Viisi kertaa levyhyllyn brittipop-helmi (isot singlet)

Fiilistelin viime kesänä täällä blogissa levyhyllyn seiska-aarteita.

Tässä tuolle tunnelmoinnille jatkoa, tällä kertaa isompikokoisten sinkkujen kera.

Elastican Stutter (1994) ja Waking Up (1995)

Molemmat kappaleet ovat minun kaikkien aikojen lemppareita ja valtavia brittipop-symboleja. Tuon Waking Up -singlen kannen ja Justinen kuvan voisin ottaa brittipop-alttarini alttaritauluksi, niin värisyttävän olennainen se on!

Waking Upin b-puolella on Gloria, Car Wash ja Brighton Rock.Tämä Stutter on US-versio, joten vinskalta löytyy kolme muuta biisiä: Rockunroll sekä eeppiset 2:1 ja Annie. Seiskatuumaisessa b-puolella olisi Pussycat. Olen löytänyt molemmat sinkut netistä.

Shed Seven – Speakeasy (1994)

Speakeasy on minulle se olennaisin Shed Seven -kappale, siksi onkin jotenkin erityisen ihanaa omistaa juuri tämä vinyyli. Soitan biisin aina, ihan aina dj-keikalla. Olen saanut tämän tuliaiseksi eksältä joltain hänen Britannia-matkaltaan. Sinkulla myös: Around Your House, Your Guess is as Good as Mine sekä mahtavan Dolphin-kappaleen liveversio.

SuedeWe Are The Pigs (1994)

Toinen lahja samaiselta eksältä – yep, I know, miksi ikinä päästin menemään tyypin, joka ostaa lahjaksi Sueden We Are The Pigs -sinkun?!

Tämä on minun suosikkikappale Suedelta. Siis suosikein KAIKISTA yhtyeen kappaleista. Soi myös jokaisella dj-keikalla.

Tähän vinyyliin liittyy kiva muisto: olin muuttanut muutama kuukausi eron jälkeen kimppakämpästä yksiöön, eksä oli muuttoapuna. Muuttoiltana kuormaa purkaessa löydän tämän levyn yhdestä laatikosta, herra oli sen sinne ylläyslahjaksi sujauttanut. Ihana muisto kerran kovin tärkeästä ihmissuhteesta ja tietenkin suuresta bändirakkaudesta.

Tämän 12-tuumaisen vinyylin b-puolelta löytyy Killing Of A Flash Boy ja Whipsnade.

The Boo Radleys – Wake Up Boo! (1995)

Tämän kakstoistatuumaisen löysin vuosi sitten maaliskussa Lontoosta levykauppakierrokselta. Jes! Olennainen biisi unelmien brittpop-settilistassa. B-puolella on Janus ja Blues For George Michael.

Viola Beach – Viola Beach

Heinäkuun viimeisinä päivinä ilmestynyt Viola Beachin debyytti taitaa olla yksi sympaattisimmista brittiläisen kitaraindien saralla tehdyistä albumeista vähään aikaan. Levy on samalla tavalla ja yhtä isosti pidettävä kuin vaikkapa Peacen vuoden 2013 hieno In Love -debyytti.

Albumin musiikillinen pääteema on vahvasti sukua sellaiselle melodiselle, rytmikkäälle ja kirkkaasti pyörivin ja seilailevin kitaroin soitetulle kitaraindielle, jota Britanniassa on tehty suuria määriä jostain Two Door Cinema Clubin debyytistä (Tourist History, 2010) lähtien. Tietty 2010-luvun indierockin tai -popin hyväntuulisuus, tanssittavuus, kepeys ja raikkaus, nuoruuskin on albumin kantava tunnelma (kuuntele esimerkiksi Really Wanna Call). Biisit ovat ylipäänsä tarttuvia ja näppäriä, kivoja popkappaleita.

Kepeydestä poikkeavalla Call You Up -slovarilla yhtye on ehkä sitten brittipopeimmillaan.

Toisinaan nuoruuden huolettomuudesta on levyä kuunnellessa vaikea pitää kiinni. Viola Beachin tarina on nimittäin varmasti surullisin mahdollinen: koko yhtye (sekä yhtyeen manageri) menehtyi viime helmikuussa Ruotsissa auto-onnettomuudessa. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen Britannian ulkopuolelle tehty kiertuematka. Surullisempaa olisi ehkä enää vain se, ettei yhtyeestä olisi ehtinyt jäädä tällaista levyjälkeä.

Nuori, levytyssopimuksen vastikään saanut ja läpimurtoa juuri tekevä yhtye oli kokeneempien muusikoiden keskuudessa pidetty, kevään aikana yhtyeen oli tarkoitus lämpätä Blossomsia. Nuorukaisten äkillinen kuolema surettikin kovasti faneja ja muusikoita aina Liam Gallagherista lähtien. Manchester City kunnioitti bändiä ja seuran kausikorttilaisiin kuuluvaa manageria onnettomuuden jälkeisen päivän pelissä. Viimeisimpiä kunnianosoituksia on tämä Coldplayn Glastonbury-festivaalien ohjelmanumero. Kaunis ele.

Viola Beach on albumi, jossa ei ole mitään vikaa. Se on yksi niistä helposti kuunneltavista hyvänmielenlevyistä, joita kaipaa erityisen paljon silloin, kun haastavammissa levyissä on jotain liikaa. Pidän siitä, miten levy kuulostaa suhteellisen valmiilta, mutta siinä on silti paljon sellaista siloittamatonta nuoruuden vimmaa ja vilpittömyytä (kuuntele esimerkiksi Cherry Vimto), joka säväyttää.

Siellä missä ei ehkä olla vielä ihan pystytty olemaan erityisen uniikkeja tai skarppeja, soi vähintään valtava potentiaali. Läpi levyn soitossa ja aivan erityisesti laulussa on niin paljon antaumuksella tehtyä, että yhtyeen kohtalo tuntuu maailman epäreiluimmalta asialta.

Levyn musiikillinen tunnelma, samoin kuin biisimateriaali, tuntuu ehkä ensi alkuun melko tasaiselta. Yksittäisten helmien löytäminen ja erilaisten nyanssien kuuleminen saattaa edellyttää muutamaa kuuntelukertaa. Levyä hallitsevan kirkkaan kitarasoundin varjossa tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi paljon muutakin. Minulla kesti myös hetki ymmärtää, ettei sanojen ”Viola Beach” tarvitse merkitä surua ja tragediaa, vaan on ihan ok tuntea olonsa eläväksi levyä kuunnellessa. Sellaista tunnelmaa yhtye varmasti tekemisellään tavoitteli.

Tällä hetkellä olen ihastunut erityisesti seuraaviin kappaleisiin: Call You Up, Get To Dancing – Live BBC Session, Go Outside (pidän kappaleen ”ronskiudesta” muihin verrattuna), Drunk (yksi levyn rockeimmista biiseistä, tuo mieleen Catfish And The Bottlemenin) sekä levyn avaava Swings and Waterslides (tämä kappale ”kampanjoitiin” listalle sijalle 11 yhtyeen kuoleman jälkeen).

Viola Beach – Viola Beach Spotifyssa

Le vintage: Manic Street Preachers – Futurology

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 17.7.2014.

* * *

Manic Street Preachers julkaisi parisen viikkoa sitten uuden Futurology-albuminsa. En ole poistanut levyä soittimelta sen hankkimisen jälkeen. Puolta sentään olen vaihdellut aika ajoin.

Futurologyn kohdalla toteutui sellainen minulle aika ominainen tapa hullaantua albumista: rakastuin levyyn niin sanotusti biisit ja pienet yksityiskohdat edellä.

Niin, jos jossain olen hyvä, niin uusien suosikkikappaleiden ja suosikkikohtien löytämisessä. Tunnen oman makuni äärimmäisen hyvin ja tunnistan välittömästi ne biisit, joita tulen rakastamaan lopun elämäni.

Futurologylla näitä tulevia klassikoita on kolme: Misguided Missile, Black Square ja The Next Jet To Leave Moscow. Jos kysytte kymmenen vuoden kuluttua, olen varma, että rakastan näitä kappaleita edelleen.

Black Squarea kuunnellessa tekee mieli huutaa ”minun Manics!” ja halata yhtyettä. Tai levyä. Näitä kuunnellessa melkein itkettää, niin hienoja ovat:

The Next Jet To Leave Moscow -kappale on levyn alkupuolen sykähdyttävin hetki. Se on myös se kappale, jota kuunnellessa on houkuttelevaa luoda Manicsistä romanttista kuvaa poliittisesti hereillä olevasta yhtyeestä.

Mutta toisaalta myös itseironisesta. Omalle kantaaottavuudelle, omille saavutuksille ja omalle tekopyhyydelle hymähtelevästä.

So you played in Cuba did you like it brother?
I bet you felt proud you silly little fucker.
And all the sixties dreamers called us English
said we started something that they could finish

So take your badges off
And do your show
Then catch the next jet to leave Moscow

Niin, Nicky Wire, you silly little fucker, soitit rokkia Kuubassa, oletko ylpeä?

Kappale on myös kaunis esimerkki siitä, kuinka asioiden viehätys piilee usein pienissä yksityiskohdissa. Ei ole yesterday, vaan yesteryear. Yesteryear.

Eilisvuosi.

Kun jossain vaiheessa väsyn Futurologyyn, alan vuorotella sitä yhtyeen edellisen levyn, viime syyskuussa ilmestyneen Rewind the Filmin kanssa. Uskon, että näin on tarkoitettukin. Levyt nimittäin muodostavat yhdessä viehättävän parin. Tai eivät ainoastaan paria, vaan vastaparin.

Siinä missä Rewind The Filmin maailma on musiikillisesti ajaton, akustinen, lämminhenkinen, inhimillinen, yksilöllinen, paikallinen ja walesiläinen, on Futurologyn maailma 70- ja 80-lukuinen, sähköinen, kova, paikoin aggressiivinen tai kylmä, militanttinen, yleinen ja eurooppalainen. Euroopan lävistämä. Europa geht durch mich. Mittakaava tarkastella ihmistä on eri.

Manic Street Preachersin jos jonkun kohdalla tällainen analysointi, merkitysten hakeminen on maukasta, ei toki välttämätöntä. Miksi kappale on tehty, mitä sillä halutaan sanoa? Sitten on taas yhtyeitä ja albumeita, joiden kohdalla tällaiseen on turha edes lähteä. Niin kuin vaikka Oasis ja Definitely Maybe. Kuten tiedetään, it’s just rock ’n’ rooooll. Ja hyvä niin.

Muita yksittäisiä hienouksia levyllä? Se hetki, kun huomaat pitäväsi myös Europa Geht Durch Mich -kappaleesta, vaikka epäilit sitä aluksi. Hmmm. Sex, Power, Love and Money, joka voisi olla debyyttilevyn Manicsiä kitaroineen. Tiukka basso (esimerkiksi Missguided Missile), hienoja yksittäisiä kitarahetkiä ja -ratkaisuja, äänimaailma yleensä. Kylmiä väreitä aiheuttavat kertosäkeet ja melodiakulut.

Ja Let’s Go to War, tuo levyn poikkeusrytminen kappale, outolintu. Tämän albumin Miss Europa Disco Dancer. Toki ilman Nickyn legendaarista ”lauluosuutta”.

Slaves – minä koska muutkin

Brittiläinen hmmm, punk-duo Slaves julkaisi Are You Satisfied? -nimeä kantavan debyyttilevynsä keväällä. Jotenkin ajattelin, että äh, ei tuo varmaan ole minun juttu ja jätin nuorukaiset rauhaan. Kesän ja syksyn aikana yhtye tuli kuitenkin vastaan ärsyttävyyteen asti ihan joka paikassa, ja päätin sitten lopulta testata bandwagonin kyytiä. Minäkin, koska muutkin.

Vähän siinä sitten kävi niin, että jonkinlaista vientiä on seurannut – siitäkin huolimatta, että minua varoitettiin rähinästä. Mutta hei, koska olen pelännyt jotain, mikä on yhdistetty brittiaksenttiin?

Ennen tätä virallista debyyttiään yhtye on julkaissut vuonna 2012 yhden ep:n, mutta itse tosiaan havahduin yhtyeeseen vasta nyt, räjähtäneen suosion myötä.  Are You Satisfied? on soinut syksyn aikana useamman kerran ja onnistunut inspiroimaan sellaiseen sopivan maltilliseen, mutta riittävän ryhdikkääseen uhoon joka kerta.

Vaikka olenkin ottanut yhtyeen melkoisen hyvin vastaan, täytyy tunnustaa, että jotain hupaisaakin parivaljakon olemuksessa on. Sellaista karikatyyrimäisyyttä, jota ei ehkä aina voi ottaa tosissaan.

13 rykäisyä sisältävälle  levylle mahtuu biisejä, jotka eivät varsinaisesti sytytä, mutta myös useampi hyvä kappale. Nämä kolme nyt ainakin sisältyvät omien suosikkien joukkoon.

The Maccabees – Marks To Prove It

Brittiyhtye The Maccabees julkaisi neljännen albuminsa heinäkuussa. Odotin levyä kovasti, mutta kun se lopulta ilmestyi, jäi se etäiseksi ja jotenkin tarpeettomaksi. En löytänyt sille oikeaa aikaa tai paikkaa.

Halusin kuitenkin todella pitää levystä, joten palasin sen pariin viime viikonloppuna. Arvelin, että syksyn tullen elämästä voisi löytyä taas tilaa pienelle haikeudelle tai jopa alavireisyydelle, jota olin levystä ollut aistivinani.

Ja ette uskokaan, miten onnelliseksi levy (sen haikeus ja pieni alavireys) on minut viime päivinä tehnyt. Viikonlopun saldona muun muassa yksi vuoden tärkeimmistä kappaleista. Syyslevy, kyllä.

Now the summer’s been and gone
No one says a word because it breaks a heart

Mutta ei kyse ole vain tästä yhdestä kappaleesta. Koko albumi on parempi kuin mitä uskalsin sitä edeltävän levyn perusteella odottaa. Jossain vaiheessa tuntui, että yhtye on menossa turhan paljon sellaista epämääräistä äänimaisemaa ja yksittäiset biisit kadottavaa tunnelmointia kohti, mutta nyt tuntuu, että ideana on taas vähän enemmän kitarabändinä toimiminen. On mieleenpainuvia kappaleita ja hyviä kertsejä, mutta myös sitä tunnelmaa yllin kyllin.

Suurimmaksi osaksi levy on hellä ja lempeä. Rauhaisa. Tämä nimikappale onkin jonkinlainen vauhdikas poikkeus kokonaisuudessa. Later… with Jools Holland -taltiointi on viime sunnuntailta.

Jos joskus kyllästyn tuohon Kamakuraan, veikkaan uudeksi suosikiksi Ribbon Road -kappaletta taikka jylhää Something Like Happinessiä, jonka kohdalla varmasti voimme puhua hittiaineksesta.

Parhaat ystäväni: Blur – Modern Life Is Rubbish

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Blurin toinen albumi ja ”Life-trilogian” ensimmäinen osa Modern Life Is Rubbish

Ilmestymisvuosi: 1993

Erityisen ihanaa: She’s a twentieth century girl/Holding up for dear life. Se, että olen tuo For Tomorrow -kappaleen videon tyttö. Kohdasta 04:00 alkaen voit katsella, kuinka kieriskelen alas Lontoon Primrose Hilliä Damon Albarnin kanssa.

Ystävä silloin, kun: haluan kertoa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Minussa, minun elämässä, popissa, brittipopissa, tunteissa. Tässä blogissa.

Modern Life Is Rubbish on identitettilevyni ja mielenmaisemani. Tiedätkö, kun joskus ihmiset leikkelevät lehdistä heitä inspiroivia kuvia ja kokoavat niistä jonkinlaista aarrekarttaa selventääkseen visioitaan ja toiveitaan, omaa ydintään? No, minun ei tarvitse koskaan tuollaista askarrella. Modern Life Is Rubbish on minun aarrekarttani.*

Mutta mistä tässä kaikessa on kyse?

Brittipop
Modern Life Is Rubbish on The brittipoplevy.

Se, mitä brittipop on tai milloin ja miten 90-luvun brittipop alkoi (ja loppui), saattaa olla jonkinlainen koulukuntakysymys. Ehkä sinullakin on oma näkemyksesi – minulla ainakin on! Jotkut ehkä haluavat aloittaa asian tarkastelun siitä vapauden ja uuden ajan tunnusta, mitä vaikkapa The Stone Rosesin Spike Island -keikka symboloi. Tai siitä, kun vuoden 1992 vaaleissa labour-puolue sai 42 lisäpaikkaa – kun taas konservatiivipuolue menetti 41.

Useimpiin näkemyksiin liittyy varmasti vähintään sivuhuomautuksena musiikkivuosi 1992: Blurin Popscene– ja Sueden The Drowners -singlet. Tunne siitä, että baggy on kuollut ja aavistus siitä, ettei grunge välttämättä ole se, mitä Britanniassa seuraavaksi kuunnellaan. Tai se, kuinka seuraavan vuoden huhtikuun Select-lehdessä kansikuvapoika Brett Andersonin päälle aseteltu teksti ”Yanks go home! Suede, St Etienne, Denim, Pulp, The Auteurs and the Battle for Britain” antaa ymmärtää, että jokaista maailmat valloittanutta amerikkalaista grunge-yhtyettä kohden Britanniasta löytyy kolme neljä kelpo brittiläisen popin tekijää.

Viimeistään tässä vaiheessa Britannian indie-elämä oli yhtä kuin Lontoon Camden Town. Ja Camden Town yhtä kuin indienuorison ajatushautomo.

Mutta nuo ovat puitteita ja aavistuksia.

Toukokuussa 1993 ilmestyi Modern Life Is Rubbish. Ja se on konkretiaa. Minun brittipoppini alkoi Modern Life Is Rubbishista.

Modern Life Is Rubbish on The brittipopalbumi, koska se on yhtä kuin ajatus ja tietoisuus brittipopista. Missio. ”If punk was getting rid of hippies, I’m getting rid of grunge”, julisti Damon Albarn. Tiedetään, että Blurilla oli takanaan kiertueellinen tuskaisia yrityksiä myydä Leisure-debyytin baggy-shoegaze amerikkalaisille, joita kiinnosti lähinnä Nirvana. Amerikka ylipäänsä alkoi ahdistaa ja englantilainen tuntua oikealta ja turvalliselta.

I missed people queuing up in shops. I missed having at least 15 minutes between commercial breaks. And I missed people having respect for my geographical roots, because Americans don’t care if you’re from Inverness or Land’s End. I missed everything about England, so I started writing songs which created an English atmosphere. – Damon Albarn, NME, 10.4.1993

Kotimaassa visioiden rasitteena oli levy-yhtiö, joka sekä tuhlasi yhtyeen rahat että piti kovin punkilta ja englantilaiselta kuulostavan Popscene-singlen kaltaista irtiottoa arvottomana ja yhtyeen anglopop-visioita höpsöinä. Musiikkiyleisön mielestä kiinnostavinta aikoihin oli Suede, mikä tietysti rassasi Damon Albarnia. Juopotteleva ja itseään etsivä Blur ei kiinnostanut oikein ketään.

Useimpia hyviä ja erityisiä juttuja yhdistää varmastikin se, että ne ovat syntyneet tilanteessa, jossa toisin tekeminen on ollut ainoa mahdollinen tapa voittaa. Voittaa grunge, voittaa Amerikka, voittaa Brett Anderson. Modern Life Is Rubbisihin kohdalla toisin tekeminen tarkoittaa selvimmin anti grungea ja anti Amerikkaa. Se, että levy kuulostaa englantilaiselta, maisemoi englantilaisuutta ja kommentoi amerikkalaistuvaa Englantia, ei ole sattumaa.

Se on se ajatus brittipopista.

Popscene tappoi baggyn ja antoi lähtölaukauksen anti grungelle, Modern Life Is Rubbish käsikirjoitti brittipopin. (Parklife näytteli sen käsikirjoituksen. Mutta se on jo toinen tarina.) Ja vaikka vuoteen 1996 mennessä brittipopista olikin tullut yhtä kuin Oasis, yhtä kuin tapa kuvailla oasismaista kitarapoppia, on Oasis Damon Albarnin ja kumppaneiden missioon verrattuna ”vain” hyvää rock-musiikkia. Jotain, joka olisi tapahtunut ilman brittipoppiakin. Mutta olisiko brittipoppia sellaisena kun minä sen ajattelen – skenenä, movementina, 90-luvulle kuuluvana genrenä – ilman Bluria? En tiedä…

Pop ja pop-kulttuuri
Huh, popmusiikki, mitä se edes on? En ole musikologi, joten puhun vain omasta puolestani. Minulle pop on kappaleita, biisejä. Melodioita, jotka koukuttavat. Harmoniaa. A- ja B-osia – kertosäkeitä. La la laa la laa. Kitaroita. 60-lukua. Rakkautta, surua ja kaipausta. Pop on ytimeltään jotain ikiaikaista. Kierrätystä. Pop on sitä, että Damon pakkaa Amerikan-kiertueelle mukaansa Kinksin levyn. Sitä, että tuon kiertueen seurauksena syntyy albumi, joka on todella Kinks-esque.

Jep, tälle popparille Modern Life Is Rubbish on poplevy.

Yksi hienoimmista jutuista tässä albumissa on juuri se, että se katsoo todella vahvasti taaksepäin, mutta on silti edelläkävijä. Kuinka ironista on, että juuri Modern Life Is Rubbish -niminen albumi luo uuden nuorisokultuurin? Modernin mod-elämän.

Se, että Modern Life Is Rubbish kommentoi englantilaista yhteiskuntaa ja elämänmenoa onkin vain yksi tapa tarkastella albumin sisältöä. Minun elämäni kannalta on ollut olennaisempaa se, kuinka albumi kommentoi populaarikulttuuria. Promokuvien visuaalinen maailma, yhtyeen mod-skinheadtyyli. Valintoja, joilla yhtye vihjailee, ettei levyllä ole kyse vain musiikista, ei edes vain anglosentirisyydestä. Vaan myös nuorisokulttuurista. Siitä, että on tullut aika tehdä asiat taas isosti, populaaristi, elää joukolla taas yksi uusi brittiläisen nuorisokultuurin kausi ja mod-kulttuurin kerros. Ja tuota kerrosta me kutsumme brittipopiksi.

Minulle pop on sitä, että vuonna 2005 listoille nousee uusi yhtye nimeltään Kaiser Chiefs, joka näyttää siltä kuin olisi ottanut promokuvansa Clactonin rantakaupungissa huhtikuussa 1993 yhdessä Blurin kanssa. Musiikkilehdissä Kaiser Chiefsistä puhtaan britpop-revivalina. Tietysti!

Se, että Kaiser Chiefsiä ei olisi ilman Bluria ja Modern Life Is Rubbishia on erittäin popmusiikkia. Se, että minua ei olisi tällaisena ilman Bluria, Modern Life Is Rubbishia ja Kaiser Chiefsiä on… surullista?

Ei, sekin on popmusiikkia.

Brittipopunivormu
Se, että levy kuulostaa englantilaiselta ja kommentoi englantilaisuutta, ei ole sattumaa. Se, että yhtyeellä on promokuvissa päällään skarpit bleiserit ja kauluspaidat vaarin vanhan villapaidan sijaan, ei sekään ei ole sattumaa. Se on se missio ja ajatus. Se anti grunge. Damon Albarnin brittipop-aarrekartta.

Modern Life is Rubbish on syy sille, että en pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista. Sille, että brittipop tarkoittaa minulle itselleni myös jonkinlaista puvustoa. Että käytän Fred Perry -pikeitä, Levi’s 501-mallin farkkuja, Dr Martenseja, Harrington-takkia, mokkakenkiä. (Loput vaatevalinnat palautuvat viimeistään mutkien kautta Oasikseen.)

Toki voisi ajatella, että syy sille, etten pysty erottamaan toisistaan musiikkia ja pukeutumista löytyy jostain 90-lukua kauempaa, sieltä alemmista mod-kerroksista, mutta ääääh, suosin itse nimenomaan näitä ysäriperusteluja. Sillä ne mahdollistavat sen, että voin omia puvustooni myös huonosti istuvat colleget ja verkkatakit. Mutta tuosta lisää sitten, kun puhumme Damonista vuosimallia -94.

Eli jos joskus näet minut maihareissa ja käärityissä farkunlahkeissa ja mietit, että skini tai modi, niin ei. Se on brittipop.

Jos kaipaan inspiraatiota pukeutumiseen, katson yleensä tämän videon. Ja sitten vain päätän, olenko Damon vai Graham.

Brittiläinen pop- ja rock-musiikki
Mitä jää jäljelle, kun Modern Life Is Rubbish riisutaan brittipop-paatoksesta? Albumillinen musiikkia, jonka luulisi sykähdyttävän kaikkia brittiläistä pop- ja rockmusiikkihistoriaa arvostavia. Siksikin se sopiikin niin hyvin edustamaan minua.

Musiikillisesti levyn ydin löytyy mielestäni siitä ajatuksesta, että se tuli jostain ajankuvan, odotusten ja toiveiden ulkopuolelta, se määritti itse itsensä – vaikutteidensa avustuksella toki. Ja samalla se päivitti popkäsityksen.

Levy on toki Kinks-tavalla nostalgisoiva ja kertova. Mutta on siinä jotain punkkiakin. Sunday Sunday -kappaleen mockney ja puhaltimet lainaavat Madnessia. Ja Damonin David Bowie -laulelu mainitaan tietty myös aina. Jos pidät Leisure-debyytistä, rakastat Pressure On Julian -kappaleen dominoivia kitaroita. Kuten jo aiemmin totesin: brittiläinen ja taaksepäin katsova.

Omat suosikkiadjektiivini kuvailemaan levyä? Energinen, intensiivinen, elegantti, haikea, vanhanaikainen, moderni (!). Ja blur. Tarviiko enää tarkentaa, että Modern Life Is Rubbish on minulle se blurein levy?

Vaikka debyyttilevy Leisure olikin jo paikoin samalla tavalla popestettinen kuin seuraajansa, alkoi yhtye toteuttaa musiikkillista ydintään todella vasta näihin aikoihin. Ensinnäkin Modern Life Is Rubbish esitteli sen Blur-soundin, joka toistuu Parklifella, jalostuu The Great Escapella ja kulkee mukana häivähdyksenä vielä tämän Life-trilogian jälkeenkin. Se on se soundi, jonka yhtye tallensi Hong Kongissa uudelle Magic Whip -albumilleen, kun se halusi kuulostaa Blurilta. Se on jotain, mitä tapahtuu Dave Rowntreen rummuissa. Tietty kova rumpusoundi ja ne hakkaukset taikka iskut. Joku suoraviivaisuus rytmissä. Ja sitten vielä lisäksi jotain, mitä Graham Coxonin kitara tekee sen soundin ja rytmin kanssa. Etkö pysy tämän musiikktieteellisen analyysin kärryillä? Kuuntele Modern Life Is Rubbishin Chemical World, Parklifen London Loves, The Great Escapen Stereotypes ja The Magic Whipin Lonesome Street niin ehkä saat kiinni, mistä puhun.

Samalla tavalla albumi esittelee ne Damonin laulumaneerit, jotka pitkälti määrittävät Blurin brittipop-kautta.

Blur-soundin lisäksi Modern Life Is Rubbish esittelee yhteiskuntaa kommentoivan Damon Albarnin ja runollisen Damon Albarnin. Jos Leisure vielä olikin sanoituksiltaan sellaista söpöä popnonsenseä, on kakkoslevyssä jo kyse lyriikoista. Todella Bluria on myös se, että vähintään yhdellä levyn kappaleella ollaan aina todella haikeana. Modern Life Is Rubbishilla ja Magic Whipillä se haikeus liittyy koti-ikävään. Amerikkaan ja Hong Kongiin.

Koti-ikävälevyn lisäksi Modern Life Is Rubbish on maisemalevy. Lontoo-levy.

Let’s take a drive to Primrose Hill it’s windy there and theview is so nice. (For Tomorrow)

Air cushioned soles, I bought them on the Portobello Road on Saturday. (Blue jeans)

Mutta ennemmin kuin Pohjois- tai Länsi-Lontoosta, on kyse ”Lontoosta”, paikasta tai tilanteessa, jossa tunnet olevasi oma itsesi.

I don’t really want to change a thing, I wan to stay this way forever. Blu blue jeans, I wear them every day, there’s no particulary reason to change. (Blue jeans)

Muuten, muistatko, mitä Damon Albarnilla oli päällään, kun Blur vuoden 2012 aikoihin tuli takaisin? Farkut, maiharit eli air cushioned soles kera käärittyjen housunlahkeiden, joskus Fred Perry -pikee, joskus sininen Harrington-pusakka. Miksi? Koska takaisin tuli yhtye, joka halusi olla blur.

Vuonna 2012 Lontoo-maisema oli Westway.

Pop-tunteet
Damon Albarn totesi vuonna 1995 NME-lehden haastattelussa, että ”pop people have pop emotions and they are not to be trusted.” Ehkä tämän tekstin tarkoituksena on yksinkertaisesti kertoa, että olen pop people.

Ja että tämä kirjoitus on poptyypin kirjoitus ja blogi poptyypin blogi.

Kaiken edellä kirjoittamani voisi varmastikin kertoa myös toisin. Joku, joka haluaa olla musiikkijournalisti niin varmasti tekeekin. Muistuttaa siitä, että levy sai ilmestyessään NME-lehdeltä seitsemän pistettä kymmenestä, eikä listasijoituksillakaan juhlittu. Että todellisuudessa brittipop alkoi tapahtua vasta vuonna 1994. Tai ampuu alas popihmisten poptunteet kirjoittamalla, kuinka ”koko brittipop on jo pelkkä alaviite Mojo-lehden arkistossa. Väliäkö silläkään, että biisin “1900-luvun poika” ja “1900-luvun tyttö” olivat jo sen ilmestyessä vain tulevaisuudenuskon mahdollisuutta janonneen Albarnin idealistisia konstruktioita, Lontoo-fantasiamaailman fantasiahahmoja.” (Niko Peltonen For Tomorrow -kappaleesta, NRGM)

”Vain” fantasiamaailman fantasiahahmoja?! Ehkä ennemminkin ”äärimmäisen paljon”. Popmaailman pophahmoja.

Meitä, jotka jokaisella Lontoo-reissulla käymme Primrose Hillillä ihailemassa maisemaa ja tarkistamassa, että jonkun poptyypin asfalttiin kirjoittama ”and the view is so nice” -lyriikkapätkä on vielä paikoillaan.

***

*Toinen aarrekarttani on Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?

Manic Street Preachers – Futurology

Manic Street Preachers julkaisi parisen viikkoa sitten uuden Futurology-albuminsa. En ole poistanut levyä soittimelta sen hankkimisen jälkeen. Puolta sentään olen vaihdellut aika ajoin.

Futurologyn kohdalla toteutui sellainen minulle aika ominainen tapa hullaantua albumista: rakastuin levyyn niin sanotusti biisit ja pienet yksityiskohdat edellä.

Niin, jos jossain olen hyvä, niin uusien suosikkikappaleiden ja suosikkikohtien löytämisessä. Tunnen oman makuni äärimmäisen hyvin ja tunnistan välittömästi ne biisit, joita tulen rakastamaan lopun elämäni.

Futurologylla näitä tulevia klassikoita on kolme: Misguided Missile, Black Square ja The Next Jet To Leave Moscow. Jos kysytte kymmenen vuoden kuluttua, olen varma, että rakastan näitä kappaleita edelleen.

Black Squarea kuunnellessa tekee mieli huutaa ”minun Manics!” ja halata yhtyettä. Tai levyä. Näitä kuunnellessa melkein itkettää, niin hienoja ovat.

The Next Jet To Leave Moscow -kappale on levyn alkupuolen sykähdyttävin hetki. Se on myös se kappale, jota kuunnellessa on houkuttelevaa luoda Manicsistä romanttista kuvaa poliittisesti hereillä olevasta yhtyeestä.

Mutta toisaalta myös itseironisesta. Omalle kantaaottavuudelle, omille saavutuksille ja omalle tekopyhyydelle hymähtelevästä.

So you played in Cuba did you like it brother?
I bet you felt proud you silly little fucker.
And all the sixties dreamers called us English
said we started something that they could finish

So take your badges off
And do your show
Then catch the next jet to leave Moscow

Niin, Nicky Wire, you silly little fucker, soitit rokkia Kuubassa, oletko ylpeä?

Kappale on myös kaunis esimerkki siitä, kuinka asioiden viehätys piilee usein pienissä yksityiskohdissa. Ei ole yesterday, vaan yesteryear. Yesteryear.

Eilisvuosi.

Kun jossain vaiheessa väsyn Futurologyyn, alan vuorotella sitä yhtyeen edellisen levyn, viime syyskuussa ilmestyneen Rewind the Filmin kanssa. Uskon, että näin on tarkoitettukin. Levyt nimittäin muodostavat yhdessä viehättävän parin. Tai eivät ainoastaan paria, vaan vastaparin.

Siinä missä Rewind The Filmin maailma on musiikillisesti ajaton, akustinen, lämminhenkinen, inhimillinen, yksilöllinen, paikallinen ja walesiläinen, on Futurologyn maailma 70- ja 80-lukuinen, sähköinen, kova, paikoin aggressiivinen tai kylmä, militanttinen, yleinen ja eurooppalainen. Euroopan lävistämä. Europa geht durch mich. Mittakaava tarkastella ihmistä on eri.

Manic Street Preachersin jos jonkun kohdalla tällainen analysointi, merkitysten hakeminen on maukasta, ei toki välttämätöntä. Miksi kappale on tehty, mitä sillä halutaan sanoa? Sitten on taas yhtyeitä ja albumeita, joiden kohdalla tällaiseen on turha edes lähteä. Niin kuin vaikka Oasis ja Definitely Maybe. Kuten tiedetään, it’s just rock ’n’ rooooll. Ja hyvä niin.

Muita yksittäisiä hienouksia levyllä? Se hetki, kun huomaat pitäväsi myös Europa Geht Durch Mich -kappaleesta, vaikka epäilit sitä aluksi. Hmmm. Sex, Power, Love and Money, joka voisi olla debyyttilevyn Manicsiä kitaroineen. Tiukka basso (esimerkiksi Missguided Missile), hienoja yksittäisiä kitarahetkiä ja -ratkaisuja, äänimaailma yleensä. Kylmiä väreitä aiheuttavat kertosäkeet ja melodiakulut.

Ja Let’s Go to War, tuo levyn poikkeusrytminen kappale, outolintu. Tämän albumin Miss Europa Disco Dancer. Toki ilman Nickyn legendaarista ”lauluosuutta”.

Kasabian – 48:13

Oletko tutustunut Kasabianin uusimpaan? Suosittelen. Tässä listattuna muutama yksittäinen juttu, joka minulle on tullut levyä kuunnellessa mieleen.

1. Levy on minusta yhtyeen huonoin. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, taso on kova. Kymmenen vuotta, viisi komeaa studioalbumia, joista jokainen ensimmäistä lukuunottamatta on noussut Britannian listaykköseksi (debyytin listasijoitus 4).

2. Kasabian on tuonut jokaisella levyllään tekemiseensä jotain uutta. Debyyttillä se ikään kuin määritteli ytimensä: oasismainen rokkiasenne ja lädiys kohtaa tanssimusiikin. Muilla levyillä se on sitten soveltanut tätä ydinajatusta, versioinut itseään. Kakkoslevyllä mukaan tulivat ainakin luksusjouset ja Beatles-kappaleet (Me Plus One). Empirella yhtye löysi myös uudenlaisen työnjaon Tom Meighanin ja Sergio Pizzornon laulamiselle: Tom tykittää omalla ominaislaatuisella tavallaan säkeistöt, Serge laulelee melodiset kohdat. Kikka, joka on mielestäni nyt jo leimallista Kasabiania.

Kolmannelle levylle ilmestyi mystinen kitaranäppäily ja päätöskappaleen gospel, jossain vaiheessa tuli torviakin. Neljäs levy Velociraptor! oli ehkä erilaisin, vähiten elektroninen ja eniten bändisoittomaisin. Popein.

Ja tämä uusin on sitten varmasti se elektronisin. Mutta vaikka levystä kuulee, että  Sergen suosikkipuuhaa todella on studiossa näpertely, kuulostaa yhtye silti rokkibändiltä. Uutta levyllä on myös Glass-kappaleen räpäytys.

3. Levyn huippuhetki on minusta ehkä edelleen Eez-eh. Kunnon geezerdiscoa, en voi olla tykkäämättä. Kolmoslevyn Fire potenssiin sata. Mutta tiedän myös tyypin, jonka mielestä Eez-eh ei yllä levyn biiseistä edes top vitoseen. Ja ymmärrän tämänkin, onhan biisi kuitenkin aika helppo.

4. Levyn muita hienoja hetkiä? No juuri se Glass, biisin eteerisyys ja Suli Breaksin puheosio. Glassia edeltävä Treat ja sitä seuraava Explodes. Hieno putki hallittua elektroeleganssia keskellä levyä. Tykkään myös sähäkästä Doomsdaysta, joka soi minun korvaani jotenkin tosi ilmiselvänä Kasbianina. Kappale lienee levyn rokahtavin.

5. Kasabian taitaa vikat biisit. Ensin tampataan ja tahkotaan, sitten rauhoitutaan. Tämä tuntuu olevan yhtyeen filosofia. Niin myös tällä levyllä. S.p.s on todella hieno päätöskappale.

Hurula – Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för

Tykkäätkö Håkan Hellströmistä? Broder Danielista? Tiedätkö Masshysterin? Jos mietit, että ”totta hitossa”, saatat innostua myös Hurulasta. Tai ehkä olet jo innostunut!

Hurula on yhtä kuin Robert Hurula, luulajalaislähtöinen ja sittemmin tukholmalaistunut ruotsalaismuusikko, joka ennen keväällä ilmestynyttä Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -soolodebyyttiään vaikutti Masshysteri-yhtyeessä. Mutta sitä tarinaa osaa joku muu kertoa enempi.

Niin, en todellakaan ole mikään ruotsinkielisen popin suuri asiantuntija. Markus Krunegårdini olen toki opiskellut (niin pitkänä ja laajana kuin mahdollista, kiitos nuoruuden Laakso-hysterian), kuin myös Håkan Hellströmin alkeet. Broder Daniel oli pieni osa nuoruuttani.

Mutta ystävä osui veikkauksellaan oikeaan – tykkään. Eli mainio on. Vähän sellainen huolimattomampi, viimeistelemättömämpi ja sähäkämpi versio Håkanista. Esimerkiksi lyriikoissa on aistittavissa samaa aitoutta, nostalgiaa ja muuta muistelomaisuutta.

Ja ruotsi on siitä kiva poppikieli, että sitä tulee kuunneltua jotenkin herkemmällä lyriikkakorvalla kuin englantia.

Jag var tjugotvå-ååå-ååå när jag lämnade Luuuleåååå.

Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för on lyhyt, ytimekäs sekä kivasti voimaa ja elämänmakua sisältävä levyrykäisy, vaikkapa kesälevyksi. Ja hienosti  nímetty.

Kuuntele itte ja kerro mullekin lisää! Näiden alle aseteltujen lisäksi suosittelen isosti kappaleita Stockholm brinner ja Sveriges Ungdom.

Koko levy Spotifyssa.

Arctic Monkeys ja AM – mitä on jäänyt käteen?

Lauri, tämä seuraava tunnustus on omistettu sulle:

Rakastan Arctic Monkeysin AM-albumin No.1 Party Anthem -kappaletta!

Hirvittävän paljoa muuta yhtyeen pian viikon vanhasta ”mestarieteoksesta” ei ole minun käsiini tältä erää jäänyt. Suurin syy tähän on varmaankin yksinkertaisesti se, ettei levy suurissa määrin yksinkertaisesti ole minun musiikilliseen makuuni. Arctic Monkeys ei tällä hetkellä näytä tai kuulosta enää niin paljoa minun yhtyeeltä kuin se joskus ennen teki. Jokin yhteisen kokemuksen jakamiseen tarvittava ajatusyhteys on minun ja yhtyeen väliltä selkeästi katkennut. AM herättää assosiaatioita, jotka eivät kosketa. Maalaa taustalauluillaan ja kitaroillaan maisemaa, jonne en kuulu, tai jota en osaa kuvitella. Se on väärällä tavalla rock ja salaperäinen. Jotenkin yrittää liikaa.

Kyllä, olen juuri se tyyppi, joka ennen levyn ilmestymistä oli huolissaan yhtyeen ”amerikkalaistumista”.

Sanokaa marisijaksi, mutta kaipaan Arctic Monkeysia ennen sen L.A.-visioita. Ennen sen tämänhetkistä imagoa. Muistelen tennareita, otsalle valuvia hiuksia, verkkareita, pikeitä, poppia, sheffieldiä, klassista bändisoittoa. Tai vaikka turvallista suckitandseetä. En siksi, etten kestäisi lempiyhtyeideni muuttumista ja kasvamista, vaan siksi, että yhtye oli silloin minun korviini paremman kuuloinen. Paremman näköinen. Kiinnostavampi. Minunlaisempi. Niin oli hyvä. Itse asiassa juuri tästä syystä levyn ainoa minut totaalisesti hullannut hetki on juuri No.1 Party Anthem: kappale kuulostaa sen Alexin (ja Arctic Monkeysin) -kirjoittamalta, jonka minä haluaisin tuntea. Kappalehan on kuin suoraan Submarine-elokuvan soundtrackiltä unohtunut pophelmi!

Okei. On levyllä toki muutama muukin viehättävä hetki. Toisen puoliskon aloittava Mad Sounds muodostaa upean parivaljakon yhdessä A-puolen päättävän No.1 Party Anthem -kauneuden kanssa. Fireside on juuri sillä minua viehättävällä tavalla kiehtova ja salaperäinen, ja pidän levyn draamankaaresta: Do I wanna know are you mine? I wanna be yours. Levyn päätösraita, niin, se on kiva (lyriikoiden ajoittaisesta hölmöydestä huolimatta). Myös Knee Socks kiehtoo – ainakin siihen asti, kunnes kuulen ne taustalaulut. Pidänkin levyn fiiliksestä aina niinä hetkinä, kun touhu ei vaikuta siltä, että tarkoituksena on jonkin ”uuden jännittävän soundin” luominen.

Ymmärrän kyllä sen, että levyä pidetään nerokkaana ja Turneria normimuusikon sijaan artistina – levyssä selkeästi on näkemystä. Ja ymmärrän, ettei tässä enää mitään parikymppisiä olla. Ettei kukaan ole. Myös rokkarit vanhenevat. Mutta.

Uskallan myös väittää, että levyltä löytyy ainakin pari ihan oikeasti melko keskinkertaista rokkikappaletta (esim. One For The Road, I Want It All, Snap Out Of This).

Voihan olla, että joskus vielä tajuan loputkin levystä.