt.
Don’t Know Where -balladin lisäksi tykkään ihan todella paljon albumin avausraidasta America is Your Boyfriend sekä singlenä soivasta Walking Away From Love -biisistä. Levyn nerokkain ja nokkelin sovitus.
Upean debyyttilevyn (Boys Outside) tunnelmiin vievä Rocket on niin ikään suosikkejani. Herkkänä alkava biisi kasvaa loppua kohden upeaksi pop-kappaleeksi, kunnes taas hiipuu pieneksi. The End taas voisi olla Masonin edellisellä Meet The Humans -albumilla kepeähkön rytmikkyytensä puolesta. Upeat torvet ja jänskä kitara kruunaavat hienon kitarapop-kappaleen.
Vuoden 2018 lempilevyjä
Posted on 1.1.2019
Kolme tärkeintä ja minulle parasta:
DMA’s – For Now
Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.
Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.
Lily Allen – No Shame
Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.
No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.
No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.
The Vaccines – Combat Sports
The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!
The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.
Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.
Muita olennaisia:
Bill Ryder-Jones – Yawn
Manic Street Preachers – Resistance Is Futile
Suede – The Blue Hour
Ash – Islands
Miles Kane – Coup de Grace
Spiritualized – And Nothing Hurt
Peace – Kindness is The New Rock and Roll
Gorillaz – The Now Now
The Kooks – Let’s Go Sunshine
Slaves – Acts of Fear and Love
The Coral – Move Throught the Dawn
The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land
Gaz Coombes – World’s Strongest Man
Goat Girl – Goat Girl
Johnny Marr – Call the Comet
Dubstar – One
Levy: Jamie T – B Sides (06-17)
Posted on 9.9.2018
Huikeaa, lontoolaisartisti Jamie T on taas kovin ajankohtainen. Ensinnäkin muusikko vaikuttaa olennaisena biisinkirjoittajana Miles Kanen juuri ilmestyneellä uudella albumilla, toiseksi hän julkaisi ihan hetki sitten kokoelmalevyllisen teitokoneelta löytyneitä lapsuudenkotidemoja, netissä aiemmin ripotellen ilmestyneitä harvinaisuuksia sekä uudempia singelejen b-puolia.
B Sides (06-17) löytyy esimerkiksi Spotifysta.
Ja täytyy kyllä sanoa, että tämä on yksi syksyn raikkammista kuunteluelämyksistä! Kokoelmaa hallitsee paluu viimeisteltyä tuotantoa edeltäneeseen aikaan ja raakilemaisiin kotidemoihin. Ja erityisesti juuri nuo hetket alleviivaavat hurjan hyvin Jamie T:n neroutta ja lahjakkuutta biisinkirjoittajana ja tulkitsijana.
Jamie T on esimerkiksi Lily Allenin ja Arctic Monkeysin ohella niitä indie-artisteja, jotka ovat luoneet uransa musiikkimailman ja musiikillisten tottumusten myllerryksessä. Kaikkien uran alkua leimaa itsetekeminen ja fanilähtöinen internet-suosio. Yksittäisten biisien jakaminen netissä. Jamie T:n kokoelmalevystä onkin saatu kiva kollaasi muusikon urasta – esimerkiksi viimeisimmän albumin aikainen Thomas Dunn sujahtaa uran alkuaikojen kotidemojen (esim. Fox News ja Oh My Girl), sekaan loppujen lopuksi mukisematta. Jotenkin siis ihanaa huomata, että Jamie T on ainakin jollain tavalla pitänyt kiinni siitä pienuudesta sekä tekemisen ja biisinkirjoittamisen tavasta, mistä kaikki hänen osaltaan alkoi.
Levy: Miles Kane – Coup De Grace
Posted on 14.8.2018
Jos minulta kysyttäisiin, kuuntelisin mieluusti Miles Kanen debyytin nostalgisen romanttista ja vintagesävytteistä poppia tai vähän rockimmaksi ryhditettyä kakkoslevyn retropoppikappalesikermää loppuelämäni. Vuorotellen maisemaan istuvien, Kanen ja Alex Turnerin sivuprojektin The Last Shadow Puppets -albumeiden kanssa. Mutta eihän minulta kysytä.
Sillä niin vain on Kane mennyt minulta kysymättä, ja vielä yhdessä Jamie T:n kanssa, hämmentämään pakkaa, sekoittamaan ihanaa ominaisjuttuuaan ja artistiääntään tarpeettomalla rokkikukkoilulla. Lopputulos on se, että kolmannella albumillaan Kane kyllä hapuillen yrittää laajentaa musiikillista skaalaansa, mutta päätyy silti kuulostamaan parhaimmalta tehdessään ihan just sitä, mitä on ennenkin tehnyt.
Coup De Gracen parhaimmat hetket soivat minusta nimenomaan niinä kappaleina, jotka voisivat löytyä Kanen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Ja ne hetket ovatkin sitten kaikessa mittakaavassa upeita! Crying On My Guitar on huikea biisi, sellainen Miles Kanenelle ominainen, varovaisesti rockiksi naamioitu pop-kappale. Biisi sopisi huikean hyvin Kanen kakkoslevylle, I Feel Better Than That -biisin sisarkappaleeksi. Videolla voisi olla tyylikkääseen pikkutakkiin pukeutunut Kane poppitukassaan, taustalla pukuihin sonnustautunut bändi ja yksi minimittaan pukeutunut tanssityttö. Videon värimaailma olisi sellainen retrolla tavalla keltaisen ruskea… kuulostaako tutulta, hah?
Debyyttilevyn kauniista nostalgiasta ja sovituksellisesta äänimaailmasta puolestaan muistuttaa Lana Del Rayn kanssa yhteistyössä kirjoitettu Loaded, joka tuo minusta loistavasti esiin Kanen parhaat puolet laulajana. Ihana tunnelma, hyvä kappale. Tykkään myös älyttömästi Killing The Joke -biisin maailmasta, joka on taas toooooodella mileskane. Myös albumin päättävä, todella TLSP-tyylinen Shavambacu-hitailulu menee sekin niiden biisien joukkoon, joilla Kane seikkailee onnistuneesti siellä, missä on seikkaillut ennenkin. Ja päätyy kuulostamaan loistavalta. Vauhtibiiseistä huikein on albumin lopusta löytyvä Something To Rely On -biisi, joka on albumin indierock ja biiseistä se, jolla kirjoitusyhteistyö Jamie T:n kanssa selkeimmin kuuluu. Hitti!
Cold Light of Day, nimibiisi Coup De Grace sekä Silverscreen ovat sen sijaan minusta biisejä, joilla Kanen charmi katoaa. Minusta Kane vain ei ole parhaimmillaan tällaisilla rykäisevillä rock-kappaleilla. Onneksi näitä kappaleita, joilla Kane kadottaa oman tutun äänensä ja eirtyisyytensä, kahdella aiemmalla levyllä alleviivatun ja onnistuneesti rakennetun imagonsa, on loppujen lopuksi vähän. Lähinnä ne aiheuttavat turbulenssia ja pakottavat kuulijaa hetkellisesti tasapainoilemaan tutulla tavalla soivan sekä poikamaisesti elegantin charmin ja paheellista rokkikuikkoilua yrittävän artistin välillä.
Olen pelännyt Miles Kanen musiikkikäsityksen ja artisti-imagon muuttumista jo jonkin aikaa, varmaankin siitä asti, kun Alex Turner leväytti tukkansa tötterölle ja paidannappinsa auki. Vielä Kanen vision eläminen ei kuulu hänen musiikissaan liiaksi, vaan Coup De Grace soi Miles Kane -fanin korvaan upeasti. Ne muutamat harha-askeleet voi vaikka nimetä kokonaisuuden kannalta pakollisiksi menoraidoiksi ja keskittyä levyn rauhallisempaan tunnelmaan. Kuitenkin tällaiselle kokonaisvaltaisesti pop-kulttuuria elävälle myös artistin mielenmaisematason muutokset voivat olla nihkeitä. Se, että päässä on keltaiset peililasit, aiemmin visusti kiinni pysyneet paidan ylänapit auki ja tukka limaisesti sliipattu, voi näyttäytyä uhkakuvana ja saada albumin soimaan popparin korvissa pikkuisen vinosti ja vääränsävyisesti.
Onneksi se rokkikukkolarppi on aika kesyä, eikä sitä ole kovin paljon, ja Kanen voi vielä löytää debyytin hurmaavasta pop-käsityksestä, vähän elegantista Pariisista, vähän 60-luvun svengaavasta Lontoosta. Välillä kotikaupungistaan Liverpoolistakin. Vielä jos albumilla olisi kakkoslevyltä löytyvän Don’t Forget Who You Are -anthemin kaltainen pubihoilotus, en olisi lainkaan huolissani.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 