The Charlatans – Totally Eclipsing

Rakkautta on uusi The Charlatans -biisi. Joka vetää hiljaiseksi. Miten upea bändi meillä tässä on!

Vuoden 2018 brittipop.

The Charlatansin nykymenoa ei voi olla ihastelematta ja arvostamatta. Viiden vuoden sisällä yhtye on kääntänyt vastoinkäymisen (alkuperäisen rumpalin kuolema) voitoksi, kirkastanut konseptinsa ja tehnyt kaksi huikeaa paluulevyä. Nyky-The Charlatansilla on vahva oma identiteetti ja hurjan suuri merkitys tämän päivän brittipopille. Gallagherin veljesten ohella The Charlatans on se voima, joka kerää brittipopsukupolvet yhteen, toimii siltana 90-luvun ja tämän päivän välillä. Tekee brittipopista sopivasti muuttuvaa ja uudistuvaa, mutta samalla ikuista.

Kirjoitan The Charlatansista usein melko samoin sanoin ja ajatuksin. Totean ehkä, kuinka näppärän, yksinkertaisen ja tarttuvan pop-kappaleen alla on paljon musikaalisuutta ja sielukasta svengiä – niin myös tässä uudessa biisissä. Kerron, kuinka hurmaannun laulaja Timin poikamaisesta pop-nasaalista sekä sen yhdistymisestä kypsään ja ammattimaiseen bändisoittoon. Ihastelen tekemisessä kuuluvaa kokemusta sekä sitä, miten tunnistettavien brittipop-elementtien lisäksi kappaleissa soi paljon muutakin, vaikkapa hammond ja erityisen kiehtova bassolinja.

Niin tälläkin kertaa.

Ja niin vain tälläkin kertaa The Charlatans on elämän iloista suurimpia.

Totally Eclipsing EP ilmestyy 8.6.

Viisi kertaa Courteeners

Matkustan viikonlopuksi Manchesteriin. Olennaisimpana ohjelmana on Courteenrsin ja The Charlatansin konsertoinnit, minkä lisäksi aion vain hengitellä kaupungin ilmaa ja inspiroitua ilmapiiristä. Olla oma itseni jossain, minne tunnen kuuluvani.

Sekä Courteenersin että The Charlatansin näkeminen ovat minulle suurtapauksia. Ensimmäisiä kertoja ikinä. The Charlatansista olen taas vime aikoina kirjoittanu aika paljon, joten rakastetaan nyt Courteenersiä. Tässä viisi syytä siihen.

Courteeners ja Manchester

Courteenrsin laulujen päähenkilö on usein Manchester. Koska en ole käynyt koskaan Manchesterissä, en ole pystynyt sitä laulujen teksteistä täysin tulkitsemaan, tuntemaan ja näkemään, vaikka sen läsnäolo, olennaisuus ja kiehtovuus riveistä välittyykin.

Saan matkaseuraksi ja -oppaaksi Manchesterissä useamman vuoden aikoinaan asuneen ystäväni, Manchester-romantikon ja musiikillisen sieluntoverini. Tässä hänen näkemyksensä siitä, millainen Courteenersin laulujen Manchester on.

Courteeners esittelee Manchesterin (Manchesterin aksentillakin toki!), jossa juhlitaan, humallutaan, välillä ihan liikaakin, rakastutaan ja särjetään sydämiä.

Ollaan Night & Day Cafessa, mennään baarista yömyöhällä Victoria Parkiin, käydään Withingtonissa, ja luodaan viikonlopuksi pesä Burnageen. Kadut voi kuvitella roskaisiksi, mutta eläviksi, ja esikaupunkitalot punatiilisiksi. Välillä on yön ääntä, välillä aamuyön hiljaisuutta. On Fallowfieldin hillbillyjä ja Deansgaten baarikadun ”kiiltomatoja”.

Ja sitten on Lontoo, mörkönä jonne Lontoon Eustonin aseman kautta kadotaan, mutta jonne ja josta silti pääsee aina Virgin Pendolinolla.

Kun Manchesterissä ei olla, sinne kaivataan. Vaikka siellä on vain polkupyöräkauppa kadun päässä, Cadburyn suklaata, himmeät katuvalot, ja joskus epäreilua elämää.

My heart is here and here to stay.

-Topias K

Tekstien yksityiskohdat

Courteenersin laulaja ja laulunkirjoittaja Liam Fray on minusta sellainen astetta kiinnostavampi tekstikirjoittaja, paljon juuri Manchester-maiseman maalaamisen vuoksi. Mutta on hänessä muutenkin oivaa tarinoitsijaa, erityisesti sellaista arkisen konkretian runollistajaa ja romantisoijaa. Useista teksteistä löytyy joku sympaattinen ja oiva yksityiskohta.

Jo ikuisuuden tämä tekstipätkä on ollut suosikkini:

You let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Toooodella paljon herra Frayn kuuloinen katkelma. On vähän pieleen mennyt rakkaus, on nimen kautta (La’s) kerrottu iso merkitys, on pienen konkreettisen yksityiskohdan tai tapahtuman kautta kuvailtu iso asia – kahden ihmisen erilaisuus. Mitä yhteistä enää jää jäljelle, jos toinen ei tiedä, mikä La’s on?

And these types of relationship never last

Acrylic

Yhtyeen toinen single Acrylic nauttii pienoista kulttimainetta ja on yhtyeen fanien keskuudessa super rakastettu. Biisi ei esiinny lainkaan St. Jude -debyytillä, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa kappaleen saamaan erityiskohteluun. Kappale on somasti aikansa lapsi, luonteva palanen 2000-luvun ensivuosikymmenen indierenkutushuumassa. Courteenersin tuotannossa kappale on leimallisesti juuri alkuvuosien Courteenersia, samalla jotenkin yhtyeen ytimessä, mutta kuitenkin tätä kuunnellessa huomaa myös sen, miten kauas yhtye on alkupisteestään kulkenut. Tavallaan.

Liam ja tytöt

Manchesterin lisäksi Courteenersin tarinoiden päähenkilö on ihanan usein tyttö, nainen. Anna, Rosemary, hän. Usein vähän vaikea tai kompleksinen hahmo menneestä, nuoruudesta asti tai joskus vaikeasta nykyisyydestä. Ja kyllä, haluaisin olla joka ikinen noista.

Se, miten paljon rakkaustarinoita ja -kipuilua sekä niiden sivutuotteita Fray on indiemusiikkiin kirjoittanut, on minusta erityistä.

Yhtyeen musiikillinen kaari

Courteeners on julkaissut viisi albumia. Vaikka yhtyeen kaikki tekeminen määrittyykin kitarapop-termin alle, on yhtyeen musiikillinen visio vaihdellut levystä toiseen. Vuoden 2008 debyytin kitaraindiellä yhtye oli kiinni ajassa. St. Jude on ajankuva, levy joka ei kerro vain yhtyeestä, vaan myös vuodesta 2008. Se on myös nuoruuden levy ja debyyttilevy – upea sellainen.

Vuoden 2010 Falcon on edeltäjäänsä siistitymmän kuuloinen. Aikuisempi, seesteisempi. On jousia, isoja kertsejä, isoja kappaleita. Se ei ole enää niin paljon ajassa kiinni, vaan on universaalimpi. Tykkäänkin siitä roolista, mikä levyllä minun mielestäni yhtyeen uralla on: se teki ajallisesta indieyhtyeestä ajattoman indieyhtyeen. Debyytin ohella tämä taitaa olla minun suosikkini.

Falconin jälkeen Anna-levyllä yhtyeen soundi muuttui taas aavistuksen. Edellisen levyn isous säilyi, mutta tunnelma muuttui ehkä vähän raskaammaksi ja paikoin rytmikkäämmäksi. Aluksi vierastin levyä, mutta nyt se on ihan vakkarikuunneltava. Anna sai seuraajakseen raikkaan, ilmavan ja popin kesälevyn. Concrete Love on yhtyeen levyistä minulle varmaankin se etäisin. Pidän levystä suuresti, etenkin yksittäisistä kappaleista, mutta sen tarina tai taika ei avautunut minulle niin helposti kuin muiden.

Joskus mietin, miten ihanaa olisi ollut nähdä yhtye vaikka vuonna 2008. Tai 2010, jolloin elin suoranaista Courteeners-huumaa. Oikeasti olen kuitenkin aika iloinen, että näen yhtyeen ensi kerran juuri tulevana lauanataina. Näen sen koko kaaren, sen ympyrän, minkä St. Jude avasi, jonka kauimmaisesta mutkasta löytyy Conrete Love ja jonka juurille vievä  Mapping the Rendezvous -albumi viime vuonna sulki. Yhdeksässä vuodessa Courteeners on todistanut olevansa indiehuipun selviytyjäbändi. Sitä suuren suurta menestyslevyä ei ehkä ole vielä tullut, mutta yhtye tuntuu olevan tyytyväinen olemaan se suurin pieni yhtye Britanniassa ikinä. 

Jotain uutta: Cabbage

Cabbage on tämän vuoden Blossoms – eli piehekö/suurehko manchesteriläinen hypetysbändi. No, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, yhtyeiden musiikillinen juttu ja juju kun ovat aivan erilaisia.

Täytyy tunnustaa, että en ole ihan vielä hullaantunut yhtyeestä. Vaikka siinä paljon tuttua ja tunnistettavaa onkin, menee sen eetos ehkä vähän minun lempiasioiden ohitse. Olen kuitenkin näkemässä bändin tulevaisuudessa livenä, joten päätin saada siitä jotain tolkkua ennen kohtaamista. Vaikka yleensä ihastun uusiin ja omiksi tunnistettaviin juttuihin nopeasti päätä pahkaa, osaan olla myös hitaasti lämpenevä.

Tällä hetkellä tykkään eniten tästä pikkuhitistä.

Se, mikä yhtyeessä on periaatteessa raikasta, on sen poikkeavuus musiikkivaltavirrasta. Cabbagen tavassa puida ja kommentoida yhteiskuntaa on jotain kiehtovaa, vähän absurdia ja vinksahtanutta. Sellaista nuoruuden älykästä. Musiikin siloittelematon vaihtoehtoisuus ja tummasävyinen punk sekä rosoinen heittäyminen yhdistettynä arkipäiväisyyteen ja nuhjuiseen olemukseen herättää luottamusta tekemiseen. Saa sen vaikuttamaan piirun verran muita yrittäjiä uskottavammalta – ehkä jopa todellisuutta enemmän.

Niin. Mitään isoa oivallusta tämä ei minussa synnytä. Sinänsä minulla ei ole mitään pientä rämäisyyttä ja musiikillista sekoilua vastaan ja vaikka poppari olenkin, en silti tuota energiaakaan säikähdä. Mutta tästä en vain meinaa millään löytää pysyvää tarttumapintaa. Muutamien kappaleiden tai kertsien kohdalla nostan kiinnostuneena kulmia, toiset taas lähinnä lannistavat. Tykkään kuitenkin paikoin soundeista ja niissä pilkahtelevasta 90-luvusta.

Mietin jopa sitä, että olisiko tässä nyt sellainen yhtye, jonka kohdalla herää ajatus, että aina musiikillisten esi-isien (Alan McGee, Tim Burgess) tarjoama hehkutus, yhteiskuntatietoisten runoilijoiden fanittaminen, jonkinlainen elämänmakuisuus, nuhjuinen olemus ja indie eivät vain riitä? Vaihtoehtoisuutta tavallaan on, mutta siellä vaihtoehtoisuuden sisällä vähän hukutaan ja kadotetaan se erityisyys. Vai eikö tämä vain ole minulle tarkoitettu, vaikka näennäisesti kohderyhmään kuulunkin?

Tai sitten en vain tajua. Sekin on mahdollista, erittäin.

Yhtyeen uudehko Young, Dumb and Full of… -ep löytyy Spotifysta.

The Courteeners – No One Will Ever Replace Us

Hah, juuri kun olen kirjoittanut The Courteenersin uudesta kappaleesta että ”kuulen sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia”, näen siihen tehdyn videon ja tulen tänne pyörtämään puheeni.

Tykkään.

En nyt oikein keksi muuta selitystä tälle takinkäännölle kuin tuon Liam Frayn pikeen, sillä sitä minulla totta vie on ollut ikävä! Luulen, että olen nähnyt suuren tyylimuutoksen läpi käyneen (brittipopparista hipsteriytyneksi) Frayn pikeessä viimeksi yhtyeen toisen levyn aikoihin, vuoden 2010 tienoilla. Ja se on tietenkin sääli, etenkin kun paidan mukana katosi myös miehen Manchester-tukka. Ja joku kahden ensimmäisen albumin brittipopillinen hurmaavuus.

Ja jos joku nyt ajattelee, että ”Miia, tuo on oikeasti ihan paska biisi”, ei se mitään. Olkoon tämä sitten taas vain yksi todiste siitä, että rakastun vaikka jätesäkkiin, jos se on pukeutunut pikeeseen.

The Courteeners vuonna 2016: The 17th ja No One Will Ever Replace Us

Tiedätte varmasti, että manchesteriläinen The Courteeners on minulle yksi niistä 2000-luvun yhtyeistä, jotka nostan tärkeimmiksi 90-luvun brittipoppiyhtyeiden rinnalle. Todellinen rakkausyhtye siis.

Yhtyeen edellinen albumi ilmestyi vuonna 2014, seuraava (Mapping The Rendezvous) tänä syksynä, lokakuussa. Loppuvuodesta tuli hetkessä vähän kivempi.

The Courteeners on siitä mainio tapaus, että se on alusta asti toteuttanut jotain courteenersmaista, mutta on silti muokkautunut raa’asta kitara-indiestä brittipopestetiikan kautta isoa, stadionhenkistä ja erilaisia sovituksellisia sävyjä saavaa rockia soittavaksi yhtyeeksi.

Myös nämä kaksi tulevan albumin raitaa osoittavat sen, että yhtye on löytänyt oman ytimensä, jota se toteuttaa aina vähän erilaisin musiikillisin elementein (kitaramusiikin sävyjen sisällä toki).

Pidän tosi paljon jo tovi sitten julkistetusta The 17th -kappaleesta, joka vain on ihan sata prosenttista Liam Frayta. Lyriikoissa tarinallisuutta, haikeutta, mennyttä elämää tarkastelevaa, vähän vaikeaa rakkautta, ihania (manchesteriläisiä) yksityiskohtia ja (manchesteriläistä) yöelämää. Tuo diskohtava jumputus, musiikillinen tummasävyisyys ja joku ihana sähköisyys ovat vähän uudempia tavaramerkkejä: vilahtelvasti tuttuja jo yhtyeen toiselta levyltä (oi oi, ihana You Overdid It Doll), mutta aivan erityisesti kahdelta viimeiseltä.

Myös No One Will Ever Replace Us -biisistä, vaikka kuulenkin sekunnissa, ettei tästä tule minun The Courteeners -suosikkia. Mutta edelleen: tarina, me, vähän stressaava rakkaus.

Kolme kertaa Suede-ish

Minua sivistettiin tänään. Opin, että Blossoms tulee Manchesteristä ja on hyvä, kantsis kuunnella. Sain linkin tähän yhtyeen tuoreimpaan Blown Rose -sinkkuun.

No kuuntelin ja mietin että ”Suede”.

Eli kirkkaasti jatkoon.

En ole kuunnellut Suedea intensiivisesti aikoihin, viimeisin maaninen Suede-jakso sijoittuu varmaankin 2014 kesään, kiitos Ruisrockin. Mutta nyt tuli pakottava tarve kuulla Brett Andersonin laulua. Tuo Blossomsin Tom Odgenin niin kovin Anderson-esque lauluääni vain vei Camdeniin ja vuoteen 93, minkäs teet.

Olen huomannut, että minua muistuttavat Suedestä ihan aina myös nämä kaksi yhtyeen aikalaistapausta, brittipopklassikkoa oikeastaan. Ensinnäkin Mansunin Taxloss (1997), joka on viehättävästi pikkaisen niin kuin Sueden Head Music -tunnelma sekä toiseksi Longpigsin Sally Dances (1996), jolla laulaja Crispin Huntin ääni värähtelee paikoin kuin Brettanilla konsanaan. Ja suedemäistä dramatiikkaakin on.

Perjantaibiisi: The Charlatans – Just Lookin’

The Charlatansin neljäs albumi, The Charlatans ilmestyi tasan 20 vuotta sitten, perjantaina 28.8.1995.

Tämä on nyt niin tätä taas, yksiä kakskymppisiä koko vuosi!

Albumi on uskomaton, ihme tapaus. Se ei ole mielestäni yhtyeen paras, ei edes toiseksi (paras on minusta Tellin’ Stories) , mutta on silti törkeän hyvä. Ja sillä on muutama yhtyeen olennaisimmista kappaleista, niin kuin vaikka Just When You Thinking Things Over ja Just Lookin’.

The Charlatansin tuotanto jakaantuu minun mielissäni jonkinlaisiksi kausiksi tai jaksoiksi. Sillä faktahan on, että vaikka punaisena lankana on ollut aina ne tietyt charlatansmaisuudet, on yhtye ollut tuottelias melko laajalla musiikillisella skaalalla. Tim Burgessin visioita ja asuinympäristöjä tästä varmaankin on kiittäminen (ja 2000-luvulla vähän syyttäminenkin, ehkä).

1995 oli brittipopin aikaa, ja vaikka yhtye kuinka puheissaan irtisanoutuu tuosta skenestä, kuuluu ajan henki tällä albumilla. Niin, The Charlatans -levyn ja sitä seuranneen Tellin’ Stories -albumin kohdalla on varmaankin ihan kohtuullista puhua yhtyeen brittipopjaksosta. Tässä ei enää liu’uta tanssirytmeistä kohti suoraviivaista kitarapoppia, vaan ollaan siellä jo.

Ja vaikka yhtye olikin vuonna 1995 jo vanha tekijä ja omasta mielestään jonkinlainen epäskeneilijä, on sen olemisessa ja tekemisessä oikeasti melkein kaikki se, mikä tarkoitti vuonna ysiviis ihanuutta.

Niin kuin vaikka the tukka, pohjoisen nasaali ja noh, laulajan harjoittama (pohjoisen) askellus.

 

Jotain uutta – Alias Kid

Manchesteriläinen Alias Kid on ex-Creation-pomo Alan McGeen viimeisin löytö. Ja kuulostaa just siltä. Läsnä on nimittäin sekä Manchesterin että Creation Recordsin perinne: tuntuisi hölmöltä olla mainitsematta Alias Kidin yhteydessä vaikkapa nimiä Oasis ja Hurricane #1 (myös aikoinaan Creation-bändi). Mitenkään yllättävää ei ole myöskään se, että yhtye toimii lämppärinä Shaun Ryderin ja kumppaneiden brittipop-kauden Black Grape -yhtyeen paluukiertueella.

Alias Kidin Revolt to Revolt -albumi ilmestyi kuukausi sitten ja se on ihan kelpo! Ei maailman erityisin ja karismaattisin, mutta hyvällä tavalla turvallinen brittirock-levy.  Sellainen come on come on rock ja roll ja yeah yeah dirty soul -albumi, tiedättehän? Harmi, ettei yhtye onnistu videoillaan (tai muutenkaan ulkoisesti) näyttämään kovin kiinnostavalta ja särmältä.

Tässä pari biisiä levyltä, suosittelen myös aloitusraitaa Dirty Soul sekä kappaleita Messiah ja Smoke And Ashes. Albumi löytyy ainakin Spotifysta.

 

Lauantai Manchesterissä

Lauantai-iltana pukeuduin Gazelleihin ja Ian Brown -takkiin (Camokuosinen Adidas tuulitakki – voiko enää ianbrownimpaa asiaa olla?) ja pyöräilin Manchesteriin.

(Ja otin hissikuvan.)

No, siis pyöräilin Iso Roballe, missä tutut dj:t soittivat silkkaa ja pelkkää Manchesteriä.

Siitäkin huolimatta, että sain kuulla illan aikana noin neljä Oasista, vähintään kolme The Stone Rosesia, tasan kolme The Charlatansia, kaksi Dovesia, yhden Space Monkeysin, Happy Mondaysia, yhden Ian Brownin (saatoin fiilistellä F.E.A.Ria hetken huppu päässä – enkä voi sanoa edes hassutelleeni) ja tuhat muuta Manchester-klassikkoa, oli oma suosikkini tällä kertaa tämä:

On se vain niin uskomatonta, miten täydellisesti tämä The Courteenersin debyyttialbumin (2007) pikkuhitti sopii lauantaiseen pubiympäristöön. Herää henkiin. Säväyttää enemmän kuin ennen ja kuulostaa oikeanlaisemmalta kuin ikinä kotiympäristössä. Kappale yksinkertaisesti kuuluu lauantaiseen pubiin. Lagerinkatkuista ja hyväntuulista pubi-indietä parhaimmillaan. Eikä siitä varsinaisesti haittaa ole, että laulaja on Liam, laulajan tukka poppi ja aksentti Manchester.

Jos Dovesia on aina pakko ilmarummuttaa, niin tätä on aina ihan pakko ilmataputtaa (02:52).

How Good It Was?

Vuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Kuinka hyvä se oli?

Riittävän hyvä.

Tarkoituksenani oli koota vielä yhdeksi tekstiksi vuoden 2014 muistoja, hittejä ja huteja ja samalla sättiä The Courteenersia sen elokuussa ilmestyneen Concrete Love -levyn vuoksi.

Joudun nyt kuitenkin ottamaan tuon tekstin kanssa pienen aikalisän ja soittamaan teille tämän.

Minulla on ystävä, jonka kanssa meillä on tapana kysellä toisiltamme ”Mikä sinua inspiroi just nyt?”. Liikuntadraivi. Sen lisäksi olen fiilistellyt paljon Englantia. Oikeasti se taitaa tosin mennä niin, että minä kysyn, ystävä vastaa ja sitten minä vastaan, vaikkei kysytä.

Yleensä aina keskustelu etenee siihen pisteeseen, että teemme vaihtokaupat tämän hetken suosikkibiiseistä. Tänään sain vaihtareissa juuri tämän The Courteenersin How Good It Was -kappaleen, itse puolestani pistin jakoon Shed Sevenin Heroesin.

Miksi just tämä biisi?, kysyin. Hyvä melodia, kiva tunnelma, tietty manchesteriläisyys.

Mutta samoin sanoinhan voisi kuvailla yhtyeen kaikkia levyjä, The Courteenersia ylipäänsä! Tuli tunne, että olen tutustunut albumiin hätäisesti, lähinnä vilkaisten. Ehkä väärään aikaan ja väärässä paikassa? Samalla ohittaen hyvän melodian, kivan tunnelman ja tietyn manchesteriläisyyden, jotka ystäväni levyllä kuulee. Ja jotka minäkin nyt! Hävettää.

Oikeastihan levy on riittävän hyvä ja vielä enemmänkin.

Ja mikä surullisinta, löysin vuoden 2014 kauneimman lyriikkapätkän vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Please keep soldiering on, cause without you where would I be?

Niin, missä olisin ilman sinua?