Soittolista: tammikuu 2020

Vuosi 2020 on alkanut musiikillisesti hyvästi. Tammikuussa uuden albumin julkaisivat The Big Moon, Courteeners ja Blossoms. Lisäksi Supergrassilta ilmestyi sielussa soiva kokoelmalevy. Kokonaisten albumien lisäksi tammikuussa on ilmestynyt myös muutama aivan yli-ihana sinkkubiisi.

Alkuvuonna aivan erityisen vaikutuksen minuun ovat tehneet nämä seuraavat kappaleet. Lopussa kuukauden soittolista.

Courteeners – Hanging Off Your Cloud

Manchesteriläisyhtyeen kuudennella albumilla upean balladin virkaa hoitaa Hanging Off Your Cloud -kappale. Kappale on kaunis, se värisyttää niin melodisesti kuin tekstillisestikin. Melankolisuuteen upeasti sopivat koskettimeniskut soivat kuin sadepisarat – tai jopa kyyneleet.

Kuten hienon pop-balladin kuuluukin, myös tämä kappale kasvaa kerroksittain ja kierroksittain. Ensimmäisellä kerralla hittikertosäe vedetään maltillisesti, toisella kerralla se on sovitettu isoksi jousilla.

Ja ne jouset! Ne on mahtavat!

Biisissä on sellainen suloinen pieni kaaosmaisuus ja sekasorto. Vaikka jouset tuovatkin eleganssia, on biisille tallentunut ihana rosoisuus, johon Liam Frayn vilpitön laulu sopii upeasti.

Minulle tämä kappale on Courteenersin tuotannon parhaimpia.

The 1975 – Me & You Togehter Song

Mattyn ja kumppaneiden ysäripoppi on huikea! R.E.M kohtaa The Stone Rosesin kohtaa Jamesin kohtaa minkä tahansa 90-luvun bändin.

Yhtyeen musiikillinen heittäytymis- ja muuntautumiskyky ovat ihailtavia.

Ash – Darkest Hour of The Night

Koska Ash on yhtye, joka ei vanhene, on se tietenkin yhtye, joka tekee oman hittibiisinsä aina uudestaan ja uudestaa. Vuosikymmenestä toiseen. Darkest Hour of The Night on oikein hyvä esimerkki musiikista, jota voin kuunnella miten paljon vain kyllästymättä tai täyttymättä. Ash on minun juttu, sanoisin.

Pusuja hienosta torvisovituksesta.

Viime aikoina x 3

Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.

Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.

Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday

Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.

Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.

Kaksi: Q Awards

Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.

Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!

Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:

Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.

Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music

Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement

Ian McCulloch – Icon -palkinto

The Streets – Innovation in Sound -palkinto

Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.

Kolme: Tim Burgess The Great Outdoor Bitches

Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui.  Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.

Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!

The Courteeners – No One Will Ever Replace Us

Hah, juuri kun olen kirjoittanut The Courteenersin uudesta kappaleesta että ”kuulen sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia”, näen siihen tehdyn videon ja tulen tänne pyörtämään puheeni.

Tykkään.

En nyt oikein keksi muuta selitystä tälle takinkäännölle kuin tuon Liam Frayn pikeen, sillä sitä minulla totta vie on ollut ikävä! Luulen, että olen nähnyt suuren tyylimuutoksen läpi käyneen (brittipopparista hipsteriytyneksi) Frayn pikeessä viimeksi yhtyeen toisen levyn aikoihin, vuoden 2010 tienoilla. Ja se on tietenkin sääli, etenkin kun paidan mukana katosi myös miehen Manchester-tukka. Ja joku kahden ensimmäisen albumin brittipopillinen hurmaavuus.

Ja jos joku nyt ajattelee, että ”Miia, tuo on oikeasti ihan paska biisi”, ei se mitään. Olkoon tämä sitten taas vain yksi todiste siitä, että rakastun vaikka jätesäkkiin, jos se on pukeutunut pikeeseen.

The Courteeners vuonna 2016: The 17th ja No One Will Ever Replace Us

Tiedätte varmasti, että manchesteriläinen The Courteeners on minulle yksi niistä 2000-luvun yhtyeistä, jotka nostan tärkeimmiksi 90-luvun brittipoppiyhtyeiden rinnalle. Todellinen rakkausyhtye siis.

Yhtyeen edellinen albumi ilmestyi vuonna 2014, seuraava (Mapping The Rendezvous) tänä syksynä, lokakuussa. Loppuvuodesta tuli hetkessä vähän kivempi.

The Courteeners on siitä mainio tapaus, että se on alusta asti toteuttanut jotain courteenersmaista, mutta on silti muokkautunut raa’asta kitara-indiestä brittipopestetiikan kautta isoa, stadionhenkistä ja erilaisia sovituksellisia sävyjä saavaa rockia soittavaksi yhtyeeksi.

Myös nämä kaksi tulevan albumin raitaa osoittavat sen, että yhtye on löytänyt oman ytimensä, jota se toteuttaa aina vähän erilaisin musiikillisin elementein (kitaramusiikin sävyjen sisällä toki).

Pidän tosi paljon jo tovi sitten julkistetusta The 17th -kappaleesta, joka vain on ihan sata prosenttista Liam Frayta. Lyriikoissa tarinallisuutta, haikeutta, mennyttä elämää tarkastelevaa, vähän vaikeaa rakkautta, ihania (manchesteriläisiä) yksityiskohtia ja (manchesteriläistä) yöelämää. Tuo diskohtava jumputus, musiikillinen tummasävyisyys ja joku ihana sähköisyys ovat vähän uudempia tavaramerkkejä: vilahtelvasti tuttuja jo yhtyeen toiselta levyltä (oi oi, ihana You Overdid It Doll), mutta aivan erityisesti kahdelta viimeiseltä.

Myös No One Will Ever Replace Us -biisistä, vaikka kuulenkin sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia. Mutta edelleen: tarina, me, vähän stressaava rakkaus.

When she’s asking me to dance

Lokakuu meni, enkä oikein halua muistella, mihin. Jonkinlaisen mullistavan odottamiseen ehkä. Että tulispa joku ja pyytäis minut tanssiin, joka muuttais kaiken. Ei se mikään salaisuus ole, että taitoni alakuloistua ovat huippuluokkaa.

Mutta yhtä totta kuin se, että olen surun vietävissä, on se että olen ihan todella uusien alkujen kuningatar. Aina, ihan aina alakulon jälkeen tulee se hetki, kun saan vanhassa rypemisen muutettua joksikin uudeksi.

Usein se tapahtuu kuun ensimmäisenä päivänä, yleensä jonkun Liamin avustuksella.

The Courteenersin viimeisin levy on jäänyt vähän etäiseksi. Veikkaan syyksi yhtyeen stadioitumista, jonka tulkitsin levyn ilmestyessä musiikilliseksi tylsyydeksi ja tavanomaisuudeksi. Mutta äh, tätä uuden videon spektaakkelia kuunnellessa ja katsellessa tajuan taas, että kyllähän tuolla jylhyyden ja mahtipontisuuden alla on se yhtyeen ydin, manchesteriläisyys, joka taittaa tylsyyden ja tavanomaisuuden särmäksi. Juuri se syy, miksi yhtyettä kuunnellessa kuuntelen The Courteenersia ja Manchester-romantiikkaa, en mitä tahansa rokkia. Ja voisiko kappaleessa olla enää courteenermaisemmat lyriikat? Eipä juuri. On ilta klubilla, on yöllinen Manchester, on tyttö ja lopulta Manchesterin ja Lontoon välillä haikeana leijuva rakkaus.

She moved to London yesterday Told me I had missed my chance Didn’t seem to seem that way When she’s asking me to dance

She doesn’t live that far away Medium-distance romance

Lisäksi. Yhtyeen uusi video on miulle aina tapaus, ainakin niin kauan kuin sen pääosassa on Liam Fray. Ihana mies. En varsinaisesti pelkää vanhenemista tai ole ahdistunut siitä, että olen jo kolmikymppinen. Mutta sitä pelkään, että joskus, vaikkapa aikuisuuden myötä menetän taitoni ja kykyni rakastua poppareihin ja rokkareihin.

Sillä niin kauan kuin musiikkivideota katsellessa tunnen hullaantumista ja näen sydämiä, tiedän, että minulla on jotain.

Ainakin Helsingin ja Manchesterin välillä haikeana leijuva rakkaus.

 

Lauantai Manchesterissä

Lauantai-iltana pukeuduin Gazelleihin ja Ian Brown -takkiin (Camokuosinen Adidas tuulitakki – voiko enää ianbrownimpaa asiaa olla?) ja pyöräilin Manchesteriin.

(Ja otin hissikuvan.)

No, siis pyöräilin Iso Roballe, missä tutut dj:t soittivat silkkaa ja pelkkää Manchesteriä.

Siitäkin huolimatta, että sain kuulla illan aikana noin neljä Oasista, vähintään kolme The Stone Rosesia, tasan kolme The Charlatansia, kaksi Dovesia, yhden Space Monkeysin, Happy Mondaysia, yhden Ian Brownin (saatoin fiilistellä F.E.A.Ria hetken huppu päässä – enkä voi sanoa edes hassutelleeni) ja tuhat muuta Manchester-klassikkoa, oli oma suosikkini tällä kertaa tämä:

On se vain niin uskomatonta, miten täydellisesti tämä The Courteenersin debyyttialbumin (2007) pikkuhitti sopii lauantaiseen pubiympäristöön. Herää henkiin. Säväyttää enemmän kuin ennen ja kuulostaa oikeanlaisemmalta kuin ikinä kotiympäristössä. Kappale yksinkertaisesti kuuluu lauantaiseen pubiin. Lagerinkatkuista ja hyväntuulista pubi-indietä parhaimmillaan. Eikä siitä varsinaisesti haittaa ole, että laulaja on Liam, laulajan tukka poppi ja aksentti Manchester.

Jos Dovesia on aina pakko ilmarummuttaa, niin tätä on aina ihan pakko ilmataputtaa (02:52).