HEY LYLA!James Dean Bradfield – The Boy From The Plantation
Posted on 18.7.2020
Julistan aina säännöllisin väliajoin Instagramisssa, että James Dean Bradfield on minun suosikki Manic Street Preacher. Pidän todella paljon miehen lauluäänestä ja laulutavasta, joka vaihtelee upeasti lempeän, vihaisen ja painokkaasti sanovan välillä. Jamesissä on tyyneyttä ja pienieleisyyttä, joka näyttäytyy minulle charmina.
James Dean Bradfield julkaisee uuden soololevyn Even In Exile elokuun 14. päivä. Kyseessä on Manics-vokalistin toinen soololevy, The Great Western ilmestyi vuonna 2006. Tuleva albumi on chileläisestä runoilijasta, laulaja-lauluntekijästä, teatteriohjaajasta ja aktivistista Victor Jarasta inspiroitunut konseptilevy. Levyn kappaleiden lyriikat ovat Bradfieldin ystävän, walesiläisen runoilijan ja näytelmäkirjailijan Patrick Jonesin kynästä. Jones on myös Manicsien basisiti-sanoittaja Nicky Wiren veli.
Jaran elämä ja kuolema (1973) ovat inspiroineet taiteilijoita vuosikymmenet, myös rock-musiikkimaailmasta löytyy runsaasti viittauksia, tuttuja ovat ainakin U2:n One Tree Hill ja The Clashin Washington Bullets.
Bradfieldin albumi sai alkunsa siitä, kun James alkuvuodesta 2019 näki Jonesin Jarasta inspirotuneita tekstejä. Jones oli kirjoittanut niitä ihan kirjoittamisen ilosta ja tarpeesta, tekstien ei siis ollut tarkoitus päätyä mihinkään tai tulla julkaistuksi. Bradfield kuitenkin inspiroitui teksteistä ja Jarasta, ja ehdotti Jonesille, että voisi tehdä teksteistä musikkialbumin.
Patrick Jonesin ja James Dean Bradfieldin yhteistyö vaikuttaa kiehtovalta. Bradfield on tuntenut Jonesin lapsesta asti, ja Bradfieldin mukaan Jonesilla on ollut suuri vaikutus häneen ja Manicsien meininkiin.
Rock-yhtyeissä vaikuttavien artistien soolotuotannon vertailu yhtyeen tuotantoon tuskin on kovin mielekästä. Lähtökohdat ja tarpeet musiikin tekemiselle on noissa tapauksissa niin erilaiset. Bradfield esimerkiksi kertoi NME:lle antamassa haastattelussa, kuinka hän on vuosikymmenet Manicsien kanssa toteuttanut sitä kaavaa, että levylle tehdään aina ne pari kolme sinukkubiisiä – tarttuvan indiehitin tekeminen on itsestäänselvä juttu. Sellainen biisi tulee varmaan jo jostain selkärangasta. Tämän levyn kohdalla mitään tuollaisia luovuutta ohjailevia toiveita tai vaatimuksia ei ole ollut. Kappaleita ei myöskään ole tarkoitus soittaa livenä, eikä niitä ole tarvinut tehdä bändille – Bradfield soittaakin albumilla itse liki kaiken.
Mutta ei tässä kovin kaukana olla Manic Street Preachersin tekemisistä, ja ainakin minua nimenomaan Manics-fanina tämä kappale ja ihan koko konsepti puhuttelee suuresti.
The Boy From The Plantation on tulevan albumin ensimmäinen sinkku. Videon on ohjannut Kieran Evans ja se on upea.
Soittolista: vuoden 2018 top 12
Posted on 28.12.2018
Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.
DMA’s – Emily Whyte
Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.
Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.
Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.
Oasis meets Savage Garden.
Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.
Ride – Pulsar
Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.
Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang
Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.
Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven
Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.
The 1975 – Give Yourself A Try
Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.
Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.
Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.
The Vaccines – Rolling Stones
2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.
Uusi rakkausbiisi.
Peace – From Under Liquid Glass
Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.
Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.
Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.
Ash – Confessions in The Pool
Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.
Mull Historical Society – Wakelines
Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:
Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.
Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.
Markus Krunegård – Så också in Finspång
Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!
The Charlatans – Totally Eclipsing
Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.
Spiritualized – I’m Your Man
Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!
Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.
Viime aikoina x 3
Posted on 19.10.2018
Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.
Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.
Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday
Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.
Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.
Kaksi: Q Awards
Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.
Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!
Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:
Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.
Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music
Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement
Ian McCulloch – Icon -palkinto
The Streets – Innovation in Sound -palkinto
Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.
Kolme: Tim Burgess – The Great Outdoor Bitches
Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui. Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.
Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!
Le vintage: Tervetuloa Wales-bandwagoniin!
Posted on 9.7.2018
Le vintage eli vuosikertajuttu blogin arkistosta. Tämä juttu on julkaistu kaksi vuotta sitten, jalkapallon EM-kisojen aikaan. Tuolloin matkustin kisat läpi Walesin fanwagonissa, ja kokemus oli ikimuistoinen! Tämän vuoden MM-kisat ovat olleet minulle yhtä takinkääntöä, kiitos alkuvaiheessa tippuneen Saksan. Siksi muistelen haikeudella tätä Manic Street Preachersinkin liekittämää Wales-hurmosta. Never forget.
*****
Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.
Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.
Tässä touhussa on jotain.
Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.
Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.
1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan
Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.
Let’s not forget Gary Speed
And if he is looking down, then our love is all around
Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.
2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta
Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.
But now that France has arrived It feels so good to be alive.
3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta
Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.
Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.
Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.
Manic Street Preachers @ Sataman Yö
Posted on 20.6.2018
Manic Street Preachersin keikka on aina tapaus. Se nähtiin taas viime perjantaina Jyväskylän Sataman yössä. Lähtökohtaisesti yhtyeen ennakkoonkin jännitetty esiintyminen ilman suuresta surusta toipuvaa Nicky Wirea – basistia, lyyrikkoa, hahmoa ja yhtyeen ydinsielua – olisi voinut jättää jälkeensä monta ylipettynyttä ja katkeraa fania, mutta minun mielestä puolitoistatuntisesta tuli jälleen uusi upea yhdessäelämisen hetki. Keikka nimittäin vahvisti sen, minkä tavallaan jo tiesinkin: Manic Street Preachersin fanit ovat aina yhtyeen puolella.
Ja niille muille yleisössä olleille musiikinystäville, joille basistilla ei ole niin väliä, keikka oli tietysti ilman epäilyjä tai kyseenalaistamisia puhtaasti hieno rockesitys.
Soitannallisesti Nicky Wiren poissaolo ei ollut suurikaan isku, vaikutukset tuntuivat lähinnä henkisessä fiiliksessä, pieninä väreilynä tunnelmassa sekä siinä, millaisena joukkona yhtye itsensä lavalla esitti. Manic Street Preachers on rockyhtye, mutta se on myös lapsuudenystävien yhteinen elämäntyö – ja ehkä tämä puoli yhtyeen olemisesta jäi Nickyn poissaolon vuoksi puuttumaan. Mutta. Minusta oli todella nautinnollista seurata sitä, kuinka tällainen muutos dynamiikassa toi aivan erityisen hyvin esiin ydinjäsenten lisäksi lavalla vaikuttaneet keikkamuusikot. Ihan kuin Manic Street Preachers olisi brändännyt itsensä parin tunnin ajaksi uudelleen, aivan erityisesti festarilavan kokoiseksi rock-yhtyeeksi.
Ja vaikka itse olenkin aina ollut tiukasti äärimmäisen paljon nimenomaan laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin ihailija, niin kyllä minusta tuntuu, että viime perjantain jälkeen on moni muukin. Sillä jos jotain juuri tämä Manics-versio korosti, niin James Dean Bradfieldin erinomaisuutta, taitavuutta, ammattitaitoa, hiljaista karismaa ja ihanuutta.
Yhtyeen keikkasetti oli soma sekoitus tarpeellisia klassikoita, vaihtoehtoisia yllätyksiä ja uusia julkaisuja. Oikeastaan yhtyeen kappalevalinnat kuvaavat hyvin sitä, mistä Manic Street Preachersin urassa on kyse: koko kansan anthemeista (keikkasetin alun hittiputki), mutta toisaalta myös vaihtoehtorockista. Ja näköjään myös uusista klassikoista. Jokainen uudelta albumilta soitettu kappale oli livenä ihan puhdasta festarikeikkakultaa. Jos kuulit ja ennen kaikkea tunsit illan hienoimman hetken, uuden albumin Hold Me Like Heaven -kappaleen ja sen kollektiivisen ooo ooo oon, oivalsit varmasti, ettei kolmikymppisessä Manicsissä ole laisinkaan kyse nostalgiasta. Sen sijaan, että muistaisimme Jyväskylän keikkana, jolla Nicky ei ollut, voimme muistaa sen keikkana, jolla tajusimme uuden, lähes A Design For Lifen tai If You Tolerate This Your Children Will Be Next -kappaleen veroisen Manics-klassikon syntyneen. Kesän kylmimmät väreet.
Kappalevalintoina yllätyksiä olivat oma ikisuosikkini Let Robeson Sing, upein No Surface All Feeling – joka taitaa olla peruja Everything Must Go -kiertueelta sekä Kevin Carterin b-puoli, trumpettifiilistely Horses Under Starlight. Itselleni merkityksettömistä Manics-biiseistä hienosti toimi Walk Me To The Bridge, jonka vaihtoehtoisuus rakensi onnistuneesti sillan vanhan You Love Us -rockin ja uuden albumin heleän stadionrockin välille.
Manic Street Preachers on ainutlaatuinen tapaus. Se on niin ammattimainen yhtye, että se soittaa upean keikan ilman perustajajäsentään, vaikka tietääkin, että vaarana on tiaratyttöjen ja muiden ikifanien sydämien särkyminen. Mutta ratkaisu toimii, ei vain siksi, että lavalla soi aikamme upein rock-musiikki, vaan myös siksi, että oikeastaan yhtye on niin paljon enemmän kuin lavalla fyysisesti esiintyneet soittajat. Se on insituutio, jolla on käsissään joukko aikamme upeimpia, ihan omaa elämäänsä eläviä kappaleita, joiden kuuleminen itsessään on jo elämys, myös tällä kertaa. Se on kappaleisiin tallentunut manicsiys, tunne, olemus. Asenne, lyriikat, tapa sanoa ja olla mieltä asioista. Se on JDB:n armeijatakki ja Sean Mooren rumpuhanskat. Manics on sydämen asia, kaiken kestävää ja ymmärtävää faniutta ja uskollisuutta. Se on omalaatuinen menneisyys, se on Richey Edwards. Ja viime perjantaina se oli paljon myös Nicky Wire.
Ja siksi ilta jäi mieliin taas yhtenä hienona, tällaisena Manic Street Preachers -keikkana.
Unelmien Manic Street Preachers -keikka
Posted on 13.6.2018
Manic Street Preachers esiintyy perjantaina 15.6 Jyväskylässä Sataman yössä. Vaikka jokainen Manics-keikka on unelmakeikka, niin en malttanut olla visioimatta omaa 25 kappaleen Manics-unelmaani.
Soittolistojen teko on ihanan kamalaa. Vaikeaa! Tällä listalla on joukko minun suosikkikappaleita jollain tavalla toimivassa järjestyksessä. Aika kiva draamankaari tuli!
Listasta ehkä huomaa, että minun Manicsini on se reistaskuhousuinen brittipop-kauden Manics tai toisaalta elegantisti vanhentunut ja kypsynyt Manics.
Niin tai näin: huh, mikä yhtye!
Motorcycle Emptiness (Generation Terrorists, 1992) Minun unelmien avausbiisi. Vie täydellisesti sille taajudella, missä Manics-keikalla haluan olla – onnellisuuden huumassa.
International Blue (Resistance Is Futile, 2018) Uusi suosikkini keikan alkupuoliskolle. Klassisten ja ajattomien Manics-biisien uusin tulokas.
Liverpool Revisited (Resistance Is Futile, 2018) Katso edellinen.
Some Kind of Nothingness (Postcards From A Young Man, 2010) Täydellinen pari uudelle Liverpool Revisited -biisille. Joko duettona tai ilman.
La Tristesse Durera (Scream to a Sigh) (Gold Against the Soul, 1993) Kiehtova himmailujammailu. Ihana ihana.
Love’s Sweet Exile (Generation Terrorists, 1992) Ah, menen tästä ihan sekaisin. Huikeat rumut, ihanan härskit kitarat. Paras meininki!
The Second Great Depression (Send Away The Tigers, 2007) Tahkoava kitara ja yksi yhtyeen upeimmista kertosäkeistä. Ja ihanat lyriikat.
The Everlasting (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Tietty. Ja mieluiten ei akustisena.
There By The Grace Of God (Forever Delayed, 2002) Voi miten aliarvostettu Manics-suosikki. Biisi löytyy vuoden 2002 kokoelmalevyltä uutena kappaleena. Olen kuullut biisin livenä pari kertaa – molemmat keikat oli singlebiisiin keskittyviä best of -keikkoja. Tykkään kappaleen minimalistisesta sovituksesta. Biisi on yksinkertaisesti todella kaunis.
Ocean Spray (Know Your Enemy, 2001) Ihana äänimaailma ja tunnelma.
Misguided Missile (Futurology, 2014) Ai samperi, mikä kertsi! Ja saksankieliset lyriikat uppoaa aina.
Hold Me Like Heaven (Resistance Is Futile, 2018) Uusin manics-hitti minun unelmasetissä.
A Design For Life (Everything Must Go, 1996) Klassikoin.
Kevin Carter (Everything Must Go, 1996) Minulle yksi suurista Manics-klassikoista. Rakastan sitä, kun kitarat rämähtävät kertsissä.
You Stole The Sun From My Heart (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Keikan hyppybiisi. Ihana pop. Tykkään siitä, miten yleisö reagoi tähän.
So Why So Sad (Know Your Enemy, 2001)
Ready For Drowning (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Nuoruus, suru.
Let Robeson Sing (Know Your Enemy, 2001) Ihanat soundit, manicsmäiset lyriikat, koukuttava kitaranäpyttely.
30-Year War (Rewind The Film, 2013) Manicsien huikeimpia protestilauluja. Biisi lähtee lentoon aivan uskomattoman hienolla tavalla.
The Next Jet to Leave Moscow (Futurology, 2014) Euroopan lävistämältä Futurology-albumilta löytyvä biisi, joka on lyriikoiltaan hurmaava ja aika Manics: vähän poliittinen, vähän itseironinen.
You’re Tender And You’re Tired (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Teiniaikojeni Manics-suosikki, jonka ihanuus unohtuu helposti hittien alle.
If You Tolerate This Your Children Will Be Next (This Is My Truth Tell Me Yours, 1998) Tietty
From Despair To Where (Gold Against The Soul, 1993) Top 5 -kappaleiden joukossa.
Everything Must Go (Everything Must Go, 1996)
No Surface All Feeling (Everything Must Go, 1996) Illan viimeinen hidas, upein sellainen.
Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla.
Levy: Manic Street Preachers – Resistance Is Futile
Posted on 6.6.2018
Manic Street Preachersin uusi Resistance Is Futile -albumi on hieno levy. Se ei kuitenkaan ole ihan kymmenen pisteen levy. Mutta se on ehdottomasti kymmenen pisteen Manics-levy.
Katsos vaikka.
Levy on luonnollinen osa Manicsien musiikillista tarinaa
Resistance Is Futile on walesiläisyhtyeen 13. albumi ja oikeastaan kuulostaa juuri siltä – ja ehdottomasti hyvällä tavalla! Levyssä kuuluu kokemus ja yhtyeen pitkä historia, oma ääni. Sen kantava musiikillinen voima on jonkinlainen tuttuus ja tavallisuus. Iso, melko simppeli ja suoraviivainen kitararock. Levy edustaa suurelta osin sellaista anthemia rakastavaa stadionrock-Manicsiä ja on sisarlevy Everything Must Go -klassikolle ja aivan erityisesti uudemmalle Postcards From A Young Man -levylle. Esimerkiksi Liverpool Revisited voisi helposti olla vaikkapa Somekind Of Nothingnessin kanssa samalla albumilla. International Blue taas on todella klassinen Manic Street Preachers -anthem. Ja entäs sitten Distant Colours? Minusta tuo biisi on hieno esimerkki siitä, miten helpon kuuloisesti tällaiset isot kappaleet tuntuvat yhtyeeltä irtoavan.
Se, että yhtyeen uusi albumi on juuri tällainen klassinen kitararock-levy, ei ole mitenkään outoa, onhan yhtye viimeksi kiertänyt juuri Everything Must Go -albumin tiimoilta. Lisäksi yhtyeen kaksi edellistä levyä oli omistettu kokeiluille (sähkökitaraton Rewind the Film ja sähköisen sekalainen krautrockahtavakin Futurology).
Manic Street Preachers on yhtye, joka tietää milloin uudistua ja milloin puolestaan toistaa itseään. Nyt oli oikea aika toistaa itseään, olla tuttu ja turvallinen.
Siitä kaksi Manics-pistettä.
Levyllä haetaan oikeutta
Levy on humaani, sen kappaleissa haetaan oikeutta kaltoin kohdelluille tai annetaan ääni niille, joita ei kuunnella – tai kuunneltu. Se puhuu ihmisten vaikeuksista ja ammentaa tämän päivän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta.
Ja tämä on totaalisen manicsiä.
Tällä Resistance Is Futile -albumilla yhtye muistaa ja kunnioittaa Hillsborough’n jalkapallo-ottelun tragedian uhreja ja muistuttaa oikeuden ja väärinymmärrysten oikaisun tärkydestä. Debyyttilevyn Little Baby Nothing -biisin teemana on naisten hyväksikäyttö ja sen naislauluosuudet laulaa pornotähti Traci Lords. Hittibiisin If You Tolerate This Your Children Will Be Next taustalla on Espanjan sisällissota, Rewind The Film -albumi toi esiin walesiläisten kaivoskaupunkien ihmisten arjen Thatcherin raa’an politiikan keskellä. Tuon albumin kappale 30 Year War yllyttää vastaiskuun niin lyriikoiden kuin rytminsäkin puolesta ja on ehdottomasti yksi yhtyeen vahvimmista kannanotoista.
It’s the longest running joke
In history
To kill the working classes
In the name of liberty
Manic Street Preachersin tapa hakea oikeutta ja nousta valtarakenteita vastaan tekee minusta yhtyeestä pohjimmiltaan punk-yhteen. Debyytillä yhtye vastusti vahvasti kapitalsimia ja kuluttamista. Sen sijaan, että yhtye räyhäisi ja huutaisi, käyttää se asemaansa eleganttiin, seesteiseen ja lyyriseen sanomiseen. Liverpool Revisisted on minusta uuden albumin toiseksi hienoin kappale jaManics Street Preachers -tuotannossa jo nyt yksi olennaisimmista. Se kiteyttää niin paljon yhtyeen tapaa olla, tehdä ja sanoa.
Fight for justice, fight for life
There is dignity and pride
There is poetry and life
Kaksi Manics-pistettä.
Levyllä pudotellaan nimiä
Uuden albumin Dylan Thomas, Caitlin Mcnamara ja Vivian Maier asettuvat esimerkiksi Kevin Carterin, Paul Robesonin ja L. S. Lowryn seuraksi Manicsien kappaleiden henkilögalleriaan. Tämä Manicsien namedroppailu tekee yhtyeen kuuntelemisesta seikkailun ja sivistävän historiantunnin. Nicy Wiren tapa antaa ääni väärinymmärretylle, merkittävälle, kiehtovalle tai kiistanalaiselle hahmolle taikka muuten kertoa ihmisten tarinoilla jotain maailman tilasta, on kahden Manics-pisteen arvoinen suoritus.
Levyllä on naisvierailija
Yksi manicsein asia maailmassa on James Dean Bradfieldin ja naisvokalistin yhteislaulu. Useimmissa tapauksissa nämä vierailut ovat päätyneet klassikoiksi tai muuten erityisen viehättäviksi. Valitettavasti tällä levyllä näin ei ole, sillä minun mielestä alkoholinhuuruiisesta ja myrskyisästä parisuhteesta kertova Dylan & Caitlin -dialogi on musiikillisesti albumin heikoin hetki.
Silti yksi Manics-piste.
Levyllä kuuluu se, mistä kaikki alkoi
Vaikka Manic Street Preachers onkin tullut aika kauas debyytin hard rockista, glam-rockista ja Gunnari-soundeista, ei yhtye ole koskaan varsinaisesti kääntänyt juurilleen selkäänsä. Päin vastoin. Yhtye antaa Generation Terrorists -kauden kitarasoundien kuulua aika ajoin uudessakin tuotannnosa – muistatko vielä vuoden 2014 ja Futurology-levyn Sex, Power, Love and Money -kappaleen?
Jos tällainen Manics on sinun juttusi, niin nauti Resistance is Futile -albumilta vaikka Broken Algorithms -biisin kitaraosista. Myös Sequels of Forgotten Wars on erityisen rock.
Menneisyyden sekä glam rock -koulukuntaa edustavien Manics-fanien kunnioittamisesta yksi Manics-piste.
James Dean Bradfield laulaa hiljaa lujaa ja herkästi rajusti
Yksi Manics-piste myös tälle albumille menee siitä hyvästä, että JDB on yksi aikamme hienoimmista laulajista. Miehen tapa laulaa lempeästi rajusti ja hiljaa lujaa, on upeaa kuunneltavaa. Se, miten lempeän ja lämpimän sekunnin jälkeen hän hakee voimaa sanomiseensa pienestä karjahduksesta, on monen Manics-biisin sielu.
Tällä albumilla suosikkini Jamesin laulusuorituksista tapahtuu tällä kauniilla A Song For The Sadness -kappaleella.
Albumilla on yksi laulu, joka tuntuu juuri tällä hetkellä parhaalta Manics-biisiltä ikinä
Manic Street Preachers on siitä(kin) uskomaton yhtye, että se pystyy tekemään jokaiselle albumille yhden aivan erityisen pökerryttävän biisin. Kappaleen, joka kuulostaa niin ihanalta ja tärkeältä, että sitä pitää hetken yhtyeen parhaimpana kappaleena. Tämä on se biisi, joka saa sinut rakastamaan yhtyettä entistä enemmän vielä vuosienkin jälkeen.
Loppujen lopuksi biisistä tulee sinun oman elämän moderni pikkuklassikko, joka löytää tiensä Manicsien parhaiden kappaleiden listalle. Tällä levyllä tuo kappale on Hold Me Like Heaven.
Yksi Manics-piste
Yhteensä 10 Manics-pistettä
Kuva: Alex Lake
Manic Street Preachers esiintyy Jyväskylässä Sataman Yössä perjantaina 15.6
Viime aikoina x 3
Posted on 27.5.2018
Manic Street Preachers Jools Hollandissa
Manic Street Preachers kävi hetki sitten Later…with Jools Holland -musiikkiohjelman vieraana. Yhtye soitti uudelta Resistance is Futile -albumilta International Blue -anthemin plus, huh huh, A Design For Lifen!
Manicsien vuoden 1996 A Design For Life -veto on klassikko, esitys, jota katsoin vuosia vuosia ennen aktiivista YouTube-aikaa Jools Holland -show’n DVD:ltä. Mikään ei ehkä ole ikuista, mutta onneksi monet hyvät asiat ovat pitkäikäisiä.
Jotenkin tämä revisit herkisti minut.
Ja tässä sama vuonna 1996.
Miles Kane
Odotan liverpoolilaismuusikon tulevaa soololevyä hulluna! Ennakkotiedot kertovat, että kyseessä on erolevy, jonka tekemisessä on ollut mukana toinen ihana tyyppi Jamie T plus Lana Del Ray. Miles Kane laulamassa omalla vähän naiivilla tavallaan rakkaudesta ja sydänsuruista – kyllä!
Haluan matkustaa kesällä Brittein saarille, en vain ole vielä päättänyt minne. Nyt on kyllä ollut kovat Liverpool-kutinat.
Jos Miles Kanen nykyfiilikset kiinnostaa, lue tämä artikkeli.
Ash – Confessions in the Pool
Tämä biisi on ollut viime aikojen pakkomielle. Sille on tietty tehty oma yhden biisin soittolista Spotifyhin.
Kappale on hassu. Purkkapoppimainen lällätys, jossa on pikkuisen rähisevä Weezer-kertsi. Hölmöt lyriikat – Miamia ja naiivia tykkäämiskuvastoa. Ironiaa, ehkä? Tämä vois olla vaikka American Pien tai muun high school -komedian soundtrackillä. Vaikka jonkun allasbilekohtauksen taustalla!
Kappale on aivan naurettavan tarttuva ja koukuttava jumputus – tykkään ihan pöljänä!
Voi Tim Wheeler, voisitko nyt vain olla minun kesäheila?
Viisi kertaa tanssilattiakitarapop
Posted on 24.2.2018
Toisinaan tekee mieli tanssia. Minun maailmassani parasta tanssimusiikkia ei kuitenkaan ole tanssimusiikki, vaan kitarapop, joka saa raajat liikkeelle.
Tässä viisi unelmieni tanssibiisiä.
Courteeners – You Over Did It Doll (2010)
Pikkuisen diskomainen syke, mutta silti kappale on ensisijaisesti huikea kitarabiisi. Biisissä on ihana yökerhotunnelma ja vähän sellainen tuhma sävy. Ja tietysti biisi kertoo minusta. Muuten, minusta laulaja Liam Fray on tällä biisillä ja videolla hurmaavimmillaan. Palaisipa tyyppi takaisin tuohon brittipop-habitukseensa!
Tanssisin, ja mieluiten Liam Frayn kanssa.
Doves – Walk In Fire (2005)
Minulle brittiyhtye Doves on aina ollut ja tulee aina olemaan suuresti tanssibändi. Yhtyeen erikoisuus ja ihanuus perustuu minun korvissani paljon sille, että se antaa omasta Hacienda-nuoruudestaan tarttuneen rytmikkyyden ja tanssittavuuden soida ja kuulua. Viedä biisejä eteenpäin. Yhtyeen musikaalisuus ja rytmikkyys ovat omaa luokkaansa ja aivan erityisesti ne ovat sitä juuri tällä kappaleella. Kuuntele rohkeasti loppuun ja anna tanssin tulla.
Muuten. Seurustelin kerran soman dj:n kanssa, joka antoi tämän kappaleen pauhata Tampereen Klubin kesäyön villimpänä hetkenä. Tanssin!
Mando Diao – TV & Me (2006)
Mando Diao oli joskus ruotsalaisen kitarapopin ja garage-tulemisen huikein juttu. Vaikka en yhtyeen nykyisestä linjasta enää perustakaan, niin tuskin ikinä, ikinä lopetan rakastamasta yhtyeen kolmea taikka neljää ensimmäistä albumia.
Tämä TV & Me ei ole mikään yhtyeen suurin hitti, mutta minusta tämä saisi soida indiediskojen tanssilattialla. Hitaan alun jälkeen kappaleesta kehkeytyy aivan huikea veivausbiisi. Hienon hurmoksellinen meno.
La la laa la la la la laa la. Saispa tanssia!
Manic Street Preachers – Love Sweet Exile (1992)
Tämä Manicsien debyyttilevyn ränkytys on minun suuri pahe! Tässä on jotain, siis jotain muutakin kuin kornia. Omistan kappaleen seiskatuumaisena ja otan se ihan aina osaksi itsenäistä kotidiskoani. En nyt äkkiseltään osaa sanoa, miten tanssisin tätä jossain julkisessa tilassa, mutta kotona annan vain mennä. Ilmakitarakin saattaa heilahtaa.
Blur – Song 2 (1997)
No joo, ilmiselvä pompputanssibiisi, jonka tahtiin kaikki, eirtyisesti ihmiskuulailu on sallittua. Tanssiolemukseen kuuluu parhaimmillaan sellaiset (amerikkalaisen) old school collegenörtti-indien sisäänpäin kääntyneet jalat. Mutta oikeastaan ainoa pakollinen koreografia on itsensä lyöminen päähän
I got my head checked.
Kolme ihanaa juuri nyt
Posted on 27.1.2018
Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!
Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.
When I was young I was blameless
Playin’ with rude boys and trainers
I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger
Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.
Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans
Don’t wanna put myself in your hands
Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.
Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.
Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.
Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.
Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2
Manic Street Preacers -promokuva: Alex Lake
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 