Levy: Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Muistatko Damon Albarnin Everyday Robots -soololevyn muutaman vuoden takaa? Totta kai muistat, tuo albumihan on unohtumaton taideteos!

Supergrass-mies Gaz Coombesin uudessa, kolmannessa soololevyssä on konseptitasolla jotain samaa taideteosmaisuutta kuin tuossa Albarnin albumissa.

World’s Strongest Man kuulostaa taitavan muusikon, artistin ja visionäärin albumilta. Se on enemmän kuin levy, enemmän kuin kokoelma lauluja. Albumi ei ole täynnä ilmiselviä hittibiisejä, vaikka hyviä yksittäisiä kappaleita toki löytyy. Levy on vähän salakavalammalla tavalla hieno. Sen hyvyys perustuu selvästi suunniteltuun ja harkittuun kokonaiskuvaan, tunnelmaan, jolla musiikillisesti monipuolisesta kokonaisuudesta on saatu harmoninen. Erilaiset sovitukselliset ratkaisut ja kikkakailut (naiskuoro, viulu, lapsikuoro, koskettimet ja vaikka mitä) eivät tunnu päälleliimatuilta, vaan tunnelmaa palvelevilta. Tulee tunne, että levyn tekemisessä on todella käytetty ajatusta.

Levy on yhtä aikaa jänskästi sekä moderni että vähän retro. Toisinaan fiilis vie jonnekin 70-luvun aurinkoiseen Amerikkaan, levyn kansikuvan ja Goombesin habituksen avustamina. Albumin myötä on todella helppo ihastua sellaiseen jammailevaan rockiin. Vähän utuiseen ja salaperäiseen tunnelmaan, naiskuoroihin. Ja aivan ehdottomasti Goombesin svengaavaan lauluun.

Minusta Coombes joukkoineen loistaa aivan erityisesti tällä Wounded Egos -kappaleella. Tässä kiteytyy paljon sitä, millaisena tunnelma-albumina levy näyttäytyy minulle.

Pidän todella myös The Oaks -kappaleesta. Myös tälle kappaleelle on kiteytetty Goombesin parhaita puolia ja levyn erityistä tunnelmaa.

Albumin hittibiiseinä toimivat Deep Pockets ja Walk The Walk.

Minun mielestä World’s Strongest Man voisi olla vuonna 2018 se pitkänlinjan muusikon levy, jolla krittikoiden ylistys ja kuuntelijoiden ymmärrys kohtaavat. Vuoden hienoimpia ja kiehtovimpia.

Levy: Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Manic Street Preachersin uusi Resistance Is Futile -albumi on hieno levy. Se ei kuitenkaan ole ihan kymmenen pisteen levy. Mutta se on ehdottomasti kymmenen pisteen Manics-levy.

Katsos vaikka.

Levy on luonnollinen osa Manicsien musiikillista tarinaa


Resistance Is Futile on walesiläisyhtyeen 13. albumi ja oikeastaan kuulostaa juuri siltä – ja ehdottomasti hyvällä tavalla! Levyssä kuuluu kokemus ja yhtyeen pitkä historia, oma ääni. Sen kantava musiikillinen voima on jonkinlainen tuttuus ja tavallisuus. Iso, melko simppeli ja suoraviivainen kitararock. Levy edustaa suurelta osin sellaista anthemia rakastavaa stadionrock-Manicsiä ja on sisarlevy Everything Must Go -klassikolle ja aivan erityisesti uudemmalle Postcards From A Young Man -levylle. Esimerkiksi Liverpool Revisited voisi helposti olla vaikkapa Somekind Of Nothingnessin kanssa samalla albumilla. International Blue taas on todella klassinen Manic Street Preachers -anthem. Ja entäs sitten Distant Colours? Minusta tuo biisi on hieno esimerkki siitä, miten helpon kuuloisesti tällaiset isot kappaleet tuntuvat yhtyeeltä irtoavan.

Se, että yhtyeen uusi albumi on juuri tällainen klassinen kitararock-levy, ei ole mitenkään outoa, onhan yhtye viimeksi kiertänyt juuri Everything Must Go -albumin tiimoilta. Lisäksi yhtyeen kaksi edellistä levyä oli omistettu kokeiluille (sähkökitaraton Rewind the Film ja sähköisen sekalainen krautrockahtavakin Futurology)

Manic Street Preachers on yhtye, joka tietää milloin uudistua ja milloin puolestaan toistaa itseään. Nyt oli oikea aika toistaa itseään, olla tuttu ja turvallinen.

Siitä kaksi Manics-pistettä.

Levyllä haetaan oikeutta

Levy on humaani, sen kappaleissa haetaan oikeutta kaltoin kohdelluille tai annetaan ääni niille, joita ei kuunnella – tai kuunneltu. Se puhuu ihmisten vaikeuksista ja ammentaa tämän päivän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta.

Ja tämä on totaalisen manicsiä.

Tällä Resistance Is Futile -albumilla yhtye muistaa ja kunnioittaa Hillsborough’n jalkapallo-ottelun tragedian uhreja ja muistuttaa oikeuden ja väärinymmärrysten oikaisun tärkydestä. Debyyttilevyn Little Baby Nothing -biisin teemana on naisten hyväksikäyttö ja sen naislauluosuudet laulaa pornotähti Traci Lords. Hittibiisin If You Tolerate This Your Children Will Be Next taustalla on Espanjan sisällissota, Rewind The Film -albumi toi esiin walesiläisten kaivoskaupunkien ihmisten arjen Thatcherin raa’an politiikan keskellä. Tuon albumin kappale 30 Year War yllyttää vastaiskuun niin lyriikoiden kuin rytminsäkin puolesta ja on ehdottomasti yksi yhtyeen vahvimmista kannanotoista.

It’s the longest running joke

In history

To kill the working classes

In the name of liberty

Manic Street Preachersin tapa hakea oikeutta ja nousta valtarakenteita vastaan tekee minusta yhtyeestä pohjimmiltaan punk-yhteen. Debyytillä yhtye vastusti vahvasti kapitalsimia ja kuluttamista. Sen sijaan, että yhtye räyhäisi ja huutaisi, käyttää se asemaansa eleganttiin, seesteiseen ja lyyriseen sanomiseen. Liverpool Revisisted on minusta uuden albumin toiseksi hienoin kappale jaManics Street Preachers -tuotannossa jo nyt yksi olennaisimmista. Se kiteyttää niin paljon yhtyeen tapaa olla, tehdä ja sanoa.

Fight for justice, fight for life

There is dignity and pride

There is poetry and life

Kaksi Manics-pistettä.

Levyllä pudotellaan nimiä


Uuden albumin Dylan Thomas, Caitlin Mcnamara ja Vivian Maier asettuvat esimerkiksi Kevin Carterin, Paul Robesonin ja L. S. Lowryn seuraksi Manicsien kappaleiden henkilögalleriaan. Tämä Manicsien namedroppailu tekee yhtyeen kuuntelemisesta seikkailun ja sivistävän historiantunnin. Nicy Wiren tapa antaa ääni väärinymmärretylle, merkittävälle, kiehtovalle tai kiistanalaiselle hahmolle taikka muuten kertoa ihmisten tarinoilla jotain maailman tilasta, on kahden Manics-pisteen arvoinen suoritus.

Levyllä on naisvierailija

Yksi manicsein asia maailmassa on James Dean Bradfieldin ja naisvokalistin yhteislaulu. Useimmissa tapauksissa nämä vierailut ovat päätyneet klassikoiksi tai muuten erityisen viehättäviksi. Valitettavasti tällä levyllä näin ei ole, sillä minun mielestä alkoholinhuuruiisesta ja myrskyisästä parisuhteesta kertova Dylan & Caitlin -dialogi on musiikillisesti albumin heikoin hetki.

Silti yksi Manics-piste.

Levyllä kuuluu se, mistä kaikki alkoi

Vaikka Manic Street Preachers onkin tullut aika kauas debyytin hard rockista, glam-rockista ja Gunnari-soundeista, ei yhtye ole koskaan varsinaisesti kääntänyt juurilleen selkäänsä. Päin vastoin. Yhtye antaa Generation Terrorists -kauden kitarasoundien kuulua aika ajoin uudessakin tuotannnosa – muistatko vielä vuoden 2014 ja Futurology-levyn Sex, Power, Love and Money -kappaleen?

Jos tällainen Manics on sinun juttusi, niin nauti Resistance is Futile -albumilta vaikka Broken Algorithms -biisin kitaraosista. Myös Sequels of Forgotten Wars on erityisen rock.

Menneisyyden sekä glam rock -koulukuntaa edustavien Manics-fanien kunnioittamisesta yksi Manics-piste.

James Dean Bradfield laulaa hiljaa lujaa ja herkästi rajusti

Yksi Manics-piste myös tälle albumille menee siitä hyvästä, että JDB on yksi aikamme hienoimmista laulajista. Miehen tapa laulaa lempeästi rajusti ja hiljaa lujaa, on upeaa kuunneltavaa. Se, miten lempeän ja lämpimän sekunnin jälkeen hän hakee voimaa sanomiseensa pienestä karjahduksesta, on monen Manics-biisin sielu.

Tällä albumilla suosikkini Jamesin laulusuorituksista tapahtuu tällä kauniilla A Song For The Sadness -kappaleella.

Albumilla on yksi laulu, joka tuntuu juuri tällä hetkellä parhaalta Manics-biisiltä ikinä

Manic Street Preachers on siitä(kin) uskomaton yhtye, että se pystyy tekemään jokaiselle albumille yhden aivan erityisen pökerryttävän biisin. Kappaleen, joka kuulostaa niin ihanalta ja tärkeältä, että sitä pitää hetken yhtyeen parhaimpana kappaleena. Tämä on se biisi, joka saa sinut rakastamaan yhtyettä entistä enemmän vielä vuosienkin jälkeen.

Loppujen lopuksi biisistä tulee sinun oman elämän moderni pikkuklassikko, joka löytää tiensä Manicsien parhaiden kappaleiden listalle. Tällä levyllä tuo kappale on Hold Me Like Heaven.

Yksi Manics-piste

Yhteensä 10 Manics-pistettä

Kuva: Alex Lake

Manic Street Preachers esiintyy Jyväskylässä Sataman Yössä perjantaina 15.6

Levy: Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Britannia on siitä ihana tapaus, että siellä on jatkuva kysyntä kitaramusiikille. Ja siksi tietty myös tarjonta. Kitarabändimusiikki – kitararock, kitarapop, brittipop, kitaraindie – on ystäväni sanoja lainaten siellä ihmisten DNA:ssa, mikä tarkoittaa sitä, että tällaiselle musiikille on aina aikansa ja paikkansa. Kitarapop on ikään kuin kansan musiikkia, joka siirtyy vähintään taustamusiikkina polvelta toiselle.

Vaikka kitaraindien valtavirtavuodet ovat takana, tuntuu esimerkiksi tällainen Peacen kaltainen yhtye Briteissä edelleen ihan riittävän relevantilta. Se huomioidaan musiikkilehdissä ja mediassa ylipäänsä, se pääsee keikkailemaan keskisuuriin keikkapaikkoihin ja kesällä olennaisille festareille. Se löytää kuulijakuntansa. Maassa on aina riittäävästi ihmisiä, joille tällainen tekeminen on aina vain ajankohtaista ja jännittävää. Riittää, että homman tekee riittävän hyvin.

Suomessa tällainen taas vajoaa tällä hetkellä niin marginaaliin, ettei siihen törmää oikein missään. Ei kesäfestareilla, ei levykaupassa. Meillä kansan suosiota riittää yhdelle musiikkigenreilmiölle kerrallaan. Festareille pääsee kansainvälinen kitararock-yhtye, joka on riittävän suuri klassikko. Tai sitten toisaalta pieni suomalainen tai ruotsalainen kitarayhtye, joka yleisön täytyy löytää festareiden sivulavalta. Poikkeustapaus viihdyttämässä poikkeusyleisöä. Tällaiset Peacen kaltaiset keskisuuret kansainväliset buukkaukset eivät vain yksinkertaiseti lyö Suomessa läpi. Muistoissa on edelleen se, kuinka tämän hetken kuumin britti-indieyhtye Blossoms perui Tavastian keikkansa myyvemmän keikan alta. Vuosi sitten samainen yhtye lämmitteli The Charlatansia ja Courteenersia Manchesterissä 50 000 kuulijan edessä.

50 000.

Kindness is The New Rock and Roll on Peacen kolmas albumi. Kahdella aiemmalla levyllä yhtye läpileikkasi minusta super taitavasti koko brittiläisen kitaramusiikin historian läpi. Molemmat albumit nousivat brittilistalla top 20 levyjen joukkoon, kakkoslevy melkein top kymppiin. Noilla albumeilla vaikutteet kuuluivat, ja ne kuuluivat super kivasti. Yhtye ikään kuin löysi oman äänensä sillä, että se lainasi muiden ääntä niin onnistuneesti. Muistutti meille, että se, mitä 90-luvulla tapahtui, on yhä jossain muodossa olemassa. Yhtye oli hetken aikaa NME:n kitaraindielemmikki, 2010-luvun the indiebändi, konsepti toimi.

Tämä kolmas levy on nimensä mukaisesti kiltti. Lempeä. Sen kantavana voimana soivat voimaslovarit. From Under Liquid Glass on ihana ja kuulostaa vähän Radioheadilta. Silverlined taas on paras tsemppislovari aikoihin. Kaiken kaikkiaan levyllä on rakkautta ja muita herkkiä tunteita. Albumi on ehkä edeltäjiään tasapaksumpi ja tylsempi, seesteisempi ja aikuisempi. Ei niin veikeä. Se on keskihyvän ja  keskisuuren indiebändin kuuloinen, vähän persoonaton, eikä maailmoja muuttava,

mutta silti riittävän hyvä.

Peacen kaltaiset yhtyeet ovat tärkeitä, sillä ne pitävät indiegenreä hengissä sinä aikana, kun valtavirta kuuntelee jotain muuta. Vaikka Kindness Is The New Rock and Roll ei olekaan mikään merkkiteos, on silläkin tärkeä tehtävä: se on yksi vuoden 2018 kitaraindiejulkaisuista. Ja tavallaan se riittää. Se mahdollistaa sen, ettei esimerkiksi tässä blogissa lueta juttuja vain 90-luvun bändeistä, vaan luodaan myös uutta, 2010-luvun brittipopkulttuuria.

Peacen kaltaiset yhtyeet ovat myös juuri niitä, jotka johdattavat uuden sukupolven brittipopin ja kitaraindien alkujuurille. Peacen kolmesta albumista on aika lyhyt matka Sueden, Oasiksen, Blurin, The Stone Rosesin ja Radioheadin kaltaisiin merkkiyhtyeisiin.

Vaikka nuorisolle tällainen musiikki saattaakin näyttäytyä tällä hetkellä vaihtoehtokultuuurina, on kyse minusta oikeastaan jonkin ikiaikaisen toteuttamisesta.

Siitä, ettei kitaramusiikin lanka koskaan pääse katkeamaan.