Levy: Andy Crofts – The Boogaloo Radio Sessions

Andy Crofts on jo vuosia ollut yksi minun suosikki moderneista mod-hahmoista. Croftsilla on oma The Moons -yhte, joka on jukaissut kolme mainiota levyä. Päätyökseen Crofts soittaa bassoa Paul Wellerin yhtyeessä. Lisäksi hän keikkailee soolona ja tekee tietty myös dj-keikkoja.

Croftsilla on upea mod- ja rock-uskottava malli/dj-tyttöystävä Tara sekä kaksi ylisuloista tytärtä – Luna ja Gigi. Vanhemman kummisetä on tietenkin Paul Weller. Ah, joo, ja Luna on esiintynyt myös Wellerin musiikkivideon päätähtenä.

Jos kaipaat tuollaisen Instagram-stalkkailun taustaksi leppoisaa musiikkia, suosittelen Andy Croftsin upouutta The Boogaloo radio Sessions -levyä. Albumi on kokoelma akustisesti tai semi- soitettuja covereita. Kitara, ukulele ja mies, muutamalla biisillä pianoa ja lempeät rummut. Croftsin pehmeä ja lämmin ääni on super miellyttävä.

Omat suosikkibiisini albumilta ovat The Beatlesin Don’t Let Me Down, jolle on sovitettu kitaran lisäksi myös pianoa ja rumpuja sekä Oasiksen Up in The Sky. Happyyn on saatu autenttinen fiilis taustakuorolla. The Beach Boysin You Still Believe In Me -kappaleella Crofts laulaa aivan erityisen hienosti. Noiden lisäksi levyltä löytyy David Bowieta, The Kinksiä, The Doorsia ja sen sellaista.

Simppeli, nätti 15 kappaleen fiilistely – ei mitään turhan spesiaalia, mutta ei mitään moitittavaakaan.

Levy Spotifyssa.

Levy: Ocean Colour Scene EP

Ocean Colour Scene julkaisi hetki sitten neljän kappaleen ep:n. Viimeksi klassikkoyhtye julkaisia uutta musiikkia kuusi vuotta sitten.

Sinänsä ep ei tarjoa mitään uutta ja yllättävää liki 30-vuotiaan yhtyeen tuotantoon. Suuren uutuusarvon ja yllättämisen sijaan se muistuttaa yhtyeen ikiaikaisuudesta. Ajasta, paikasta ja trendeistä irrallisesta hienoudesta.

Ep:n neljä kappaletta eivät siis välttämättä ole niitä, joilla moseleyläisyhtyeen retrohenkiseen ja beatleksiseen brittirockiin hullaannutaan ensimmäisen kerran, mutta meidän brittipopin kuolemattomuuteen uskovien ja yhtyettä sinnikkäästi ihailevien sielua kappaleet kyllä hellivät. Esimerkiksi avausraita on sellainen perushyvä ja aina kelpaava rock.

Ep:tä kuunnellessa tulee olo, ettei sen biisejä julkaistu uudet hitit mielessä, vaan tarkoituksena on ollut muistuttaa vanhoja faneja olemassaolosta ja aktiivisuudesta. Minusta julkaisu toimiikin mainiona todisteena yhtyeen elinvoimasta.

Musiikillisesti minuun teki vaikutuksen ep:n tyylikkäät torvisovitukset sekä tarttuva, mutta samalla cool päätöskappale Standing In The Place That You Used To, joka jää juuri hyvällä tavalla koukuttaen päähän soimaan.

Kuuntele ep vaikka Spotifyssa.

Tennareita: Puma Te-Ku

Adidaksen ja Golan lisäksi minun jaloissa voi nähdä toisinaan Pumat. Erityisesti Suede-malli on kaikessa simppeliydessään ja klassisuudessaan sellainen ikiluotettava ja aina toimiva valinta.

Jokin aika sitten ihastuin Puman Te-Ku -malliin, joka poimittiin uudelleen tuotantoon Made in Europe -statuksella. Alun perin 1970-luvulla urheilukengäksi suunnitellun mallin nimi tulee saksan kielen sanoista Teppich ja Kunstböden, joilla viitataan urheilukenttien alustoihin.

pumaoma_parempi

Made in Europe -lapun lisäksi minua viehättää juuri tässä kengässä upea vihreä väri –  very British racing green – sekä arvokkaan ja laadukkaan näköinen ja oloinen valmistus. Olen myös suuri indoor-pohjan fani. Lisäksi Te-Ku on minun silmiini kivalla tavalla mod. Kengän siro ja elegantti muoto, tyylikäs retrous sekä keilakenkämäisen pyöreä kärki tuovat vähän mieleen Ocean Colour Scenen ja Paul Wellerin bändin Steve Cradockin, tuon kenkä- ja tyylijumalan.

Nykyisin kengät tottelevat tässä taloudessa nimeä Steve Cradock -tennarit, ja ne kaivetaan esiin, kun on aivan erityisen mod-olo. Toimivat täydellisesti parkan kanssa myös vähän tällaisen amatöörimäisemmän modin päällä.

steve_puma

The Spitfires – The New Age

Kuva: Tony Briggs

Brittiyhtye The Spitfires on jo muutaman vuoden ajan tehnyt sellaista The Jam -henkistä, klassista brittirockia. Tykkään siitä, miten nämä nuorukaiset ovat pysyneet omalle jutulleen uskollisena, fiilistelleet 60-lukua, The Whota, Kinksiä, Small Facesia, The Jamia ja muuta mod revival -meininkiä. Pukeutuneet valkosiin housuihin, loafereihin ja kauluspaitoihin. Aikana, jolloin valtavirta katsoo vähän muunlaisia juttuja.

Yhtye on onnistunut saamaan puolelleen uuden mod-sukupolven ja viilaamaan omaa juttuaan levy levyltä vähän skarpimmaksi ja laadukkaammaksi. Uusi albumi Year Zero ilmestyy heinäkuussa, tämä biisi on ote siitä. Tyypillistä The Spitfiresia.

Blogin aiemmat The Spitfires -tekstit:

Jotain uutta: The Spitfires

The Spitfires – So Long + On My Mind

Kuva: Tony Briggs

Jotain uutta: The Spitfires

Olin kirjoittamassa The Spitfiresistä blogiin jo kauan sitten, kun törmäsin yhyeen ensimmäisiin biiseihin. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että onpas nuorisolta tylsä veto tehdä jotain näin selvästi vaikutuksen alaisena. Kuulin ja näin siis yhtyeen, jolla ei ole mitään omaa, joka vain toistaa historiaa tekemällä asioita just niin kuin joku ennen.

Mutta camoon. Mikä minä olen mitään sanomaan? Lempinimeni on kuitenkin Liam-avaimenperä! Kyllä, koska näytän – tai yritän näyttää – 157 senttiseltä Liam Gallagherilta. Toisinaan pukeutumisessani, liikkumisessani ja olemisessani omaa on vain ne 157 senttiä.

Ja sitä paitsi: Leben und leben lassen, sanoisi saksalainen.

Ja toinen sitä paitsi: tämä yhtyeen tovi sitten julkaistu sinkkubiisi Stand Down on loistokappale.

Kaikesta mukanaan kantamasta perinteestä ja noista kauluspaidoista huolimatta The Spitfires on vuoden 2015 kontekstissa myös ihan vain universaali popyhtye, jos kuulija niin haluaa. Se maailma, mihin nämä nuorukaiset tekemisellään ehkä haikailevat, ei nimittäin ole enää olemassa. Joten kyse on väkisinkin myös tästä ajasta ja tämän päivän musiikista.

Mutta siltikin The Spitfiresin kohdalla olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään vaikkapa indieyhtyeestä. Niinpä olenkin päättänyt puhua modrevivalrevival-yhtyeestä. Yhtyeen nimi, laulajan Paul Weller-esque lauluääni, tyylillä tärkeily, me ollaan nuoriso -palo, työn, koulutuksen ja työttömyyden teemoissa polveilevat lyriikat. Ylipäänsä nuorisolaisyhteiskunnallinen ote.

Get a degree but you’ll never need it.

Get a job and fight to keep it.

Koko konsepti on tietenkin totaalisen tuttu. Mod, punk, modrevival, moderevivalrevival – eli brittiläinen. Meinasin kirjoittaa, että lager ja fish ’n chipsit vain puuttuvat, mutta ne taitavatkin löytyä tuolta videolta. Mitenkään yllättävää ei olekaan se, että singlen b-puolena on coverversio The Clashin Career Opportunities -kappaleesta.

Sen sijaan, että keskittyisin ajatukseen luovuuden puutteesta ja liiasta toistamiseen pyrkimisestä, mietin mieluummin, että jossain tuolla on taas uusi parikymppisten sukupolvi, joka elää omaa mod-versiotaan, luo jälleen uutta mod-kulttuurikerrosta. Sellaisella vuoden 2015 twistillä. Modrevivarevival-tavalla.

Ja se on enemmän kuin ok. Eikös se juuri näin kuulukin mennä?

(Terveiset täältä 1990-luvun mod-kerroksesta.)

Mulla on oikeus minun omiin huiveihin

Menetin viime vuoden päätteeksi suoritetussa omaisuudenjaossa käyttöoikeuteni yhteen huivikomistukseen. Kuten Instagram-materiaali vihjailee, käytin tätä Mercin huivia hymyssä suin mm. Harringtonin pariksi kiedottuna.

Tuleva kevät tarkoittaa nyt siis myös huivikauppoja. Se ihan oma olisi löydettävä. Yksi kelpo paisley-kuosinen löytyy kyllä, mutta klassisia pilkkuja ja palloja olisin menetetyn pelin tilalle vailla.

Nyt on katse kohdistettuna Tootal Scarves X Fred Perry -yksilöön ja pariin Tootalin muuhun klassikkoon, mutta kattellaan. Koska meneillään on elämänkumppanin valinta, on kaiken oltava just eikä melkein.

IMG_20131010_120220