Kolme juttua, joista nyt pitää tykätä

Pitää ja pitää, mutta ainakin nämä tulevat mieleen, jos minulta kysytään tämän vuoden läpilyöntejä tai muuten sellaisia vuoden 2016 olennaisia juttuja. Ainakin näistä on nyt hyvä aika tykätä.

Rat Boy

Nyt parikymppinen Jordan Cardy, artistinimeltään Rat Boy, teki vuonna 2014 demon, lähetti sitä eri levy-yhtiöihin ja vuoden 2015 alussa syntyi sitten levytyssopimus. Vuoden 2015 lopulla alkoi radiokanavien ja musiikkilehdistön – ja toki yleisönkin – hypetys. Alkuvuoden aikana juttu on sitten vain kasvanut, kun nuorukainen on lunastellut taidokkaasti lupauksia ja odotuksia. Ehkä se vuoden 2016 virallinen tulokas Britanniassa.

Rat Boy muistetaan jatkossa varmaankin erityisesti Glastonburyn yllärikeikastaan, jonka veikkaan jäävän jonkinlaiseksi sukupolvikokemukseksi paikalla olleelle nuorisolle. Kai jokainen sukupolvi tarvitsee tällaisen urbaanin, hip hopilla tai sen sellaisella leikittelevän indiemusiikin äänen? Shaun Ryder, Mike Skinner, Jamie T – Rat Boy sopinee jotenkin tuohon jonon jatkoksi. (Itse taidan olla iätön, siirryn sen verran sujuvasti sukupolven äänestä toiseen…)

Blossoms

Minulla on ollut vähän vaikeuksia lämmetä Blossomsille, siksi yhtyeestä on kuultu täälläkin vain ohimennen, viime elokuussa. Pidin ensimmäisistä kuulemistani kappaleista kyllä, mutta kaikesta hypestä huolimatta en ole löytänyt sellaista hurmosta kuin olisin toivonut. Olisi ihana hypätä pitkästä aikaa johonkin vähän lujempaa kulkevaan bandwagoniin, käydä keikoilla, rakastua rumpaliin ja metsästää nimmarit sinkun kanteen. Suunnittelin kyllä hankkivani yhtyeen t-paidan, ihan vain koska kaikki Instagramissa seuraamaani super coolit muotibloggari/rokkarin tyttöystävät poseeravat sellaisessa.

En ole osannut täysin tulkita sitä, mikä yhtyeessä vielä tökkii (pidän esimerkiksi laulajan äänestä paljon), ehkä se on liian jumppaava rytmi tai joku tuossa soundissa. Voi myös olla, etten ole myöskään ihan saanut kiinni yhtyeen jutusta, se tuntuu vähän seilailevan.

Ehkä innostun Blossomsista sitten joskus,  kun se wagon on jo ajanut ohi. Yksi vuoden 2016 odotetuimmista debyyttilevyistä ilmestyy elokuussa.

Bill Ryder-Jones

The Coralin perustajajäseniin kuuluva, sittemmin yhtyeen jättänyt Ryder-Jones ei todellakaan ole mikään uusi tekijä. Sellaista pienen luokan mainetta ja kunniaa jo vuosia soolotekemisillään ja elokuvasävellyksillään kerännyt artisti onnistui kuitenkin aivan erityisen hyvin vasta vuoden 2015 lopussa julkaistulla West Kirby County Primary -albumillaan.

Selvästi hieno muusikko, joka on nyt kuluneen vuoden aikana viimein saanut vähän suurempaa huomiota ja laajempaa ihastelua.

Inspiroi: Jamie T

Minun viime viikonlopun teema oli vähän sellainen ”Mihin minä mitään poikaystävää tarvitsen, mullahan on internet, ruokaa ja Jamie T”. En muista, mistä se ajatus sitten lähti, mutta siihen se johti, että vietin koko lauantai-illan voikkareita syöden ja Jamie T:n livetaltiointeja katsoen.

Olen niin rakastunut.

Löysin Jamie T:n verrattain myöhään, vasta vuonna 2014, nuorukaisen viimeisimmän albumin myötä. Outoa, tiedän, ovathan myös aiemmat albumit olleet todella kiiteltyjä ja huomattuja. Otin siis lontoolaisen kaksi ensimmäistä levyä haltuun jälkikäteen. Kaikilta kolmelta albumilta olen löytänyt syitä rakastaa, sillä Jamie T:stä on moneksi. On The Streetsiä ja Mike Skinneriä kiittävää sanomista, tietty se aina esiin nostettava Joe Strummer -kumarrus. Ja sitten on ihan vain sellaista astetta kiinnostavampaa indie-otetta. Jotain jännää.

Tämä on vuodelta 2009 ja minusta yksi veikeimmistä artistin kiteyttäjistä.

Olen nyt saavuttanut Jamie T:n kanssa sen tunteen, minkä toivon saavani aina, kun uuteen artistiin tutustun. Sen, että kyse olisi lopulta jostain enemmästä. Muustakin kuin musiikista.

Tässä tapauksessa kyse on siitä, että jos tuo tyyppi tulisi tuossa Vaasankadulla vastaan, pyytäisin sitä ulos. Pussaisinkin.

Mutta on kyse myös pusuja laajamittaisemmasta inspiroitumisesta. Siitä, että huomaan mielessäni pukeutuvani ensi keväänä sellaisen pohjoisenglantilaisen parkatakkisen lökäpöksylädin sijaan tuollaiseksi lontoolaishenkiseksi, vähän punkimmaksi hunsvotiksi.

Kittanaa harrington-takkia, kaposta nuhjufarkkua ja tummaa tennaria päälle siis. Näyttäisinköhän yhtä ihanalta?

Jamie T julkaisee ilmeisesti tänä vuonna neljännen levynsä.

Spirit of 69 – A Film By Mike Skinner

The Streets -muusikko Mike Skinner muotoili jokin aika sitten Dr. Martens-merkille videoksi palan sitä tyyliä, henkeä ja asennettaa, jonka ensimmäinen skinhead-sukupolvi aikoinaan lanseerasi. Spirit of 69 -video on tyylikäs pariminuuttinen siitä, kuinka yksi alakulttuuri sai alkunsa. Siitä, mitä se merkitsi – ja merkitsee yhä.

Vaikka oman Dr. Martens -käyttäytymiseni perustana onkin Damon Albarn vuosimallia -93, ei suoranaisesti skinhead-kulttuuri, on kyse oikeasti lopulta vain kierroksista ja kerroksista. Ei eri merkityksistä, vaan saman merkityksen siirtämisestä ajasta ja alakulttuurista toiseen.

Mitä Damon edellä, sitä minä perässä. Mitä modit edellä, sitä Damon perässä. Tai punkkarit. Ja niin edelleen. Kun alakulttuurikerää kerii ja kerroksia kiertelee riittävän kauan, päätyy lopulta

siihen 1969-henkeen.