Le vintage: Air cushioned soles ja blue jeans

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Tämä juttu on julkaistu Rosvot-portaalia edeltävässä blogissani 8.4.2013 eli tasan kaksi vuotta sitten. Aikana, jolloin Instagram-kuvat olivat tärähtäneitä ja mielessä mikäs muukaan kuin Blur. Pidän tästä vähän höpsöstä tekstistä nyt kaksi vuotta myöhemminkin. Vaikka kuvan vaihtaisinkin skarpimpaan ja elegantimpaan, niin yhtään sanaa en tekstistä välitä muuttaa. Tunnistan siitä itseni, tunteeni ja tykkäilyni. Ja tuo kappale on aina vain yksi olennaisimmista. Niin kuin myös nuo farkut ja Martensit, air cushioned soles.

Air cushioned soles,
I bought them on the Portbello Road on a Saturday
I stop and stare awhile,
A common pastime when conversation goes astray

But don’t think I’m walking out of this
She doesn’t mind, whatever I say, whatever I say
I don’t really want to change a thing,
I want to stay this way forever

You know it’s to be with you

Blue, blue jeans I wear them every day,
there’s no particular reason to change
My thoughts are getting banal, I can’t help it,
but I won’t pull out hair another day

Niin, Dr. Martensit ja siniset farkut, romantisoitu Lontoo ja romantisoitu elämäntuska – sitä on Blurin Blue Jeans -kappale (1993), sitä on brittipop.

Romantisoitu 90-luku ja romantisoitu brittipop – sitä puolestaan on minun elämäni. Ja koska modern life is rubbish, on Damon Albarnia imitoiva ysäriväritys farkuissa kuningas.

Olisin niin paljon vähemmän ilman tätä laulua.

Kengät: Dr. Martens, Made in England

Housut: Levi’s 501, Made in USA, 2nd hand

Linkki Blur-kuvaan lisätty 8.4.2015

and then she

Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta ykistyskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän!

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?