HEY LYLA!Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Soda
Posted on 24.4.2021
Unohtuneita brittipop-suosikkeja, eli brittipop-yhtyeitä valtavirran laitamilta. Aiemmin pikkuyhtyeistä huomiota ovat saaneet Kenickie ja LICK.
Hullilaisen Sodan ura oli monille 90-luvun obskuureille brittipop-yhtyeille ominaisesti lyhyt ja ytimekäs – yhtye oli aktiivinen parisen vuotta, 1995-97. Soda julkaisi muutaman singlen, lämppäsi brittipop-ajan kuumimpia yhtyeitä ja sen taustalla vaikutti samoja joukkoja kuin brittipop-ajan menestyjällä Shed Sevenillä. Yhtye oli kuitenkin niiiiiiiin täydellisen paljon brittipop, aikansa ja ympäristönsä tuote, että kun brittipop-huuma alko hiipua, hiipui myös yhtyeen ympärille syntynyt varovainen loisto.
Itse asiassa bändi ei ehtinyt edes julkaista työstämäänsä debyyttileyä, ennen kuin se jo alkoi vaikuttaa levy-yhtiöiden silmissä epäajankohtaiselta ja epäkiinnostavalta. Artficial Flavour -albumi julkaisiin lopulta nostalgian saattelemana vuonna 2016.
Yksi lempiasioitani koko 90-luvun brittipop-ilmiössä on juuri tällaiset kuplan synnyttämät kliseiset ja ah niin mainiot brittipop-yhtyeet, joiden merkitys ja olemassaolo perustuu todella tiukasti tuohon brittipop-hetkeen, parin vuoden aikaikkunaan. Ne muistuttavat brittipop-ilmiön ohimenevyydestä sekä musiikillisesta yltäkylläisyydestä ja ylitarjonnasta.
Brittipop-kuvastossa ja -aikajanalla, musiikillisessa kartastossa Soda sijoittuu ilmiön alkuvuosien ihanteen mukaisesti Camden-skeneen ja sen estetiikkaan, sanoisin, että yhtye on todella 95. Siinä ei ole merkkejä brittipopin myöhemmin kokemasta lädiytymisestä tai jalkapallokannattajaestetiikasta, vaan se on häpeilemättömän värikäs, ysäri ja pop. Tamburiini, jouset, kappaleiden tarttuvuus ja pop-vetoisuus. Assosioin yhtyeen Menswearin ja Sleeperin kanssa kimppaan – One Track Mind -balladi voisi olla Menswearin levyltä, kuvien poser-meininki Menswearin promokuvista.
Sodassa ei ole mitään ajatonta ja universaalia rock-hyvyyttä, kuten Oasiksessa, vaan se on totaalisesti ajankuva ja aikansa klisee, häpeilemättömän brittipop, niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisesti. Soda kuulostaa ja näyttää siltä, miltä brittipopista syntynyt bändi ysiviisysikuus kuulostaa. Yhtyeen Instagram, promokuvat ja musiikkivideot tarjoavatkin silmiä hivelevät tyyli-inspiraatiot ysäripopparille.
Omia suosikkikappaleitani yhtyeen ianokaiselta levyltä ovat Down, Inside, Let Mysef Slip ja The Young Own The Town. Yhtye muuten julkaisee syksyllä uudelleen debyttisinglensä Slave To The Fashion Page.
Viisi kertaa 7″-hyllyn suosikki
Posted on 27.7.2018
Minulla ei ole kovinkaan paljon harrastuksia, mutta unelmien dj-setin kokoaminen on yksi niistä. Olen saanut keräiltyä kasaan jo aika soman brittipoppi-kokoelman. Ja keräämisellä en nyt tarkoita sellaista maanista netistä tilailua, se ei tuota mulle iloa, vaan sellaista ihan vanhanaikaista oho-tyyppistä löytämistä. Ajan ja paikan, fiiliksen tai jonkun henkilön liittymistä ostokseen.
Tässä viisi seiskahyllyni aarretta.
The Courteeners – Acrylic (2007)
Ihana indieklassikko manchesteriläisyhtyeen debyytiltä. Tämä on yhtyeen toinen single ja aivan huikea biisi! Niin kauan kuin en omista yhtyeen debyyttisingleä ja kulttiklassikkoa (Cavorting), fiilistelen tätä toiseks ekaa sinkkua. Tässä, kuten kaikissa yhtyeen debyyttisingleissä, on vielä sellainen uuden pikkubändin hohto. Nythän bändi on jo valtavan suosittu.
Ostin singlen viime talvena tamperelaiselta ystävältäni.
Blur – Popscene (1992)
Blurin Popscene on aivan hurjan merkittävä sinkku. Non-album -singlenä yhtyeen kahden ensimmäisen levyn välissä julkaistu kappale on suuren suuri brittipopsymboli. Single oli yhtyeen irtiotto debyytin baggy-maisemasta ja silta Damon Albarnin englantilaisuusvisioihin. Popscene yhdessä Sueden The Drowners -singlen kanssa osoitti, että baggy on kuollut, eikä Amerikassa vellovaa grunge-huumaa Britteihin kaivata. Ensimmäinen askel Cool Britannian syntytarinassa oli otettu. Lue lisää vaikkapa tästä blogitekstistäni.
Ostin seiskan reilu vuosi sitten, kun olin Manchesterissä ensimmäistä kertaa. Pari tuntia kaupungissa ja olin jo tehnyt kassillisen levylöytöjä. Ihana kaupunki.
Oasis – Whatever (1994)
Ei Bluria ilman Oasista, eli toinen olennainen non-album -single. Noel joutui jakamaan tämän joulusinglenä julkaistun biisin kirjoituskrediitit Neil Innesin kanssa. B-puolella tässä on hieno It’s Good) To Be Free.
Tämä taitaa olla minun singlehyllyn kallein hankinta. Ostin levyn helsinkiläisestä Fresh Carbage Recordsista, kun se vielä sijaitsi Teurastamolla. Minun yksilöni kulkee numerolla 04505.
Ian Brown – My Star (1997)
Tämä on merkittävä ja tärkeä tietysti siksi, että kyseessä on The Stone Roses -legendan ja cooleista cooleimman tyypin eli Ian Brownin ensimmäinen soolosingle. Hieno biisi, hieno esiinmarssi.
Ostin tämän seiskan viime maaliskuussa Lontoosta. Muuten ihan täydellistä, mutta matkaan ja seiskaan liittyy muisto pojasta, joka särki minun sydämen. No, sånt är livet, niin kuin joku fiksu ruotsalainen joskus sanoi.
Menswearin värisuora (1995- 96)
Aarteiden aarre taitaa olla tämän Cool Britannia -tähdenlennon ”värisuora” eli kaikki Menswearin debyyttilevyn viisi singleä. Jälleen puhutaan brittipopin symboleista, joten näiden omistaminen tuntuu huikealta. Yksi sinkuista on saatu eksältä tuliaiseksi jostain päin Britanniaa, kaksi löytyi aikoinaan Tavastian levymessuilta yksinäisestä ”Brittipop”-laatikosta ja kaksi olen tilannut malttamattomuuttani netistä.
Värit tässä sarjassa menevät niin, että debyyttisingle I’ll Manage Somehow on oranssi, Daydreamer sininen, Stardust punainen, Sleeping In vihreä ja ihana Being Brave -slovari harmaa.
Perjantaibiisi: Menswear – Stardust
Posted on 18.8.2017
Olin pari viikkoa sitten Lontoossa Starshpaed-festivaaleilla. Kyseessä oli London Forumissa järjestetty brittipopspektaakkeli: kello 14 iltapäivästä alkaen lavalla nähtiin yhteensä kuusi 90-luvulla kovasti rakastettua brittipopyhtyettä.
Illan aloitti piskuinen ja melko vähän tunnettu Salad, sitten lavalle astui vähän enemmän suosiota saanut My Life Story, jonka jälkeen vuorossa oli Dodgy. Päivän muututtua illaksi kuultiin vielä Spacen, Sleeprin ja lopuksi The Bluetonesin setit.
Ilta oli aika täydellinen. Kun kuoritaan brittipopyhtyeiden isoin ja valtavirtaisin kerma pois (Blur, Oasis, Suede, Pulp, Elastica), alkaa vastaan tulla näitä vähän pienempiä, mutta skenen ja ajankuvan kannalta ääritärkeitä – ja musiikillisesti toki hienoja – klassikoita.
Oikeastaan tuosta semiolennaisten porukasta puuttui vain Shed Seven ja Menswear.
Esimerkiksi tämän kappaleen tahtiin olisi ollut melko kiva fiilistellä sitä, kuinka sain yhden illan ajan tuntea itseni tuossa brittipoppariyleisössä ihana nuoreksi.
Brittipopklassikko: Bändi ja valkoinen huone
Posted on 6.10.2016
90-luku – kun musiikkivideoilla vielä oli väliä.
Jos jaksaisin vielä opiskella, hakeutuisin varmasti jonnekin, missä voisin analysoida ja jaotella 90-luvun brittipopskenen musiikkivideoita. Hmmm tyyliin ”Englantilainen maisema ja elämänmeno -videot”, ”Brittiläistä yhteiskuntaa kommentoivat videot”, ”Bändi hämyisässä huoneessa” -videot, ”Sarjakuvamaiset ja teatterimaiset lavastusvideot”, ”Mustavalkoiset videot”, ”Bändi soittaa varastorakennuksessa/teollisuushallissa” -videot ja tietysti
”Bändi valkoisessa huoneessa” -videot!
No, ehkä keskityn kehittelemään brittipopin kaariteoriaani (kuulet siitä vielä!) ja jätän videoanalyysit muille. Mutta siltikin, tässä neljä suosikkiesimerkkiäni tuosta brittipopin videoestetiikasta söpöimmästä, bändi ja valkoinen studiotausta.
Nyt vain sitten miettimään, millaisia akateemisia analyyseja tuosta visuaalisesta ratkaisusta voisi saada irti.
Brittipopklassikko: Jouset
Posted on 6.4.2016
90-luvun brittipopin yhdeksi olennaisuudeksi on aina ihan pakko listata jouset. Voi sitä kitarapopin kohtaavien ja indie anthemeja synnyttäneiden jousisovitusten määrää!
Brittipopjousissa on jotain todella 90-lukua, jotain toooooooodella brittipppia, cool britanniaa. Niissä nimittäin haisee raha, suuret visiot, itsevarmuus ja hedonismi, kukkoilu ja mahdollisuuksien ja budjettien rajattomuus, överiys. Tuossapa muutama sana, joilla voidaan hahmotella brittipop-kauden ajankuvaa.
Överiys ja rajattomat mahdollisuudet – niin, Oasiksen tuskin on tarvinut miettiä sitä, kuinka paljon Lontoon filharmoninen orkesteri jousiosuuksistaan velottaa.
Whatever lienee yksi merkittävimmistä jousibrittipokappaleista (ainakin jos ei lasketa Oasiksen I Am The Walrus -coverointia). Se on hieno siirtymä rock-Oasiksesta valtavirta-Oasikseen – ja valtavirtabrittipoppiin.
Klassikko alalla on kyllä myös Menswearin Being Brave. Whateverin tavoin tässäkin kappaleessa jouset on heitetty pelottomasti sinänsä melko vaatimattomaan, vähän hömelöin brittipopmaneerein laulettuun kappaleeseen. Tuo kotikutoisen popin ja överielegantin ja juhlavan jousitaustan yhdistelmä onkin just sitä brittipoppia. Vastustamatonta.
Klassisimmin ja ahkerimmin jousia on brittipoppiinsa lanseeranut varmastikin Richard Ashcroft, mutta kutakuinkin yhtä ansioituneesti on luksusjousimaailmaa hyödyntänyt esimerkiksi Ash. Manic Street Preachersin A Design For Life -kappale, olkoon sekin tälläkin saralla merkkiteos, popanthemeista hienoimpia.
Omanlaisensa vision popin ja jousien yhdistämiseen toivat ajankuvaan sellaiset yhtyeet kuin Divine Comedy ja My Life Story, joiden musiikkia kuvailemaan valitsen usein sanan sinfoniabrittipoppi. Näillä yhtyeillä jousien ja popin suhde alkaakin olla jo melko sinfooninen. Esimerkiksi My Life Storylla kyse ei ollut enää vain jousisovituksista, vaan yhtye oli ihan oikeasti noin 15-henkinen.
elämäni levyt: Menswear – Nuisance
Posted on 3.10.2015
Ystävä: Brittipop-yhtye Menswearin debyytti Nuisance (tai melkein ainokainen, kakkoslevy julkaistiin vain Japanissa).
Ilmestymisvuosi: 1995
Erityisen ihanaa: Kitaristi Chris Gentry, joka on 90-luvun söpöin ilmestys. Oui, paljon söpömpi kuin Take Thatin Mark Owen! Vuonna 1977 syntynyt Gentry oli albumin ilmestymisen aikaan vain 18-vuotias – kauan eläköön 90-luvun teinimuusikot, joita löytyi Menswearin lisäksi nyt ainakin Ashistä ja Supergrassista. Gentry muuten seurusteli hetken Elastican kitaristin Donna Mattewsin kanssa. Olennaista!
Ystävä silloin kun: haluan kertoa 48 minuutissa ja 54 sekunnissa sen, mitä brittipoppi on. Albumi on ehdottomasti yksi brittipop-kauden täydellisimmistä symboleista.
Menswearin Nuisance ei ole merkittävä albumi ja paras ystävä siksi, että se olisi synnyttänyt jotain uutta tai muuttanut maailmaa. Oikeastaan päinvastoin! Se on pieni, kiireessä, hurmoksessa ja epäammattimaisen taustajoukon kanssa työstetty levy, joka syntyi jo olemassa olevasta. Brittipoppiudesta ja hurmoksesta, brittipopskenestä. Uuden luomisen sijaan se toisintaa. Yhtye olikin vuonna 1995 kaikkea sitä, mitä ihmiset vuonna 1995 halusivat, mutta myös kaikkea sitä, mitä oli jo olemassa.
Nuisance jos joku olikin ilmestyessään täydellinen tiivistys siitä, mitä brittiläisessä indie- ja popmusiikissa oli viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut. Nuisancelta löytyy Blurin englishness-visiot ja mod-ote, sen Modern Life Is Rubbish -albumin aikainen viehätys pukuihin ja maihareihin (vrt. esim. I’ll Manage Somehow ylempänä). Lisäksi on Pulpin teatraalisuus, joka ilmenee ehkä viehättävimmin laulaja Johnny Deanin olemuksessa. Ja toki Nuisanceakin on kasvatettu 90-luvulla liki pakollisiksi muodostuneilla jousisovituksilla (vrt. esim. Being Brave). Tämän Daydreamer-kappaleen tunnelma ja kitarat puolestaan ovat kuin suoraan aikalaisyhtye Elasticalta lainattuja.
Sleeping In -kappale taas on very britpop ja very 90s, koska se julistaa rakkautta 60-luvun popmusiikillista estetiikkaa kohtaan.
Mutta eivät Menswear ja Nuisance ole ainoastaan musiikillisia symboleja 90-luvulle ja brittipopille. Yhtye ilmentää täydellisesti indien populaaristumista ilmiönä, sitä, kuinka indiestä tuli mainstreamia. Yhtäkkiä jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman oasiksensa, mikä tietysti johti siihen, että yhtyeitä syntyi tuon tuosta. Levy-yhtiöillä oli rahaa, eikä levytyssopimuksen saaminen ollut aina kovin vaikeaa. Esimerkiksi Menswear perustettiin nayttäytymispaikkana tunnetussa Blow Up -yökerhossa, se sai levytyssopimuksen ennen yhtään keikkaa ja listaohjelma Top Of The Popsissaki se esiintyi ennen kuin oli julkaissut ainuttakaan singleä.
”The perfect product from a band that is better known for being seen than being heard”, kuvailtiin Nuisance-albumia jossain.
Yhtyeen lyhyt, ulkonäkökeskeinen ja hedonistinen ura toimii mitä parhaimpana ajankuvana ja brittipop-ilmapiirin ilmentymänä ja kiteyttäjänä. Siitä huokuu arroganttius ja itsevarmuus sekä 90-lukuun yhdistyvä kepeys ja hauskanpito. Hetken aikaa kestävät bileet. Menswear ei edusta samalla tavalla absoluuttisn hienoa rock-kokemusta kuin vaikka Oasis, vaan saa merkityksensä nimenomaan brittipop-kontekstissa. Levyssä ei ole mitään monumentaalista tai jylhää, mutta klassikko se on, ehdottomasti. Brittipopparin klassikko ja identiteettilevy.
Nuisance täyttää 24.10 20 vuotta. Levylle ei järjestetä vuosijuhlia ja sille tuskin on faniryhmää (paitsi ehkä minun oma privaattiklubini). Vaikka levy ei muuttanutkaan maailmaa, on sillä minun mielestäni (hienon musiikillisen kuuntelukokemuksen lisäksi) yksi tärkeä tehtävä vielä nytkin, vuonna 2015.
Sen tehtävänä on muistuttaa siitä, että brittipopissa on kyse niin paljon enemmästä kuin vain Oasiksesta. Tai ei edes enemmästa, vaan pohjimmiltaan jopa muusta. Muusta kuin Oasiksen kaltaisesta rock-klassikosta, Blurin pitkästä ja kriitikoiden ylistämästä urasta. Muusta kuin muista isoista: Suedesta tai Pulpista. Sillä yhtä lailla kuin kriitikoiden kiitoksista, klassikoista ja pysyvästä, on brittipopissa kyse väliaikaisuudesta, yhden levyn ihmeistä. Hetken kestävästä tähteydestä.
Ja siksi meillä on Menswear.
20 vuotta sitten: Definitely Maybeä, Parklifea mutta mitä muuta?
Posted on 9.11.2014
Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.
Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?
No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.
Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.
Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.
Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 