HEY LYLA!Vuoden 2018 lempilevyjä
Posted on 1.1.2019
Kolme tärkeintä ja minulle parasta:
DMA’s – For Now
Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.
Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.
Lily Allen – No Shame
Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.
No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.
No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.
The Vaccines – Combat Sports
The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!
The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.
Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.
Muita olennaisia:
Bill Ryder-Jones – Yawn
Manic Street Preachers – Resistance Is Futile
Suede – The Blue Hour
Ash – Islands
Miles Kane – Coup de Grace
Spiritualized – And Nothing Hurt
Peace – Kindness is The New Rock and Roll
Gorillaz – The Now Now
The Kooks – Let’s Go Sunshine
Slaves – Acts of Fear and Love
The Coral – Move Throught the Dawn
The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land
Gaz Coombes – World’s Strongest Man
Goat Girl – Goat Girl
Johnny Marr – Call the Comet
Dubstar – One
Soittolista: vuoden 2018 top 12
Posted on 28.12.2018
Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.
DMA’s – Emily Whyte
Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.
Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.
Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.
Oasis meets Savage Garden.
Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.
Ride – Pulsar
Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.
Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang
Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.
Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven
Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.
The 1975 – Give Yourself A Try
Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.
Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.
Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.
The Vaccines – Rolling Stones
2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.
Uusi rakkausbiisi.
Peace – From Under Liquid Glass
Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.
Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.
Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.
Ash – Confessions in The Pool
Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.
Mull Historical Society – Wakelines
Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:
Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.
Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.
Markus Krunegård – Så också in Finspång
Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!
The Charlatans – Totally Eclipsing
Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.
Spiritualized – I’m Your Man
Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!
Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.
Tulossa: Lily Allen – My Thoughts Exactly
Posted on 19.9.2018
Lily Allenin omaelämänkerta. Saattaa olla, että tämän teoksen jälkeen mikään ei enää järkytä. Kirja ilmestyy tällä viikolla, ja ai että, miten odotan sen lukemista. Vaikka roskalehdistö nyt onkin jo ehtinyt sensaatiohakuisesti kirjaa lainailla ja ennakkoon paljastella. Halpamaista.
Sensaatioiden ja paljastusten sijaan minua kiinnostaa hyvän ystävän taakat, huolet, murheet ja onni. Itsensä etsiminen, taistelu omien monien puolien ja elämää hankaloittavien tarpeiden kanssa. Ilot, joista tuli suruja. Odotan ihmisyyttä ja inhimillisyyttä, samastumista sekä sitä, että ymmärrän asioita, joita en koskaan uskonut pystyväni ymmärtämään. Lilystä, itsestäni, ihmisistä ja elämästä ylipäänsä.
Odotan sitä, että en tuomitse, vaan tunnen myötätuntoa.
Koska yli kymmenen vuoden ystävyyden perusteella tiedän, että tämä kirja on Lilystä, mutta aika paljon myös minusta.
So, this is me. Lily Allen.I am a woman.I am a mother.I was a wife.I drink.I have taken drugs.I have loved and been let down.I am a success and a failure.I am a songwriter.I am a singer.I am all these things and more.When women share their stories, loudly and clearly and honestly, things begin to change – for the better.This is my story.
I’m strong. I can be tough. I’ve been broken. I’m opinionated. I’m a people-pleaser. I’m spoilt. I’m needy. I contradict myself. I try to do good. I want to do good. I’m impassioned. I’m observant. Most importantly, I tell the truth. And this is my story.
Levy: Jamie T – B Sides (06-17)
Posted on 9.9.2018
Huikeaa, lontoolaisartisti Jamie T on taas kovin ajankohtainen. Ensinnäkin muusikko vaikuttaa olennaisena biisinkirjoittajana Miles Kanen juuri ilmestyneellä uudella albumilla, toiseksi hän julkaisi ihan hetki sitten kokoelmalevyllisen teitokoneelta löytyneitä lapsuudenkotidemoja, netissä aiemmin ripotellen ilmestyneitä harvinaisuuksia sekä uudempia singelejen b-puolia.
B Sides (06-17) löytyy esimerkiksi Spotifysta.
Ja täytyy kyllä sanoa, että tämä on yksi syksyn raikkammista kuunteluelämyksistä! Kokoelmaa hallitsee paluu viimeisteltyä tuotantoa edeltäneeseen aikaan ja raakilemaisiin kotidemoihin. Ja erityisesti juuri nuo hetket alleviivaavat hurjan hyvin Jamie T:n neroutta ja lahjakkuutta biisinkirjoittajana ja tulkitsijana.
Jamie T on esimerkiksi Lily Allenin ja Arctic Monkeysin ohella niitä indie-artisteja, jotka ovat luoneet uransa musiikkimailman ja musiikillisten tottumusten myllerryksessä. Kaikkien uran alkua leimaa itsetekeminen ja fanilähtöinen internet-suosio. Yksittäisten biisien jakaminen netissä. Jamie T:n kokoelmalevystä onkin saatu kiva kollaasi muusikon urasta – esimerkiksi viimeisimmän albumin aikainen Thomas Dunn sujahtaa uran alkuaikojen kotidemojen (esim. Fox News ja Oh My Girl), sekaan loppujen lopuksi mukisematta. Jotenkin siis ihanaa huomata, että Jamie T on ainakin jollain tavalla pitänyt kiinni siitä pienuudesta sekä tekemisen ja biisinkirjoittamisen tavasta, mistä kaikki hänen osaltaan alkoi.
Levy: Lily Allen – No Shame
Posted on 11.6.2018
Lily Allen tekee neljännellä albumillaan onnistuneen paluun. Allenin edellinen albumi, vuoden 2014 Sheezus oli kaikessa suhteessa todella överi. Sekä sen musiikillinen tuotanto, että visuaalinen ilme olivat niin ylitehtyjä, että lopputuloksesta tuli karikatyyrimäinen. Albumin lähtökohtana oli Allenin rooli ja paikka aikamme naistartistien sekä heihin kohdistuvien vaatimusten keskellä. Levy kikkaili aikamme musiikillisilla ja ulkomusiikillisilla kliseillä, mikä toimi neljä vuotta sitten.
Se oli yksi vaihe Allenin musiikillisella uralla.
Ja nyt on seuraava vaihe.
Sheezus-levyllä Allen pukeutui pop-artistiksi ja diivaksi, habitus oli muovinen. Albumi oli tungettu täyteen tavaraa. Uudella No Shame -albumilla kaikki on paljaampaa. Levy on maanläheinen, sen tuotanto on kevyttä ja ilmavaa, mikä on aivan huikea yhdistelmä Allenin lasinkirkkaan laulun kanssa. Useita kappaleita hallitsevan basson ja Allenin heleän laulun väliin on jätetty ilmaa. Kaiken kaikkiaan levyn tunnelma on lyyrinen ja utuinen, kansikuvaa myöten.
Allen ei ole oikeastaan koskaan kokenut tarvetta ahdata itseään mihinkään musiikilliseen lokeroon. Vaikka tälläkin albumilla Allenin heleääkin heleämpi ääni, tietty musiikillinen syke, kappaleiden simppeli melodisuus ja tuotannon minimalistisuus toimivat albumin biisien yhdistävänä tekijänä, ei kokonaisuutta yhdistä niinkään tietty musiikillinen genre.
Levyn kantava voima on upean Lost My Mind -biisin kaltainen kaunis laulelupop. Your Choice on rytmikäs lallattelu, Waste ja sen pop voisi olla Allenin debyytillä Smilen ja LDNin seurana. Giggsin kanssa yhteistyönä syntynyt Trigger Bang taas on elegantti brittiräppi ja moderni brittipoppi – ja levyn helmiä! Family Man on Christina Aguileran Beautifulista muistuttava balladi, Three puolestaan äidin sydämestä laulettu ja kyyneleet silmiin saava tunteilu.
Omia suosikkejani on lisäksi Higher ja My One.
Musiikillisesta monimuotoisuudesta huolimatta levy ei ole mitenkään hajanainen. Levyä yhdistävänä punaisena lankana kulkee levylle tallentunut aikuisuus ja omakohtaisuus sekä tapa, jolla albimi on tehty. Allen kertoo, kuinka kirjoitti levyn pääosin studiossaan, vapaana levy-yhtiön aikatauluista ja paineista. Aiemmalta levyltä tutut kalliit laulunkirjoitusmatkat vaihtuivat henkilökohtaiseen, studion hämärässä tapahtuvaan tutkiskeluun, minkä seurauksena syntyi levy, jolla Allen ei yritä olla mitään.
It is what I am. It’s me.
Levy on syntynyt eristyneisyydessä, pelokkuudessa ja surussa. Avioero, Allenin kotiin hyökännyt stalkkeri, ykinhuoltajuus. Lily Allen on ollut aina hyvä reflektoimaan elämäänsä, kasvaamaan musiikkinsa ja levyjensä kanssa ja kautta ihmisenä. Ja tällä levyllä se kuuluu aivan erityisesti. Levy on ollut Allenille ystävä, se kenelle hän on puhunut ja purkanut vastoinkäymisensä. No Shame on modernin laulunkirjoittajan levy.
This album is my best friend. It’s who I’ve done my talking to.
No Shame on hieno levy, koska siitä kuulee, että tällä kertaa Allen ei ole kasvanut vain ihmisenä, vaan myös artistina.
Kolme ihanaa juuri nyt
Posted on 27.1.2018
Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!
Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.
When I was young I was blameless
Playin’ with rude boys and trainers
I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger
Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.
Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans
Don’t wanna put myself in your hands
Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.
Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.
Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.
Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.
Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2
Manic Street Preacers -promokuva: Alex Lake
Lily Allen – Trigger Bang (feat. Giggs)
Posted on 12.12.2017
Ehkä muistat, että olen julistanut Lily Allenin suureksi tyttöidolikseni. Lilyn edellisestä levystä on jo kolme vuotta, joten voit uskoa, että on ollut ikävä! Onneksi hän tuli tänään takaisin.
Lily Allenin ura on ollut jänskä. Vaikka levyjä on ilmestynyt 11 vuoden uran aikana vasta kolme, tuntuu, että hän on ehtinyt tehdä – ja sanoa – vaikka ja mitä. Allenin tuotannon musiikillinen kirjo ulottuukin kattamaan liki kaiken mahdollisen pop-musiikin. Mistään hömelöstä sekasotkusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan kaikkea naisen tekemistä yhdistää tietty lilymäisyys. Harkitut ratkaisut, heleä lauluääni, viehättävä aksentti, nasevuus ja rohkeus. Allenin vau-efekti syntyy koukuttavista kappaleista, näppäristä sovituksista ja nokkelista sanoituksista. Pienestä pilkkeestä silmäkulmasta tai muusta heittäytymisestä.
Höpönlöpö-popin sijaan lopputulos päätyy kuulostamaan aina astetta särmikkäämmältä ja katu-uskottavammalta. Ajatellulta.
Tähän Trigger Bang -kappaleelle Allen on kutsunut vieraaksi räppäri Giggsin. Täydellinen ja super cool pari, huudahdan sen melko minimaalisen räppitietämykseni pohjalta, mikä minulla on.
Ja jälleen lopputulos on aivan helmi.
Le vintage: Ruisrock-muistoja vuoden takaa
Posted on 6.7.2015
Viime viikonloppuna vietetty Ruisrock ei onnistunut houkuttelemaan minua paikalle, mutta vuosi sitten festaritarjonta helli myös brittipopparin sielua. Koska Ruisrock 2014 -teemasta kirjoitettujen blogitekstien joukossa on pari kirjoittajan omaa suosikkiblogipostausta ehkä melkein ikinä, saavat tekstit tehdä nyt encoren.
Parhaat ystäväni -juttusarjassa esittelin kolme elämääni suuresti vaikuttanutta levyä vuoden takaisten festareiden artisteilta:
Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You
Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar
Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up
Festariden jälkeen kirjoitin siitä, kuinka Lily Allen sai minut inspiroitumaan sekä siitä, kuinka Suede ei koskaan mennyt pois.
It seems, it seems that I can’t shake those memories
Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock
Parivaljakko: The Only One I Know
Posted on 8.3.2015
Olen miettinyt viime aikoina Mark Ronsonia, kuten varmasti moni muukin. Minua ei kuitenkaan ole kiinnostanut tuottaja-muusikon viime aikojen saavutukset, vaan vuonna 2007 ilmestynyt Version-albumi. Pidän levystä edelleen paljon. Ehkä juuri siksi, että kyseessä ei ole vain cover-levy, vaan nimensä mukaisesti versio-levy. Coverit ovat kääntyneet liki toisiksi kappaleiksi ja alkuperäisartistien itsensä esittämät ei-coverit (esim. Kasabian L.S.F) uusiksi versioiksi.
Sisäänheittosinglen tavoin hurmanneen Amy Winehousen Valerien (alunperin The Zutons-yhtyeen kappale) ja Lily Allenin Kaiser Chiefs -versioinnin lisäksi suosikkini on tietty tämä muunnos The Charlatans -klassikosta. Robbie Williams goes The Charlatans goes funk-motown.
Muuten. Pian levyn äänittämisen jälkeen Robbie Williams läksi vieroitukseen, eikä päässyt esittämään kappaletta Glastonbury-festareille Ronsonin yhtyeen mukana. Niinpä lopulta The Charlatansin laulaja Tim Burgess esitti kappaleen.
Tai siis coveroi coverin, joka coveroi hänen kappalettaan. Veikeä kuvio.
It seems, it seems that I can’t shake those memories
Posted on 13.7.2014
Ruisrock veti hiljaiseksi.
Vai mistä lie johtuu, ettei blogiin ole riittänyt sanottavaa.
No, puhekyvystä en tiedä, eiköhän se palaa pätkittäin. Mutta sen kyllä tiedän, että pieni palanen kuuloaistia jäi Ruissaloon, Lily Allenin keikalle – ai sentään, mitkä soundit!
Siinä vaiheessa, kun alkoi tuntua siltä, että rintakehä rusahtaa ulos ihan just, oli pakko tunkea Nessua korviin. Jep – rokkifestareilla liki eturiveillä eikä korvatulppia. Amateurs! Amateurs! huudahtaisi eräskin Ian Brown .
Mutta siinä on Lily, aivan ihanana. Ja kyllä, keikka oli todella vaikuttava – ei vain mahtisoundinen.
Kappalevalintoina kuultiin suunnilleen kaikki hitit ja sinkkubiisit, mutta myös ylläreitä. Biisejä, joita en ole itse pitänyt erityisinä, ainakaan ennen keikkaa. Moni kappale kuulosti lopulta livenä bändin kanssa reilusti kiinnostavammalta kuin levyllä. Niin kuin vaikka tämä viimeisin videokappale, URL Badman.
Muutenkin tällä keikalla oli vain positiivista se, että tekemisestä oli tehty levyjen lopputuloksesta poikkeavan kuuloista. Vanhempien levyjen hitit integroitiin viimeisimmän levyn tunnelmaan, kun debyytin skapoppi ja kakkoslevyn kantripoppi vaihdettiin välillä lennosta syntikkapoppiin tai ronskiin dubsteppiin.
Ja vaikka ei tullut Chinesea, tuli Littlest Thing ja sen mukana tulevat höppänät liikutuksen tunteet.
Lily Allenissa pidän kyllä erityisen paljon siitä, että vaikka kyseessä on popartisti, ei häntä katsellessa tarvitse seurata mtään hömelöä popshow’ta, vaan tuntuu kuin katsoisi keikkaa. Tanssirutiinien sijaan laulajatar keskittyy bändin seurassa laulamiseen ja mutkattomaan lavalla olemiseen. Jopa ne areenalla pariin otteeseen pistäytyneet tanssijat ovat jotenkin todella epäpopdiivamainen lisä. Ennemminkin sellainen sopivan hupaisa ja modernille tanssityttökulttuurille naurahteleva.
Lily Allenista inspiroituminen oli minulle jälleen sellainen aika kokonaisvaltainen kokemus. Haluaisin vain olla yhtä ihana! Taitava, sopivan kaheli, mutta silti jotenkin täysin uskottava. Rohkea, suorapuheinen ja muista sopivasti piittaamaton. Pieni ja sievä. Näyttää hyvältä punaisessa pvc-hameessa. Sanokaa nyt, hyvät ihmiset, että teidän muidenkin keikkakokemukset ovat tätä tasoa!
Ja tämä viimeisen kuvan popjumalatar ei muuten ole Lily Allen, hän on meikä!
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 