Jotain uutta: Ivory Wave

Jos innostuit kuuntelemaan minun elokuun soittolistaa, olet jo ehkä bongannut Ivory Waven aivan huikean hyvän Uptown-kappaleen. Birminghamiläinen pikkubändi teki yllättäen alkusyksyn mainioimman biisin.

Uptown on ykkösluokkainen Happy Mondays meets The Lightning Seeds meets Hard-Fi -pastissi. Madchester-vaikutteet ja baggy-groove on osattu hyödyntää jotenkin todella uskottavasti, lisäksi lädilauluun taipuva kertsi toimii. Tästä tulee varmasti minun pop-talouden kestosuosikki.

Ivory Waven musiikin juttu on tosiaan madchester, groove ja tanssi. Madchester-aikalaisten lisäksi bändi muistuttaa minua 1990-luvun lopun Space Monkeys -yhtyeestä. Esimerkiksi erityisen tanssimusiikkinen Gold menee tähän sarjaan, samoin viime vuonna ilmestynyt Frankie, joka on myös aika tavalla Happy Mondays.

Yhtyeen kaikki kappaleet löytyvät Spotifysta tältä listalta.

Kuva: James Kay

Brittipopklassikko: Sproston Green

The Charlatansin debyyttilevy Some Friendly täyttää tänään 8.10 vuosia – 27 sellaista! Albumi on merkittävä ja huikea, paljon aikansa madchester-lapsi, mutta myös universaalisti mahtava kitarapop-levy. Albumilta löytyy useampikin klassikkokappale, mutta aivan omanlaisensa pikkuklassikko ja kulttibiisi on albumin viimeinen raita, Sproston Green. Tämä biisi nimittääin päättää ihan jokaisen The Charlatans -keikan. Vuodet ovat tehneet tästä biisistä ei vain The Charlatans -klassikon, vaan myös brittipop-klassikon.

Vielä viime toukokuuhun asti to do -listallani luki: kuule Sproston Green livenä. Sillä eihän elämä ole ennen valmis! Ja viime toukokuussa sitten pääsin tuon yhden ikonisimman päätösraidan hurmaamaksi.

Jagwar Ma – O B 1

Australialaisen Jagwar Man tanssidebyytti kolmen vuoden takaa oli loistava, on loistava! Oikeastaan Howlin’ on edelleen yksi kesälevysuosikeista, melodista madchesteriä, letkeää baggya. Kiehtovaa, modernia psykedeliaa. Ei mitään turhan aggressiivista. Tykkään niin, että kai voisin alkaa jo puhua modernista pikkuklassikosta.

Yhtye julkaisee vihdoin ensi syksynä toisen albuminsa. O B 1 on sen ensimmäinen sinkkubiisi. En ehkä ihan saa kappaleen alusta otetta, mutta kertosäkeessä ollaankin sitten jo ihan täysin siellä missä pitääkin. Kesän 2016 kivoin.

Todella jees.

Vuonna 2016: Sulk – No Illusions

sulk

Vuodesta 2016 on tulossa levyvuosi brittipopparin makuun. Eikä kyse ole vain vanhojen varmojen ja ikiaikaisten uusista levyistä (Suede, The Coral, Kula Shaker ja sen sellaiset), vaan myös yhtyeistä, jotka luovat uutta brittipopkulttuuria: DMA’s ja Sulk. Siinäpä kaksi esimerkkiä 2010-luvun brittipopista. Elää ja voi hyvin, sanon minä!

Sulkin vuonna 2013 ilmestyeen Graceless -debyytin heleä pop-tulkinta oli niin vakuuttava, että huhtikuussa ilmestyvän kakkoslevyn odottamisesta taitaa tulla minulle alkuvuoden juttu. Brittipop, indie, pop, madchester, shoegaze – mikäli nämä ovat debyytin tavoin myös tulevan No Illusions -albumin idea, tulee keväästä hieno! Ja ovathan ne, mikäli Black Infinity (Upside Down) -kappaleeseen on luottaminen.

Joskus parasta on vain jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Kesälevy 2016?

No Illusions ilmestyy 15.4.

Blogin aiemmat Sulk-aiheiset tekstit löytyvät täältä.

Timanttihetkiä: The Charlatans – Can’t Even Be Bothered

Timanttihetkiä, eli kappaleiden yksittäisiä kohtia, sekunteja, joilla on timanttinen vaikutus.

Kävin Tukholmassa ja löysin matkalta mukaani muutamia levyjä. Yksi tärkeimmistä ostoksista oli The Charlatansin vuonna 1992 ilmestynyt kakkoslevy Between 10th and 11th, joka on ihan varmasti omien suosikkilevyjeni top 30 -joukossa. Levyn vinyyliversiota en kuitenkaan ennen matkaa omistanut.

Tästä blogista on tullut vaivihkaa The Charlatans -blogi – ja minusta se on huikeaa! Se kun kertoo siitä, että tätä blogia kirjoittaa tyyppi, joka antaa musiikin ja elämän viedä. Vilpittömästi. Manchesteriin, Tukholmaan, vuoteen 1992. The Charlatansiin – taas! Ja joka antaa ajatusten ja blogitekstien ajelehtia sen viennin, eikä vaikka trendien tai pitäisi tykätä -juttujen mukana.

Kutsutaan sitä tyyppiä vaikka nimimerkillä  ”Weirdo -83”.

charlatans_kannet

Jos joku albumi on kaikkien aikojen suosikkilevyjen top kolmessakympissä, on se levy tietenkin ihan törkeän hyvä likimain joka sekunti. Mutta siltikin, vaikka näin on, pystyn irrottamaan Between 10th and 11th -albumilta yhden timanttihetken ylitse muiden. Olkoon se hetki nyt sitten vaikka törkeäntörkeän hyvä.

Ja se on se hetki, kun kappaleen Can’t Even Be Bothered lennokas kertosäe käynnistyy ensimmäisen kerran (1:04) jostain jumittavan mystiikan seasta. Ja sekoittaa kuulijan pasmat hetkeksi. Yksi tämän kappaleen taika onkin se, ettei sitä kuunnellessa pysty päättämään, onko biisi enemmän up vai down. Synkkä vai kuitenkin vähän toiveikas. Ihanan kaksiuloitteinen.

Yksi päivitetty näkemys ja moderni klassikko

Mietitkö koskaan, mitä tapahtuu kaikille niille levyarvioiden mielipiteille, joita musiikista kirjoittavat teksteissään välittävät? Joskus ehkä vähän kiireellä, paineen alla tai muuten vain hetkessä toimien. Muuttuvatko ne ajan kuluessa?

Itse olen miettinyt, että joskus olisi kiinnostavaa pyytää näkemyksen tarkistusta. Päivitettyä mielipidettä. Sillä omasta kokemuksestani tiedän, että toisinaan saattaa käydä niin, että vuoden 2013 ”ihan kiva”, onkin myöhemmin moderni klassikko.

Hups.

Brittiyhtye SULK tarjosi meille Graceless-debyyttinsä huhtikuussa 2013. Pari kuukautta myöhemmin heinäkuussa kirjoitin levystä blogiin sanoin ”ihan kiva” ja ”mukava ja harmiton hengailukaveri”. Pidin tuolloinkin levystä kyllä, mutta en erityisellä tavalla. Valitin levyn tasapaksuutta ja toisaalta epätasaisuutta. Hmmm. Pidin osaa kappaleista mitäänsanomattomina.

Siis mitä ihmettä neiti brittipoppari?! Where were you while we were getting high?

”En vielä oikein osaa nimetä tai tunnistaa biisejä. Tai osaa kertoa, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu.”  –Joku hölmö 23.7.2013

Kuulehan Miia, kun kerron sulle, mistä levy alkaa ja mihin se loppuu. Se alkaa täydellisestä ja loppuu täydelliseen. Ja siinä välissä kuullaan kymmenen vaikkamitäsanovaa kappaletta.

Levy jäi kuitenkin kuunteluun ja jossain vaiheessa tajusin vain yksinkertaisesti rakastavani sitä. Jos siis tuolloin vuonna 2013 tai joskus muulloin jätit minun tai jonkun toisen levyä vähättelevästi kohtelevan mielipiteen vuoksi albumin vaisulle kuuntelulle – tai pahimmassa tapauksessa kokonaan kuuntelematta, niin korjaa tilanne heti. Sillä SULKin Graceless on moderni klassikko. Sellainen levy, jonka ainakin minä poimin 2010-luvulta osaksi popkokoelmaani. Ja miksi niin?

Tässäpä muutama syy:

1. Siitä on ihan luontevaa kirjoittaa ylistävä blogiteksti kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen.  Ei kymmenen tai kaksikymmentä, vaan kaksi. Koska se on edelleen ajankohtainen – tai jo ajaton, pikkuklassikko.

2. Se kumpuaa menneestä, mutta on samalla myös tämän päivän ääni.

Graceless yhdistää sukupolvia. Levyn pitäisi ainakin teoriassa ihastuttaa kaikkia, jotka ovat joskus fiilistellee Ridea tai jotka vuonna 1991 rakastuivat Blurin debyyttiin. Siinä on myös baggya ja madchesteriä, psykedeliaa ja ihan hiton paljon 90-luvun brittipoppia. Vaikka levy ehkä kuulostaakin enemmän 90-luvulta kuin 2010-luvulta, on sen shoegaze-estetiikassa sellaista, joka on linjassa myös vuoden 2013 nuorison indiekäsityksen kanssa.

3. Se saa kuuntelijan haaveilemaan omasta bändistä

Olen usein kirjoittanut siitä, kuinka en oikeastaan ole koskaan halunnut olla rock-tähti, vaan aina nimenomaan se fani. SULKia kuunnellessa olen kuitenkin miettinyt, että tuossa bändissä haluaisin olla.

4. Se saa kuuntelijan elämään ”vaihetta”

Modernin klassikon yksi merkki on se, ettei se riitä kuulijalle. Levyn tarjoaman musiikin lisäksi kuulija haluaa baggy-tukan, pukeutuu isoon, batiikkivärjätyyyn t-paitaan, innostuu taas raidoista, kuuntelee Blurin debyyttiä, miettii, minkä yhtyeen lyriikkapätkän painattaisi kangaskassiin. Elää SULK-vaihetta.

5. Se koostuu aidosti hienoista, tunteita ravistelevista popkappaleista, joista vähintään yksi on universaalit popvaatimukset täyttävä slovari.

Vaikka kyseessä onkin tietyllä tapaa soundilevy, on albumissa huikeaa myös sen kappalemateriaali. Ja nehän popmusiikissa ovat keskiössä, hyvät yksittäiset biisit. Flowers, Marian Shrine, Back In Bloom, If You Wonder – yhtyeellä on selvästi korvaa popkauneudelle. Ja selvästi sitä kauneudentajua on harjoitettu brittipopklassikoita kuuntelemalla. Useat kappaleista ovatkin sellaisia absoluuttisesti hyviä ja universaalisti soivia popteoksia, jotka erilaisella sovituksella voisivat löytyä melkein minkä tahansa kitarapopyhtyeen repertoaarista.

Ja koska minulle popmusiikissa on aina kyse myös niiden biisien herättämistä tunteista, on minun syytettävä tätä oppikirjamaista The Big Blue -slovaria siitä, että googlailen Jon Sutcliffe girlfriend. Siellä, missä poppitukkainen poika ja se universaali popslovari, siellä myös Miia ja poptunteet. Modernia klassikkoa jos jotain on sellainen kappale, jota kuunnellessa itket sitä, ettei ole you & me, mutta samalla mietit, että tämä kappale ja yksinäisyys ja raukkaudettomuus ja sydänsurut – tämä se vasta on elämää.

Olen niin helppo.

Kertokaapa minulle, minkä ikäisenä ihminen on turvassa tällaisilta tunteilta? Ei ainakaan vielä 32-vuotiaana.

Kuva: Takeshi Suga

Graceless löytyy Spotifysta

Inspiral Carpets – Let You Down ft. John Cooper Clarke

Inspiral Carpetsin uusi single ja  video. ”Cool as Fuck” lienee osuvin ilmaisu tähän.

Inspiral Carpets julkaisi viime vuoden lopussa kaikessa hiljaisuudessa uuden albumin – ensimmäisen 20 vuoteen! Yhtyehän hajosi 90-luvun puolivälissä, kun Madchester-maailma – ja ne yhtyeen menestyksen juuret – lopettivat olemasta. 2000-luvun alussa Carpetsit kuitenkin tulivat takaisin, minkä jälkeen kokoonpanoilu ja keikkailu ovat olleet vähän epämäärisiä.

Ehkä tuo olemassaolon häilyvyys on syys sille, että yhtye sai julkaista tämän viidennen albuminsa näinkin rauhassa. Tai ehkä kyse on taas siitä, ettei ikiaikaisuus kiinnosta?

Tätä uutta singlebiisiä kuunnellessa ja videota katsoessa mietin kuitenkin, että miten ihmeessä soin itsekin levylle lokakuussa niin vähän huomiota. Sillä tässä kappaleen ja videon yhdistelmässä on jotain taikaa!

Sellaista eleganttia ja kypsää cooliutta, mitä useimpien uusien artistien on mahdotonta tekemiseensä tallentaa. Ja mites sitten tuo (punk-)runoilija John Cooper Clarken roolittaminen mukaan? No aika jees!

Ja vaikka noita Northern Soul -visualisointeja ja muita kunnianosoituksia näkeekin juuri nyt vähän siellä ja täällä (alakulttuuri elää aistimani mukaan Britanniassa nyt jonkinlaisessa nosteessa (Lähde: Instagram)), ovat ne tämän kappaleen ja yhtyeen seurassa tietysti erityisen upeasti kohdillaan. Ikiaikaista, kuten sanoin.

Ja olisihan se nyt hienoa jos yhtye taas vaihteeksi nähtäisiin relevanttia uutta musiikkia tekevänä kokoonpanona, eikä aina vain yhtyeenä, joka teki This Is How It Feels -hitin tai jota Mark Collins ja Noel Gallagher roudasivat.

Ainakin levyn nimi Inspiral Carpets viittaa jonkinlaiseen uuden ajan alkuun.

Lisää uutta The Charlatansia

Toinen singlejulkaisu (julkaisupäivä 1.12) The Charlatansin tammikuussa ilmestyvältä Modern Nature -albumilta on tämä So Oh. Ja tiiäkkö mitä?

Biisi on huikea!

Vähän kollaasimaisen kappaleen pohjalla rullaa tanssittava rytmi ja rummuttelu, jotka muistuttavat 90-luvun alusta, madchesteristä ja The Charlatansin ominaisjutusta. Hieno fiilis. Toisessa kerroksessa räpättää akustinen kitara, välillä vauhtia ja nostoa haetaan sitten sellaisesta rokimmasta kitaroinnista – jottei yhtyeen brittipoppivaihekaan unohtuisi.

Ja jos pidit yhtään Tim Burgessin huikeasta soololevystä (Oh No I Love You, 2012), rakastat ihan varppina miehen laulusuoritusta myös tällä kappaleella. Samoja kaikuja, etten sanoisi.

Oh no I love you so oh! Eli tämä on rakkautta.

Mr Madchester: Samuli Edelmann

Pitäisikö lisätä dj-settiin tämä Samuli Edelmannin vuoden 1994 Sinä olet (Aurinko) -kappale, mietin tässä yhtenä päivänä. Äh, sinä senkin brittipop. Nyt kiinnostaa suomimadchester!

Kauaa ei tarvitse kappaletta kuunnella, niin alkaakin sijoittuminen setissä olla selvä: jonnekin The Stone Rosesin, The Charlatansin ja sen sellaisten välttämättömyyksien aloittaman baggyputken jatkeeksi. Ehkä The Farmin kylkeen? Vahän päivitettyä referenssiä Jagwar Man vierestä? Tai – kiitos naislaulajien – ehkä sittenkin herttaiseksi seuralaiseksi Primal Screamin sielukkaalle tanssimusiikille.

Kappaleen itsensä (ja videon sisältämän aikalaismaailman) lisäksi tässä kaikessa todella Mr Madchesteriä on tietysti tuo Samuli Edelmannin rumpu. Näyttääkö tutulta? Kaikki Ian Browniin vähänkään ihailevasti suhtautuvat varmasti hymyilevät tuolle yksityiskohdalle.

Ja kyllä, odotan ”Samulin päivää”. En kai nyt sentään ollut ainoa 8-vuotias, joka vuonna 1991 meni ja rakastui Samuli Edelmanniin?

Juhannuspuvusto

IMG_20140619_075916

Juhannuspuvustoni saattaa näyttää siltä, että olen menossa reiveihin, mutta tuntuu siltä, että edessä on kolmen päivän loma. Nimittäin kaupunkiloma Tampereella.

On kaapin löysimmät housut, väljämallisin t-paita. Gazellet. Bucket hat päähän, niin ei tukasta niin väliä. No okei, kokonaisuus on varmaankin vielä kuorrutettava parkalla. Ja villapaidalla. Ja hanskoilla.

Mutta silti.

Hyvää juhannusta, pysykää pinnalla!

Space Monkeys – Escape From The 20th Century

Maailmassa tapahtuu toisinaan ihan super yllättäviä juttuja. Niin kuin vaikka sellaisia, että jo toimintansa lopettanut suosikkiyhtye julkaisee vuoden 2013 päätteeksi vuonna 1999 äänitetyn, mutta silloin julkaisematta jääneen kakkosalbuminsa.

Ja tämä tällainen yhtyehän on brittiläinen Space Monkeys.

space_monkeys

Minun ja Space Monkeysin tarina sai alkunsa vuonna 2011. Ensikohtaamisesta voi lukea vanhan blogin puolelta.

Niille, jotka eivät yhtyettä tunne, kerrottakoon, että Space Monkeysin tekemisen voi kiteyttää aika hyvin sanaan ”Manchester”. Sopivia kuvailuja manchesteriläisyhtyeen (!) musiikille lienevät myös ”post-Madchester”, ”rumpukoneella ryhditetty Oasis” tai ”acid house meets britpop”.

Yhtye julkaisi vuodet 1995 – 2000 kattaneen aktiiviuransa aikana yhden kokopitkän, vuonna 1997 ilmestyneen The Daddy of Them All -albumin. Kakkoslevyksi kaavailtu Escape From The 20th Century äänitettiin vuonna 1999, mutta sen julkaisu jäi bändin levy-yhtiönä toimineen Factory Recordsin romahduksen jalkoihin.

Viime vuoden lopulla yhtyeen pehmytääninen laulaja Richard McNevin-Duffi kuitenkin yllättäen ilmoitti Twitter-tilillään, että tämä ”lost Factory Records album from 1999” julkaistaan vuoden 2013 lopulla. Huikeaa – hihkaisin minä!

Ja mitä tuosta postuumisti julkaistusta kakkoslevystä sitten voisi sanoa? No ainakin sen, että se kuulostaa Space Monkeysin vuonna 1999 tehdyltä kakkoslevyltä – eli ihan kivalta! Useimpien mielestä tämä todennäköisesti tarkoittaa epätrendikästä, tällaisen epätrendikkyydessä elävän korvissa kuitenkin soi sellainen oman elämäni ajattomuus. Tai joskus hyväksi todettu. Onhan levy paikoin vähän junnaava, välillä vähän sekava, menoltaan rauhaton ja täynnä kaikenlaista sälää, mutta se toisaalta lienee yksi jutun ideoista.

Levy osoittaa siis selkeästi sen, ettei 14 vuotta tunnu missään sellaisen yhtyeen kohdalla, joka ei lähtökohtaisestikaan ollut mitenkään ajan hermoilla, vaan puuhasteli oman juttunsa parissa. Tuollaista arvostan!

Sen verran vähän arvostettu Escape From The 20th Century on, ettei sen palasia ole jaettu YouTubeen. Spotifysta ja iTunesista levy kuitenkin löytyy. Pari biisitärppiä: Who’s Afraid Of The Big Bad Wolf?, Space Invaders, Sound Of Music ja tämä lällyosastoa edustava Dark Star (huom. lopun Oasis-jouset).

Soittolista: Vuosi 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!