The Coral ja vuonna 2006 äänitetty The Curse Of Love -albumi

Tykkään leikitellä ajatuksella, että brittiläisessä populaarimusiikissa on ikäänkuin kaksi vastakkaisvoimaa. On Manchester-voima ja on Liverpool-voima.

Manchester-voima vie musiikkia eteenpäin. Manchesterissä katsotaan eteenpäin. Siellä luodaan uutta, sovelletaan vanhaa. Liverpoolissa sen sijaan katsellaan taaksepäin. Ollaan nostalgisia, toistetaan vanhaa.

Manchesterissä syntyy sellaisia innovaatioita kuin vaikkapa baggy ja madchester. Tai vaikka The Stone Roses ja Oasis. Ennenkuulemattomia asioita. Yhtyeitä, jotka luovat uusia alakulttuureja ja päivittävät nuorisomuotia. Liverpoolista sen sijaan tulee sellaisia yhtyeitä kuin vaikka The Coral. Yhtyeitä ja artisteja, jotka kuulostavat siltä kuin olisivat olleet olemassa suurin piirtein aina. The La’s, Miles Kane, The Zutons, The Rascals. Yhtyeitä ja artisteja, jotka voi sijoittaa pop-musiikin aikajanalle kahteen kohtaan: ajaton tai vanha.

Tästä syystä sillä ei taida olla juurikaan väliä, julkaiseeko liverpooolilainen The Coral levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2006 vai vuonna 2014.

No, The Coral julkaisee levyllisen vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita vuonna 2014. Yhtye teki lokakuussa ilmestyvän The Curse Of Love -albumin 12 raitaa vuoden 2005 The Invisible Invasion -levyn ja vuonna 2007 ilmestyneen Roots & Echoes -albumin välissä, ilman yhtyeestä tuolloin lähtenyttä Bill Ryder-Jonesia. Kitaristi Ryder-Jonesin palattua yhtye päätti kuitenkin alkaa työstää kokonaan uutta albumia.

Mutta ei niillä vuosiluvuilla niin väliä. Levyn nimikappale nimittäin tuo välittömästi mieleen yhtyeen 2002 ilmestyneen debyyttilevyn Simon Diamond -timantin mystiikan. Eli ihan yhtä ajattomalta tai vanhalta yhtyeen psykedelis-mystinen ja spagettiwesterninen merseybeat kuulostaa nyt kuin miltä se olisi kuulostanut vuonna 2006, luulisin.

Kiehtova yhtye.

The Courteeners – Summer

Manchesteriläinen The Courteeners on julkaissut brittirokki-termin alla kolme kivaa, vaikkakin keskenään melko erilaista albumia. Vuoden 2008 debyytti St. Jude viehättää suoraviivaisella lädi-indiellään ja poikamaisella pubiränkytyksellään, kakkoslevy Falcon (2010) ryhditettiin isolla, elegantilla soundimaailmalla sekä suurilla kitarapopkappaleilla, viime vuonna ilmestynyt Anna pontevalla stadionotteella, hallitsevilla syntikoilla ja kasarivivahteisilla soundeilla. Noin niin kuin kärjistetysti ja mutkat suoristetusti.

Yhtyeen neljäs levy Concrete Love ilmestyy 18. elokuuta. Ensiotos Summer kuulostaa kesäbiisiltä ja siltä, kuin Annan mahtipontisuudesta olisi tultu taas vähän lähemmäksi maan pintaa ja kepeyttä. Ja Liam Fray on jälleen upea, vaikka laulusoundiin onkin haettu sävyä. Tai jotain.

Tähän mennessä olen pitänyt The Courteenersin jokaisesta levystä, tosin Annasta en näköjään aluksi oikein. (Vai oliko se sitten kuitenkin se Liam Frayn uusi tukka, joka epäilytti… ) Suosikein on kakkoslevy Falcon, joka kuulostaa eniten minulta. Ja aina, kun joku kyselee, mitä uusia yhtyeitä tällainen niin sanottu brittipoppari kuuntelee, mainitsen ensimmäisten joukossa The Courteenersin.

Sillä on yhtyeessä taikaa. Erityisen paljon vaikutuksen tekeviä ja mieleen jääviä ovat kappaleet – taidokkaita melodioita, kertosäkeitä sekä elämänmakuisia Manchester-tarinoita. Astetta enemmän ajatuksella ja sielulla tehtyä rocklyriikkaa. Ja sitten on tietysti aksentti, taikaa sekin. Yhtye osaa myös herkistellä, mikä näin popparin mielestä on aina hyvä piirre rokkibändissä.

Always remember me

Olen kuunnellut viime aikoina ihan tolkuttoman paljon Ian Brownia. Ei siis ihme, että tämän hetken jumituskappale löytyy tältä suunnalta.

Always Remember Me on ollut minusta aina hieno kappale, vaikka se kaikista maagisin Ian Brown -hetki onkin aina ja ikuisesti vuoden 1998 soolodebyytiltä löytyvä Corpses In Their Mouths

Mutta Always Remember Me. Kappale ei ole enää vain hieno. Uljas, haikea, Ian Brown -tavalla itsevarma. Siitä on tullut myös elintärkeä. Jotain tässä ajassa ja paikassa on sellaista, että kappale on yhtäkkiä, viitisen vuotta ilmestymisensä jälkeen melkein best ever.

Joskus käy näin.

Että vanhat tutut vuosien takaa alkavat näyttäytyä uudenlaisessa valossa. Ja sitten ihastutaan.

James – Moving On

Rakastan sitä, kuinka jotkut asiat vain eivät muutu. Niin kuin vaikka James.

Tai no, onhan manchesteriläisyhtye toki muuttunut, 80-luvulta tähän päivään. Hajonnutkin ja kasautunut uudelleen. Mutta vain vähän, eikä enää noin pariinkymmeneen vuoteen!

Niin, kyllä se vain tuntuu aina yhtä relevantilta.

Kesäkuun 2. päivä julkaistava La Petite Mor on yhtyeen studioalbumi numero 14 – odotan. Movin On -single kuulostaa huikealta ja inspiroivalta. On yhtyeelle ominaista isoutta ja lennokkuutta. Ja video melkein itkettää.

Lauantaihurmos

Mistä tietää, että olen tullut vanhaksi?

No, siitä, että rumpaleita enemmän on alkanut kiinnostaa ne rummut.

Mistä tietää, että on kevät?

No, siitä kun Dovesin There Goes The Fear aiheuttaa sen verran elävän olon, ettei paluuta pimeään ja kylmään sen jälkeen enää yksinkertaisesti ole.

Mistä tietää, että olen tullut vanhaksi ja että on kevät? No, kun lauantain kohokohta on There Goes The Fearin rummuttelun tahtiin suoritettu hurmoksellinen juoksulenkki (niiden rumpalipoikien katselun sijaan).

Tiedän, olen ennenkin kirjoittanut Dovesista samoin sanakääntein: hurmosta ja rummutteluihailua. Kaikuja Haçienda-nuoruudesta. Pakko tanssia, ilmarummuttaa tai juosta. Tai muuten vain lähteä lentoon. Mutta minkäs teet. Rytmirakkaus mikä rytmirakkaus. Ja herkullisimminhan se rytmittely huipentuu livenä, vaikka tässä Later… with Jools Holland -taltioinnissa:

Tästä manchesteriläisyhtyeen kevätsinfonian ilmestymisestä on noin viikkoa vaille kaksitoista vuotta. Ja kahdentoista vuoden ajan se on ollut minulle se kevätlaulu. Ensimmäiseen kappaleen aiheuttamaan hurmokseen liittyy muisto Briteissä vietetystä vuodesta. Pyöräily Amershamin aurinkoisilla nummilla, jalassa uudet tennarit. Takki auki.

Niin että kuulkaas, ei se kevät mistään terasseista starttaa, vaan auringon alla kävelystä, tämän biisin tahtiin. Uudet tennarit jalassa, takki auki.

Space Monkeys – Escape From The 20th Century

Maailmassa tapahtuu toisinaan ihan super yllättäviä juttuja. Niin kuin vaikka sellaisia, että jo toimintansa lopettanut suosikkiyhtye julkaisee vuoden 2013 päätteeksi vuonna 1999 äänitetyn, mutta silloin julkaisematta jääneen kakkosalbuminsa.

Ja tämä tällainen yhtyehän on brittiläinen Space Monkeys.

space_monkeys

Minun ja Space Monkeysin tarina sai alkunsa vuonna 2011. Ensikohtaamisesta voi lukea vanhan blogin puolelta.

Niille, jotka eivät yhtyettä tunne, kerrottakoon, että Space Monkeysin tekemisen voi kiteyttää aika hyvin sanaan ”Manchester”. Sopivia kuvailuja manchesteriläisyhtyeen (!) musiikille lienevät myös ”post-Madchester”, ”rumpukoneella ryhditetty Oasis” tai ”acid house meets britpop”.

Yhtye julkaisi vuodet 1995 – 2000 kattaneen aktiiviuransa aikana yhden kokopitkän, vuonna 1997 ilmestyneen The Daddy of Them All -albumin. Kakkoslevyksi kaavailtu Escape From The 20th Century äänitettiin vuonna 1999, mutta sen julkaisu jäi bändin levy-yhtiönä toimineen Factory Recordsin romahduksen jalkoihin.

Viime vuoden lopulla yhtyeen pehmytääninen laulaja Richard McNevin-Duffi kuitenkin yllättäen ilmoitti Twitter-tilillään, että tämä ”lost Factory Records album from 1999” julkaistaan vuoden 2013 lopulla. Huikeaa – hihkaisin minä!

Ja mitä tuosta postuumisti julkaistusta kakkoslevystä sitten voisi sanoa? No ainakin sen, että se kuulostaa Space Monkeysin vuonna 1999 tehdyltä kakkoslevyltä – eli ihan kivalta! Useimpien mielestä tämä todennäköisesti tarkoittaa epätrendikästä, tällaisen epätrendikkyydessä elävän korvissa kuitenkin soi sellainen oman elämäni ajattomuus. Tai joskus hyväksi todettu. Onhan levy paikoin vähän junnaava, välillä vähän sekava, menoltaan rauhaton ja täynnä kaikenlaista sälää, mutta se toisaalta lienee yksi jutun ideoista.

Levy osoittaa siis selkeästi sen, ettei 14 vuotta tunnu missään sellaisen yhtyeen kohdalla, joka ei lähtökohtaisestikaan ollut mitenkään ajan hermoilla, vaan puuhasteli oman juttunsa parissa. Tuollaista arvostan!

Sen verran vähän arvostettu Escape From The 20th Century on, ettei sen palasia ole jaettu YouTubeen. Spotifysta ja iTunesista levy kuitenkin löytyy. Pari biisitärppiä: Who’s Afraid Of The Big Bad Wolf?, Space Invaders, Sound Of Music ja tämä lällyosastoa edustava Dark Star (huom. lopun Oasis-jouset).

Perjantaibiisi: Walk In Fire

Jos jotain haluaisin näin bloggarina saada aikaan, niin ehkä yhden sellaisen ihailevan, palolla kirjoitetun ja arvokkaan tekstin manchesteriläisestä Dovesista. Mutta koska näistä isoimmista rakkaustapauksista kirjoittaminen on niin hiton vaikeaa, ei tämä teksti nyt vielä ole sellainen.

Mutta koska on vuoden ensimmäinen perjantai, on minusta hyvä aika kirjoittaa hurmoksesta. Ja juuri siihen tämä Dovesin Walk In Fire liittyy. Kyseessä on nimittäin mielestäni hurmosbiiseistä hienoin.

En tiedä, kuuletteko te muut tässä sitä taikaa, joka tekee minun elämänilolleni ihmeitä. Saa minut innostumaan ja ajattelemaan jatkumista päättymisen sijaan. Tekemään juttuja, jotka yleensä tuntuvat liian noloilta, vaikeilta tai pelottavita. Lähettelemään hölmöjä, mutta vilpittömiä tekstiviestejä ja avaamaan vielä sen toisenkin pullon (vaikka viettäisin uutta vuotta yksin veljen sohvalla).

Kappale on oikeastaan aika salakavala. Alku on sellaista odotuksia herättelevää hissuttelua ja seesteistä rytmikkyyttä, sitten tulee pikkuhiljaa kasvamista ja neljän minuutin jälkeen löydätkin itsesi keskeltä elämäsi hurmosta.

Ja tämä on aina pakko tanssia. Ja ilmarummuttaa.

The Class of ’92

Mitä Manchesteriin ja jalkapalloon tulee, niin en kyllä tunnusta punaista.

Mutta tämä juuri ilmestynyt The Class of ’92 -dokkari on silti nähtävä. Sen verran paljon viehätyn hienosti tehdyistä ajankuvista, noissa ajankuvissa esitetyistä ilmiöistä sekä tarinoista näiden ilmiöiden takana. Sukupolvikokemuksista.

Ja tietysti maailmasta, jossa musiikki ja jalkapallo kohtaavat. Etenkin jos siihen maailmaan kuuluu 90-luku ja Manchester. Ja hei, Manin hymy! Virne.

The Courteeners – Are You In Love With A Notion?

Olen kuunnellut tänään sunnuntaina paljon manchesteriläistä The Courteenersia. Ja nimenomaan yhtyeen tämän vuoden alussa ilmestynyttä kolmoslevyä, jota aluksi vähän hyljeksin, kunnes sitten onneksi lopulta sain kiinni levyn kiehtovasta suurieleisyydestä. Ja jota nyt kuuntelen pelkästään ihastellen.

Annan intensiiviseen tahtiin on ollut hyvä elää sunnuntaita. Siirrellä tauluja paikasta toiseen ja etsiä juuri nyt raikkaalta näyttävää sommitelmaa. Harkita pyykinpesua, harjoitella intialaiskeittiötaitoja, lukea kirjaa jonka olisin halunnut kirjoittaa.

Nautin kotona eletyistä päivistä, enkä laisinkaan ahdistu, jos en vuorokauteen puhu kenellekään (ääneen).

Mutta jotenkin tämän The Courteenersin uuden Are You In Love With A Notion? -videon katselu herätti kipeän halun päästä ulos, ihmisten pariin kokemaan jotain säkenöivää. Vaikka edes nurinkurisessa järjestyksessä.

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.