Viisi kertaa tanssilattiakitarapop

Toisinaan tekee mieli tanssia. Minun maailmassani parasta tanssimusiikkia ei kuitenkaan ole tanssimusiikki, vaan kitarapop, joka saa raajat liikkeelle.

Tässä viisi unelmieni tanssibiisiä.

Courteeners – You Over Did It Doll (2010)

Pikkuisen diskomainen syke, mutta silti kappale on ensisijaisesti huikea kitarabiisi. Biisissä on ihana yökerhotunnelma ja vähän sellainen tuhma sävy. Ja tietysti biisi kertoo minusta. Muuten, minusta laulaja Liam Fray on tällä biisillä ja videolla hurmaavimmillaan. Palaisipa tyyppi takaisin tuohon brittipop-habitukseensa!

Tanssisin, ja mieluiten Liam Frayn kanssa.

Doves – Walk In Fire (2005)

Minulle brittiyhtye Doves on aina ollut ja tulee aina olemaan suuresti tanssibändi. Yhtyeen erikoisuus ja ihanuus perustuu minun korvissani paljon sille, että se antaa omasta Hacienda-nuoruudestaan tarttuneen rytmikkyyden ja tanssittavuuden soida ja kuulua. Viedä biisejä eteenpäin. Yhtyeen musikaalisuus ja rytmikkyys ovat omaa luokkaansa ja aivan erityisesti ne ovat sitä juuri tällä kappaleella. Kuuntele rohkeasti loppuun ja anna tanssin tulla.

Muuten. Seurustelin kerran soman dj:n kanssa, joka antoi tämän kappaleen pauhata Tampereen Klubin kesäyön villimpänä hetkenä. Tanssin!

Mando Diao – TV & Me (2006)

Mando Diao oli joskus ruotsalaisen kitarapopin ja garage-tulemisen huikein juttu. Vaikka en yhtyeen nykyisestä linjasta enää perustakaan, niin tuskin ikinä, ikinä lopetan rakastamasta yhtyeen kolmea taikka neljää ensimmäistä albumia.

Tämä TV & Me ei ole mikään yhtyeen suurin hitti, mutta minusta tämä saisi soida indiediskojen tanssilattialla. Hitaan alun jälkeen kappaleesta kehkeytyy aivan huikea veivausbiisi. Hienon hurmoksellinen meno.

La la laa la la la la laa la. Saispa tanssia!

Manic Street Preachers – Love Sweet Exile (1992)

Tämä Manicsien debyyttilevyn ränkytys on minun suuri pahe! Tässä on jotain, siis jotain muutakin kuin kornia. Omistan kappaleen seiskatuumaisena ja otan se ihan aina osaksi itsenäistä kotidiskoani. En nyt äkkiseltään osaa sanoa, miten tanssisin tätä jossain julkisessa tilassa, mutta kotona annan vain mennä. Ilmakitarakin saattaa heilahtaa.

Blur – Song 2 (1997)

No joo, ilmiselvä pompputanssibiisi, jonka tahtiin kaikki, eirtyisesti ihmiskuulailu on sallittua. Tanssiolemukseen kuuluu parhaimmillaan sellaiset (amerikkalaisen) old school collegenörtti-indien sisäänpäin kääntyneet jalat. Mutta oikeastaan ainoa pakollinen koreografia on itsensä lyöminen päähän

I got my head checked.

Le vintage: Ruisrock-muistoja vuoden takaa

IMG_20140706_133316

Viime viikonloppuna vietetty Ruisrock ei onnistunut houkuttelemaan minua paikalle, mutta vuosi sitten festaritarjonta helli myös brittipopparin sielua. Koska Ruisrock 2014 -teemasta kirjoitettujen blogitekstien joukossa on pari kirjoittajan omaa suosikkiblogipostausta ehkä melkein ikinä, saavat tekstit tehdä nyt encoren.

Parhaat ystäväni -juttusarjassa esittelin kolme elämääni suuresti vaikuttanutta levyä vuoden takaisten festareiden artisteilta:

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Lily Allen – It’s Not Me, It’s You
Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Suede – Coming Up

Festariden jälkeen kirjoitin siitä, kuinka Lily Allen sai minut inspiroitumaan sekä siitä, kuinka Suede ei koskaan mennyt pois.

It seems, it seems that I can’t shake those memories
Kesä pakettiin: Mitä jos? Eli Suede ja Ruisrock

Jotain uutta: Catfish and the Bottlemen

Miten yleensä löydät uusia bändejä tai uutta musiikkia ylipäänsä?

Minä löydän myöhässä.

Pahoittelut siis jos joku ärsyyntyy siitä, että kutsun viime syyskuussa debyyttilevynsä julkaissutta Catfish and the Bottlemeniä joksikin uudeksi, mutta pliis, muistakaa tämän blogin perspektiivi: noin 90 %:a suosikkilevyistäni ilmestyi vuonna 1995. Ja kun puhun esimerkiksi uudesta brittipopista, viittaan johonkin vuoden 1998 jälkeen ilmestyneeseen.

Mutta Catfish and the Bottlemen.

Yhtye tulee Pohjois-Walesistä, julkaisi The Balcony -debyyttinsä viime syyskuussa ja vääntää prototyyppistä 2000-luvun brittiläistä indierockia. Mutta kaiken tämänhän te varmasti jo tiesitte.

Jos yhtye kuitenkin on sinullekin jotain uutta, kannustan albumin ääreen, erityisesti jos olet tällainen 2000-luvun alkuvuosien garage-revivalin ja indierock-hurmoksen läpi elänyt ja kitaramusiikkia arvostava tyyppi. Tykkäät varppina jos The Kooks, Jamie TThe Maccabees tai vaikkapa alkuaikojen Mando Diao kiehtovat. Sen verran tuttua ja perushyvää kitararokkaamista The Balcony on, että sitä kuunnellessa tulee mieleen ihan koko ajan yhtyeitä ja vaikutteita, joita ei kuitenkaan tarkasti osaa osoittaa. Mutta vaikka mitä The Strokesista lähtien. Tällaisia ”NME-yhtyeitä” on Briteissä varmasti miljoona – eikä siinä mitään.

Levynä The Balcony on tasokas ja tasaisen vakuuttava kokonaisuus, jota on kiva ja helppo jumittua kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen. Kappleet vievät menneessään, mikä on erityisen hienoa. Hyvät biisit, niillä minut vakuutetaan. Uskallankin väittää, että vaikka soundi on aika perus, ovat biisit keskivertoa oivaltavampia ja tarttuvampia – haluaisin esitellä tässä viisi kuusi moista (vielä ainakin isosti popin Cocoonin ja Falloutin), mutta karsin kolmeen.

Vielä loppuun tekisi mieli todeta, että olen ehkä vähän ihastunut yhtyeen laulajaan, Van McCanniin. Mutta en kehtaa. Näiden uusien yhtyeiden laulajat kun saattavat olla niin kovin nuoria.

Pacifier eli The Kooks meets Mando Diao.

Kathleenin kertsi on hieno!

 

Parhaat ystäväni Ruisrock edition: Mando Diao – Hurricane Bar

Parhaat Ruisrock-ystäväni

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: ruotsalaisen Mando Diaon kakkoslevy Hurricane Bar

Ilmestymisvuosi: 2004

Ystävä silloin, kun: kaipaan ystävää, jonka energia, intensiteetti ja melodiakorva on jotain aivan erityistä.

Erityisen ihanaa: You Can’t Steal My Love. Mikä teos! Ei epäilystäkään, etteikö tässä ole yksi hienoimmista Britannian ulkopuolella tehdyistä brittipoppikappaleista. Lopun irrottelun tahtiin on ollut hyvä kipuilla ja tunteilla. Kuuntele vaikka: tuo kitara yhdistettynä kuolematonta Honey I love you, like the summer falls and the winter crawls you’re above and beyond me -riviä maailman vakuuttavimmin ja sydäntäsärkevimmin toistavaan Gustaf Noréniin on silkkaa taikuutta.

Mikä tekee Hurricane Barista parhaan ystävän? No, levy on huikea musiikillinen seikkailu jossain rockin ja popin välimaastoissa. Välillä karjahdellaan ja ränkytetään kitaraa ja ollaan Bring ’Em In -debyyttilevyn tavoin garage rock, välillä annetaan kitarapopin elementtien – herkkyyden, melodisuuden, hienojen kertosäkeiden ja stemmalaulujen – viedä. Tai: välillä ihastellaan The Libertinesiä, välillä kiitellään Oasista. Vaikkapa.

Kokonaisuutena Hurricane Bar on yhtyeen debyyttiä popimpi ja elegantimpi, jotenkin viimeistellympi. Silti lopputulos on edelleen sopivan huoleton ja huolimaton sekä hurjan vilpitön ja aito.

Ja levyn biisimateriaali, se on uskomaton. Jokaiseen kappaleeseen on saatu ujutettua jotain jännää ja kiinnostavaa. Down In The Pastiin kiehtova tummuus, mystinen basso ja huikea kertosäe. On Pete Doherty -tavalla vähän suurpiirteisesti ja karheasti läpi laulettu puoliherkkä This Dream Is Over. Ja tietysti etkobiisisuosikkini God Knows ja siinä tapahtuva tyylikäs lauluvastuun vaihto.

Omiin Hurricane Bar -muistoihin kuuluu myös Wienissä viettetty vaihtovuosi. Pieni pala nuoruuttani kiteytyy siihen hetkeen, kun God Knows -kappaleen alkutahtien rämähtäessä soimaan syöksyn wieniläisen Chelsea-baarin tiskiltä Ottakringer kädessä tanssilattialle. Sopivasti ”Ou jee” -huutoon mukaan.

Tuolloin sain todistaa sitä, kuinka saksankielinen Eurooppa meni sekaisin yhtyeestä. Itse asiassa Mandot myivät juuri ilmestyneen Hurricane Barin siivittämänä kaupungin ykköskeikkapaikan, Gasometerin loppuun hetkessä. Oasiksen samaisen paikan keikalle lippuja sai vielä ovelta…

Hurricane Barilla maailman simppelein konsepti – kitarat, rummut, basso – on toteutettu aivan erityisen taidokkaasti ja kiehtovasti. Ja minun näköisesti.

Mutta maailma ei ole enää entisensä, eikä ole Mando Diaokaan. Ihan tarkaan en tiedä, missä yhtye nykyään menee, mutta ihan tätä se ei taida olla.

Your blues forgotten

Mando Diao Ruisrcoskissa perjantaina 4.7.2014.