Manic Street Preachers – International Blue

Manic Street Preachers ei ole vain yhtye, se on instituutio. Näin taisin todeta tänään ystävälle.

Sillä onhan se nyt aika hullua, että yksi yhtye pystyy vuodesta – tai oikeastaan vuosikymmenestä – toiseen tekemään kappaleita ja levyjä, jotka viehättävät. Eikö se upeasti kasvavien, melodisesti kulkevien ja hienosti sanovien biisien varasto ikinä tyhjene? Mistä näitä oikein tulee?

Manic Street Preachers vuonna 2017 voisi olla Manic Street Preachers minä tahansa muunakin vuonna – kappaleessa on debyyttilevyn kitara ja kaikkien levyjen kertsi. Mutta sitten taas toisaalta ei voisi. Sillä Manic Street Preachers on yhtye, jolla on aina palatessaan ja esiin astuessaan mielessään jokin pieni uusi visio. Uusi kulma manicsiyteen ja omaan tekemiseen. Joku, jota kuulija ei ehkä vielä uuden levyn ensimmäisestä singlestä tunnista, mutta joku, joka saa merkityksen ja selityksen viimeistään albumikontekstissa.

Ja ennen kaikkea joku, johon voi ja kannattaa aina luottaa.

Hyvä tästäkin tulee.

Uusi albumi Resistance Is Futile ilmestyy 6.4.2018.

Kuva: Alex Lake

Viisi kertaa kesälevy

Oi ihana heinäkuu!

Rosvot-portaali kokosi muhkean ja genrejen välillä ihanasti polveilevan kesäsoittolistan, ota ihmeessä haltuun! She’s not anyone kuuluu listalla esimerkiksi The Thrillsin, Halin, Travisin, Courteenersin ja Manic Street Preachersin kesää sivuavina kappaleina.

Päätin, että en tee blogiin kilpailevaa kesäsoittista, mutta tarjoan teille viisi kitarapop-albumia, jotka sopivat kesään aivan loistavasti.

The ThrillsSo Much For The City (2003)

So Much For The City on levy, jolla iralntilaisnuorukaiset karkaavat kohti kesää, kohti länsirannikkoa. Huuuuuuikea debyyttilevy, aikanaan onnistuneeksi kritisoitu pikkuinen mestariteos. Vaikka taika yhtyeen ympärillä sitten vähän hiipuikin ja ura kuivui kasaan, olen super iloinen, että yhtyeeltä saatiin kuultavaksi tämä omintakeinen hienous ja pari muutakin kelpo levyä.

Kuuntele ainakin Big Sur, One Horse Town ja Santa Cruz (You’re Not That Far) ja anna yhtyeen retrosaoundin ja Conor Deasyn unelmoivasti hönkäilevän äänen viedä sinut aurinkoon.

Levy Spotifyssa.

HalHal (2005)

Toinen irlantilaisyhtye, jonka debyyttiin on luontevaa palata nimenomaan kesällä. Halin albumin kesäisyys ei ehkä ole ihan niin ilmiselvää kuin The Thrillsillä, mutta jostain syystä tuo yhtyeen vintagesoundi ja menneiden vuosikymmenten retrosti pappaileva pop yhdistyvät minun mielissäni kesään, kepeyteen ja kirkkaisiin väreihin. Kappaleissa ja tuotannossa on keveyttä ja lyriikoissa raikkauta, joka tuntuu tunkkaisen talven jälkeen kutsuvalta.

But do-ooo your best try-in’
You got problems go ahead and deal with them
But don’t come runnin cry-in’
You need sunshine coming through that window
And open up your curtains let it blind you
And you’ll get that rubbish
That rubbish off your mind

Kuuntele ainakin pirteät Play The Hits, Don’t Come Running ja sadepäivän pieneen kesähaikeuteen sopiva Worry About The Wind.

Levy Spotifyssa.

CourteenersConcrete Love (2014)

Manchesteriläisrokkareiden neljäs studioalbumi ilmestyi elokuussa kolmisen vuotta sitten. Raikas tuotanto ja hyväntuuliset kappaleet tekevät levystä sellaisen, johon on luontevaa palata juuri kesällä. Ja kuten kesällätoisinaa, myös tällä levyllä tunteet eivät liity vain kepeyteen, vaan välillä on lupa olla kauniin melankolinen.

Kuuntele ainakin Summer, Has He Told You That He Loves You Yet, How Good It Was ja isoksi kasvava, tunteikas Small Bones.

Levy Spotifyssa.

Manic Street PreachersSend Away The Tigers (2007)

Juuri kymmenen vuotta täyttänyt Send Away The Tigers ilmestyi toukokuussa ja liittyy minun mielissäni aina, aina kesään. Vaikka tiedän ihmisiä, joille tämä levy edustaa sitä heikompaa Manicsiä, minulle albumi ja sen erityisen rokkisoundinen tunnelma, uudenkuuloiset kitarat on aina ollut jotenkin tärkeä. Levyllä on aivan erityisen hienosti syttyviä kertosäkeitä, kesäyössä liikuttavia melodiakulkuja ja joku sellainen omanlainen tunnelmansa, jota ei muilla Manics-levyillä ole. Hieno muistutus yhtyeen monipuolisesta ilmaisunvoimasta. Aliarvostettu monellakin tapaa, väitän.

Kuuntele ainakin Indian Summer, elokuun must Autumn Song sekä kesäyön ristiriitaisiin tunteisiin sopiva The Second Great Depressio, jonka kertsi on muuten yksi hienoimpia ikinä.

Levy Spotifyssa.

SulkGraceless (2013)

Baggyhtävyyys kuuluu kesään! Helisevät ja liplattavat kitarat yhdistettynä popmelodioihin, niillä ei kesä voi mennä pieleen. Koska The Stone Rosesin kaltaiset klassikot yhdistyvät ihmisten mielissä moniin muihin hetkiin, valitsin tuota heleyttä edustamaan vähemmän tunnetun indielevyn. Blogin pitkäaikaisille lukijoille tämä levy varmasti on tuttu ja rakkauteni sitä kohtaan niin nähty ja kuultu. Mutta äh, menköön vielä kerran kera tunteiden.

Ihana kesälevy.

Kuuntele ainakin Flowers, If You Wonder ja söpöin slovari The Big Blue.

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

Artikkelikuva: Unsplash

 

Elämäni levyt: The Charlatans – Tellin’ Stories

Ystävä: Brittiyhtye The Charlatansin viides studiolevy Tellin’ Stories

Ilmestymisvuosi: 1997

Erityisen ihanaa: Simppelin kitarapopin ja musikaalisen nerouden yhteispeli.

Ystävä silloin kun: Olen eksyksissä ja haluan palata perusasioihin, kaiken olennaisen ytimeen.

The Charlatansin Tellin’ Stories sai juuri tämän vuoden Q Awardseissa Classic Album -palkinnon. Ansaitusti. Mutta miksi 12 studioalbumia tehneen yhtyeen uralta juuri tämä levy saa tuollaisen tunnustuksen? Luultavasti samoista syistä kuin miksi se on yksi parhaista ystävistäni.

Yleensä, kun alan purkaa jollekin Tellin’ Storiesin hienoutta ja erityisyyttä, nostan ensimmäiseksi esille sen brittipoppiuden. Tellin’ Stories on musiikillisesti monenlaista tehneen yhtyeen brittipopein albumi (tai ainakin toinen niistä, vuoden 1995 The Charlatans -levyn ohella).

Jo vuonna 1990 Some Friendly-debyyttinsä julkaissut The Charlatans ei ole koskaan ollut yhden asian yhtye, eikä myöskään ole halunnut olla. Ensilevy muotoutui osaksi madchester-maailmaa ja on genrensä klassikoita. Debyytin jälkeen tuli pari levyä, joiden vastaanotosta puuttui suuren yleisön hurmos, vuoden 1995 The Charlatans teki yhtyeestä taas vähän enemmän tähtiä. Ja brittipop-yhtyeen.

Kun Tellin’ Stories vuonna 1997 ilmestyi, oli Britannian musiikillinen ilmapiiri ollut jo muutaman vuoden brittipopikas ja The Charlatanskin omalla tavallaan osa ilmiöön liitettyjen yhtyeiden joukkoa – vaikka itse puheissaan skenestä irtisanoutuikin. Oli ilmestynyt Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, oli syntynyt lad-ilmiö. Brittipopista oli tullut synonyymi tietylle musiikkityylille, Oasiksen luukuttamalle kitarapopille. Niinpä Tellin’ Storiesin kitarapopvire, radioystävälliset kappaleet, laulaja Tim Burgessin pop-nasaali sekä tietysti yhtyeen colleget ja tuulitakit – tietty pohjoisenglantilainen lädiys – vastasivat ajan musiikillisia (ja ulkomusiikillisia) ihanteita. Siinä missä The Charlatans oli yhtyeen Definitely Maybe, tuli Tellin’ Storiesista bändin (What’s the Story) Morning Glory?.

Yhtye oli tehnyt debyyttiäänkin suuremman menestyslevyn.

Vaikka Tellin’ Storiesin kohdalla on luontevaa puhua brittipopista, ei se kuitenkaan minusta ihan riitä. Se ei tee levylle riittävää kunniaa, eikä se tee siitä vielä klassikkoa. Tellin’ Storiesissa, The Chralatansissa ylipäänsä on aina ollut kyse jostain muusta, enemmästäkin. Monipuolisemmista ja kunnianhimoisemmista musiikillisista tavoitteista. Esimerkiksi yhteen musiikilliseen vertailukohtaan Oasikseeen verrattuna The Charlatans on aina ollut paljon svengaavampi, groovempi. Soulimpi. The Charlatansia ei myöskään ole ajanut eteenpäin Liamin sytyttävä tarve rocktähteyteen, vaan Tim Burgessin ja kumppaneiden tietynlainen musiikillinen nörttiys.

Burgessin laaja-alaiset musiikilliset visiot, basisti Martin Bluntin Motown-rakkaus, koskettimien keskeinen rooli sekä erityisesti kosketinsoittaja Rob Collinsin uniikki soittotyyli ovatkin minusta juuri ne jutut, joista syntyy The Charlatansin ominaisjuttu. Perus kitarapopin ylittävä musikaalisuus. Ja Tellin’ Storiesilla tämä brittipopin ja svengin yhdistelmä on ehkä herkullisimmillaan ja laadukkaimmillaan.

This video is dedicated to Rob Collins… A true fuckin talent.

Niin, Rob Collins ja koskettimet. One To Another -kappaleella viimeisen kerran.

Tellin’ Stories -albumista ei valitettavasti voi puhua ilman tragediaa. The Charlatansista ei voi puhua ilman tragediaa. Ensimmäisen kerran yhtye kohtasi vastoinkäymisen, kun Rob Collins vuonna 1992 tuomittiin vankeuteen aseellisessa ryöstössä avustamisesta. 22.7.1996, Tellin’ Storiesin äänittämisen puoliväissä Rob Collins menehtyi auto-onnettomuudessa.

Reilu kaksi viikkoa Collinsin kuoleman jälkeen yhtye esiintyi Knebworthissa Oasiksen kutsumana, yhdessä Castin, Manic Street Preachersin ja Kula Shakerin kanssa.

Liam Gallagher omistaa Cast No Shadow -kappaleen Collinsille. ”Live forever mate.”

Sen sijaan, että The Charlatans olisi perunut Knebworthinsa, nousi se lavalle tulevaisuudestaan tietämättömänä, Primal Screamin Martin Duffyn paikatessa Collinsia.

The band had just lost their keyboard player, arguably the most important member of the band, and we were going to come out and play in front of 125,000 people. What they didin’t know, though, was that Martin Duffy, Rob’s replacement, was a genius. (Tim Burgess: Telling stories s. 119)

Knebworth oli menestys ja tärkeä syy sille, että Tellin’ Stories ylipäänsä on olemassa.

We pulled it off: Knebworth was a great success. Yes, it was Oasis’s crowd, but we were the band of the day, because it was so emotionally charged. I could really feel people willing us on. — the whole Knebworth were on our side before we even set foot on the stage. We werw already in their hearts. (Tim Burgess: Telling stories s. 118 – 119)

Vaikka yhtye ei Collinsin kuolemaan tai Knebworthiin loppunutkaan, tuli Tellin’ Storiesista levy, joka päättää yhdenlaisen The Charlatans -aikakauden, yhtyeen brittipop-eran. Vähän niin kuin Knebworth päätti yhden Oasis-ajan.

Vielä Tellin’ Storiesin ilmestymisen aikoihin ei tiedetty, että albumi jäisi myös yhdeksi koko brittipop-kauden viimeisistä todellisista helmistä ja mestariteoksista: neljä kuukautta levyn julkaisun jälkeen ilmestyy Oasiksen Be Here Now.

Ja siihen päättyy brittipop-aika.

Tellin’ Stories on klassikko, koska se on aikansa kuva, siihen on taltioitu yksi brittiläisen popmusiikin kausi, mutta toisaalta myös jonkinlainen ikiaikaisuus. Se on klassikko, koska se liittyy sukupolvikokemukseen – se on miljoonille tärkeä. Tellin’ Stories on classic album, koska se on musiikillisesti laadukas – siinä yhdistyy krittikoiden ylistys ja fanien rakkaus. Se on alusta loppuun uskomattoman hienoa musiikillista tykitystä. Se on classic album, koska se on lajinsa viimeisiä edustajia, siihen liittyy loppumisen ja luopumisen tuska. Tällaista levyä ja sen saamaa vastaanottoa ei enää koskaan tule. Brittipoppia, Knebworthia, vuotta 1997 tai Rob Collinsia ei enää tule.

Se, miten Tellin’ Storiesista on tullut minulle niin tärkeä levy, liittyy kaikkeen edellä mainittuun. Se, miksi se on paras ystäväni, liittyy kaikeen edellä mainittuun. Mutta myös siihen, että levy on juuri minulle ja minusta. Se paketoi minun käsitykseni hyvästä. Hyvästä musiikista, hyvästä fiiliksestä, hyvästä tyylistä. Samalla tavalla kuin Blurin Modern Life Is Rubbish ja Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?. Se on kuva minusta.

Live for the day

I see your heart is empty I’ve got plenty

Jos joskus esimerkiksi päädyn tatuoimaan jotain.

Tervetuloa Wales-bandwagoniin!

Viimeistään tämän kappaleen jälkeen se on selvää: tulevissa jalkapallon EM-kisoissa kannatan Saksaa JA Walesiä. Sillä se, että Wales selvitti tiensä EM-kisoihin on selvästi parasta aikoihin.

Ja se, että juuri Manic Street Preachers teki Walesin joukkuueen virallisen kisabiisin, on selvästi täydellisen oikein. Olen bandwagonissa, tervetuloa seuraksi.

Tässä touhussa on jotain.

Together Stronger (C’mon Wales) on uskomattoman tyylikäs ja säväyttävä kappale. Sellainen, joka saa ihmiset puolelleen, koskettaa, synnyttää hurmosta – ja tekee sen uskottavasti, vakuuttavasti. Kappaleessa kuuluu yhtyeen, erityisesti sanoittaja Nicky Wiren rakkaus lajia kohtaan. Tietämys. Mutta koska kyseessä on Manic Street Preachersin kappale, ei se tietystikään kerro vain jalkapallosta, vaan myös elämästä, ihmisistä.

Mutta aivan erityisen paljon se kertoo Manic Street Preachersistä. Siitä, millainen yhtye se on.

1) Manic Street Preachers laulaa ihmisistä, jotka se haluaa meidän muistavan

Manic Street Preachers on yhtye, joka usein muistuttaa meitä unohdetuista ihmiskohtaloista, kertoo meille tapahtumista tai vääryyksistä, jotka ehkä muuten unohtuisivat tai jäisivät kokonaan kertomatta. Yhtye vaalii kappaleissaan kunnioittamiensa ihmisten muistoa, tekee näkyväksi arvostamiaan henkilöitä.

Let’s not forget Gary Speed
And if he is looking down, then our love is all around

Together Stronger (C’mon Wales) -kappaleessa ehkä manicseintä onkin se, kuinka yhtye muistaa myös niitä, jotka eivät enää ole mukana. Teksteissä osoitetaan kunnioitusta uransa lopettaneelle Ryan Giggsille sekä Gary Speedille, joka teki ensin pitkän uran Walesin pelaajana ja myöhemmin päävalmentajana. Ja itsemurhan 4 vuotta sitten. Kaunis, manicsmäinen ele.

2) Manic Street Preachers laulaa usein pienten ihmisten elämästä ja kohtalosta

Manic Street Preachers on yhtye, jonka lauluissa näkökulmana on usein tavallisten, pienten ihmisten kokemus. Together Stronger (C’mon Wales) huokuu tällaista ihmisten kokemaa aitoa, vilpitöntä ja elämänmakuista iloa. Ihmisten elämää hurmosta. Kappale ei rakennu aggressiivisten tai tiukkapipoisten menestystoiveiden ympärille, vaan sen kantavana ajatuksena on ilo siitä, että ollaan mukana. Fiilistellään sitä, että nyt me saatiin tämä hetki. Yhdessä.

But now that France has arrived It feels so good to be alive.

3) Manic Street Preachers rakentaa tulevaa historian kautta

Kappaleen hurmos ja yhteishengen nostatus ei perustu tyhjänpäiväiselle hokemalle, vaan se rakennetaan tarinalla, historian ja yhteisen kokemusmaailman avulla. Gary Speed, skotlantilaisen Joe Jordanin kaivelemaan jäänyt käsivirhe, vuosi 1978.

Ja tuosta yhteisestä (ehkä pettymysten) historiasta tehdään sopivan hurmoksellinen aikahyppy yhteiseen tulevaisuuteen, kesään 2016: Aaron Ramsay, Gareth Bale, Ashley Williams ja kumppanit.

Huh, toimivan kertosäkeen voima on ihmeellinen: Arsenalia ihastelevana en ole ollut kovin innostunut ailahtelevasta ja epäluotettavasta Ramsaysta, mutta kiitos Manicseille, nyt Walesin bandwagonissa aion suorastaan rakastaa tyyppiä.

Manic Street Preachers, Helsinki 20.4.2016

All we want from you are the kicks you’ve given us
All we want from you are the kicks you’ve given us

Manic Street Preachers soitti Everything Must Go -levyään juhlistavan keikkansa Helsingissä keskiviikko-iltana. Tavallaan illassa oli kyse kahdesta asiasta: siitä, että Everything Must Go on yksi aikamme hienoimmista levyistä sekä siitä, että Manic Street Preachers on aivan uskomattoman hieno rock-yhtye.

Tavallaan taas kyse oli niin paljon muustakin: Sean Mooren soittohanskoista, Nicky Wiren merimieslakista, EMG-levyn kantta kunnioittavasta taustakankaasta, siitä, kuinka yhtye esittelee toisensa kokonaisin nimin. Sean Anthony Moore.

Illassa oli kyse Manic Street Preachersistä.

Keikan käsikirjoitus oli siis se, että ensin yhtye soitti kokonaisuudessaan 20-vuotiaan Everything Must Go -albumin ja tämän jälkeen tukun muita kappaleitaan. EMG kuulosti juuri niin upealta kuin uskalsin odottaa, minkä päälle tuli tietysti kieriskely siinä ihanassa ”tässä me nyt hengitämme James Dean Bradfieldin kanssa samaa ilmaa” -tunteessa, joka minulle on se livekeikkojen taika.

Kuten parhaimpien keikkojen aikana aina, opin myös keskiviikkona jotain uutta:

Yksi: Elvis Impersonator: Blackpool Pier on avausraita, joka ei oikeastaan ole avausraita, mutta on juuri siitä syystä aivan uskomattoman hyvä ja tärkeä avausraita. Se, kuinka levy alkaa kyseisellä raidalla ja sen jälkeen alkaa uudestaan A Design For Lifella, on rock-historiaa.

Kaksi: Kevin Carter kuulostaa salaperäiseltä, vaikka torvisovitukset tulisivatkin Bradfieldin kitarasta.

Kolme: Everything Must Gon myötä Manicsien korkeista tilulilu-kitaroista tuli matalia ja jykeviä. Suuri askel brittipopparille, suuri askel ihmiskunnalle.

Neljä: No Surface All Feeling on maailman parhaita levyn päättäjiä, vaikka se soitettaisiinkin liian nopeaa. Melankolian, sykähdyttävän ja jylhyyden sijaan kuulin siinä nyt ehkä vähän enemmän tavanomaista keikkakappaletta.

Viisi: Further Away – nyt ja aina se kappale, joka ilmentää melkein parhaiten James Dean Bradfieldiä laulajana, joka laulaa lempeästi vihaisesti ja hiljaa lujaa.

Kuusi: It’s not City blue, it’s Manics blue. Olen aina puhunut sellaisesta vaaleansinisestä väristä ”City bluena”, vaikka en edes kannata Manchester Cityä! Mutta kun näin keskiviikkona ne keikalla myytävät vaaleansiniset EMG-fanipaidat ja lavan taustalakanan, tajusin yhtäkkiä, että ei hitto,  sehän on ”Manics blue”. Tuhat kertaa ikonisempaa, kuvailevampaa ja tuon ihastuttavan värin arvolle sopivampaa kuin mikään Cityyn liittyvä.

emg_logo

Keikan jälkipuoliskon kaava oli aika klassinen sellaiselle hurmoshenkiselle taikka festariuskottavalle Manics-keikalle: jokaiselta levyltä ne hiteimmät, jylhimmät ja tempaavimmat, suuren yleisön rakastamat kappaleet. Noiden väliin pari anarkisti-Manicsiä (illan yllättävin Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds), joku seesteisempi pikkuhitti (Oceans Spray), yksi akustinen veto ja loppuun If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Yksi illan hienoimpia ja ehkä yllättävimpiä hetkiä oli se, miten syköhdyttävästi Roses In The Hospital soi.

Tällaisen hittikeikan jälkeen olisi helppo ajatella, että yhtye on hittejään soittava, väsähtänyt stadionrokkibändi. Ei ikinä. Sen biisikatalogi vain on uskomattoman kova. Uskomattoman hitti. Minusta Manic Street Preachers on aina, aina vähän anarkistinen, aina vähän punk. Ja siitä huokuu halu soittaa keikkoja.

Manicsien kohdalla sykähdyttävää on minusta myös se, kuinka sekä yhtye itse että yleisö tuntuvat olevan todella sinut yhtyeen eri vaiheiden kanssa. Vaikka jälleen kerran saatiin kuulla monta eri Manicsiä, kuulla yhtyettä todella laajalla musiikillisella skaalalla, ei missään vaiheessa tuntunut siltä, etteikö bändi olisi kuulostanut itseltään. Tai ajankohtaiselta.

Tai maailman upeimmalta.

Elämäni levyt: Manic Street Preachers – Everything Must Go

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Manic Street Preachersin neljäs albumi


Ilmestymisvuosi:
1996


Erityisen ihanaa:
Levy on täysin uniikki rockin, brittipopin, melankolian, toiveikkuuden, herkän, lempeän, vihaisesti sanovan, leppoisasti laulelevan, kantaaottavan, tunnelmoivan, ronskien kitaroiden ja jylhien jousien yhteisymmärrys.


Ystävä silloin kun:
Kun haluan kuunnella levyä, joka on tuttu, hitti ja rakas, mutta ei lainkaan loppuunkuunneltu tai muuten klisee.

***

Manic Street Preachersin Everything Must Go ilmestyi toukokussa 1996, eli melko tasan 20 vuotta sitten. Levystä tuli yhtyeen kaupallinen ja noh, kritiikillinenkin läpimurto. Se päätti yhdenlaisen ja aloitti uudenlaisen Manic Street Preachers -ajan.

Vaikka minulle jo ikäsyistä se ensimmäinen ja ehkä siksi myös se rakkaudellisin Manics-albumi onkin This Is My Truth Tell Me Yours, tuli myös Everything Must Gosta nopeasti yksi parhaista ystävistäni. Tässä siis jälleen maailman epäjournalistisimpia kuvailuja sille, millaisena minä näen albumin. Selityksiä sille, miksi levy on juuri minulle rakas.

Kun un-Manicsistä tulee the Manics. Yksi Everything Must Go -albumin jutuista on minusta, se, kuinka sen myötä jostain todella epä-Manicsistä tulee todella Manics. Ja hassusti myös todella valtavirtaa. Ilmestyessäänhän levy oli monellakin tapaa reilu irtiotto yhtyeen alkuaikojen visioista. Yhtye ei oikeastaan ollut levyllä oma itsensä, tai ainakaan se itsensä, mihin oli totuttu. Ei musiikillisesti eikä ulkomusiikillisesti.

Everything Must Gon myötä esiin astunut uusi Manics ei ollut enää mikään performanssi tai rokkishow. Everything Must Golla yhtye ei ”ole rockyhtye”, se vain on.

Nyt 20 vuotta myöhemmin voidaan varmastikin todeta, että Everything Must Gon sekä musiikillisista että ulkomusiikillisista ratkaisuista muotoutui lopulta yhtyeen ehkäpä ne tunnusmerkillisimmät piirteet. Alkuajoista on tavallaan tullut poikkeavuutta – tain toisaalta joillekin se ainoa oikea Manics. Koulukuntakysymyksiä. Niin, Everything Must Go herättikin ajatuksen erilaisista Manicseistä ja erilaisista Manics-ihailun koulukunnista. Leoparditakki ja puuhka vai reistaskuhousut?

manics_everything

Levyn kansi ja polaroid-tunnelma. Mikä yhdistää rakkaimpien levyjen kansia? Ne aiheuttavat väristyksiä, koska ne merkitsevät. Everything Must Gon kansi on minusta yksi aikamme ikonisimmista. Se on juuri oikealla tavalla yksinkertainen, sellaisella vähän uncoolilla tavalla tosi cool. Tuossapa yksi tapa kuvailla ”stadion-kauden Manicsiä”. Kannen bändikuva myös alleviivaa uutta post-Richie-Manicsiä ja tavallaan synnyttää yhden Manics-symbolin: tuota jäsenkuvakollaasia ja sellaista pikkuista polaroid-henkisyyttä yhtye on kierrättänyt sittemmin esimerkiksi Forever Delayed -kokoelmalvyn visualisoinnissa ja useissa fanituotteissan. Lisäksi tietysti isojen kirjaimien, sanojen ja tekstipätkien hyödyntäminen visuaalisena elementtinä. Tunnistettavaa Manicsiä, väitän.

manics_forever

Paikka brittipopkaanonissa. Everything Must Go ilmestyi vuonna 1996, aikana, jolloin brittipop eli ehkäpä viimeistä suurta vuottaan. Huipentumaansa. Kitaramusiikki oli trendikästä, valtavirtaa, joten toki Manic Street Preachersistäkin tuli brittipop-yhtye. Everything Must Go jos joku on hieno muistutus siitä, kuinka 90-luvulla oli mahdollista olla yhtä aikaa sekä yleisömenestys, että kriitikoiden suosikki.

Mitä Everything Must Go sitten toi brittipoppiin? Älykkyyttä, pientä vakavamielisyyttä ja tukun isoja, stadioninkokoisia indie-anthemeja. Very britpop.

Myös yhtyeen uudessa tavistyylissä on paljon (yhdenlaista) brittipopestetiikkaa. Collegea, kauluspaitaa, t-paitaa, perusneuletta, reisitaskuhousua. Ruskeaa, beigeä, mustaa ja tummansinistä. Sellaista korostetun näkymätöntä tyyliä, tavallisuutta, joka on rokkia ja coolia vain brittipop-kontekstisssa. Vertaa: alkuaikojen Oasis ja yhtyeen Marks & Spencer -tyyli taikka minkä tahansa ajan Cast ja The Bluetones. Tuollainen tyylitön tyylikkyys on ehdottomasti yksi omien brittipopesteettisten mieltymysteni kulmakivistä.

The Girl Who Wanted To Be God. Everything Must Go -levyllä Manics avautuu tietynlaiselle popille, kepeydelle. Girl Who Wanted To Be God on minusta tällä tavalla uudenlaisen Manicsin lippulaivakappale. Se on raikas, myönteinen ja Manics-kuvastossa uudella tavalla mukaansatempaava. Manicsien pop ja kepeys ei kuitenkaan koskaan ole helppoa tai halpaa. Ei Everything Must Golla eikä sen jälkeen. Yksi suosikkikappaleistani levyltä.

Lyriikoiden avautuminen, näkökulman vaihto. Myös lyriikoiden maailma muuttuu yksilön kipuilusta kohti laajempaa näkökulmaa. Richeyn katoamisen ja uudenlaisen lyriikoiden kirjoittamisen myötä Manicsistä alkaa tulla se yhteiskunnallisesti sanova Manics, jollaiseksi yhtye jatkuvasti leimataan. Ihmisenä olemisen vaikeuden sijaan yhtye alkaa opettaa meitä ympäröivästä maailmasta, niin kuin vaikka siitä, miten amerikkalaisuuden ihannointi lipuu osaksi brittiläistä kulttuuria. Se sivistää meitä valokuvaaja Kevin Carterin kohtalosta. Vääryyden osoittaminen tulee entistä vahvemmin osaksi Manics-maneereja.

Mainstream olematta huonolla tavalla helppo tai ajatukseton. Everything Must Go on musiikillisesti tavallaan aika helppo levy, ainakin sellaisella ensipuraisulla. Yhyeestä tuli sellaisella universaalilla tavalla tykättävämpi, minkä lisäksi levy tietysti istui ilmestyessään ajan musiikilliseen ihanteeseen. On Australian kaltaista klassista kitarapoppia.

Everything Must Gon valtavirtaisuus ja helppous on minusta kuitenkin vähän sellaista pintaa. Mukaansa tempaavien hittibiisien synnyttämää harhaa. Valtavirtaisenakin Manics on aina, aina älykäs yhtye.

Väitänkin, että levy on musiikillisesti monipuolisempi, monitasoisempi ja pureskeltavampi kuin mitä useimmat luulevat. Ilmiselviltä tuntuvien jousisovitusten lisäksi löytyy älykkäitä ja nokkelia musiikillisia jutskia. The Girl Who Wanted To Be God -kappaleen disco, Kevin Carterin puhallin ja tietysti se aloitusraidalta alkava ja levyllä myöhemminkin vieraileva näppäilyliplatus. Kuuntele vaikka Small Black Flowers That Grow In The Sky.

JDB:n laulutyyli. Olen tainnut joskus mainta siitä, kuinka en ole Richey Edwards -koulukuntaa, enkä edes Nicky Wire -koulukuntaa. Olen James Dean Bradfield -koulukuntaa. Rakastan!

Minusta JDB on yksi upeimmista laulajista ikinä. Ja tällainen hänestä tuli minun silmissäni aivan erityisesti juuri näennäisherkän, mutta silti paikoin ronskin ja tiukasti sanovan Everything Must Gon myötä. Kiitos siis suurien ja vähän vihaisten kappaleiden, kuten albumin nimibiisin, aloitusraidan ja A Design For Lifen tai vaikka Kevin Carterin lempeän säkeistön ja vihaisesti syöksähtävän kertsin välisen vuoropuhelun. Parhaimmillaan James Dean Bradfield onkin mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Taiteilee upeasti melankolisen ja toveikkaan välillä. Kuuntele Further Away ja pökerry.

Olkoon Enola/Alone myös levyn kappaleista se, jolla Bradfieldin laulu vie aivan erityisen paljon mennessään. Ykis Manicsien hienoimpia kappaleita, jonka unohtuneisuus muistuttaa meitä yhdestä Everything Must Gon erityispiirteestä: se sisältää joukon kappaleita, joiden hyvyyttä ei ehkä tiedetä tai muisteta.

Enola/Alonella Bradfieldin lempeä laulu vuoropuhelee ronskin kitaran kanssa – värisyttävä pari vuonna 1996, värisyttävä pari jokaisella Manics-levyllä sen jälkeen, värisyttävä pari tänään illalla keikalla.

Manic Street Preachers ja Everything must go -levyn juhlakeikka tänään 20.4. Helsingin Jäähallissa

Le vintage: Death of a Polaroid

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.


Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.


manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 23.1.2014..

* * *

Death of A Polaroid. A Manics Family Album (2011) on inspiroivin ja kaunein kirja, johon olen hetkeen törmännyt. Kirjan konsepti on lyömätön: 500 Polaroid-kuvaa yhden kaikkien aikojen hienoimman yhtyeen parikymmenvuotisen uran varrelta. No, löytyy kirjasta myös Nicky Wiren alkusanat ja muutama sivullinen kiehtovaa keskustelua aiheesta ”Polaroids, Politics and Folk Arts”.

Mutta siis kyllä, satoja kuvia Manic Street Preachersistä!

IMG_20140123_203723

IMG_20140123_203904

Tämän vuonna 2011 ilmestyneen kirjan tunnelma on ihanan utuinen ja viipyilevä. Maisemakuvat kertovat, missä yhtye on ollut ja mitä se on nähnyt, bändikuvat puolestaan miten. Kuviin raapustetut tekstit viimeistelevät hyvän fiiliksen: John Lennon -Wire. Gucci Wire. Power-play J.D.B.

Kirjan kuvista vastaa Manics-basisti, lyyrikko ja Polaroid-addikti Nicky Wire sekä yhtyettä vuosikausia kuvaillut japanilainen valokuvaaja Mitch Ikeda. Kylmiltä väreiltä ei voi välttyä, ja sydänkin pompahtaa viimeistään klassisten This Is My Truth Tell Me Yours -albumin kansilehtikuvien kohdalla. Kuinka merkittävä voi yhtye olla?!

IMG_20140123_220009

IMG_20140123_204339

Sain kirjan tänään myöhästyneenä syntymäpäivälahjana ystävältä, joka oli poiminut sen mukaansa Anttilan alehyllystä – ja tietysti ihan naurettavaan hintaan. Hyllyyn oli jäänyt vielä muutama (vähän nuhjuinen) kappale, joten suosittelen kirjan vielä omistamattomalle ja kympin elämystä arvostavalle retkeä Citykäytävään.

Kuvat omia räpsyjä kirjan selailuhetkestä. Kuvissa vilahtelevat Polaroidit Nicky Wire

Le vintage: Vieraskirjoittaja: This is my truth…

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.07.2013. Sen on kirjoittanut vieraskirjoittaja, nimimerkki ”Hulmerist”.

* * *

Manic Street Preachers on kuulemma tekemässä uutta albumia, jossa on paljon vierailijoita ja jousia, mutta ei sähkökitaroita. Esimakua siitä oli jo uusi kappale Rewind the Film.

Reaktioita tulee todennäköisesti olemaan kahdenlaisia. Jotkut eivät juurikaan kiinnitä muutoksiin minkäänlaista huomiota, jotkut musiikkitoimittajat ja tietyn polven Manics-fanit puhuvat negatiiviseen sävyyn jälleen yhdestä muutoksesta – muutoksesta vieläkin kauemmas sen alkuaikojen soundeista ja tyyleistä.

Muutosta ei vain ole. Eikä Manics ole tekemässä mitään uutta. Itse asiassa koko uudenlainen askel kertoo vain miten hieno bändi Manics on.

Manics on aina ollut älykäs bändi. James Dean Bradfieldin ja Nicholas Wiren johdolla se on ollut ajattelevan miehen rock-bändi. Lauluissa on ollut sanomaa, ja bändi on aina suhtautunut sopivalla, etäisellä fiksuudella koko musiikkibisnekseen.

Ennen kaikkea sen älykkyys näkyy tietynlaisena vapautena. Heti alusta asti se oli haluton kuulumaan mihinkään tiettyyn sceneen ja liikkeeseen. Aluksi se tapahtui tyylillä, missä se halusi samanaikaista tuhota massakulttuurin, provosoida yhteiskuntaa ja viillellä itseään osana pahoinvoivaa maailmaa. Se Richey Edwardsin ympärille rakentunut Manics oli toisaalta yhtyeelle vain yhdenlainen tapa ilmaista itseään. Bändiä kritisoitiin, kun se jo vähän myöhemmin pukeutui konservatiivisempiin vaatteisiin ja teki radioystävällisempää musiikkia.

Mutta totta kai se teki niin. Se oli kasvanut. Se näki musiikin taas aivan eri tavalla. Ja onhan Manicsiin aina liittynyt pinnan sijaan vahva musiikkiaspekti. Ja taas se oli vapaa, vapaa rikkomaan omia rajojaan ja tekemään juuri sitä, mitä se on kulloisenakin hetkenä halunnut.

Se, mitä syyskuussa bändiltä ilmestyy ei ole taas yhdenlainen versio Manic Street Preachersistä, se on Manic Street Preachers.

Hulmerist

Le vintage: Sunnuntaina: Anthem For a Lost Cause

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 1.12.2013.

* * *

Tätä Manic Street Preachersin uutta ja koskettavaa Anthem for a Lost Cause -videota katsellessa tuntuu vähän surulliselta ja ihmeelliseltäkin se, kuinka yhtyeen viimeisin albumi on ohitettu monissa yhteyksissä tylsänä ja vaisuna aikuisrokkilevynä.

Eikö ketään enää kiinnosta miksi lauluja tehdään?

Mistä ne ovat saaneet alkunsa, mitä niiden kirjoittamisen aikana on ajateltu? Mitä niillä halutaan sanoa?

Anthem for a Lost Cause kuulostaa entistä kauniimmalta tässä Etelä-Walesin kaivosalueella Rhonddassa kuvatun tarinan kontekstissa. Suurilta osin tästä on mielestäni koko Rewind The Film -albumilla kyse: alkuperästä, juurista, Walesistä, vähän politiikasta ja sen vaikutuksista. Ihmisiin.