Ian Skelly – Captain Caveman

The Coral -rumpali Ian Skelly julkaisee toisen sooloalbuminsa heinäkuun lopussa. Yhtyeen perustajajäseniin kuuluvan nuoremman Skellyn ensimmäinen soololevy Cut from A Star ilmestyi vuonna 2012. Lisäksi Skelly on julkaissut yhdessä The Zutonsin – ja nykyään The Coralissa soittavan – Paul Molloyn kanssa pari albumia Serpent Power -nimellä.

Tulevan albumin ensimmäinen sinkku, dreamy, pikkuisen folkahtava psykedeliaretki Captain Caveman ansaitsee oman postauksensa, biisi on nimittäin loistava! Tässä yksi ehdokas kesän 2020 kesäbiisiksi.

Ian Skellyn Drifter’s Skyline ilmestyy 31.7.

Jotain uutta: The Mysterines

Oi niitä aikoja, kun NME:n sivuilta löytyi joka viikko uusi lempibändi! Nyt kitaramusiikki tuntuu jäävän usein muunlaisen tekemisen jalkoihin, eikä NME enää ole kovin toimiva synonyymi kitaraindielle.

Tänä keväänä NME on hehkuttanut liverpoolilaista The Mysterines -parivaljakkoa. ”Scouse Palma Violets”, suositteli ystäväni, joka oli bongannut yhtyeen ja sen Love’s Not Enough -hitin BBC:n Radio 6 -kanavalta.

Ja onhan tuo selvä hitti! Biisi on laulaja-kitaristi Lia Metcalfen ja basisti George Favagerin tuotannosta ehkäpä juuri se melodisin, tarttuvin ja radioystävällisin. Palma Violets -vertaukseen osuvat vielä mainiot Gasoline ja Take Control, jotka molemmat löytyvät yhtyeen viime vuonna ilmestyneltä Take Control EP:ltä.

Muilta osin kappaleiden tunnelma on astetta rockimpi, raskaampi ja tummasävyisempi. Viimeisin single, toukokuussa ilmestynyt I Win Every Time on jo aika tukeva.

The Mysterinesin rock on kypsää, pelotonta ja ajatonta. Metcalfen ääni ja tulkinnan antaumuksellisuus viehättävät. Erityisesti tykkään siitä, että kaikki on jotenkin niin kovin yksinkertaista. Ei kikkailevaa genrerajoilla pelailua, ihan vain simppelisti rockia.

Miles Kane – Killing The Joke

Liverpoolilaismuusikko Miles Kane julkaisi kolmannen soololevynsä elokuussa. Kirjoitin tuolloin, kuinka Kane on minusta vahvimmillaan nimenomaan niillä kappaleilla, joilla hän ei hae rokkikukkomaista tulkintaa, vaan on jotenkin tutulla tavalla pikkuisen viattomammin charmikas.

Albumin uusin singlekappale Killing The Joke on ehdottomasti yksi Coup De Grace -albumin onnistuneimmista biiseistä. Tässä menee super moni asia maaliin! Ensinnäkin biisi on kokonaisuutena todella mileskane. Se istuu ihanasti Kanen tuotantoon ja tuo hänestä artistina esiin parhaat puolet. Tykkään hurjasti siitä, kuinka biisi on sellaisella Noel Gallagher-tavalla todella yksinkertainen, mutta samalla onnistunut sävellys. Universaali pop-kappale, joka voisi aika monen kitarapop- tai brittipopbändin tuotannossa. Sovituksellisesti ja soundimaailmallisesti taas sitten ollaan soolo-Liamin tapaisesti taikka vähän Beady Eyen tyylisesti retroja. Lyriikat sitten ovat suloisen romanttiset ja arkisen simppeleitä kielikuvia sisältävät, erittäin Kanea sekin.

Välillä on tosi vaikea sanoa, mikä on brittipoppia vuonna 2018 (vanhojen brittipop-yhtyeiden lisäksi). Tästä ajasta kun puuttuu se skenemäisyys ja tietty ajan henki, mikä brittipoppiin 1990-luvulla kuului. Mutta varmaan ei ole kamalan väärin sanoa, että tämä biisi on yksi tämän vuoden kivoimmista uusista brittipop-hermoon osuvista kappaleista.

Miles Kane – Coup De Grace

Jos minulta kysyttäisiin, kuuntelisin mieluusti Miles Kanen debyytin nostalgisen romanttista ja vintagesävytteistä poppia tai vähän rockimmaksi ryhditettyä kakkoslevyn retropoppikappalesikermää loppuelämäni. Vuorotellen maisemaan istuvien, Kanen ja Alex Turnerin sivuprojektin The Last Shadow Puppets -albumeiden kanssa. Mutta eihän minulta kysytä.

Sillä niin vain on Kane mennyt minulta kysymättä, ja vielä yhdessä Jamie T:n kanssa, hämmentämään pakkaa, sekoittamaan ihanaa ominaisjuttuuaan ja artistiääntään tarpeettomalla rokkikukkoilulla. Lopputulos on se, että kolmannella albumillaan Kane kyllä hapuillen yrittää laajentaa musiikillista skaalaansa, mutta päätyy silti kuulostamaan parhaimmalta tehdessään ihan just sitä, mitä on ennenkin tehnyt.

Coup De Gracen parhaimmat hetket soivat minusta nimenomaan niinä kappaleina, jotka voisivat löytyä Kanen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Ja ne hetket ovatkin sitten kaikessa mittakaavassa upeita! Crying On My Guitar on huikea biisi, sellainen Miles Kanenelle ominainen, varovaisesti rockiksi naamioitu pop-kappale. Biisi sopisi huikean hyvin Kanen kakkoslevylle, I Feel Better Than That -biisin sisarkappaleeksi. Videolla voisi olla tyylikkääseen pikkutakkiin pukeutunut Kane poppitukassaan, taustalla pukuihin sonnustautunut bändi ja yksi minimittaan pukeutunut tanssityttö. Videon värimaailma olisi sellainen retrolla tavalla keltaisen ruskea… kuulostaako tutulta, hah?

Debyyttilevyn kauniista nostalgiasta ja sovituksellisesta äänimaailmasta puolestaan muistuttaa Lana Del Rayn kanssa yhteistyössä kirjoitettu Loaded, joka tuo minusta loistavasti esiin Kanen parhaat puolet laulajana. Ihana tunnelma, hyvä kappale. Tykkään myös älyttömästi Killing The Joke -biisin maailmasta, joka on taas toooooodella mileskane. Myös albumin päättävä, todella TLSP-tyylinen Shavambacu-hitailulu menee sekin niiden biisien joukkoon, joilla Kane seikkailee onnistuneesti siellä, missä on seikkaillut ennenkin. Ja päätyy kuulostamaan loistavalta. Vauhtibiiseistä huikein on albumin lopusta löytyvä Something To Rely On -biisi, joka on albumin indierock ja biiseistä se, jolla kirjoitusyhteistyö Jamie T:n kanssa selkeimmin kuuluu. Hitti!

Cold Light of Day, nimibiisi Coup De Grace sekä Silverscreen ovat sen sijaan minusta biisejä, joilla Kanen charmi katoaa.  Minusta Kane vain ei ole parhaimmillaan tällaisilla rykäisevillä rock-kappaleilla. Onneksi näitä kappaleita, joilla Kane kadottaa oman tutun äänensä ja eirtyisyytensä, kahdella aiemmalla levyllä alleviivatun ja onnistuneesti rakennetun imagonsa, on loppujen lopuksi vähän. Lähinnä ne aiheuttavat turbulenssia ja pakottavat kuulijaa hetkellisesti tasapainoilemaan tutulla tavalla soivan sekä poikamaisesti elegantin charmin ja paheellista rokkikuikkoilua yrittävän artistin välillä.

Olen pelännyt Miles Kanen musiikkikäsityksen ja artisti-imagon muuttumista jo jonkin aikaa, varmaankin siitä asti, kun Alex Turner leväytti tukkansa tötterölle ja paidannappinsa auki. Vielä Kanen vision eläminen ei kuulu hänen musiikissaan liiaksi, vaan Coup De Grace soi Miles Kane -fanin korvaan upeasti. Ne muutamat harha-askeleet voi vaikka nimetä kokonaisuuden kannalta pakollisiksi menoraidoiksi ja keskittyä levyn rauhallisempaan tunnelmaan. Kuitenkin tällaiselle kokonaisvaltaisesti pop-kulttuuria elävälle myös artistin mielenmaisematason muutokset voivat olla nihkeitä. Se, että päässä on keltaiset peililasit, aiemmin visusti kiinni pysyneet paidan ylänapit auki ja tukka limaisesti sliipattu, voi näyttäytyä uhkakuvana ja saada albumin soimaan popparin korvissa pikkuisen vinosti ja vääränsävyisesti.

Onneksi se rokkikukkolarppi on aika kesyä, eikä sitä ole kovin paljon, ja Kanen voi vielä löytää debyytin hurmaavasta pop-käsityksestä, vähän elegantista Pariisista, vähän 60-luvun svengaavasta Lontoosta. Välillä kotikaupungistaan Liverpoolistakin. Vielä jos albumilla olisi kakkoslevyltä löytyvän Don’t Forget Who You Are -anthemin kaltainen pubihoilotus, en olisi lainkaan huolissani.

Miles Kane – Loaded

Tällä hetkellä minulla on ikävä kahden artistin soololevyä: Ian Brownin ja Miles Kanen. Ian Brownin studioitumisesta liikkuu huhuja, mutta mitään meidän odottajien mieltä rauhoittavaa todistetta uudesta albumista ei vielä ole tarjottu.

Miles Kane sen sijaan lopetti spekulaatioit soolouransa jatkosta julkaisemalla tämän tulevan albuminsa ensimmäisen singelkappaleen.

Loaded ei järkytä tai yllätä – se voisi olla varsin hyvin yksi Colour Of The Trap -debyytin tai Don’t Forget Who You Are -levyn seesteisistä tunnelmabiiseistä.

Kane on onnistunut luomaan kahden albumin mittaisella soolourallaan (ja The Last Shadow Puppets- kausillaan) itsestään modernin mod-klassikon, jonkinlaisen modrevivalrevivalrevival-hahmon. Miehen skarppi pukeutumistyyli ja musiikissa aika ajoin huokaileva pieni ranskalaiseleganssi yhdistettynä mellevään scouse-aksenttiin, lad-vivahteisiin sekä brittiläistä pop- ja rock-kulttuuria retrosti läpileikkaavaan musiikkiin, ovat vieneet liverpoolilaisen alakultturisuosikiksi ja nuoren polven brittipop-idoliksi.

Tänä vuonna ei ole vielä ilmestynyt montakaan rehellisen naiivia brititpop-anthemia, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, saattaa Miles Kane meille sellaisen tarjoilla.

Cast – Paper Chains

Olitko keskiviikkona Tavastialla Teenage Fanclubin keikalla? Mietitkö, miten ihanaa, että jotkut asiat vain eivät muutu? Minä mietin.

Ja samaa mietin myös tänään. Jotenkin vain taas viime aikoina ikiaikaisuus, klassikkous, tietty asioiden pysyvyys ja vakiintuminen on tuntunut inspiroivatlta. Niin kuin vaikka se, että brittipop-kauden kalssikko Cast vielä vuonna 2017 tekee tätä samaa omaa juttuaan. Ilman shokeraavia elementtejä. No, John Powerin ääni on vähän kähentynyt, mutta onhan tämä suloinen, hyvällä tavalla tuttu ja turvallinen uusi avaus liverpoolilaislta taas.

Flow 2016: Viisi kertaa Miles Kane

Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei lauantain Flow’ssa ja The Last Shadow Puppetsin keikassa ole minulle kyse vain The Last Shadow Puppetsista, vaan iso tätä kivaa malttamattomuutta liittyy siihen, että samalla näen myös Miles Kanen.

Tässä viisi syytä ihastua Miles Kaneen.

1. First Of My Kind (2012)

First Of My Kind -kappale ilmestyi samannimisellä ep:llä Record Store Daynä vuonna 2012, Kanen kahden soololevyn välissä. Kappaletta on ollut kirjoittamassa myös eräskin Alex Turner – kuten monia Kanen debyyttilevynkin kappaleita.

Minusta First Of My Kind on Miles Kanen paras musiikillinen hetki. Se on upea pop-kappale kunnon kertseineen, mutta aivan erityisen hienoa siinä on tuo todella musikaalinen, ylväs, jylhä ja retroelegantti sovitus. Kappaleesta löytyy minun mielestäni yhdet 2000-luvun hienoimmat nostatukset.

Tällä kappaleella – ja sen videollakin – kiteytyy minusta Miles Kanen soolouran juttu: klassinen, skarppi mod-estetiikka ja harkitut, laadukkaat sovitukset yhdistettynä 2000-luvullakin relevantteihin pop-kappaleisiin. Jokin pieni indierock-huntukin on useisiin kappaleisiin saatu. Meidän aikamme kontekstissa ihan uniikki lopputulos.

Sanoituksissa Kane liikkuu usein sellaisen pikkuisen naiivin, vähän pop-kliseisenkin tekstityksen äärellä ( ”Don’t let your worries dictate who you are. // Don’t forget who you are.”) – mutta tekee sen tosi somasti. Toinen ihan ehdoton Kane-suosikkini on Don’t Forget Who You Are – kaikki kanemäisyydet läsnä siinäkin.

2. Valkoiset housut

Miles Kanea ihanampaa on ehkä vain Miles Kane valkoisissa housuissaan. Useimmilla valkoiset housut päätyvät näyttämään jotenkin väärältä,  vähän sinne päin, mutta kuten tuo First Of My Kind -videokin kertoo, kantaa Miles Kane mod-klassikon just oikein.

Vaikka valkoiset pöksyt (tai vaihtoehtoisesti istuva puku) ovatkin Kanelle jonkinlainen tavaramerkki, ei hänen tyylikkyytensä vain niistä ole kiinni. Kyllä kyseessä on läpeensä upea pukeutuja – tärkeimpiä tyylimuusiani, Liam Gallagerin, Paul Wellerin, Graham Coxonin, Damon Albarnin ja Alexa Chungin ohella.

first_of_my_kind

3. The Last Shadow Puppets

Miles Kanen ja Alex Turnerin tutustuivat, kun Miles Kanen The Rascals -yhtye kiersi Arctic Monkeysin lämppärinä. Backstage-jammailu synnytti idean yhteisestä musiikkiprojektista – syntyi The Last Shadow Puppets. Vuonna 2008 ilmestyi The Age of the Understatement, josta tuli heti noh, klassikko.

Suuri yleisö saattaa pitää The Last Shaow Puppetsia Alex Turnerin projektina, mutta viimeistään Kanen ensimmäisen soololevyn ilmestymisen jälkeen tajusin, miten paljon tuossa kaikessa on oikeasti kyse Miles Kanen jutusta. Kanen soolodebyytti on kuin pieni jatkotarina sille, mitä TLSP:n vuonna 2008 teki. Ei yhtä elokuvallinen tai scottwalkermainen, mutta joku sama visionjyvä siellä on.

Siinä vaiheessa (vuonna 2013), kun Arctic Monkeysista alkoi tulla minun makuuni vääränlainen, aloin todella toivoa Milexin yhteenpaluuta. Olin hetken aikaa vakuuttunut siitä, että nimenomaan Miles Kane on parasta, mitä Alex Turnerille on tapahtunut.

Aviaton on ehdottomasti vuoden 2016 hienoin avausraita – ja Miles Kanen laulu kappaleella aivan uskomattoman hieno. Tuo lauluäänen Liverpool-soundi! Toinen aivan erityisen hieno Miles Kane -roolitus TLSP:lla on minusta Meeting Placen alkusekunnit. Se, miten nimenomaan Kane avaa kappaleen ja tekee sitten vuorostaan tilaa Turnerin säkeelle.

4. The Rascals

Ennen The Last Shadow Puppetsia Kanen merkittävin bändiprojekti oli The Rascals. Yhtyeestä ei tullut mitään suurensuurta, vaikka minusta sen tummanpuhuva indierock onkin keskivertoa parempaa. Aliarvostettu, ehkä.

Jos olet katsonut Awaydaysin, tuon mainion jalkapallohuligaanikasvutarinan, muistat ehkä The Rascalsin ja Miles Kanen pikkuroolin siinä. Yhtye soittaa klubilla Echo &The Bunnymenin All That Jazz -kappaletta, ja sitten keskustellaan ihanasti paksulla scouse-aksentilla.

5. Liverpool

Niin, se aksentti ja laulun Liverpool-soundi. Ehdottomasti osa Kanen musiikkia ja muusikkoutta. Uskon,  että Kanen ei-niin-modernissa popmusiikkivisiossa on isosti kyse juuri liverpoolilaisuudesta. Kaupungin klassisesta ja ikiaikaisesta musiikkikulttuurista, historiasta.

Kanen toisen albumin kanteen kuvattu AJ Skelley  -kauppa löytyy tietysti Liverpoolista ja on muuten Miles Kanen äidin omistama. Leidit kuvassa ovat Kanen äiti ja kaksi tätiä.

rsz_dont-forget-who-you-are

The Coral – Chasing The Tail Of A Dream

The Coral on jälleen tekemässä jotain hienoa. Ainahan se!

Vaikka yhtyeen vuonna 2014 yllättäen julkaistu, vuonna 2006 äänitetty ja silloin julkaisematta jätetty The Curse of Love -albumi olikin hyvä ja hieno lisä yhtyeen tuotantoon, odotan tätä uuden uutta The Coralia nyt kyllä aika erilaisella jännityksellä. Uusi Chasing The Tail Of A Dream -kappale ainakin kuulostaa huikealta – ja kiehtovan itsevarmalta, kiitos ronskin psykedelian. Mikään hissukka välialbumi sieltä ei selvästikään ole tulossa.

Olen aina pitänyt liverpoolilaista The Coralia jotenkin todella uniikkina yhtyeenä. Se tekee sellaisella omalla hiljaisella tavallaan huikeita musiikillisia levykokonaisuuksia, vuodesta toiseen. Yhtye ei pidä meteliä itsestään, ei koreile tai kukkoile, vaan fokus tuntuu olevan musiikillisessa ilmaisussa, musiikillisten visioiden toteuttamisessa. Jotenkin yhtye on onnistunut pysymään riippumattomana. Ajasta, paikasta, trendeistä, odotuksista. Sillä on selkeästi oma juttunsa ja identiteettinsä, mutta silti se osaa yllättää, herättää aina uuden kiinnostuksen.

Jollain jännällä tavalla The Coralissa on jotain vähän vinksallaan. Hyvällä tavalla. Vähän outolintua. Visionäärejä ja musiikillisia ajattettelijoita taitavat olla.

The Coralin kahdeksas studioalbumi Distance Inbetween ilmestyy 4.3.

Ps. Minulle tuli tuosta Chasing The Tail Of A Dream -kappaleesta mieleen tämä Miles Kanen debyyttisoolon biisi. Vaikka Kanen kappale tuota The Coralin esiintuloa kesympi ja viattomampi onkin, kuulen kaikuja samanlaisista valinnoista ja näkemyksistä menneen suhteen, 60-luvun. Ehkä se on tuo ratsastuskomppi, joka lähti tuota ajatusta synnyttämään.

Le vintage: Mutta missä on Miles?

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Tämä juttu on julkaistu blogissa reilu vuosi sitten, 19.6.2014, kun jalkapallon MM-kisat olivat ajankohtaiset. Nyt ajankohtainen on Valioliigan avauskierros – klo 17 katsotaan Leighton Bainesia, kun Everton kohtaa Watfordin.

***

Alkuun on tarkennettava, että mitä jalkapalloon tulee, niin en kannata Englantia. Mutta.

Aina kun mahdollista, kannatan Leighton Bainesia.

10250183_10152933058329689_5577082467627724590_n

Jalkapallosta puhuvat popparit ovat heikkouteni, se on selvä. Mutta toimii homma toisinkin päin: popista puhuvat jalkapalloilijat, oi kyllä! Tämän tietää myös MM-kisoihin Brasiliaan työmatkalle matkannut ystäväni, joka nappasi Englannin joukkueen treenikeskuksessa vieraillessaan Facebook-seinälleni kuvan Leighton Bainesista, tuosta Englannin maajoukkueen puolustajasta. Kuva on muuten täydellinen, mutta siitä puuttuu Miles Kane.

Niin, todellakin. Muusikko Miles Kanen bestis, tukkajumala ja moderni modi-brittipoppari. Siinäpä syitä rakastaa jalkapalloilijaa!

Näiden liverpoolilaissällien ystävyydessä on metkaa muuten se, että Kane on Liverpool FC -kannattaja ja Baines pitkäaikainen Everton-pelaaja.

Mutta, tässä Miles Kane puhelee jalkapallosta ja ystävyydestä Leighton Bainesin kanssa.

Ja tässä Leigthon Baines puhelee musiikista, Glastonburystä. Ja toisessa videossa siitä, kun tapasi vahingossa Brasiliassa Morrisseyn, joka sattui yöpymään samassa hotellissa kuin Englannin maajoukkue (ok, tuosta nykyisestä Alex Turner -tukasta en niin perusta).

Kuva: Topias Kauhala

The Coral ja vuonna 2006 äänitetty The Curse Of Love -albumi

Tykkään leikitellä ajatuksella, että brittiläisessä populaarimusiikissa on ikäänkuin kaksi vastakkaisvoimaa. On Manchester-voima ja on Liverpool-voima.

Manchester-voima vie musiikkia eteenpäin. Manchesterissä katsotaan eteenpäin. Siellä luodaan uutta, sovelletaan vanhaa. Liverpoolissa sen sijaan katsellaan taaksepäin. Ollaan nostalgisia, toistetaan vanhaa.

Manchesterissä syntyy sellaisia innovaatioita kuin vaikkapa baggy ja madchester. Tai vaikka The Stone Roses ja Oasis. Ennenkuulemattomia asioita. Yhtyeitä, jotka luovat uusia alakulttuureja ja päivittävät nuorisomuotia. Liverpoolista sen sijaan tulee sellaisia yhtyeitä kuin vaikka The Coral. Yhtyeitä ja artisteja, jotka kuulostavat siltä kuin olisivat olleet olemassa suurin piirtein aina. The La’s, Miles Kane, The Zutons, The Rascals. Yhtyeitä ja artisteja, jotka voi sijoittaa pop-musiikin aikajanalle kahteen kohtaan: ajaton tai vanha.

Tästä syystä sillä ei taida olla juurikaan väliä, julkaiseeko liverpooolilainen The Coral levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2006 vai vuonna 2014.

No, The Coral julkaisee levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2014. Yhtye teki lokakuussa ilmestyvän The Curse Of Love -albumin 12 raitaa vuoden 2005 The Invisible Invasion -levyn ja vuonna 2007 ilmestyneen Roots & Echoes -albumin välissä, ilman yhtyeestä tuolloin lähtenyttä Bill Ryder-Jonesia. Kitaristi Ryder-Jonesin palattua yhtye päätti kuitenkin alkaa työstää kokonaan uutta albumia.

Mutta ei niillä vuosiluvuilla niin väliä. Levyn nimikappale nimittäin tuo välittömästi mieleen yhtyeen 2002 ilmestyneen debyyttilevyn Simon Diamond -timantin mystiikan. Eli ihan yhtä ajattomalta tai vanhalta yhtyeen psykedelis-mystinen ja spagettiwesterninen merseybeat kuulostaa nyt kuin miltä se olisi kuulostanut vuonna 2006, luulisin.

Kiehtova yhtye.

Mutta missä on Miles?

Alkuun on tarkennettava, että mitä jalkapalloon tulee, niin en kannata Englantia. Mutta.

Aina kun mahdollista, kannatan Leighton Bainesia.

10250183_10152933058329689_5577082467627724590_n

Jalkapallosta puhuvat popparit ovat heikkouteni, se on selvä. Mutta toimii homma toisinkin päin: popista puhuvat jalkapalloilijat, oi kyllä! Tämän tietää myös MM-kisoihin Brasiliaan työmatkalle matkannut ystäväni, joka nappasi Englannin joukkueen treenikeskuksessa vieraillessaan Facebook-seinälleni kuvan Leighton Bainesista, tuosta Englannin maajoukkueen puolustajasta. Kuva on muuten täydellinen, mutta siitä puuttuu Miles Kane.

Niin, todellakin. Muusikko Miles Kanen bestis, tukkajumala ja moderni modi-brittipoppari. Siinäpä syitä rakastaa jalkapalloilijaa!

Näiden liverpoolilaissällien ystävyydessä on metkaa muuten se, että Kane on Liverpool FC -kannattaja ja Baines pitkäaikainen Everton-pelaaja.

Mutta, tässä Miles Kane puhelee jalkapallosta ja ystävyydestä Leighton Bainesin kanssa.

Ja tässä Leigthon Baines puhelee musiikista, Glastonburystä. Ja toisessa videossa siitä, kun tapasi vahingossa Brasiliassa Morrisseyn, joka sattui yöpymään samassa hotellissa kuin Englannin maajoukkue (ok, tuosta nykyisestä Alex Turner -tukasta en niin perusta).

Kuva: Topias Kauhala

Parhaat ystäväni: Cast – All Change

Parhaat ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Liverpoolilaisen Castin All Change -debyytti

Ilmestymisvuosi: 1995

Ystävä silloin, kun: kaipaan seuraa, joka näyttää nuorelta, mutta kuulostaa aikuiselta.

Erityisen ihanaa: Levyn loppupuolelta löytyvän History-kappaleen kitarat, joiden kuuleminen on joka kerta liki uskonnollinen kokemus. Maaginen biisi.

Castin All Change on yksi täydellisimmstä levyistä ikinä. Oikeastaan siinä ei ole mitään, mitä haluaisin muuttaa, ei kohdan kohtaa, jonka soisin olevan toisin.

En muista tarkkaan, koska kuulin levyn ensimmäisen kerran, mutta uskon päätyneeni sen äärelle 90-luvun lopussa Alright-hitin kautta. Noihin aikoihin tapahtui elämässäni lukuisia muitakin rakastumisia. Ilmestyi Oasiksen Be Here Now, elin vimpan päälle fanityttömäistä Come Inside -hurmosta ja sitten oli tietysti Manic Street Preachers, joka laittoi maailmani This Is My Truth Tell Me Yours -levyllään totaalisen sekaisin.

Tai järjestykseen.

Cast sai alkunsa, kun sen laulaja-kitaristi John Powerin jätti vuonna 1991 pestin Lee Maversin dominoiman The La’s -yhtyeen basistina ja kokosi visioidensa ja laulunkirjoittajataitojensa ympärille uuden kokoonpanon. Vuoteen 1994 asti yhtye haki muotoaan ja keikkaili ihan hulluna. Kun debyytti vuonna 1995 sitten ilmestyi, oli brittipop ilmiönä voimissaan ja kitarapopille tilaus. Kaiken uuden musiikin vertailukohtana (kuin myös lähtö-) oli Oasis, Blur, Suede ja niin edelleen.

Cast onkin oiva esimerkki siitä, mitä Britanniassa 90-luvulla tapahtui. Maailman ajattomimmasta, tavallisimmasta ja näennäisesti kovin epätrendikkäästä musiikista tuleekin yhtäkkiä trendikästä, myyvää ja valtavirtaa. Myisikö Cast tänä päivänä musiikillaan platinaa? Ei myisi. Eikä myy – yhtyeen vuonna 2012 ilmestynyt Troubled Times -paluulevy kiinnosti lähinnä tällaisia ikuista 90-lukua eläviä.

Mutta ei Castin tekemisessä mitään trendihakuisuutta 90-luvullakaan ollut. Yhtyettä on mahdoton kuvitella tekemään muunlaista musiikkia – yhtye on Liverpoolista ja kuulostaa juuri siltä, aksenttia myöten. Liverpool sound, Merseybeat spirit, Scally beat, Scousers who killed baggyworking class lads from Liverpool, buch of cuddly Scousers playing frothy poptimeless pop with beat-combo style. Tuossapa jotain yhtyeestä sanottua. Ei paljoa tyhjentävämmin voi sanoa.

So you see, la, Cast don’t compare with anyone. All I want to do is to pass it on, la. I’m not greedy, I want to pass it on to others, so they can pass it on. And on, and on and on, forever and ever, amen. (John Power, Select, September 1995).

Niin, Liverpool. 60-luvun merseybeat. The La’s, Cast. The Coral. Ja jopa Miles Kane, joka näyttää nuorelta Paul McCartneylta ja kuulostaa John Powerilta, la.

Vaikka Cast näin niin kuin Cool Britannia -kauden avainpelaajien joukossa vertautuukin musiikillisesti luontevasti Oasikseen, jonka kanssa se jakaa samat Beatles-arvot, on yhtyeiden meininki silti keskenään todella erilaista. Cast ei liputa yhtä läpinäkyvästi 90-luvulla virinneen ”uuden lädismin” (new ladism) puolesta kuin Oasis, vaan päätyy kuulostamaan asteen verran elegantimmalta. Vaikka Castissa rokkia onkin, puuttuu siitä tietty paheellisuus. Ja bileet. Castista puuttuu Manchester.

(Liverpoolista tulee nuoria miehiä, jotka kuulostavat aikuisilta. Mancheterista tulee aikuisia miehiä, jotka kuulostavat nuorukaisilta.)

Yhtyeen tekemisessä pääosassa on musiikki. Cool Britannia -kauden bändeistä nimenomaan Castissa onkin minusta ehkä melkein eniten kyse musiikista, ei mistään uhmakkaasta lädishow’sta tai värikkäästä poppisirkuksesta. Eikä John Powerissa ole olemuksellisesti mitään rokkitähtimäistä. All Changen kuolematon kansikin sen todistaa – 90-luvulla oli ok näyttää ihan tavalliselta. Hepulta. Tuulitakkeja, huonosti istuvia farkkuja ja tennareita – käy mulle rokkarista.

IMG_20140527_145128

All Change on upea musiikillinen ilottelu. Levyn kappaleet ovat häpeilemättömän melodisia, harmonisia ja isoja. Castilla on erityinen taito tasapainoittaa pop ja rock yhteen. Ja ne kappaleiden alut! Jokainen biisi alkaa omalla tavallaan taianomaisesti ja koukuttavasti. Levyn erinomaisuus on ilmiselvää ja kokonaisuuden merkkiteosmaisuus on helposti kuultavissa. Näin väitän.

All Change on juuri sellainen levy, jonka kuulee kerran ja jota rakastaa sitten ikuisesti.

 

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.