Manics-etkot

Manic Street Preachers keikkailee tänään keskiviikkona Helsingissä, ja minulla on täällä meneillään maailman simppeleimmät etkot – kuuntelen yhtä biisiä toistolla.

Olen nähnyt yhtyeen livenä useita kertoja, mutta tästä kerrasta erityisen taitaa tehdä se, että odotan erityisen paljon nimenomaan viimeisimmän levyn kappaleita. Kölnissä keväällä 2012 nähty National Treasures – The Complete Singles -kokoelman käsittämätön hittikeikka taisi tyynnyttää vanhojen klassikoiden nälän hetkeksi.

Tai sitten kyse on vain siitä, että Rewind The Film on hieno levy.

Lokakuussa, kun kuulin albumin ensimmäisen kerran, kirjoitin blogiin 30-Year War -kappaleesta että ”Tämän haluaisin kuulla seuraavalla keikalla”. Eikä ole tyttö tuosta mihinkään muuttunut, kappale on soinut lenkkilistalla koko kevään ja ihan omana yhden kappaleen listanaan nyt sitten parit viimepäivät.

Kappaleen juju on sen hienossa käynnistymisessä, kertosäkeen lennokuudessa ja Manicseille uudenlaisessa rytmikkyydessä. Siinä kuuluu hienosti myös se, mikä on minusta James Dean Bradfieldin laulamisen – ja ehkä koko yhteen – ydintä: herkkä, mutta välillä karhean karjahtava ja asioita painottava tapa laulaa.

Aivan kuin kuulija yritettäisiin saada tajuamaan jotain tärkeää.

It’s the longest running joke in history
To kill the working classes in the name of liberty

The lies of Hillsborough
The blood of Orgreave
All the evasion at the BBC

So you hide all Lowry’s paintings for 30 years or more
’Cos he turned down a knighthood
And you must now settle the score

I ask you again ”What is to be done”

Vanhempia Manics-juttuja:  1, 2, 3, 4.

Perjantaibiisi: Synttärisankareille

Ja synttärisankareilta.

Tiiän, tiiän, tämä Manic Street Preachersin Let Robeson Sing -kappaleesta  tehty Ian Brown Mix pyörii She’s not anyonen sivuilla jo vähintään toistamiseen. Mutta se taitaa olla useimpien hyvien juttujen kohtalo. Toisto.

Ja hei, voiko oikeastaan edes olla herkullisempaa hetkeä fiilistellä tätä Manicsien ja Ian Brownin letkeää kimppakyytiä, kuin juuri tämä päivä? Ian Brown täytti vuosia eilen (Onnea!), James Dean Bradfield tänään.

Jotenkas, tässä siis yksi versiosuosikkini. Hyvää perjantaita! Ja HBD JDB!

Tai niin kuin herra Brown sen höpsösti muotoilee:

Pass the mic, believe the hype, JDB is flying the kite.

Death of a Polaroid

Death of A Polaroid. A Manics Family Album (2011) on inspiroivin ja kaunein kirja, johon olen hetkeen törmännyt. Kirjan konsepti on lyömätön: 500 Polaroid-kuvaa yhden kaikkien aikojen hienoimman yhtyeen parikymmenvuotisen uran varrelta. No, löytyy kirjasta myös Nicky Wiren alkusanat ja muutama sivullinen kiehtovaa keskustelua aiheesta ”Polaroids, Politics and Folk Arts”.

Mutta siis kyllä, satoja kuvia Manic Street Preachersistä!

IMG_20140123_203723

IMG_20140123_203904

Tämän vuonna 2011 ilmestyneen kirjan tunnelma on ihanan utuinen ja viipyilevä. Maisemakuvat kertovat, missä yhtye on ollut ja mitä se on nähnyt, bändikuvat puolestaan miten. Kuviin raapustetut tekstit viimeistelevät hyvän fiiliksen: John Lennon -Wire. Gucci Wire. Power-play J.D.B.

Kirjan kuvista vastaa Manics-basisti, lyyrikko ja Polaroid-addikti Nicky Wire sekä yhtyettä vuosikausia kuvaillut japanilainen valokuvaaja Mitch Ikeda. Kylmiltä väreiltä ei voi välttyä, ja sydänkin pompahtaa viimeistään klassisten This Is My Truth Tell Me Yours -albumin kansilehtikuvien kohdalla. Kuinka merkittävä voi yhtye olla?!

IMG_20140123_220009

IMG_20140123_204339

Sain kirjan tänään myöhästyneenä syntymäpäivälahjana ystävältä, joka oli poiminut sen mukaansa Anttilan alehyllystä – ja tietysti ihan naurettavaan hintaan. Hyllyyn oli jäänyt vielä muutama (vähän nuhjuinen) kappale, joten suosittelen kirjan vielä omistamattomalle ja kympin elämystä arvostavalle retkeä Citykäytävään.

Kuvat omia räpsyjä kirjan selailuhetkestä. Kuvissa vilahtelevat Polaroidit Nicky Wire ja Mitch Ikeda.

Poor James

Legendaariset bändihaastattelut, siinäpä vasta viihdemuoto!

Tänään olen ihastellut sitä, millaista jälkeä syntyi vuonna 1996 tökerön ja hyökkäävän haastattelijan ja silminnähden olonsa epämukavaksi, epäkiinnostuneeksi ja ärtyneeksi tuntevan James Dean Bradfieldin kohdatessa.

Viimeistään kohdassa 04.10 on selvää, että haastatteluun pakotetun muusikon katselu sattuu lähes yhtä paljon kuin tv-mainokseen ”esiintymään” pakotetun urheilijan.

Onneksi Jamesin ei sentään tarvitse mainostaa huippuhyvää maitoa.

Sunnuntaina: Anthem for a Lost Cause

Tätä Manic Street Preachersin uutta ja koskettavaa Anthem for a Lost Cause -videota katsellessa tuntuu vähän surulliselta ja ihmeelliseltäkin se, kuinka yhtyeen viimeisin albumi on ohitettu monissa yhteyksissä tylsänä ja vaisuna aikuisrokkilevynä.

Eikö ketään enää kiinnosta miksi lauluja tehdään?

Mistä ne ovat saaneet alkunsa, mitä niiden kirjoittamisen aikana on ajateltu? Mitä niillä halutaan sanoa?

Anthem for a Lost Cause kuulostaa entistä kauniimmalta tässä Etelä-Walesin kaivosalueella Rhonddassa kuvatun tarinan kontekstissa. Suurilta osin tästä on mielestäni koko Rewind The Film -albumilla kyse: alkuperästä, juurista, Walesistä, vähän politiikasta ja sen vaikutuksista. Ihmisiin.

The cities drunk and mute, lost in your pursuit

One lonely girl täällä hei.

This is James Dean Bradfield and guest vocalist Cate Le Bon with ”4 lonely roads”.

Good night.

And if we can – then we must. Hold our heads up, learn to trust.

I don’t want my children to grow up like me

Kun parisen viikkoa sitten kuuntelin ensimmäisen kerran Manic Street Preachersin uuden Rewind The Film -albumin, olin viikonlopun jälkeisessä maanantaimasennuksessa, itkuinen, katuvamielinen ja haluton nousemaan sängystä. Ei siis ihme, että reagoin siinä herkässä hetkessä rakkaudella nimenomaan 4 Lonely Roads -kappaleeseen.

Ihan sama, mistä tämä levyn ehkä yllättävin laulu ihan oikeasti kertoo, minkä tarinan Nicky Wire on sen tekstiriveihin kirjoittanut. Kuulin ainoastaan sen, kuinka kolmen sullen welsh heartsin säestämä Cate Le Bon lauloi juuri minulle ja juuri minusta.

4 lonely roads
got sunk into my heart then it fell apart

Staring with an idle eye
measuring the pain inside
Darker hell stood up on high
then disappeared without reply

Ja niin edelleen.

No, sittemmin levy on säväyttänyt muillakin tavoin. Niin kuin vaikka sillä, kuinka se alkaa. I don’t want my children to grow up like me. It’s too soul destroying, it’s a mocking disease -julistus. Niin Manicsiä, niin Nicky Wireä, niin kotoisaa. Jossain vaiheessa viehdyin aluksi vähän kornilta kuulostaneen As Holy As The Soil (That Buries Your Skin) -biisin gospelin ja puhaltimien liitosta. Tällä hetkellä puolestaan ihastelen erityisesti sitä, kuinka levyn päätöskappale 30-year War lähtee kertosäkeessään rytmikkääseen lentoon. Upea yhdistelmä yhtyeelle tuttua mahtipontisuutta ja uudenlaista näkemystä. Sen haluaisin kuulla seuraavalla keikalla.

Vaihtuvista suosikkihetkistä huolimatta huomaan mieltäväni levyn nimenomaan kokonaisuudeksi. Sen kuuntelu sellaisenaan, yhtenä pakettina tuntuu hyvältä, mutta en oikein osaa irrottaa siltä yksittäisiä kappaleita kilpailemaan listasijoituksista yhtyeen parhaimpien biisien kanssa.

Vaikka levyn jokainen hetki ei minulle mitään mieleenpainuvia liikahduksia aiheutakaan, olen löytänyt siitä runsain mitoin kiehtovuutta. Pidän isojen kitaravallien tilalle tulleesta keveydestä, joka tosin rikkoutuu hetkeksi 3 Ways To See Despair -kappalessa. Levy elää musiikillisesti paljon, mutta kierrättää kuitenkin juuri niitä elementtejä, joista Manic Street Preachersissä pidän. Herkkyyttä, isoa kokoa, melodioita, jousiakin. Jamesin yhtäaikaa herkkää ja rujoa laulutyyliä. Lyriikoita, jotka aiheuttavat pientä huolta ja ruokkivat melankoliaa. Tarvetta laulaa mukana.

Parasta juuri nyt

Uusi viikko! Siitä innostuneena päätin jakaa muutaman minua juuri nyt inspiroivan jutun.

1. Manic Street  Preachers. Uusi albumi ilmestyi tänään, joten upea Show Me The Wonder -single soi menneen viikonlopun aikana tiuhaan muistutellen ihanasta tulevasta. Ja soi muuten vielä tänäänkin – kokonaista albumia kun en ole vielä postin mukana saanut. Harmillisesti tilaamani nimmariversio levystä jää verkkokaupan kömmähdyksen vuoksi saamatta, mutta hei, maailman mukavin yhtye lupasi mielipahasta rahat takaisin ja tilalle ilmaisen deluxe-version ja yllätyslahjan! Nyt vain sormet ristiin, että posti toisi huomenna levyn lisäksi myös parin Sean Mooren legendaarisia – ja hikisiä – soittohanskoja. Tai jotain muuta huikeaa.

Odotan suuria – sekä levyltä että lohdutuspalkinnolta.

2. Babyshamblesin basistin Drew McConnellin päivittämä kiertuepäiväkirja Huffington Postin brittiversiossa. Mukavia tunnelmatekstejä yhtyeen käynnissä olevalta Brittikiertueelta.

Evening all. Well we just played Oxford Academy. A very odd show… I came offstage not quite knowing how it went. Yep, one of those. Peter typed out an order of songs that looked great on paper, but soon as we got a few tunes in he continued to completely disregard it. Having only recently started adhering to a setlist, it felt uncomfortably natural to be morphing back into an unpredictable ramshackleshambles on stage.

McConnellin teksteihin suoraan tästä.

3. I feel better than that!

Miles Kanen sinkkutahti pyörryttää: Better Than That on kesäkuussa ilmestyneen Don’t Forget Who You Are -albumin neljäs single. Tämä on niin tätä – fanitytöltä rahat pois.

Mutta toisaalta, niin kauan kuin kuvio sisältää uuden videon, on jokainen singlejulkaisu mielestäni perusteltua.

Levyn ilmestyttyä pidin Feel Better Than That -kappaletta vähän höpsönä ja vaatimattomana, mutta niinpä sitä vain alkaa kuulla ihania uusia yksityiskohtia heti kun korvan lisäksi myös silmä pääsee lepäämään. Joku vois nyt kyllä painaa niiden Je t’aime Miles Kane -fanipaitojen rinnalle L-O-V-E, I’m talking about love -paitoja. Ja hei, nuo taputukset! Tässä jos jossain on hyväntuulista energiaa.

4. Destination Pop Photos – saksalaisen Gilbert Blecken valokuvat

Suosittelen kurkkaamaan!

100 kappaletta rehellisiä ja pienieleisiä kasvokuvia poppareista ja rokkareista. Ei mitään turhan siloteltua. Vuosina 1989 – 2009 otettujen kuvien seasta löytyy ihan kaikkia tyyppejä Blurista, Genestä ja The Bluetonesista Saint Etienneen ja Kurt Cobainiin. Huikea setti.