Liam Fray ja Blossoms – Please Don’t (in isolation)

Poikkeuskevät poiki kaikenlaisia kotikeikkaviritelmiä. Minun vaativaan makuun osui noista vain ihan miniosa, etunenässä Blossomsin isolation-sovitukset, joihin muutamiin bändi oli napannut mukaan kiehtovan vierailijan. The Coralin Dreaming of You -klassikolla laulaa tietysti The Coralin laulaja James Skelly, Tame Impalan The Less Know The Better -kappaleella vierailee aina mainio Miles Kane.

Paras Blossomsin isolation-biiseistä on minun mielestä kuitenkin tämä Courteenersin Please Don’t -kappaleen eristyssovitus. Mukana lauluissa on myös Courteenersin Liam Fray. Lopputulos alleviivaa kappaleen mahtavuutta, manchesteriläisyhtyeen vuoden 2008 debyytillä ilmestynyt biisi on hurjan hyvä, Courteenersin parhaita! Blossomsin Tom loistaa omissa vokaaliosuuksissaan ja Liam Frayn laulelussa on jotain ihanan mentorimaista rentoutta ja ikiaikaisuutta.

Kappaleessa on muuten aivan ihanat lyriikat, joita Liam saattaa aina välillä tekstin kirjoittajan oikeudella muutella.

Four years and twenty two shades of blonde
Is all that separated us,
Why couldn’t we have carried on?
We could have got married,
You could have carried some of my sons.you let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Because you said you’d never ever heard of the La’s?!

Shocking, kyllä! Ja erittäin riittävä syy nostaa vähän ääntä.

Doves – Carousels

Doves julkaisi reilu viikko sitten ensimmäisen uuden kappaleen 11 vuoteen, mikä on valtaisaa! Kyseessä on kuitenkin yksi musiikillisesti upeimmista yhtyeistä ehkäpä ikinä.

Carousels-nimeä kantavassa kappaleeessa on oikeastaan kaikki se, mikä tekee manchesteriläistriosta Dovesin. Ja Dovesista totaalisen rakastettavan ja ihailtavan. Kappele lentää ja leijailee, kuten yhtyeen biisit usein. Lisäksi siinä on tietenkin perkussioita, tanssirytmikkyys ja sellanen svengi, jonka löytää vain nurouuden Manchesteristä ja sen Hacienda-klubilta. Tunnelma kappaleessa on Dovesille ominaisesti sekoitus melankoliaa, haikeutta ja onnellisuutta – biisi istuu moneen eri mielentilaan.

Dovesia on ollu ikävä. Olen elänyt muutenkin vahvaa Doves- ja post britpop -kautta koko alkuvuoden. Tämä comeback ei siis voisi tehdä onnellisemmaksi. Jimi Goodwinilla ja Williamsin veljeksillä on uniikki taito tehdä musiikkia, jossa yhdistyy hurjan monipuolinen manchesteriläinen musiikkihistoria, ambienttimainen tunnelmabiiseys, universaali pop ja ennakkoluuloton kokeilevuus. Onnea on huomata, ettei tuo taito ole yhtyeeltä kadonnut kymmenessä vuodesssa mihinkään.

Carousels on itkettävän onnistunut ja onnellistava paluu.

Levy: Tim Burgess – I Love The New Sky

Manchesteriläismuusikko Tim Burgesilla menee lujaa! Yhtyeensä The Charlatans on nyt jo muutaman vuoden ja levyn ajan toteuttanut upeaa uutta uravaihetta. Viime vuonna Burgessilta ilmestyi mainio One, Two, Another -kirja, missä Burgess kommentoi ja muistelee The Charlatansin olennaisimpia lyriikoita. Eristyskevään aikana Burgess taas on isännöinyt mainetta, kunniaa ja kiitosta keränneitä Tims Twitter Listening Parties -levynkuuntelutilaisuuksia, lisäksi Burgess julkaisi juuri uuden soman soololevyn.

Olen tällä hetkellä kovasti hurmaantunut itsensä löytäneistä muusikoista. Burgess tuntuu olevan juuri tällainen. Burgessilla on juuri nyt jotenkin erityisen hyvä vire päällä – tuntuu siltä, että hän voi tällä hetkellä tehdä sitä, mitä eniten haluaa tehdä. Juttuja, joista aidosti innostuu. Itsensä näköistä muusikon, levykeräilijän ja musiikkivaikuttajan uraa.

I Love The New Sky on Burgessin viides soololevy. Minusta se on artistin paras. Levy on mainio. Soma, vilpitön, aito. Albumin läpileikkaava tunnelma on sellainen alkuperäisen indien fiilis. Vähän diy-otetta, ei mitään liian viimeistellyn kuuloista. Vaikka albumilla kuuluukin vahva ja todella monipuolinen musiikillinen visio (Burgess on musiikkia monipuolisesti kuunteleva), harkitut sovitukset (torvia siellä, jousia täällä, kappaleesta toiseen vaihtuva musiikkillinen visio) ja mietitty tuotanto, on levyn kokonaisfiilis silti sympaattisella tavalla siloittelematon.

Tim Burgess ei varmasti ole brittimusiikkimaailman taidokkain laulaja, mutta hänen raakilemainen ja poikamainen laulutyylinsä istuu albumin somaan tunnelmaan täydellisesti. Burgessin ikuinen indiepoika -habitus kruunaa kaiken – levy on alusta loppuun artistin näköinen.

Tykkään siitä, miten kappaleista on saatu erilaisia sovituksia ja instrumenttivalintoja käyttämällä keskenään todella eritunnelmasia. Omat suosikkibiisini tällä hetkellä ovat avausraita Sympathy For the Devil, The Warhol Me, Only Took A Year, Sweetheart Mercury sekä tokavika upeus Undertow. Burgess itse on maininnut erityistärkeäksi biisiksi levyn päättävän Laurien.

Jotain uutta: Nile Marr

Nile Marrilla on musiikki ja Manchester verissä – hän on Johnny Marrin poika. Nuorempi Marr julkaisi juuri ensimmäisen soolo-ep:nsä. Ep on tehty Manchesterissä ja sen inspiraationa on toiminut Marrin rakkaus kotikaupunkiaan ja sen ihmisiä kohtaan. Ennen sooloartistiutta Nile Marr vaikutti Man Made -yhtyeessä, joka julkaisi albumillisen harmitonta kitarapoprockia.

Nile Marrin kolmen kappaleen Still Hearts -ep löytyy Spotifysta. Se on hyvä! Marrilla on aika kiva lauluääni – samaa sävyä kuin isällään, mutta vähän raikkaampi ja freesimpi. Kappaleissa on kauniita melodioita ja melodioita kauniisti soittavia kitaroita. Ei mitään ihmeellistä, mutta tarviiko aina ollakaan? Ja jos nyt vielä isä-Marriin halutaan verrata, niin onhan Nile selvästi isänsä poika. Erityisesti lennokas Hush voisi olla Johnny Marrin joltain soololevyltä.

Oma suosikkin on ep:n kolmas kappale The Pusher. Se on kappaleista popein ja leikkisin. Marr laulaa biisin kivasti, notkeasti laulellen.

Myös Marrin vanhempi soolokappale Part Time Girl löytyy Spotifysta.

Blossoms – Foolish Loving Spaces

Uusin Blossoms-albumi on niiiiiiiin hyvä! Stockportin cooleimpien Foolish Loving Spaces ilmestyi tammikuun lopussa ja on ollut siitä lähtien levysoittimellä – vuorotellen Couteenersin uuden albumin kanssa.

Olen löytänyt levyltä muutaman uuden lempikappaleen. Siis ikuisen sellaisen. Levyn kolme ensimmäistä raitaa – If You Think This Is Real Life, Your Girlfriend ja The Keeper – ovat kaikki tolkuttoman hyviä ja minulle levyn sielu. Avausraidan jänskä poppi, You Girlfriendin kuuma basso ja The Keeperin Primal Sceam meets The Charlatans meets 70-luvun New York -soul – alkuvuoden parhaita musiikillisia hetkiä.

Albumin loppupuolelta minun suosikiksi nousee simppeli kitararock Romance, Eh? sekä The Keeperin lailla naistaustakuorolla sävytetty mahtis Falling For Someone.

Pitkäaikaisten Blossoms-fanien joukossa jonkinlainen suosikki tuntuu olevan tarttuva Oh no (I Think I’m In Love), joka ei kuitenkaan ole minun lemppari. Kappaleessa on ehkä liikaa sitä tuttua kasarisoundi-Blossomsia, johon en ole täysin lämmennyt. Onnistunut pop-kappale toki silti.

Minusta albumissa on parasta siellä täällä soiva, yhtyeelle uudenlainen popin ja rockin sävy. Se, kuinka yhtyeen merkkisoundiksi muodostuneet syntikat antavat rohkeasti tilaa bassolle, kitaroille ja soulahtavalle naistaustakuorolle. Yhtyeen tuotannossa tiuhaan vilahtavien kasarisoundien sijaan maisemaksi hahmottuu simppelimpi ja rockimpi bändimusiikki. The Keeper, Romance, Eh? sekä soma My Vacant Days – enemmän Primal Scream, vähemmän Talking Heads -Blossoms on selvästi minun juttu.

Toiseksi parasta levyllä on sitten se, että myös ne popit ja syntikkaisimmat biisit ovat koukuttavam hyviä!

Albumin tuottajan on toiminut The Coralistakin tuttu James Skelly. En tiedä, kuinka paljon vaikutusta tällä on ollut siihen, että yhtye on löytänyt kappaleisiinsa uudenlaisia soundeja. Ainakin kaikki The Coral -fanit tietävät Skellyn musiikista monipuolisesti, genrerajattomasti ja ennakkoluulottomasti innostuvaksi muusikoksi.

Foolish Loving Spaces on Blossomsin kolmas levy – ja vihdoin se Blossoms-albumi, joka lyö minun elämässä läpi. Pelkäsin jo, että missaan tämän bandwagonin.

Brittipopparin Manchester

Kokosin pienen kaupunkioppaan Manchester-fiilistelyjen tueksi. Mikään tyhjentävä listaus tämä ei ole – Manchester ei listauksilla tule valmiiksi. Kaupungin upeus ei ole yksittäisissä paikoissa – ihan koko kaupunki on se juttu.

Sain tekstin sisältöön apua ystävältäni, Manchesterin yliopiston alumnilta.

Alkusanat on vieraskirjoittajan.

************************************************************************

Alkusanat

Mistä aloittaa kertomaan Manchesterin musiikista? Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Tuntuisi hölmöltä aloittaa kotoa. Kaduiltahan kaikki lähtee. Klubeilta, keikkapaikoilta. Paikoista, ihmisistä, heidän vuorovaikutuksestaan. Mutta. Barbarism begins at home. Ja Factory Recordsin Anthony H. Wilson sanoi aina, että Manchesterissä on parhaat levykokoelmat, eli siksi aloitetaan kotoa ja levysoittimista.

Se levykokoelma-ajatus näkyy! The Stone Roseskin teki kitaramusiikkia, mutta kuunteli bändinä vähän kaikkea. Ehkä jopa enemmän mustaa kuin valkoista musiikkia. Ja se toi tiettyä twistejä sen musiikkiin. Oasis oli toki vähän eri, ja The Courteeners, mutta erilaisuuskin, kaavoista poikkeaminen on juuri Manchesteriä. Janice Graham Band on erityisesti sellaista outoutta, monen tyylilajin sekamelskaa, että se ei voisi tulla kuin Manchesteristä. Sitä kertomaan ei tarvita edes Love Letters -kappaleen Manchesterin aksenttia. ”One day I hope you can come live with me in Manchester, the rainy city.”

Juuri levykokoelmiin liittyy varmasti Manchesterin monikulttuurisuus. Se on riittämiin ollut sellainen sulatusuuni, missä eri ihmiset ovat tehneet yhdessä juttuja. Mitä kohtaamisia! Sellaisia mitä ei voisi keksiä ja käsikirjoittaa. Nuori Ian Brownkin oli joskus ollut Hulmen vanhoissa betonitaloissa samoissa bileissä amerikkalaisen soul-laulaja Geno Washingtonin kanssa. Erikoinen kohtaaminen erikoisessa paikassa, mutta “this is Manchester, we do things different here”.

Moss Sidessa, Manchester City FC:n vanhan Maine Roadin stadionin kulmilla, on ollut eläväinen afrokaribialainen skene reggaen ja funkin suhteen. Ja myöhemmin räpin. Kuin Amerikassa. Musta alue jossa mustaa kulttuuria, mistä toki valkoisetkin ovat diggailleet. Manchesterissä on ollut suhteessa vähemmän rasismiakin kuin monessa muussa Englannin kaupungissa. Jo joskus 1800-luvulla paikalliset kauppiaat vastustivat orjuutta, ja sitten on kaupunkiin tullut paljon siirtolaisia vähän kaikkialta. Yhteiselo on aliarvostettu voimavara.

Sitä kautta pitää totta kai mainita myös irlantilaiset. Sen on pakko ollut olla merkittävää, että irlantilainen musiikkiperinne, ja irlantilainen suhde musiikkiin ja laulamiseen tuli niin isoissa määrin Manchesteriin. Katsokaa nimiäkin. Johnny Marr, Morrissey, Gallagherit, Liam Fray!

Edelleen Manchester on hauska sekoitus äärimmäistä paikallisuutta ja äärimmäistä kansainvälisyyttä, mikä on pitkään näkynyt musiikissa. Ollaan oltu manchesteriläisiä, mutta katsottu myös maailmalle. Onhan se hassua, miten joku Manchester otti teknoa Detroitista ja housea Chicagosta, ja paketoi ne Haciendassa omanlaiseksi osaksi koko maailman klubikulttuurin kehitystä ja kasvua. Mitä musiikkia Manchesterin lähiönuorisokin saikaan essopäissään tanssia!

Tai otetaan New Order. Tavallaan se on juttuna todella manchesteriläinen, ja siitä saisi juuri sen tarvittavan soundtrackin harmaudelle, sateelle ja punatiilisille taloille, mutta silti se on myös mullistavan kansainvälinen, kun musiikissa on elänyt Kraftwerkin Düsseldorfia vietynä Manchesterin kautta Ibizalle ja maailman tanssiklubeille.

Jollain kummalla tavalla Manchester on lähes aina osannut katsoa eteenpäin. Eläköön historia ja manchesteriläinen tarina. Jalkapallossa, musiikissa, ja kaikessa. Mutta sanottakoon samalla, että fuck nostalgia! Keskitytään tähän päivään. On sanonta siitä, että mitä Manchester tekee tänään, muut tekevät huomenna. Alan Turing antoi Manchesteristä käsin maailmalle tietokoneenkin.

Taas musiikissa sitä hassua sekoitusta, mitä Manchesteristä löytyy. Se on pohjiltaan työväenluokkainen ja Labour-vasemmistolainen, mutta silti myös kauppiaiden kaupunki. Manchesteriä pidetään teollisuuskaupunkina, mutta ehkä jopa enemmän se on ollut varastoimisen, jalostamisen ja eteenpäinviemisen kaupunki. Siellä tehtiin tuotteita, mutta myös vietiin ja tuotiin niitä maailmalle ja maailmalta Manchester Ship Canalin kautta. Engels ja Ecstacy. Kumpikin liittyy Manchesteriin.

Samaa henkeä voi halutessaan nähdä musiikissakin. On pohjoisenglantilaista Labour-työväenluokan aitoutta, mutta myös halua viedä musiikkia maailmalle ja olla jotain isoa ja parasta. Factory Records päätyi olemaan kumpaakin. Omaehtoista, taiteellista, aitoa, kompromissitonta, visionääristä, mutta myös mullistavaa ja maailmaa muuttavaa. Katastrofaalista rahankäyttöä, mutta legenda on tärkeämpi.

Pyhiinvaelluspaikkoja Manchesteristä löytyisi, mutta ei se ole liiaksi museoinut ja kaupallistanut musiikkihistoriaansa. Ja siksi se ei olekaan vielä menneisyyttä, vaan edelleen nykypäivää. Ei ole musiikkimuseota eikä mitään bussikierrosta keskeisille paikoille. Manchester ei ole Liverpool. Oli toki edesmenneen Inspiral Carpets -rumpali Craig Gillin oma kierros, mutta se oli konseptina erilainen, koska kertojana oli yksi osallisista. Manchesterin musiikki elää pikemminkin levykaupoissa ja baareissa ja keikkapaikoissa. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka nyt tuloerot kasvavat, raha jyllää ja keskusta hipsteröityy. “Pohjoisen Lontoo”, sanotaan. Kauhea vertaus tavallaan.Ehkä hienointa olisi että Manchester löytäisi taas jotain todella uutta. Isosti. Vaikka räpissä, mistä on merkkejäkin. Tai jossain vieläkin erilaisemmassa. Jostain minkä ymmärtäminen kuuluu vain niille, jotka ovat siellä. Ja taas omalla twistillä. Koska Manchester. Koska we do things different here.

Helsingissä 6.3.2020

Nimim. Rusholme Ruffian

Levykaupat

Piccadilly Records, 53 Oldham Street

  • Vuonna 1978 perustettu levykauppaklassikko. Paljon nimikirjoituskeikkoja! 

Sifters Records, 177 Fog Lane

  • ”Mr Sifter sold me songs / When I was just 16 / Now he stops at traffic lights / But only when they’re green.” Oasiksen Shakermaker-kappaleesta tuttu levykauppa irrottelee somasti sisustuksessaan Oasis-yhteydellä. Käytettyjä levyjä.

Vinyl Exchange, 18 Oldham Street

Vinyl Revival, 5 Hilton Street

  • Levyjä, julisteita ja muuta hienoa pop-koristetta. 

Kingbee Records, 519 Wilbraham Road, Chorlton

Muita kauppoja

Afflecks, 52 Church Street

  • Afflecks on iso sisätori, josta löytyy vähän kaikenlaista putiikkia ja myyntikojua. On vintage-vaatteita, levyjä, julisteita, koruja, sisustustavaroita, sarjakuvia, naamiaisasuja… Vähän niin kuin Lontoon Camden Town Market sisätiloissa. Vierailun arvoinen paikka.

Retro Rehab, 91 Oldham Street

  • Kuratoituja vintage-vaatteita Norther Quarterin kivassa ympäristössä.

Pop Boutique, 34-36 Oldham Street

  • Herttaisen vintagekauppaketjun myymälöitä on Manchesterissä kaksi. Tämä myymälä on perustettu vuonna 1994 – on siis nähnyt brittipopin hurmosvuodet, mikä on ihanaa. Söpöjä 2nd hand -vaatteita vaikkapa brittipop-univormuun, myös merkin omia replikoita. Lisäksi huonekaluja ja muuta krässää. Ja kahvia!

 Bags of Flavor, 33 Tib Street

  • Vintageputiikki Northern Quarterissa. Casuaalia vaatetta ja Adidaksia!

Oxfam Originals, 51 Oldham Street

  • 2nd hand -ketjun mainio myymälä, hyvä valikoima Adidasta, Levi’stä, Fred Perryä, retroa, verkkatakkia, tennaria…

Oi Polloi, 63 Thomas Street

  • Merkkivaatteita (miehille) tyylikkäällä Manchester-otteella. Soma itsenäinen putiikki.

Fred Perry, 11 Police Street

  • Koska Manchesteristä ostettu pikee on enemmän kuin vain pikee.
Tib Street, Hilton Streetin risteys.

Baarit ja pubit

Night & Day Cafe, 26 Oldham Street

The Night & Day holds memories
But when I think of it now all I see
Is you at the back and you’re starting to cry
I wish I could have sung you a lullaby

Liam Fray, Courteeners – Lullaby
  • Klassikko Northern Quarterissa. Paikka on avattu vuonna 1991 ja se oli sulkemisuhan alla meluhaasteiden vuoksi vuonna 2014. Useat paikalliset muusikot osoittivat tukensa paikalle, ja yhteisymmärrys melutasoista paikallisten asukkaiden kanssa löytyi.
  • Night & Day on ollut useiden tärkeiden yhtyeiden keikkapaikka nimenomaan uran alkuvaiheessa.
  • Brittipop-yhtye Marion harjoitteli aikonaan paikan kellarissa managerinsa Joe Mossin luvalla (myös The Smithsin ex-manageri). Moss buukkasi tuolloin bändejä paikkaan.
  • Johnny Marrin Dynamo-kappaleen video on kuvattu paikassa.
  • Kantsii tarkistaa keikat, mutta on kiva paikka myös vaikkapa päiväkaljalle!

The Star and Garter, 18-20 Fairfield Street

  • Kulttipaikka, josta Courteenersin mukaan löytää lohtua.

The popularity trap strikes again
You don’t need this fools cause you’re incroyable
(Which is French for incredible)
We found solace at the Star and Garter
No malice, I can feel you coming alive

Liam Fray, Courteeners – Modern Love

Star and Garterissa on joka kuun ensimmäinen perjantai The Morrissey Smiths Disco, jota myös Courteenersin jäsenet ovat hostanneet. Koska niiiiiin monet Courteeners-kappaleet tapahtuvat Manchesterin yöelämässä, löytyy yhtyeeltä tietysti myös The Smiths Disco -niminen biisi.

Please
Please can we
Please can we go
To the Smiths disco
Everyone will be there
And I’ll choose what to wear
About four weeks before

On the corner
Of Fairfield street
Where the ladies of the night tend to meet
If I’m not there I will be at the bank near platform eleven
Soon we’ll be in heaven

Liam Fray, Courteeners – Smiths Disco

Student’s Union, 335-337 Oxford Rd, University of Manchester

  • Tarinan mukaan James on perustettu täällä. Tärkeä keikkapaikka – niin monet olennaiset yhtyeet ovat soittaneet täällä.

Apollo, Stockport Road

  • Isompi keikkapaikka, jonka vieressä Johnny Marr asui aikoinaan.

The Ritz, Whitworth Street

  • Klassikko keikkapaikka – täällä The Smiths soitti ensimmäisen keikkansa. Samalla kadulla oli aikoinaan legendaarinen The Haçienda -klubi ja jonotus rientoihin on tapahtunut samoilla kulmilla. Nyt vuonna 2002 sulkeutuneen The Haçiendan tiloista Whitworth Streetin ja Albion Streetin kulmasta löytyy asuntoja.

Big Hands, 296 Oxford Road, University of Manchester

The Temple, 100 Great Bridgewater Street

  • Big Hands ja The Temple ovat saman perustajan kulttipaikkoja, sisarpubeja. Soma, kiva, helposti lähestyttävä ja mutkaton tunnelma.
  • Manchesterin tunteva ystäväni kuvailee paikkoja Elbow– ja I Am Kloot -henkisiksi – Elbow’n Guy Garvey on suuri paikkojen puolesta puhuja ja tuttu näky baaritiskillä.
  • The Temple sijaitsee katutason alapuolella ja on entinen julkinen WC!
  • Elbow’n kappaleella Grounds for Divorce Guy Garvey laulaa ”There’s a hole in my neighborhood /Down which of late I cannot help but fall” viitaten juuri The Templeen ja sen sisäänkäyntiin. .

South, 4A S King Street

  • Yökerho, jossa järjestetään ainakin merkittävien keikkojen after partyja – juuri nyt ainakin Liam Gallagherin ja Blossomsin keikoille.
  • Kun kaikki on Manchesterissä niin north, niin tämän baarin nimeksi laitettiin läpällä South – hah!

The Deaf Institute, 135 Grosvenor Street

  • Ruokaa, juomaa, tapahtumia.

Jimmy’s, 27 Blossom Street

  • Uudehko paikka, jossa keikkoja, rockia ja drinkkejä. Täällä voi bongata nousevia rock-bändejä.
  • Paikan perustivat naughties-indietä soittaneen One Night Only -yhtyeen veljekset.

Hard Rock Cafe, Exchange Square

  • Lähinnä, koska esillä on faneille krääsää, mm. Noelin valkoinen puku All Around The World -biisin videolta on ainakin joskus löytynyt paikan seinältä.

G-Mex

  • Vanha Manchester Central -rautatieasema – hieno rakennus! Paikka oli vuosina 1986 – 1995 manchesterin ykköskeikkapaikkoja, ja mm. Oasis ja The Smiths soittivat täällä kuuluisia keikkojaan. Nykyään jonkinlainen messutila.

Dry Bar

  • Factory Recordsin vuonna 1989 perustama paikka, joka tosin myytiin vuonna 2017. The Hacienda -klubin sisarpaikka oli tärkeässä roolissa sekä Madchesterin että Brittipop-kauden aikana.
  • Tänne sijoittuu 24 Hour Party People -elokuvan kohtaus, jossa Shaun Ryder ampuu peilin rikki.

Alueita

Northern Quarter

  • Oldham Streetin liepeiltä löytyvä urbaani putiikkien, levykauppojen, kahviloiden ja vaihtoehtoelämän alue. 

Piccadilly Gardens 

  • Piccadilly Gardensin remonttia ja modernia ulkoasua on kritisoitu paljon. Noel Gallagher on todennut, että Piccadilly Gardens näyttää siltä, kuin sen olisivat suunnitelleet “fucking students”!

Chorlton

  • Badly Drawn Boyn eli Damon Goughin kotialue. Menestysvuosina pipopäähän saattoi törmätä ainakin Lead Station -ravintolassa, joka on vanhaan poliisiasemaan rakennettu ravintola. Myös Doves-yhtyeen muusikot ovat Chrolton-heppuja ja tuttu näky paikallisissa ruokaloissa ja juomaloissa.
  • Mainio Kingbee Records -levykauppa löytyy alueelta.

Oasis-paikkoja

Gallagherien kotitalo, Cranwell Drive, Burnage

  • Veljesten äiti Peggy ilmeisesti asuu talossa edelleen.

Sifters Records, 177 Fog Lane, Burnage

Boneheadin kotitalo, 8 Stratford Avenue, West Didsbury

  • Definitely Mayben kansi on kuvattu Boneheadin olohuoneessa, myös Shakermaker-videossa vilahtelee Boneheadin piha. 

The Boardwalk, Little Peter Street

  • Keikkapaikka, joka oli toiminnassa vuosina 1984 – 1999. Oasis soitti täällä ensimmäisen keikkansa ja piti usein harjoituksia. Myös monet muut yhtyeet keikkailivat täällä (The Smiths, Joy Division, Inspiral Carpets, Happy Mondays, the Stone Roses). Paikkaa ei enää ole, mutta muistolaatta löytyy. 

Pretty Green -kauppa,  81 King Street

  • Liam Gallagherin perustaman ja aiemmin omistaman vaatemerkin upea myymälä. Komeat myyjät ja hulppeat seinäkuvat.

Manchester City Football Club, harjoituskeskus ja stadion

  • Jopa Arsenal-fanin mielestä kiva kohde. Stadionkierroksia ja hulppea kauppa, jossa voi hypistellä vaikkapa vanhojen pelipaitojen replikoita ja fiilistellä Gallagherien City-rakkautta.

Maine Road

  • Stadionin purettiin vuonna 2004, mutta kulmillahan voi aina käydä. Ajatus siitä, että Gallagherit ovat ehkä kävelleet samoja kadunpäällystyksiä on kutkuttava. Noelin Union Jack -kitara Maine Roadin keikalla 1996 on tietenkin suuren suuri brittipop-symboli. 
  • Maine Roadin lähellä Rusholmessa on Curry Mile. Curry Mile on lempinimi Wilmslow Roadin pätkälle, jolla aasialaisravintoloista tai curry-paikoista ei ole pula. Alueella voi törmätä opiskelijoihin, sen lähettyvillä on yliopiston kampuksia. 

The Smiths -paikkoja

Salfod Lads’ Club, St Ignatius Walk

  • The Smiths -fanien klisee. Sisällä The Smithsille omistettu huone.

The Iron Bridge ja Morrisseyn kotitalo, Stretford

  • “Under the Iron Bridge we kissed”. Yhtyeen Still Ill -kappaleesta tuttu silta löytyy Stretfordista Morrisseyn vanhan kotitalon (384 Kings Rd.) lähettyviltä. 

Strangeways Prison, 1 Southall St, Cheetham Hill

  • Strangeways, Here We Come -albumin takakannen Strangeways-tiekyltti varastettiin pian albumin julkaisun jälkeen. Strangeways Prison (nykyään HM Prison Manchester) on kuitenkin The Smiths -fanien muistomerkkilistalla.

The Holy Name Church, Oxford Roadin ja Dover Streetin kulma

  • Vicar In a Tutu -biisistä tuttu kirkko

Muuta

National Football Museum, Urbis Building, Cathedral Gardens

Kahvila- ja ravintolasuosituksia esimerkiksi täältä:

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 1

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 2

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 3

Kuvat: Miia Kunnari

Jotain uutta: Fuzzy Sun

Stockport on uusi Camden Town. Suur-Manchesteriin laskettavasta kaupungista tulee nuoren polven brittiläispopin suosikki Blossoms ja nyt myös Fuzzy Sun.

Jos tykkäät Blossomsista, tykkäät varmana tästäkin. Yhtyeet kun ovat ihan yks yhteen koreine kertseineen, vahvoine synasoundeineen ja rytmikkäine kasarivivahteineen. Fuzzy Sun julkaisi reilu viikko sitten neljän kappaleen ep:n nimeltä Warm Evening / Cold Morning. Voit kuunnella sen vaikkapa Spotifyssa.

En ole suuri Blossoms-fani, eikä Fuzzy Sunkaan ihan minun estetiikkaan osu. Mutta tykkään yhtyeiden paikallisuudesta, siitä, että Stockport, Manchesterkin elävät yhtyeiden julkisuuskuvassa vahvasti mukana. Meillä Suomessa Blossoms ei ole juurikaan arvostettu, mutta Manchesterissä yhtye nauttii suurta paikallista suosiota ja uuden brittipop-polven ihailua.

Blossoms muuten ilmoitti alkuviikosta soittavansa ensi kesänä ihan oman stadionkeikkansa Stockport County Edgeley Park -stadionilla. The Coralin ja Gabbagen lisäksi yhtyettä lämppää nimenomaan Fuzzy Sun.

Katso soma julkistusvideo täältä.

Viisi kertaa Courteeners

Matkustan viikonlopuksi Manchesteriin. Olennaisimpana ohjelmana on Courteenrsin ja The Charlatansin konsertoinnit, minkä lisäksi aion vain hengitellä kaupungin ilmaa ja inspiroitua ilmapiiristä. Olla oma itseni jossain, minne tunnen kuuluvani.

Sekä Courteenersin että The Charlatansin näkeminen ovat minulle suurtapauksia. Ensimmäisiä kertoja ikinä. The Charlatansista olen taas vime aikoina kirjoittanu aika paljon, joten rakastetaan nyt Courteenersiä. Tässä viisi syytä siihen.

Courteeners ja Manchester

Courteenrsin laulujen päähenkilö on usein Manchester. Koska en ole käynyt koskaan Manchesterissä, en ole pystynyt sitä laulujen teksteistä täysin tulkitsemaan, tuntemaan ja näkemään, vaikka sen läsnäolo, olennaisuus ja kiehtovuus riveistä välittyykin.

Saan matkaseuraksi ja -oppaaksi Manchesterissä useamman vuoden aikoinaan asuneen ystäväni, Manchester-romantikon ja musiikillisen sieluntoverini. Tässä hänen näkemyksensä siitä, millainen Courteenersin laulujen Manchester on.

Courteeners esittelee Manchesterin (Manchesterin aksentillakin toki!), jossa juhlitaan, humallutaan, välillä ihan liikaakin, rakastutaan ja särjetään sydämiä.

Ollaan Night & Day Cafessa, mennään baarista yömyöhällä Victoria Parkiin, käydään Withingtonissa, ja luodaan viikonlopuksi pesä Burnageen. Kadut voi kuvitella roskaisiksi, mutta eläviksi, ja esikaupunkitalot punatiilisiksi. Välillä on yön ääntä, välillä aamuyön hiljaisuutta. On Fallowfieldin hillbillyjä ja Deansgaten baarikadun ”kiiltomatoja”.

Ja sitten on Lontoo, mörkönä jonne Lontoon Eustonin aseman kautta kadotaan, mutta jonne ja josta silti pääsee aina Virgin Pendolinolla.

Kun Manchesterissä ei olla, sinne kaivataan. Vaikka siellä on vain polkupyöräkauppa kadun päässä, Cadburyn suklaata, himmeät katuvalot, ja joskus epäreilua elämää.

My heart is here and here to stay.

-Topias K

Tekstien yksityiskohdat

Courteenersin laulaja ja laulunkirjoittaja Liam Fray on minusta sellainen astetta kiinnostavampi tekstikirjoittaja, paljon juuri Manchester-maiseman maalaamisen vuoksi. Mutta on hänessä muutenkin oivaa tarinoitsijaa, erityisesti sellaista arkisen konkretian runollistajaa ja romantisoijaa. Useista teksteistä löytyy joku sympaattinen ja oiva yksityiskohta.

Jo ikuisuuden tämä tekstipätkä on ollut suosikkini:

You let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Toooodella paljon herra Frayn kuuloinen katkelma. On vähän pieleen mennyt rakkaus, on nimen kautta (La’s) kerrottu iso merkitys, on pienen konkreettisen yksityiskohdan tai tapahtuman kautta kuvailtu iso asia – kahden ihmisen erilaisuus. Mitä yhteistä enää jää jäljelle, jos toinen ei tiedä, mikä La’s on?

And these types of relationship never last

Acrylic

Yhtyeen toinen single Acrylic nauttii pienoista kulttimainetta ja on yhtyeen fanien keskuudessa super rakastettu. Biisi ei esiinny lainkaan St. Jude -debyytillä, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa kappaleen saamaan erityiskohteluun. Kappale on somasti aikansa lapsi, luonteva palanen 2000-luvun ensivuosikymmenen indierenkutushuumassa. Courteenersin tuotannossa kappale on leimallisesti juuri alkuvuosien Courteenersia, samalla jotenkin yhtyeen ytimessä, mutta kuitenkin tätä kuunnellessa huomaa myös sen, miten kauas yhtye on alkupisteestään kulkenut. Tavallaan.

Liam ja tytöt

Manchesterin lisäksi Courteenersin tarinoiden päähenkilö on ihanan usein tyttö, nainen. Anna, Rosemary, hän. Usein vähän vaikea tai kompleksinen hahmo menneestä, nuoruudesta asti tai joskus vaikeasta nykyisyydestä. Ja kyllä, haluaisin olla joka ikinen noista.

Se, miten paljon rakkaustarinoita ja -kipuilua sekä niiden sivutuotteita Fray on indiemusiikkiin kirjoittanut, on minusta erityistä.

Yhtyeen musiikillinen kaari

Courteeners on julkaissut viisi albumia. Vaikka yhtyeen kaikki tekeminen määrittyykin kitarapop-termin alle, on yhtyeen musiikillinen visio vaihdellut levystä toiseen. Vuoden 2008 debyytin kitaraindiellä yhtye oli kiinni ajassa. St. Jude on ajankuva, levy joka ei kerro vain yhtyeestä, vaan myös vuodesta 2008. Se on myös nuoruuden levy ja debyyttilevy – upea sellainen.

Vuoden 2010 Falcon on edeltäjäänsä siistitymmän kuuloinen. Aikuisempi, seesteisempi. On jousia, isoja kertsejä, isoja kappaleita. Se ei ole enää niin paljon ajassa kiinni, vaan on universaalimpi. Tykkäänkin siitä roolista, mikä levyllä minun mielestäni yhtyeen uralla on: se teki ajallisesta indieyhtyeestä ajattoman indieyhtyeen. Debyytin ohella tämä taitaa olla minun suosikkini.

Falconin jälkeen Anna-levyllä yhtyeen soundi muuttui taas aavistuksen. Edellisen levyn isous säilyi, mutta tunnelma muuttui ehkä vähän raskaammaksi ja paikoin rytmikkäämmäksi. Aluksi vierastin levyä, mutta nyt se on ihan vakkarikuunneltava. Anna sai seuraajakseen raikkaan, ilmavan ja popin kesälevyn. Concrete Love on yhtyeen levyistä minulle varmaankin se etäisin. Pidän levystä suuresti, etenkin yksittäisistä kappaleista, mutta sen tarina tai taika ei avautunut minulle niin helposti kuin muiden.

Joskus mietin, miten ihanaa olisi ollut nähdä yhtye vaikka vuonna 2008. Tai 2010, jolloin elin suoranaista Courteeners-huumaa. Oikeasti olen kuitenkin aika iloinen, että näen yhtyeen ensi kerran juuri tulevana lauanataina. Näen sen koko kaaren, sen ympyrän, minkä St. Jude avasi, jonka kauimmaisesta mutkasta löytyy Conrete Love ja jonka juurille vievä  Mapping the Rendezvous -albumi viime vuonna sulki. Yhdeksässä vuodessa Courteeners on todistanut olevansa indiehuipun selviytyjäbändi. Sitä suuren suurta menestyslevyä ei ehkä ole vielä tullut, mutta yhtye tuntuu olevan tyytyväinen olemaan se suurin pieni yhtye Britanniassa ikinä. 

Jotain uutta: Cabbage

Cabbage on tämän vuoden Blossoms – eli piehekö/suurehko manchesteriläinen hypetysbändi. No, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, yhtyeiden musiikillinen juttu ja juju kun ovat aivan erilaisia.

Täytyy tunnustaa, että en ole ihan vielä hullaantunut yhtyeestä. Vaikka siinä paljon tuttua ja tunnistettavaa onkin, menee sen eetos ehkä vähän minun lempiasioiden ohitse. Olen kuitenkin näkemässä bändin tulevaisuudessa livenä, joten päätin saada siitä jotain tolkkua ennen kohtaamista. Vaikka yleensä ihastun uusiin ja omiksi tunnistettaviin juttuihin nopeasti päätä pahkaa, osaan olla myös hitaasti lämpenevä.

Tällä hetkellä tykkään eniten tästä pikkuhitistä.

Se, mikä yhtyeessä on periaatteessa raikasta, on sen poikkeavuus musiikkivaltavirrasta. Cabbagen tavassa puida ja kommentoida yhteiskuntaa on jotain kiehtovaa, vähän absurdia ja vinksahtanutta. Sellaista nuoruuden älykästä. Musiikin siloittelematon vaihtoehtoisuus ja tummasävyinen punk sekä rosoinen heittäyminen yhdistettynä arkipäiväisyyteen ja nuhjuiseen olemukseen herättää luottamusta tekemiseen. Saa sen vaikuttamaan piirun verran muita yrittäjiä uskottavammalta – ehkä jopa todellisuutta enemmän.

Niin. Mitään isoa oivallusta tämä ei minussa synnytä. Sinänsä minulla ei ole mitään pientä rämäisyyttä ja musiikillista sekoilua vastaan ja vaikka poppari olenkin, en silti tuota energiaakaan säikähdä. Mutta tästä en vain meinaa millään löytää pysyvää tarttumapintaa. Muutamien kappaleiden tai kertsien kohdalla nostan kiinnostuneena kulmia, toiset taas lähinnä lannistavat. Tykkään kuitenkin paikoin soundeista ja niissä pilkahtelevasta 90-luvusta.

Mietin jopa sitä, että olisiko tässä nyt sellainen yhtye, jonka kohdalla herää ajatus, että aina musiikillisten esi-isien (Alan McGee, Tim Burgess) tarjoama hehkutus, yhteiskuntatietoisten runoilijoiden fanittaminen, jonkinlainen elämänmakuisuus, nuhjuinen olemus ja indie eivät vain riitä? Vaihtoehtoisuutta tavallaan on, mutta siellä vaihtoehtoisuuden sisällä vähän hukutaan ja kadotetaan se erityisyys. Vai eikö tämä vain ole minulle tarkoitettu, vaikka näennäisesti kohderyhmään kuulunkin?

Tai sitten en vain tajua. Sekin on mahdollista, erittäin.

Yhtyeen uudehko Young, Dumb and Full of… -ep löytyy Spotifysta.

The Courteeners – No One Will Ever Replace Us

Hah, juuri kun olen kirjoittanut The Courteenersin uudesta kappaleesta että ”kuulen sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia”, näen siihen tehdyn videon ja tulen tänne pyörtämään puheeni.

Tykkään.

En nyt oikein keksi muuta selitystä tälle takinkäännölle kuin tuon Liam Frayn pikeen, sillä sitä minulla totta vie on ollut ikävä! Luulen, että olen nähnyt suuren tyylimuutoksen läpi käyneen (brittipopparista hipsteriytyneksi) Frayn pikeessä viimeksi yhtyeen toisen levyn aikoihin, vuoden 2010 tienoilla. Ja se on tietenkin sääli, etenkin kun paidan mukana katosi myös miehen Manchester-tukka. Ja joku kahden ensimmäisen albumin brittipopillinen hurmaavuus.

Ja jos joku nyt ajattelee, että ”Miia, tuo on oikeasti ihan paska biisi”, ei se mitään. Olkoon tämä sitten taas vain yksi todiste siitä, että rakastun vaikka jätesäkkiin, jos se on pukeutunut pikeeseen.

The Courteeners vuonna 2016: The 17th ja No One Will Ever Replace Us

Tiedätte varmasti, että manchesteriläinen The Courteeners on minulle yksi niistä 2000-luvun yhtyeistä, jotka nostan tärkeimmiksi 90-luvun brittipoppiyhtyeiden rinnalle. Todellinen rakkausyhtye siis.

Yhtyeen edellinen albumi ilmestyi vuonna 2014, seuraava (Mapping The Rendezvous) tänä syksynä, lokakuussa. Loppuvuodesta tuli hetkessä vähän kivempi.

The Courteeners on siitä mainio tapaus, että se on alusta asti toteuttanut jotain courteenersmaista, mutta on silti muokkautunut raa’asta kitara-indiestä brittipopestetiikan kautta isoa, stadionhenkistä ja erilaisia sovituksellisia sävyjä saavaa rockia soittavaksi yhtyeeksi.

Myös nämä kaksi tulevan albumin raitaa osoittavat sen, että yhtye on löytänyt oman ytimensä, jota se toteuttaa aina vähän erilaisin musiikillisin elementein (kitaramusiikin sävyjen sisällä toki).

Pidän tosi paljon jo tovi sitten julkistetusta The 17th -kappaleesta, joka vain on ihan sata prosenttista Liam Frayta. Lyriikoissa tarinallisuutta, haikeutta, mennyttä elämää tarkastelevaa, vähän vaikeaa rakkautta, ihania (manchesteriläisiä) yksityiskohtia ja (manchesteriläistä) yöelämää. Tuo diskohtava jumputus, musiikillinen tummasävyisyys ja joku ihana sähköisyys ovat vähän uudempia tavaramerkkejä: vilahtelvasti tuttuja jo yhtyeen toiselta levyltä (oi oi, ihana You Overdid It Doll), mutta aivan erityisesti kahdelta viimeiseltä.

Myös No One Will Ever Replace Us -biisistä, vaikka kuulenkin sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia. Mutta edelleen: tarina, me, vähän stressaava rakkaus.

Kolme kertaa Suede-ish

Minua sivistettiin tänään. Opin, että Blossoms tulee Manchesteristä ja on hyvä, kantsis kuunnella. Sain linkin tähän yhtyeen tuoreimpaan Blown Rose -sinkkuun.

No kuuntelin ja mietin että ”Suede”.

Eli kirkkaasti jatkoon.

En ole kuunnellut Suedea intensiivisesti aikoihin, viimeisin maaninen Suede-jakso sijoittuu varmaankin 2014 kesään, kiitos Ruisrockin. Mutta nyt tuli pakottava tarve kuulla Brett Andersonin laulua. Tuo Blossomsin Tom Odgenin niin kovin Anderson-esque lauluääni vain vei Camdeniin ja vuoteen 93, minkäs teet.

Olen huomannut, että minua muistuttavat Suedestä ihan aina myös nämä kaksi yhtyeen aikalaistapausta, brittipopklassikkoa oikeastaan. Ensinnäkin Mansunin Taxloss (1997), joka on viehättävästi pikkaisen niin kuin Sueden Head Music -tunnelma sekä toiseksi Longpigsin Sally Dances (1996), jolla laulaja Crispin Huntin ääni värähtelee paikoin kuin Brettanilla konsanaan. Ja suedemäistä dramatiikkaakin on.

Perjantaibiisi: The Charlatans – Just Lookin’

The Charlatansin neljäs albumi, The Charlatans ilmestyi tasan 20 vuotta sitten, perjantaina 28.8.1995.

Tämä on nyt niin tätä taas, yksiä kakskymppisiä koko vuosi!

Albumi on uskomaton, ihme tapaus. Se ei ole mielestäni yhtyeen paras, ei edes toiseksi (paras on minusta Tellin’ Stories) , mutta on silti törkeän hyvä. Ja sillä on muutama yhtyeen olennaisimmista kappaleista, niin kuin vaikka Just When You Thinking Things Over ja Just Lookin’.

The Charlatansin tuotanto jakaantuu minun mielissäni jonkinlaisiksi kausiksi tai jaksoiksi. Sillä faktahan on, että vaikka punaisena lankana on ollut aina ne tietyt charlatansmaisuudet, on yhtye ollut tuottelias melko laajalla musiikillisella skaalalla. Tim Burgessin visioita ja asuinympäristöjä tästä varmaankin on kiittäminen (ja 2000-luvulla vähän syyttäminenkin, ehkä).

1995 oli brittipopin aikaa, ja vaikka yhtye kuinka puheissaan irtisanoutuu tuosta skenestä, kuuluu ajan henki tällä albumilla. Niin, The Charlatans -levyn ja sitä seuranneen Tellin’ Stories -albumin kohdalla on varmaankin ihan kohtuullista puhua yhtyeen brittipopjaksosta. Tässä ei enää liu’uta tanssirytmeistä kohti suoraviivaista kitarapoppia, vaan ollaan siellä jo.

Ja vaikka yhtye olikin vuonna 1995 jo vanha tekijä ja omasta mielestään jonkinlainen epäskeneilijä, on sen olemisessa ja tekemisessä oikeasti melkein kaikki se, mikä tarkoitti vuonna ysiviis ihanuutta.

Niin kuin vaikka the tukka, pohjoisen nasaali ja noh, laulajan harjoittama (pohjoisen) askellus.

 

Jotain uutta – Alias Kid

Manchesteriläinen Alias Kid on ex-Creation-pomo Alan McGeen viimeisin löytö. Ja kuulostaa just siltä. Läsnä on nimittäin sekä Manchesterin että Creation Recordsin perinne: tuntuisi hölmöltä olla mainitsematta Alias Kidin yhteydessä vaikkapa nimiä Oasis ja Hurricane #1 (myös aikoinaan Creation-bändi). Mitenkään yllättävää ei ole myöskään se, että yhtye toimii lämppärinä Shaun Ryderin ja kumppaneiden brittipop-kauden Black Grape -yhtyeen paluukiertueella.

Alias Kidin Revolt to Revolt -albumi ilmestyi kuukausi sitten ja se on ihan kelpo! Ei maailman erityisin ja karismaattisin, mutta hyvällä tavalla turvallinen brittirock-levy.  Sellainen come on come on rock ja roll ja yeah yeah dirty soul -albumi, tiedättehän? Harmi, ettei yhtye onnistu videoillaan (tai muutenkaan ulkoisesti) näyttämään kovin kiinnostavalta ja särmältä.

Tässä pari biisiä levyltä, suosittelen myös aloitusraitaa Dirty Soul sekä kappaleita Messiah ja Smoke And Ashes. Albumi löytyy ainakin Spotifysta.

 

Lauantai Manchesterissä

Lauantai-iltana pukeuduin Gazelleihin ja Ian Brown -takkiin (Camokuosinen Adidas tuulitakki – voiko enää ianbrownimpaa asiaa olla?) ja pyöräilin Manchesteriin.

(Ja otin hissikuvan.)

No, siis pyöräilin Iso Roballe, missä tutut dj:t soittivat silkkaa ja pelkkää Manchesteriä.

Siitäkin huolimatta, että sain kuulla illan aikana noin neljä Oasista, vähintään kolme The Stone Rosesia, tasan kolme The Charlatansia, kaksi Dovesia, yhden Space Monkeysin, Happy Mondaysia, yhden Ian Brownin (saatoin fiilistellä F.E.A.Ria hetken huppu päässä – enkä voi sanoa edes hassutelleeni) ja tuhat muuta Manchester-klassikkoa, oli oma suosikkini tällä kertaa tämä:

On se vain niin uskomatonta, miten täydellisesti tämä The Courteenersin debyyttialbumin (2007) pikkuhitti sopii lauantaiseen pubiympäristöön. Herää henkiin. Säväyttää enemmän kuin ennen ja kuulostaa oikeanlaisemmalta kuin ikinä kotiympäristössä. Kappale yksinkertaisesti kuuluu lauantaiseen pubiin. Lagerinkatkuista ja hyväntuulista pubi-indietä parhaimmillaan. Eikä siitä varsinaisesti haittaa ole, että laulaja on Liam, laulajan tukka poppi ja aksentti Manchester.

Jos Dovesia on aina pakko ilmarummuttaa, niin tätä on aina ihan pakko ilmataputtaa (02:52).