Vuoden 2018 lempilevyjä

Kolme tärkeintä ja minulle parasta:

DMA’s – For Now

Australialaisyhtyeen kakkoslevy on minulle tämän vuoden ykkösjuttu. Täytyy tunnustaa, että ihan heti ilmestymisensä jälkeen levy ei hurmannut niin totaalisesti kuin yhtyeen debyytti, mutta nyt tähän levyyn on syntynyt sellainen tunneside, että sitä tuskin rikkoo mikään. Koskaan.

Levyn avautuminen vei hetken ehkä siitä syystä, että yhtye vie tekemistään albumilla entistä enemmän herkän ja rauhaisan popin suuntaan. Jollekin, kenelle yhtye on myyty Oasis-mielisenä, tämä saattaa olla vähän vieraannuttavaa. Mutta. Lopputuloksena on ihan omanlainen kädenjälki. Jotain paljon suurempaa kuin vain Oasista myötäilevä brittipop. Ihan oma, uusi tulkinta brittipopista. Kappaleiden taso on uskomaton läpi levyn, tunnelma kirkas ja heleä, hyvällä tavalla melankolinen. Kauniiseen, lempeään ja herkkään yhdistyy joku ihan omanlainen särmä ja coolius, lopputuloksena uniikki kokonaisuus.

Lily Allen – No Shame

Lily Allenin neljäs levy on ihan varppina artistin uran paras. Debyytillä on tietysti huikea merkitys, mutta No Shame on kiistatta musiikillisesti huikein.

No Shame on kaikenkaikkiaan yksi vuoden onnistuneimmista levyistä. Tästä levystä huokuu se, miten sillä on tavoitettuse, mitä sillä on haluttu tavoittaa.

No Shame on Allenin uran käännekohtalevy. Se nostaa Allenin laulunkirjoittajana ja musiikillisena visionäärinä seuraavalle tasolle. Se tuo paremmin kuin mikään esiin Allenin lahjakkuuden ja ammattitaidon. Levy on itsereflektointilevyjen, aikuistumislevyjen ja muutoslevyjen aatelia. Se on paljas, rehellinen aitoa ja äärimmäisen laadukkaasti, sävykkäästi ja ammattitaitoisesti toteutettu.

The Vaccines – Combat Sports

The Vaccinesin Combat Sportista tuli minulle yksi vuoden kuunnelluimmista levyistä. Albumi onnistuu hellimään tällaista brittirockista, -indiestä ja -popista hurmaantuvaa sielua. Helmi levy!

The Vaccines saattaa olla tällä hetkellä aliarvostetuimpia yhtyeitä. Toisin kuin monet luulevat, yhtyeen aika ei ole ohi. Se ei ole muutaman hurmoskappaleen tehnyt 2010-luvun indietähdenlento, vaan huikea yhtye, joka on onnistunut tekemään tasaisen hyä levyjä jossain trendien ja hurmosten ulottumattomissa.

Combat Sports osoittaa sen, että hyvä rock-musiikki on ikuista ja niitä yhtyeitä, jotka tekevät hyvää rock-musiikkia, on mahdoton olla rakastamatta.

Muita olennaisia:

Bill Ryder-Jones – Yawn

Manic Street Preachers – Resistance Is Futile

Suede – The Blue Hour

Ash – Islands

Miles Kane – Coup de Grace

Spiritualized – And Nothing Hurt

Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Gorillaz – The Now Now

The Kooks – Let’s Go Sunshine

Slaves – Acts of Fear and Love

The Coral – Move Throught the Dawn

The Good, the Bad and the Queen – Merrie Land

Gaz Coombes – World’s Strongest Man

Goat Girl – Goat Girl

Johnny Marr – Call the Comet

Dubstar – One

12 kertaa vuoden 2018 lempibiisi

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Tulossa: Lily Allen – My Thoughts Exactly

Lily Allenin omaelämänkerta. Saattaa olla, että tämän teoksen jälkeen mikään ei enää järkytä. Kirja ilmestyy tällä viikolla, ja ai että, miten odotan sen lukemista. Vaikka roskalehdistö nyt onkin jo ehtinyt sensaatiohakuisesti kirjaa lainailla ja ennakkoon paljastella. Halpamaista.

Sensaatioiden ja paljastusten sijaan minua kiinnostaa hyvän ystävän taakat, huolet, murheet ja onni. Itsensä etsiminen, taistelu omien monien puolien ja elämää hankaloittavien tarpeiden kanssa. Ilot, joista tuli suruja. Odotan ihmisyyttä ja inhimillisyyttä, samastumista sekä sitä, että ymmärrän asioita, joita en koskaan uskonut pystyväni ymmärtämään. Lilystä, itsestäni, ihmisistä ja elämästä ylipäänsä.

Odotan sitä, että en tuomitse, vaan tunnen myötätuntoa.

Koska yli kymmenen vuoden ystävyyden perusteella tiedän, että tämä kirja on Lilystä, mutta aika paljon myös minusta.

So, this is me. Lily Allen.I am a woman.I am a mother.I was a wife.I drink.I have taken drugs.I have loved and been let down.I am a success and a failure.I am a songwriter.I am a singer.I am all these things and more.When women share their stories, loudly and clearly and honestly, things begin to change – for the better.This is my story.

I’m strong. I can be tough. I’ve been broken. I’m opinionated. I’m a people-pleaser. I’m spoilt. I’m needy. I contradict myself. I try to do good. I want to do good. I’m impassioned. I’m observant. Most importantly, I tell the truth. And this is my story.

Jamie T – B Sides (06-17)

Huikeaa, lontoolaisartisti Jamie T on taas kovin ajankohtainen. Ensinnäkin muusikko vaikuttaa olennaisena biisinkirjoittajana Miles Kanen juuri ilmestyneellä uudella albumilla, toiseksi hän julkaisi ihan hetki sitten kokoelmalevyllisen teitokoneelta löytyneitä lapsuudenkotidemoja, netissä aiemmin ripotellen ilmestyneitä harvinaisuuksia sekä uudempia singelejen b-puolia.

B Sides (06-17) löytyy esimerkiksi Spotifysta.

Ja täytyy kyllä sanoa, että tämä on yksi syksyn raikkammista kuunteluelämyksistä! Kokoelmaa hallitsee paluu viimeisteltyä tuotantoa edeltäneeseen aikaan ja raakilemaisiin kotidemoihin. Ja erityisesti juuri nuo hetket alleviivaavat hurjan hyvin Jamie T:n neroutta ja lahjakkuutta biisinkirjoittajana ja tulkitsijana.

Jamie T on esimerkiksi Lily Allenin ja Arctic Monkeysin ohella niitä indie-artisteja, jotka ovat luoneet uransa musiikkimailman ja musiikillisten tottumusten myllerryksessä. Kaikkien uran alkua leimaa itsetekeminen ja fanilähtöinen internet-suosio. Yksittäisten biisien jakaminen netissä. Jamie T:n kokoelmalevystä onkin saatu kiva kollaasi muusikon urasta – esimerkiksi viimeisimmän albumin aikainen Thomas Dunn sujahtaa uran alkuaikojen kotidemojen (esim. Fox News ja Oh My Girl), sekaan loppujen lopuksi mukisematta. Jotenkin siis ihanaa huomata, että Jamie T on ainakin jollain tavalla pitänyt kiinni siitä pienuudesta sekä tekemisen ja biisinkirjoittamisen tavasta, mistä kaikki hänen osaltaan alkoi.

Lily Allen – No Shame

Lily Allen tekee neljännellä albumillaan onnistuneen paluun. Allenin edellinen albumi, vuoden 2014 Sheezus oli kaikessa suhteessa todella överi. Sekä sen musiikillinen tuotanto, että visuaalinen ilme olivat niin ylitehtyjä, että lopputuloksesta tuli karikatyyrimäinen. Albumin lähtökohtana oli Allenin rooli ja paikka aikamme naistartistien sekä heihin kohdistuvien vaatimusten keskellä. Levy kikkaili aikamme musiikillisilla ja ulkomusiikillisilla kliseillä, mikä toimi neljä vuotta sitten.

Se oli yksi vaihe Allenin musiikillisella uralla.

Ja nyt on seuraava vaihe.

Sheezus-levyllä Allen pukeutui pop-artistiksi ja diivaksi, habitus oli muovinen. Albumi oli tungettu täyteen tavaraa. Uudella No Shame -albumilla kaikki on paljaampaa. Levy on maanläheinen, sen tuotanto on kevyttä ja ilmavaa, mikä on aivan huikea yhdistelmä Allenin lasinkirkkaan laulun kanssa. Useita kappaleita hallitsevan basson ja Allenin heleän laulun väliin on jätetty ilmaa. Kaiken kaikkiaan levyn tunnelma on lyyrinen ja utuinen, kansikuvaa myöten.

Allen ei ole oikeastaan koskaan kokenut tarvetta ahdata itseään mihinkään musiikilliseen lokeroon. Vaikka tälläkin albumilla Allenin heleääkin heleämpi ääni, tietty musiikillinen syke, kappaleiden simppeli melodisuus ja tuotannon minimalistisuus toimivat albumin biisien yhdistävänä tekijänä, ei kokonaisuutta yhdistä niinkään tietty musiikillinen genre.

Levyn kantava voima on upean Lost My Mind -biisin kaltainen kaunis laulelupop. Your Choice on rytmikäs lallattelu, Waste ja sen pop voisi olla Allenin debyytillä Smilen ja LDNin seurana. Giggsin kanssa yhteistyönä syntynyt Trigger Bang taas on elegantti brittiräppi ja moderni brittipoppi – ja levyn helmiä! Family Man on Christina Aguileran Beautifulista muistuttava balladi, Three puolestaan äidin sydämestä laulettu ja kyyneleet silmiin saava tunteilu.

Omia suosikkejani on lisäksi Higher ja My One.

Musiikillisesta monimuotoisuudesta huolimatta levy ei ole mitenkään hajanainen. Levyä yhdistävänä punaisena lankana kulkee levylle tallentunut aikuisuus ja omakohtaisuus sekä tapa, jolla albimi on tehty. Allen kertoo, kuinka kirjoitti levyn pääosin studiossaan, vapaana levy-yhtiön aikatauluista ja paineista. Aiemmalta levyltä tutut kalliit laulunkirjoitusmatkat vaihtuivat henkilökohtaiseen, studion hämärässä tapahtuvaan tutkiskeluun, minkä seurauksena syntyi levy, jolla Allen ei yritä olla mitään.

It is what I am. It’s me.

Levy on syntynyt eristyneisyydessä, pelokkuudessa ja surussa. Avioero, Allenin kotiin hyökännyt stalkkeri, ykinhuoltajuus. Lily Allen on ollut aina hyvä reflektoimaan elämäänsä, kasvaamaan musiikkinsa ja levyjensä kanssa ja kautta ihmisenä. Ja tällä levyllä se kuuluu aivan erityisesti. Levy on ollut Allenille ystävä, se kenelle hän on puhunut ja purkanut vastoinkäymisensä. No Shame on modernin laulunkirjoittajan levy.

This album is my best friend. It’s who I’ve done my talking to.

No Shame on hieno levy, koska siitä kuulee, että tällä kertaa Allen ei ole kasvanut vain ihmisenä, vaan myös artistina.

Kolme ihanaa juuri nyt

Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!

Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.

When I was young I was blameless

Playin’ with rude boys and trainers

I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger

Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.

Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans

Don’t wanna put myself in your hands

Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.

Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.

Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.

Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.

Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2

Manic Street Preacers -promokuva: Alex Lake

Lily Allen – Trigger Bang (feat. Giggs)

Ehkä muistat, että olen julistanut Lily Allenin suureksi tyttöidolikseni. Lilyn edellisestä levystä on jo kolme vuotta, joten voit uskoa, että on ollut ikävä! Onneksi hän tuli tänään takaisin.

Lily Allenin ura on ollut jänskä. Vaikka levyjä on ilmestynyt 11 vuoden uran aikana vasta kolme, tuntuu, että hän on ehtinyt tehdä – ja sanoa – vaikka ja mitä. Allenin tuotannon musiikillinen kirjo ulottuukin kattamaan liki kaiken mahdollisen pop-musiikin. Mistään hömelöstä sekasotkusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan kaikkea naisen tekemistä yhdistää tietty lilymäisyys. Harkitut ratkaisut, heleä lauluääni, viehättävä aksentti, nasevuus ja rohkeus. Allenin vau-efekti syntyy koukuttavista kappaleista, näppäristä sovituksista ja nokkelista sanoituksista. Pienestä pilkkeestä silmäkulmasta tai muusta heittäytymisestä.

Höpönlöpö-popin sijaan lopputulos päätyy kuulostamaan aina astetta särmikkäämmältä ja katu-uskottavammalta. Ajatellulta.

Tähän Trigger Bang -kappaleelle Allen on kutsunut vieraaksi räppäri Giggsin. Täydellinen ja super cool pari, huudahdan sen melko minimaalisen räppitietämykseni pohjalta, mikä minulla on.

Ja jälleen lopputulos on aivan helmi.

 

Le vintage: Ruisrock-muistoja vuoden takaa

IMG_20140706_133316

Viime viikonloppuna vietetty Ruisrock ei onnistunut houkuttelemaan minua paikalle, mutta vuosi sitten festaritarjonta helli myös brittipopparin sielua. Koska Ruisrock 2014 -teemasta kirjoitettujen blogitekstien joukossa on pari kirjoittajan omaa suosikkiblogipostausta ehkä melkein ikinä, saavat tekstit tehdä nyt encoren.

Parhaat ystäväni -juttusarjassa esittelin kolme elämääni suuresti vaikuttanutta levyä vuoden takaisten festareiden artisteilta:

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You
Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Festariden jälkeen kirjoitin siitä, kuinka Lily Allen sai minut inspiroitumaan sekä siitä, kuinka Suede ei koskaan mennyt pois.

It seems, it seems that I can’t shake those memories
Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Parivaljakko: The Only One I Know

Olen miettinyt viime aikoina Mark Ronsonia, kuten varmasti moni muukin. Minua ei kuitenkaan ole kiinnostanut tuottaja-muusikon viime aikojen saavutukset, vaan vuonna 2007 ilmestynyt Version-albumi. Pidän levystä edelleen paljon. Ehkä juuri siksi, että kyseessä ei ole vain cover-levy, vaan nimensä mukaisesti versio-levy. Coverit ovat kääntyneet liki toisiksi kappaleiksi ja alkuperäisartistien itsensä esittämät ei-coverit (esim. Kasabian L.S.F) uusiksi versioiksi.

Sisäänheittosinglen tavoin hurmanneen Amy Winehousen Valerien (alunperin The Zutons-yhtyeen kappale) ja Lily Allenin Kaiser Chiefs -versioinnin lisäksi suosikkini on tietty tämä muunnos The Charlatans -klassikosta. Robbie Williams goes The Charlatans goes funk-motown.

Muuten. Pian levyn äänittämisen jälkeen Robbie Williams läksi vieroitukseen, eikä päässyt esittämään kappaletta Glastonbury-festareille Ronsonin yhtyeen mukana. Niinpä lopulta The Charlatansin laulaja Tim Burgess esitti kappaleen.

Tai siis coveroi coverin, joka coveroi hänen kappalettaan. Veikeä kuvio.

Vuoden 2014 muistoja

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

http://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/7pYzRnHI1Xp4VuM7qQhBKh

Artikkelikuva: Mohammad Metri / Unsplash

It seems, it seems that I can’t shake those memories

Ruisrock veti hiljaiseksi.

Vai mistä lie johtuu, ettei blogiin ole riittänyt sanottavaa.

No, puhekyvystä en tiedä, eiköhän se palaa pätkittäin. Mutta sen kyllä tiedän, että pieni palanen kuuloaistia jäi Ruissaloon, Lily Allenin keikalle – ai sentään, mitkä soundit!

Siinä vaiheessa, kun alkoi tuntua siltä, että rintakehä rusahtaa ulos ihan just, oli pakko tunkea Nessua korviin. Jep – rokkifestareilla liki eturiveillä eikä korvatulppia. Amateurs! Amateurs! huudahtaisi eräskin Ian Brown .

lily1

Mutta siinä on Lily, aivan ihanana. Ja kyllä, keikka oli todella vaikuttava – ei vain mahtisoundinen.

Kappalevalintoina kuultiin suunnilleen kaikki hitit ja sinkkubiisit, mutta myös ylläreitä. Biisejä, joita en ole itse pitänyt erityisinä, ainakaan ennen keikkaa. Moni kappale kuulosti lopulta livenä bändin kanssa reilusti kiinnostavammalta kuin levyllä. Niin kuin vaikka tämä viimeisin videokappale, URL Badman.

Muutenkin tällä keikalla oli vain positiivista se, että tekemisestä oli tehty levyjen lopputuloksesta poikkeavan kuuloista. Vanhempien levyjen hitit integroitiin viimeisimmän levyn tunnelmaan, kun debyytin skapoppi ja kakkoslevyn kantripoppi vaihdettiin välillä lennosta syntikkapoppiin tai ronskiin dubsteppiin.

Ja vaikka ei tullut Chinesea, tuli Littlest Thing ja sen mukana tulevat höppänät liikutuksen tunteet.

Lily Allenissa pidän kyllä erityisen paljon siitä, että vaikka kyseessä on popartisti, ei häntä katsellessa tarvitse seurata mtään hömelöä popshow’ta, vaan tuntuu kuin katsoisi keikkaa. Tanssirutiinien sijaan laulajatar keskittyy bändin seurassa laulamiseen ja mutkattomaan lavalla olemiseen. Jopa ne areenalla pariin otteeseen pistäytyneet tanssijat ovat jotenkin todella epäpopdiivamainen lisä. Ennemminkin sellainen sopivan hupaisa ja modernille tanssityttökulttuurille naurahteleva.

Lily Allenista inspiroituminen oli minulle jälleen sellainen aika kokonaisvaltainen kokemus. Haluaisin vain olla yhtä ihana! Taitava, sopivan kaheli, mutta silti jotenkin täysin uskottava. Rohkea, suorapuheinen ja muista sopivasti piittaamaton. Pieni ja sievä. Näyttää hyvältä punaisessa pvc-hameessa. Sanokaa nyt, hyvät ihmiset, että teidän muidenkin keikkakokemukset ovat tätä tasoa!

IMG_20140706_132504

IMG_20140712_163942

Ja tämä viimeisen kuvan popjumalatar ei muuten ole Lily Allen, hän on meikä!

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: Lily Allenin toinen levy, ihastuttava It’s Not Me, It’s You

Ilmestymisvuosi: 2008

Ystävä silloin, kun: kaipaan ystävää, joka on samanaikaisesti elegantti leidi ja suorapuheinen ja haistatteleva rääväsuu.

Erityisen ihanaa: Not Fair. Napakymppi. Ja loistelias esimerkki siitä, kuinka levyllä ei ole tyydytty helppoon ja ilmiselvään, vaan on ajateltu tavanomaisuutta pidemmälle. Toisenlainen sovitus olisi voinut tehdä kappaleesta tylsän peruspopin, mutta ai että. Kantrimaiseman ja huonon rakastajan yhdistelmä on jotenkin niin nokkela.

Ehkäpä yksi nerokkaimmista poppikappaleista ikinä!

 

 

 

 

 

It’s Not Me, It’s You on levyllinen helppoa poppia, jota ei kuitenkaan ole toteutettu helpoimman kautta. Jos jotain Lily Allen tiimeineen osaa, niin höpsön, viimeistellyn, harkitun ja tuotetun popin tekemisen uskottavasti, kera särmän, tyylin ja omaleimaisuuden.

Tämä kakkoslevy osoittaa sen, ettei Lily Allen tarvitse genrejä määritelmäkseen. It’s Not Me, It’s You -levyllä on toki liikahdettu debyytin rouheista alakulttuurivaikutteista ja tyttömäisestä hassuttelusta kohti kypsyyttä ja noh, valtavirtaa. Mutta mielestäni olisi todella mielikuvituksetonta puhua levyn tai artistin kohdalla mistään tavanomaisesta listapopista. Sanon tämän aina, kun kirjoitan jotain Lily Allenista: kuunnellessani Lily Allenia en itse asiassa kuuntele musiikkia. Vaan Lily Allenia. Ja niin kannattaisi kaikkien muidenkin tehdä.

Kun debyyttilevy Alright, Still ilmestyi, mietin, että ihanat modernit ska-vaikutteet ja ihana tyttö, joka laulaa elämästä. Tämän kakkoslevyn ilmestyttyä mietin, että ihana tyttö, joka laulaa minun elämästä.

She’s got an alright job but it’s not a career
Whenever she thinks about it, it brings her to tears
’Cause all she wants is a boyfriend, she gets one night stands
She’s thinking how did I get here, I’m doing all that I can

 

 

 

Elämänmakuisten, omaelämänkerrallisten ja rehellisten lyriikoiden lisäksi levystä tekee luottoystävän se, että se on yksinkertaisesti äärimmäisen miellyttävä kuunnella, aina kiva laittaa soimaan. Oletko nähnyt levyn kannen? Albumi kuulostaa juuri siltä, miltä sen kansikuvitus näyttää. Viehkolta, elegantilta, vähän vaalenapunaiselta, tyttömäiseltä, harkitulta. Mutta kuitenkin siltä, että jotain on aseteltu vähän vinksalleen.

Siinä missä Alright, Still -debytti on hiomaton timantti, on tämä kakkoslevy sitten se hiottu timantti. Viimeistelty ja harkittu, muttei sliipatuu ja sieluton. Allenin kirkas, heleä ja samalla pehmeä ääni yhdistettynä näppäriin kappaleisiin ja hurmaavaan aksenttiin synnyttää yksinkertaisesti vastustamattoman kokonaisuuden.

 

Lily Allen esiintyy Ruisrcokissa lauantaina 5.7.2014.

Perjantaibiisi: Fat Les – Vindaloo

Olkoon tämän kappaleen soittaminen blogissa (ja muutenkin) nyt sitten aina neljän vuoden välein toistuva traditio. Olen nimittäin ”fiilistellyt” kappaletta ensimmäisessä blogissani 22.6.2010, edellisten MM-kisojen aikaan.

Kappalehan nyt on mitä on ja homma muutenkin noh, vitsi. Musiikillisten hienouksien sijaan lienee syytä puhua symboliarvosta. Ja onhan se ihan veikeä.

Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex ”Blurin basisti” James ja Keith ”Lilyn isä” Allen tekaisivat uuden jalkapallohoilotuksen. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi (ykkösenä listalla oli tuolloin Three Lions ’98, vuoden 1996 EM-kotikisoihin tehdyn Three Lions -kannatuskappaleen hieman muunneltu versio).

Ja symboliarvoa on myös videolla, eikä vähiten toisen symboliarvoisen videon, The Verven Bitter Sweet Symphony -kappaleen ikonisen filmatisoinnin parodioinnin vuoksi. Mukana videolla on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien ”Country House” Hirst sekä Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan, mutta siellä hänkin jossain isänsä jalanjäljissä veljensä Alfien kanssa menee.

Näin coolia britanniaa siis vuonna 1998. Näin siinä käy, kun ihmisillä on hitosti rahaa ja vuosia jatkuneissa juhlissa pehmenneet päät. Ehkä ihan hyvä että ne juhlat loppuivat.

Artikkelikuva: Unsplash

Oh, sympathy where have you gone?

Olen kuunnellut viime aikoina paljon Lily Allenin viimeisintä albumia. Eniten toistoja levyn kappaleista on saanut sen yhden ihanan rakkaudentunnustuksen lisäksi Lilyn tulkinta Keanen Somewhere Only We Know -kappaleesta. Ja kuten yleensä coverversioita kuunnellessa, alkuperäiseen palaaminen alkaa tuntua tarpeelliselta.

Ja se alkuperäisversiohan on käsittämättömän hieno.

Eli kyllä, minulle on turha tulla länkyttämään Keanen hounoudesta, imelyydestä, tylsyydestä tai mistään muustakaan. Yhtyeen ensimmäinen albumi on loistava, toinenkin kelpo. Ja vaikka yhtyeen kahden ensimmäisen levyn jälkeisiä tekemisiä en pystykään hehkuttamaan, niin hei camoon! Mikään todella huono yhtye ei tee tällaista kappaletta.

Niin, vaikka en kaiken Keanen materiaalin takana seisokaan, niin tämän biisin ja debyyttilevyn kyllä. Siitäkin huolimatta, että eräänkin suurisuisen brittirokkarin mielestä yhtye on lähinnä lälly ja muutenkin shite ja ansaitsee osakseen pelkkää laulaja Tom Chaplinin ongelmallisella kokaiininkäytöllä piikittelyä (”Posh boys can’t take drugs, man, they’re lightweights. They have one little line, and they’re in rehab”).

Kappaleeseen liittyy yksi erityisen hyvä ja yksi erityisen huono muisto. Hyvä muisto tallentui Tavastialla heinäkuussa 2004 yhtyeen keikalla. Muistan, että yllätyin Tom Chaplinin pituudesta (hän oli pitkä) ja ihastelin kosketinsoittaja Tim Rice-Oxleyn tennareita. Ja rakastin tätä kappaletta.

Huono muisto liittyy siihen hetkeen, kun tajusin, ettei kappaleessa lauletakaan Oh, sympathy where have you gone?, vaan Oh simple thing where have you gone?

Jotenkin tulin laulun mieleeni piirtämän maailman ja vision muuttumisesta niin surulliseksi, että päätin pitää versioni ja sen herättämät tunnekokemukset. Yltäköön nyt sitten vastaanottajan vapaus tulkita teosta lyriikoiden merkitysten lisäksi myös niiden muotoon.

Oh sympathy where have you gone? I’m getting old and I need something to rely on. Melko hyvät lyriikat, vaikka itse sanonkin.

Me and him have a thing that’s rare

Ei ehkä ihan kappaleen ensihetkiä kuunnellessa uskoisi, mutta Lily Allenin L8 CMMR on ihastuttavin rakkauslaulu hetkeen. Jos olisin Lilyn aviomies, huokailisin onnellisena ja ylpeänä kappaleen kuullessani.

Muutenkin on kyllä sanottava, että Lily Allenin uudella Sheezus-albumilla on hetkensä. Toki albumin musiikillinen sekamelska saa välillä pään pyörälle, mutta ei musiikkityyleillä ole minulle Lilyn kohdalla mitään merkitystä. Niin, kuten aiemmin jo totesin, en oikeastaan Lily Allenia kuunnellessa kuuntele musiikkia, vaan Lily Allenia. Asennetyyppiä. Pidän siitä, että Lily Allenin kohdalla lopputulos on aina viehättävän, särmikkään ja uskottavan kuuloinen.

Sheezus yllättää lopulta seesteisyydellään ja eleganttiudellaan, vaikka lyyrisesti ollaankin Lilymäisen itseironisia, arkirealistisia, piikitteleviä ja suorapuheisia. Toisaalta, tuolla maailman heleimmällä lauluäänellä ja viehkolla aksentilla tulkittuna lopputulos lienee aina elegantti ja ihastuttava.

Hehkeimmin Sheezus toimii mielestäni rauhallisimpina hetkinään. Muutaman vähemmän kiinnostavan kappaleen (vaikkapa mitäänsanomattomat Insincerely Yours, As Long As I Get You, Silver Spoon) joukkoon mahtuu huikeita helmiä, kuten Take My Place ja tämä aivan erityisen nätti Our Time.

Jollain oudolla tavalla olen ihastunut myös nimibiisin ja URL Badman –kappaleen lyriikoiden nokkeluuteen sekä aluksi isosti ärsyttäneeseen Life For Me -ilotteluun, josta veikaan kesähittiä. Ja 12 pistettä menee tietenkin lopun Keane-coverille.