The Jaded Hearts Club – Nobody But Me

Rock- ja blues-klassikoiden sekä Norther Soul -tunnelmien parissa viihtyvä supergroup The Jaded Hearts Club julkaisi juuri debyyttisinglensä. Yhtyeen idea on klassinen: etsitään hienoja soul- ja blues-kappaleista ja tehdään niistä oma tulkinta – aivan, kuten esimerkiksi The Beatles teki uransa alussa. Myös Northern Soulin ydinajatus – poimitaan amerikkalaisen soulin epähitit ja tehdään niistä oman illan kunkkukappaleet – inspiroi kokoonpanoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Musen Matt Bellamy, Miles Kane, Graham Coxon, australialaisyhtye Jetin Nic Cester, The Zutonsista tuttu Sean Payne sekä Coxonin levy-yhtiökaveri Jamie Davis.

Mikäs tässä, juurille palaavaa sielusta soivaa renkutusta ei koskaan ole liikaa!

Soittolista: vuoden 2019 top 22

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista. Listaan pääset kuvaa klikkaamalla.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Miles Kane – Blame it on the Summertime

Uusi kappale Miles Kanelta on aina kiva juttu. Kesäbiisimäinen Blame it on the Summertime vie videon kera näennäisesti aurinkoiseen Amerikkaan. Kuitenkin, kun kappaleen länsirannikon sävyttämää aurinkoista pintaa vähän raaputtaa, löytyy alta melko lailla se sama tuttu retrosävyinen kitarapoppis, mitä liverpoolilaismuusikon kolmella soololevyllä on saatu kuulla.

Aivan erityisen paljon minulle tulee kappaleesta mieleen Kanen kakkoslevy ja sen Better Than That -söpöys. Ihan samaa biisiperhettä!

Olen harmitellut viimeiset vuodet Kanen muuttunutta habitusta. Skarppi ja viehättävä mod-henkisyys on vaihtunut taakse vedettyyn limatukkaan ja avonaisiin paidannappeihin – liikaa Alex Turnerin seuraa, sanon minä.

Onneksi Kanen aurinkolasityyli, miehen viime aikoina paljon sporttaama bucket hat, sylissä viihtyvä kitara sekä laulutyyli muistuttavat etäisesti myös Richard Ashcroftista.

Noh, hyvin etäisesti.

Soittolista: kesäkuu 2019

Jaoinkin jo kesäkuun soittolistan blogin Facebook-sivulla. Tässä vielä!

Tykkään listasta kovin, kitaramusiikki ei vieläkään ole kuollut. Noin tunnin verran uusia kappaleita tarjoilee mm. Gallagherit, Miles Kane, Temples, Salad, Babybird, The Divine Comedy, Blossoms, Keane, Kaiser Chiefs, The Spitfires ja yks ihan uusikin yhtye.

Soittolistaan kuvaa klikkaamalla.

Miles Kane x Fred Perry SS19

Ensimmäinen ajatus liverpoolilaismuusikon ja Britti-ikonin uusimmasta, nyt jo kolmannesta yhteistyöstä:

Luojan kiitos, Miles on luopunut limaletistään ja palannut skarppiin mod- kautta poppitukkaan!

Vaatteiden osaslta mallistossa ei ole mitään kovin yllättävää. Klassikkomalliset pikeet ja kauluspaidat noudattavat koko Fred Perry -merkin tämän kevään värimaailmaa – vaaleansinistä ja viininpunaista. Malliston erityinen Miles Kane -viba tulee bowling shirteistä, ne istuvat aika kivasti Kanen rock-puoleen. Mod-Milesin mielenmaisemaa edustaa tyylikäs ja skarppi takki. Myös simppeli musta verkkatakki on omanlaisensa: resoristen pystykaulusten sijaan takissa on paidankaulukset.

Kuvat Fred Perry

Soittolista: marraskuu 2018

Marraskuu lähenee loppuaan, Spotifyssa siis taas kuunneltavana ytimekäs uusien julkaisujen soittolista.

Marraskuun helmi on ollut Bill Ryder-Jonesin uusin albumi. Myös Razorlightin uusi tuleminen kuuluu listalla, samoin Ocean Colour Scenen ja The Good, the Bad and the Queenin paluut. Uusia singlejä tuli The Kooksilta ja The Vaccinesiltä, minkä lisäksi Miles Kanekin julkaisi uuden, aiemmin julkaisemattoman biisin. Ihan uusi bändejä listalla on Crewel Intentions – tykkään!

Lisäsin listalle myös luottoyhtyeekseni kavunneen DMA’sin Time & Money -kappaleen. Biisi kun sai juuri tänään uuden videon. Ihana kappale tämäkin, niin kuin liki jokainen yhtyeen keväällä ilmestyneeltä levyltä.

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla. 

Soittolista: lokakuu 2018

Jaan joka kuu blogissa soittolistan, josta löytyy muutaman menneen viikon uudet olennaiset julkaisut: biisit, singlet, uusien levyjen parhaita kappaleita.

Lokakuun listalla on taas monta biisiä, jotka pitävät brittipop- tai kitarapop-rakkauden ihanasti tuoreena.

Suosikkikappaleitani lokakuulta on ehdottomasti Mull Historical Societyn Wakelines. Olen tykännyt tosi paljon myös Trampolenen The One Who Loves You -kappaleesta. Soma uusi brittipoppi! Miles Kanen uusin single Killing The Joke liittyy ehdottomasti Kanen tuotannon parhaimpien joukkoon.

Ian Brownin ensimmäinen soolobiisi yhdeksään vuoteen on tietenkin tapaus, samoin kivat paluut tekee Damon Albarnin luotsaama The Good The Bad and The Queen sekä RAT BOY.

Aika kiva syksy. Listaan pääset klikkaamalla kuvaa. 

Miles Kane – Killing The Joke

Liverpoolilaismuusikko Miles Kane julkaisi kolmannen soololevynsä elokuussa. Kirjoitin tuolloin, kuinka Kane on minusta vahvimmillaan nimenomaan niillä kappaleilla, joilla hän ei hae rokkikukkomaista tulkintaa, vaan on jotenkin tutulla tavalla pikkuisen viattomammin charmikas.

Albumin uusin singlekappale Killing The Joke on ehdottomasti yksi Coup De Grace -albumin onnistuneimmista biiseistä. Tässä menee super moni asia maaliin! Ensinnäkin biisi on kokonaisuutena todella mileskane. Se istuu ihanasti Kanen tuotantoon ja tuo hänestä artistina esiin parhaat puolet. Tykkään hurjasti siitä, kuinka biisi on sellaisella Noel Gallagher-tavalla todella yksinkertainen, mutta samalla onnistunut sävellys. Universaali pop-kappale, joka voisi aika monen kitarapop- tai brittipopbändin tuotannossa. Sovituksellisesti ja soundimaailmallisesti taas sitten ollaan soolo-Liamin tapaisesti taikka vähän Beady Eyen tyylisesti retroja. Lyriikat sitten ovat suloisen romanttiset ja arkisen simppeleitä kielikuvia sisältävät, erittäin Kanea sekin.

Välillä on tosi vaikea sanoa, mikä on brittipoppia vuonna 2018 (vanhojen brittipop-yhtyeiden lisäksi). Tästä ajasta kun puuttuu se skenemäisyys ja tietty ajan henki, mikä brittipoppiin 1990-luvulla kuului. Mutta varmaan ei ole kamalan väärin sanoa, että tämä biisi on yksi tämän vuoden kivoimmista uusista brittipop-hermoon osuvista kappaleista.

Soittolista: elokuu 2018

Blogin tunnelmaan sopivista uusista julkaisuista koostuva Spotify-lista.

Tässä kuussa mukana mm. The Coral, Miles Kane, Death Cab for Cutie, Paul McCartney, Underworld ft. Iggy Pop, Slaves, Suede, Dubstar ja oh, vanha suosikkini Mull Historical Society uuden biisinsä kanssa.

Kuuntele koko lista Spotifysta. Listaan pääset suoraan kuvaa klikkamalla. 

Miles Kane – Coup De Grace

Jos minulta kysyttäisiin, kuuntelisin mieluusti Miles Kanen debyytin nostalgisen romanttista ja vintagesävytteistä poppia tai vähän rockimmaksi ryhditettyä kakkoslevyn retropoppikappalesikermää loppuelämäni. Vuorotellen maisemaan istuvien, Kanen ja Alex Turnerin sivuprojektin The Last Shadow Puppets -albumeiden kanssa. Mutta eihän minulta kysytä.

Sillä niin vain on Kane mennyt minulta kysymättä, ja vielä yhdessä Jamie T:n kanssa, hämmentämään pakkaa, sekoittamaan ihanaa ominaisjuttuuaan ja artistiääntään tarpeettomalla rokkikukkoilulla. Lopputulos on se, että kolmannella albumillaan Kane kyllä hapuillen yrittää laajentaa musiikillista skaalaansa, mutta päätyy silti kuulostamaan parhaimmalta tehdessään ihan just sitä, mitä on ennenkin tehnyt.

Coup De Gracen parhaimmat hetket soivat minusta nimenomaan niinä kappaleina, jotka voisivat löytyä Kanen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Ja ne hetket ovatkin sitten kaikessa mittakaavassa upeita! Crying On My Guitar on huikea biisi, sellainen Miles Kanenelle ominainen, varovaisesti rockiksi naamioitu pop-kappale. Biisi sopisi huikean hyvin Kanen kakkoslevylle, I Feel Better Than That -biisin sisarkappaleeksi. Videolla voisi olla tyylikkääseen pikkutakkiin pukeutunut Kane poppitukassaan, taustalla pukuihin sonnustautunut bändi ja yksi minimittaan pukeutunut tanssityttö. Videon värimaailma olisi sellainen retrolla tavalla keltaisen ruskea… kuulostaako tutulta, hah?

Debyyttilevyn kauniista nostalgiasta ja sovituksellisesta äänimaailmasta puolestaan muistuttaa Lana Del Rayn kanssa yhteistyössä kirjoitettu Loaded, joka tuo minusta loistavasti esiin Kanen parhaat puolet laulajana. Ihana tunnelma, hyvä kappale. Tykkään myös älyttömästi Killing The Joke -biisin maailmasta, joka on taas toooooodella mileskane. Myös albumin päättävä, todella TLSP-tyylinen Shavambacu-hitailulu menee sekin niiden biisien joukkoon, joilla Kane seikkailee onnistuneesti siellä, missä on seikkaillut ennenkin. Ja päätyy kuulostamaan loistavalta. Vauhtibiiseistä huikein on albumin lopusta löytyvä Something To Rely On -biisi, joka on albumin indierock ja biiseistä se, jolla kirjoitusyhteistyö Jamie T:n kanssa selkeimmin kuuluu. Hitti!

Cold Light of Day, nimibiisi Coup De Grace sekä Silverscreen ovat sen sijaan minusta biisejä, joilla Kanen charmi katoaa.  Minusta Kane vain ei ole parhaimmillaan tällaisilla rykäisevillä rock-kappaleilla. Onneksi näitä kappaleita, joilla Kane kadottaa oman tutun äänensä ja eirtyisyytensä, kahdella aiemmalla levyllä alleviivatun ja onnistuneesti rakennetun imagonsa, on loppujen lopuksi vähän. Lähinnä ne aiheuttavat turbulenssia ja pakottavat kuulijaa hetkellisesti tasapainoilemaan tutulla tavalla soivan sekä poikamaisesti elegantin charmin ja paheellista rokkikuikkoilua yrittävän artistin välillä.

Olen pelännyt Miles Kanen musiikkikäsityksen ja artisti-imagon muuttumista jo jonkin aikaa, varmaankin siitä asti, kun Alex Turner leväytti tukkansa tötterölle ja paidannappinsa auki. Vielä Kanen vision eläminen ei kuulu hänen musiikissaan liiaksi, vaan Coup De Grace soi Miles Kane -fanin korvaan upeasti. Ne muutamat harha-askeleet voi vaikka nimetä kokonaisuuden kannalta pakollisiksi menoraidoiksi ja keskittyä levyn rauhallisempaan tunnelmaan. Kuitenkin tällaiselle kokonaisvaltaisesti pop-kulttuuria elävälle myös artistin mielenmaisematason muutokset voivat olla nihkeitä. Se, että päässä on keltaiset peililasit, aiemmin visusti kiinni pysyneet paidan ylänapit auki ja tukka limaisesti sliipattu, voi näyttäytyä uhkakuvana ja saada albumin soimaan popparin korvissa pikkuisen vinosti ja vääränsävyisesti.

Onneksi se rokkikukkolarppi on aika kesyä, eikä sitä ole kovin paljon, ja Kanen voi vielä löytää debyytin hurmaavasta pop-käsityksestä, vähän elegantista Pariisista, vähän 60-luvun svengaavasta Lontoosta. Välillä kotikaupungistaan Liverpoolistakin. Vielä jos albumilla olisi kakkoslevyltä löytyvän Don’t Forget Who You Are -anthemin kaltainen pubihoilotus, en olisi lainkaan huolissani.

Soittolista: heinäkuu 2018

Kuukausittaiselta soittolistalta löytyy nyt taas viime aikoijen uudet julkaisut. Tällä kertaa listalla on mm. uusi ihana Miles Kane, joka on juuri sitä vähän retro-rockahtavaa Kanea, josta tykkään. Kiva biisi. Lisäksi listalla on vähän Suedea, Paul Welleriä, Paul McCartneya, Slavesia, uutta Death Cab For Cutieta ja tietty uusi Dubstar. On myös uusi kappale The 1975 -yhtyeeltä sekä aivan erityisen kiinnostava uusi bändi Gently Tender. Tai no, uusi ja uusi. Yhtye kun on kuopatun Palma Violetsin tuhkista koottu kokoonpano, ja ainakin tämä ensimmäinen single voisi olla kummalla tahansa Palma-levyistä.

Periaatteessa listan kappaleet ovat kivan musiikillisen kaaren muodostavassa järjestyksessä, mutta anna shufflen soida, jos siltä tuntuu. Listaan pääset kuvasta. 

Viime aikoina x 3

Manic Street Preachers Jools Hollandissa

Manic Street Preachers kävi hetki sitten Later…with Jools Holland -musiikkiohjelman vieraana. Yhtye soitti uudelta Resistance is Futile -albumilta International Blue -anthemin plus, huh huh, A Design For Lifen!

Manicsien vuoden 1996 A Design For Life -veto on klassikko, esitys, jota katsoin vuosia vuosia ennen aktiivista YouTube-aikaa Jools Holland -show’n DVD:ltä. Mikään ei ehkä ole ikuista, mutta onneksi monet hyvät asiat ovat pitkäikäisiä.

Jotenkin tämä revisit herkisti minut.

Ja tässä sama vuonna 1996.

Miles Kane

Odotan liverpoolilaismuusikon tulevaa soololevyä hulluna! Ennakkotiedot kertovat, että kyseessä on erolevy, jonka tekemisessä on ollut mukana toinen ihana tyyppi Jamie T plus Lana Del Ray. Miles Kane laulamassa omalla vähän naiivilla tavallaan rakkaudesta ja sydänsuruista – kyllä!

Haluan matkustaa kesällä Brittein saarille, en vain ole vielä päättänyt minne. Nyt on kyllä ollut kovat Liverpool-kutinat.

Jos Miles Kanen nykyfiilikset kiinnostaa, lue tämä artikkeli.

Ash – Confessions in the Pool

Tämä biisi on ollut viime aikojen pakkomielle. Sille on tietty tehty oma yhden biisin soittolista Spotifyhin.

Kappale on hassu. Purkkapoppimainen lällätys, jossa on pikkuisen rähisevä Weezer-kertsi. Hölmöt lyriikat – Miamia ja naiivia tykkäämiskuvastoa. Ironiaa, ehkä? Tämä vois olla vaikka American Pien tai muun high school -komedian soundtrackillä. Vaikka jonkun allasbilekohtauksen taustalla!

Kappale on aivan naurettavan tarttuva ja koukuttava jumputus – tykkään ihan pöljänä!

Voi Tim Wheeler, voisitko nyt vain olla minun kesäheila?

conffessions2

Miles Kane x Fred Perry SS18

Liverpoolilaismuusikko Miles Kane julkaisi vähän aikaa sitten toisen yhteistyömallistonsa brittiläisen Fred Perry -merkin kanssa. Mallisto on pikkuisen seesteisempi, klassisempi ja minimalistisempi kuin viime talven kokoelma. Ja hyvä niin. Ajattomista tai hivenen retroista vaatekappaleista kesää 2018 henkii oikeastaan vain parin paidan vaaleansininen väri, tuo ajankohtaisen pastellitrendin tyylikäs edustaja.

miles-collection-5-6-v2

Suurin piirtein kaikki maailmassa tarvittavat vaatteet on jo tehty, eikä tämäkään mallisto tietenkään tarjoa vaatesuunnittelullisesti tai muotimielessä mitään uutta ja jännää. Sitä ikonisinta Fred Perry -tuotetta – kauluksia, paria nappia ja Laurel-logoa – nyt vain on vaikea suunnitella uudella tavalla. Ja oikeastaan se on myös tarpeetonta.

Minusta tässä mallistossa ei olekaan kyse noista tuotteista. Ei siitä, onko vaate hieno, uudenlainen tai muuten kiinnostava. Tässä mallistossa on kyse jatkumosta. Siitä, kuinka ikiaikoja brittiläisiä alakulttuuripukeutujia palvellut vaatemerkki haluaa kiinnittyä myös tähän aikaan, vuoden 2018 brittipoppareidenja sen sellaisten puvustoon. Leimata symboliarvonsa konkreettisesti myös tämän päivän identiteettipukeutujien mieliin.

Ja sen se tekee tietysti parhaiten yhteistyössä uuden sukupolven alakulttuuri- ja tyyli-idolin kanssa.

miles-collection-1-v1

miles-collection-3-v1

Kuvat Fred Perry

Miles Kane – Loaded

Tällä hetkellä minulla on ikävä kahden artistin soololevyä: Ian Brownin ja Miles Kanen. Ian Brownin studioitumisesta liikkuu huhuja, mutta mitään meidän odottajien mieltä rauhoittavaa todistetta uudesta albumista ei vielä ole tarjottu.

Miles Kane sen sijaan lopetti spekulaatioit soolouransa jatkosta julkaisemalla tämän tulevan albuminsa ensimmäisen singelkappaleen.

Loaded ei järkytä tai yllätä – se voisi olla varsin hyvin yksi Colour Of The Trap -debyytin tai Don’t Forget Who You Are -levyn seesteisistä tunnelmabiiseistä.

Kane on onnistunut luomaan kahden albumin mittaisella soolourallaan (ja The Last Shadow Puppets- kausillaan) itsestään modernin mod-klassikon, jonkinlaisen modrevivalrevivalrevival-hahmon. Miehen skarppi pukeutumistyyli ja musiikissa aika ajoin huokaileva pieni ranskalaiseleganssi yhdistettynä mellevään scouse-aksenttiin, lad-vivahteisiin sekä brittiläistä pop- ja rock-kulttuuria retrosti läpileikkaavaan musiikkiin, ovat vieneet liverpoolilaisen alakultturisuosikiksi ja nuoren polven brittipop-idoliksi.

Tänä vuonna ei ole vielä ilmestynyt montakaan rehellisen naiivia brititpop-anthemia, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitää, saattaa Miles Kane meille sellaisen tarjoilla.

Miles Kane x Fred Perry

Miles Kane oli vuosia minun tyyli-idoli. 2000-luvun alkuvuosina liverpoolilaismuusikko vaikutti The Rascals -yhtyeessä ja sporttasi ajalle tyypillisesti sellaista indielädi-tyyliä. Ei siis mitään turhan yritteliästä, vaan indiepoikatyyliin farkkua, tennaria ja neuletta. Oikein somaa.

Sitten tuli The Last Shadow Puppets -projekti Alex Turnerin kanssa, ja tennarit plus farkut vaihtuivat pikkuvanhaan ja nostalgiseen pukutyyliin. Ai että!

The Last Shadow Puppetsista alkoi Miles Kanen tie moderniksi mod-idoliksi. Kahden soololevyn retroon ja mod-vaikutteiseen konseptiin kuului asianmukainen fiksu ja viimeistelty tyyli. Just oikeanlainen tukka. Puvut, pikkutakit, skarpit päällystakit ja oikeanlaiset nahkarotsit, slimmit housut, skarpit kengät. Kaulukset. Kaikki vimpan päälle. Tuolloin julistin Miles Kanen valkoisten housujen kuninkaaksi ja aikamme tyylikkäimmäksi nuorukaiseksi.

Mutta sitten, voi sitten.

Tuli toinen kierros The Last Shadow Puppetsia ja Alex Turnerin rinnalla myös Miles Kane antoi tyylinsä ryöpsähtää. Ennen skarppi paitayyli vaihtui avoinaiseen kaulukseen ja hiukset taakse sliipattuun limatukkaan (pardon). Viimeistään pornoviikset päättivät minun ja Miles Kanen yhteisen tyylitaipaleen. Tällaiselle 60-luvun viatonta pop-estetiikkaa ihastelevalle vuosikymmen ja viattomuuden aste vain olivat totaalisen vääriä.

Joo, olisin toivonut, että Kane olisi pysynyt loppuelämänsä sinä pikkkuvanhana mod-wannabenä, joka halutaan yhteiskuviin Paul Wellerin kanssa. Mutta ainakin vielä tänään Kanella on minun kanssa kovasti erilainen visio tyylikkyydestä.

Miles Kane x Fred Perry -mallisto ilmestyi vähän aikaa sitten ja siinä Kane on päässyt toteuttamaan juuri sitä sellaista vuoden 2016 limaista TLSP-tyyliä. Ei tässä nyt ihan hukassa olla, kuuluuhan mallistoon ihan vain klassista kauluspaitaa (joiden napit fiksu tyyppi ymmärtää pitää kiinni), mutta kyllä tuon tukan nyt jo vois leikata.

Kuvat: Fred Perry