The Courteeners – Are You In Love With A Notion?

Olen kuunnellut tänään sunnuntaina paljon manchesteriläistä The Courteenersia. Ja nimenomaan yhtyeen tämän vuoden alussa ilmestynyttä kolmoslevyä, jota aluksi vähän hyljeksin, kunnes sitten onneksi lopulta sain kiinni levyn kiehtovasta suurieleisyydestä. Ja jota nyt kuuntelen pelkästään ihastellen.

Annan intensiiviseen tahtiin on ollut hyvä elää sunnuntaita. Siirrellä tauluja paikasta toiseen ja etsiä juuri nyt raikkaalta näyttävää sommitelmaa. Harkita pyykinpesua, harjoitella intialaiskeittiötaitoja, lukea kirjaa jonka olisin halunnut kirjoittaa.

Nautin kotona eletyistä päivistä, enkä laisinkaan ahdistu, jos en vuorokauteen puhu kenellekään (ääneen).

Mutta jotenkin tämän The Courteenersin uuden Are You In Love With A Notion? -videon katselu herätti kipeän halun päästä ulos, ihmisten pariin kokemaan jotain säkenöivää. Vaikka edes nurinkurisessa järjestyksessä.

Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.