Perjantaibiisi: Gene – For The Dead

Valitsin tämän perjantain koti-illan musiikiksi Geneä. Tykkään yhtyeen herkkyydestä, pehmeydestä ja runollisuudesta, joka yhdistyy useina hetkinä sellaiseen omanlaiseen hentoiseen revittelyyn. Yhtye onkin super taitava luomaan kappaleisiin dynamiikan ja temperamentin vaihteluita. Ja Martin Rossiter nyt tietty on kiehtovimpia brittipop-ääniä.

For The Dead on yksi suurista brittipop-suosikeistani, joten ihanaa, että olen löytänyt kappaleen osaksi vinyylimuotoista brittipop-kaanoniani.

Genen kohdalla puhutaan aina, ihan aina Morrissey– ja The Smiths -vaikutteista. Njooo. Itse en ole suuren suuri The Smiths -ihminen, vaan ihan vain sellainen perustykkääjä, joten kuuntelen Geneni ensisijaisesti Genenä ja nimenomaan Cool Britannia -palapelin yhtenä palasena.

Mutta pakko myöntää, että tämän For The Dead -kappaleen kohdalla jonkinlainen morrisseys on varmaankin tuon valtavan viehättävyyden pääosassa.

Everyone is just walking away from me
Am I really that nasty
All the dust and dirt affects my skin
Everyone is just turning away from me
Am I really that filthy
It’s cold and dark, let me in
I’m in love with this land of plenty
Full of folks that still are friendly

Very Morrissey.

Kesä pakettiin: Flow 2016

Syksy!

Olen just se tyyppi, joka alkaa elokuun 1. päivä odottaa kesän päättymistä. Minussa on kesäihmistä ehkä noin promillen verran, se kantaa juuri ja juuri yli heinäkuun.

Vuoden kohokohtiin kuulukin se, kun voin taas pitkästä aikaa käyttää parkaa. Tänäkin vuonna kesävaatteet saivat ensimmäisen parkakuorrutuksensa juuri Flow-viikonloppuna. Toiset hyvästelevät Flow’ssa kesän, toiset vastaanottavat syksyn.

Parkan lisäksi minun Flow’ssani olennaisia olivat – aivan kuten ennakoin – ylihyvä Sleaford Mods, viihdyttävä The Last Shadow Puppets, totinen Morrissey ja turvallinen New Order. Lisäksi pidin Iggy Popista, Massive Attackista, J. Karjalaisesta ja jonkin verran myös Savagesista, erityisesti yhtyeen potentiaalista tulla kiinnostavaksi.

Flow Festival/Samuli Pentti
Flow Festival/Samuli Pentti

Näkemistäni keikoista ehkä eniten kaikki kohdallaan oli Sleaford Modsin perjantai-illan setissä. Se vain oli ihan napakymppi! Heti, kun Jason Williamsonin sylkevä puheflow alkoi, siirryin helsinkiläiseltä, vimpan päälle viimeistellyltä festivaalilta jonnekin Nottinghamin nuhjuiseen pubiin kuuntelemaan sen pöydän ärhäkäimmän vastarannankiisken manifestia.

Kiittelin etten jäänyt silittämään pikeetä tai vaihtanut kakeinnähnyttä parkaa fiinimpään.

Hurmaannuin keikan autenttisuudesta ja Williamsonin räpin omistautuneesta ja keskittyneestä virtauksesta. Turhasta riisuttu setti oli show, vaikkei oikeastaan yrttänyt olla. Parivaljakko muodosti kiehtovan kombon. Täydellä intensiteetillä laukova Williamson ja olutpullon kanssa läppärinsä vieressä henggaileva Andrew Fearn – vastustamaton pari.

Täyden kympin keikan viimeisteli aivan huikea, heittäytynyt yleisö. Toisaalta, hetkestä oli helppo pitää: coolia ja itsevarmaa esiintymistä, mutta ei kuitenkaan ylpeää. Yllätyin vähän siitä, miten lempeästi yhtye kohteli yleisöä, sillä jostain syystä odotin yleisöönkin yltävää vihaa ja ylimielisyyttä, mutta ei ei. Me olimme selväst kaikki samalla puolella niitä vastaan.

Sleaford Modseista siirryin juosten Massive Attackiin, jonka keikasta ehdin nähdä viimeiset 40 minuuttia. Musiikillisesti hyppäys teltasta päälavan eteen oli valtaisia: Sleaford Modsien pelkistetystä, jumittavasta ”epämusikaalisesta” Massive Attackin rytmikkääseen musikaalisuuteen.

Nottinghamista Bristoliin.

Massive Attack taisi vähän herättää joissain kuulijoissa ristiriitaisia fiiliksiä – minusta ne 40 minuuttia olivat upeat.

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov

Tosiaan. Tämän vuoden Flow’n teemaksi muotoutui minun osaltani jonkinlainen vastakohtien, jopa ääripäiden festivaali. Se, kun kuuntelin Siaa ja FKA Twigsia ja tunsin oloni vanhaksi ja jämähtäneeksi, mutta Iggy Popin kanssa taas vielä kovin nuoreksi. Lauantaina menin The Last Shadow Puppetsin ja Morrisseyn keikkojen aikana laidasta ja fiiliksestä toiseen.

Molemmat keikat olivat hyviä ja erityisiä, mutta eri tavalla. The Last Shadow Puppets piti hauskaa, viihdytti. Pilke silmäkulmasssa, show mielessä. Vekkuli, vähän hiprakkaisen oloinen Alex Turner pisti parastaan, Turnerille hymähtelevän ja naurahtelevan Miles Kanen lavaolemus oli vähän hillitympi ja vähemmän keimaileva. Ihana silti.

TLSP oli ihana, koska se ei ollut mitään turhan vakavaa, mutta silti musiikillisesti kunnianhimoinen ja taidokas esiintyminen. Hittien ja parin odottamattomamman valinnan kautta yhtye osoitti oman erityisyytensä ja aivan poikkeuksellisen keskinäisen ymmärryksen.

Voi harmi niiden ihmisten puolesta, jotka eivät näin uniikkia parivaljakkoa olleet näkemässä – koskakohan kitaramusiikki saa seuraavan tällaisen musiikillisen projektin?

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
alex_tomi_palsa
Flow Festival/Tomi Palsa

Lauantai-illan toinen kohokohta oli tietysti Morrissey ja toisin kuin TLSP, oli tässä kyse nimenomaan vakavasta. Totinen Morrissey on toki hieno, mutta siltikin koin, että jokin keikasta puuttui, ehkä charmi tai jokin taika, joka olisi saanut minut muistamaan, että tässä ollaan nyt aikojemme tärkeimpiin kuuluvan tyypin seurassa.

Toisaalta kyse voi olla myös olosuhteista, joissa en ihan päässyt kuulemaan, mitä Morrissey minulle keikallaan halusi kertoa. Tukkoinen teltta, ärsyttävien ja meluisten ihmisten ympäröimänä oleminen, yksinäisyys. Festarit.

Onneksi, onneksi Speedway, vaikka toki ehdinkin sekunnin ajan olla pettynyt kappaleen kikkailevaan sovitukseen. Siltikin: festareiden yksi kohokohta.

Flow Festival/Katri Naukkarinen
Flow Festival/Katri Naukkarinen

Morrisseyta enemmän pidin New Orderin keikasta. En ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä, joten innostuin aika yksinkertaisista jutuista: hiteistä, lavalla olevista elävistä ihmisistä, yhtyettä rakastavasta yleisöstä sekä siitä, että yhtye kuulosti oikeasti just sellaiselta kömpelön epävarman charmikkaalta kuin stereoissakin.

Flow Festival/Sami Heiskanen
Flow Festival/Sami Heiskanen

Flow’n hyvät asiat liittyivät toki musiikkiin, mutta ihan yhtä tärkeitä ovat muut vähän hölmöt muistot. Olin ison osan ajasta paikalla yksin ja tein tapani mukaan paljon trainer spottingia. Brittimusiikin festarit – retrotennarit ja parkojen määräkin sen jo kertoi. Oli kotoisa olo.

Festarimuistoista parhaimpia saattaa olla myös se, ettei  Alex Turner astellut lavalle siinä viime aikojen niljakkaassa olemuksessaan ja hömelössä puvussaan, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Myös sliipatun tukan sijaan sain katsella hiuksia, jotka toivat minulle mieleen sen Alex Turnerin, joka yhtyeineen teki yhden elämäni teoksista, Arctic Monkeysin vuoden 2011 Suck It And See -levyn.

Pikkuinen juttu, iso muisto.

Brittipopparin Flow: Morrissey

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Aiemmin julkaistut ennakot Sleaford Modsista ja The Last Shadow Puppetsista.

Tässä lisää minun Flow’ni kohokohtia:

Morrissey (lauantai 13.8 klo 00.00, Lapin Kulta Red Arena)

morrissey

Flow’n esiintyjäjoukkoon tuntuu aina mahtuvan joku sellainen brittirockin tai brittijonkun klassikko, tai parikin. On ollut Manic Street Preachersiä, Ridea, Pet Shop Boysia ja… no tähän loppui tämän Flow-amatöörin tietous. Tänä vuonna tuossa roolissa esiintyvät Morrissey ja New Order.

Olen nähnyt Morrisseyn livenä vain kerran aiemmin, vuosia sitten tamperelaisessa urheiluhallissa. Elegantti ja arvokkaalla tavalla veikeä brittiherra siellä säbämainosten keskellä – jotain epämieluisaa tuossa muistossa on.

Kamalaa tunnustaa, mutta muistan keikasta aivan hurjan vähän – ihan kuin se ei olisi onnistunut oikein koskettamaan. Muistan jonkun paidanriisumisen. Ja muistan sen, että ennen keikkaa puistossa hengaillessa näin pojan, johon olin ihastunut, mutta hän ei nähnyt minua. Ja sitten tietysti kulutin ison osan itse keikasta tyypin katsetta etsien. Olin tuolloin vielä höpsömpi kuin nykyään ja ihan oikeasti taisin uskoa eläväni elämää, jossa se levykaupan popparipoika rakastuu minuun Morrisseyn keikalla. Olin ehkä taas kerran lukenut High Fidelityn.

Myöhemmin olen oppinut, ettei koskaan, koskaan kannata uhrata yhtäkään tärkeää keikkaa ihastuksen etsiskelyyn tai romanssin rakenteluun. Se harmittaa viimeistään sitten, kun olet niin vihainen ja pettynyt. Lisäksi olin tuolla keikalla ystäväni kanssa, joka on tätä nykyä jo kuollut.

Olen selvästi uusien Morrissey-muistojoen tarpeessa.

 

 

The Smiths vai Morrisseyn soolo -vaa’assa olen ehdottomasti siellä Morrisseyn soolo -kupissa. Toki kyse on myös erilaisista tehtävistä (nokkela, kompleksinen, humoristinen ja pop The Smiths vs. vähän vakavampi, arvokkaampi, jylhempi ja tunteikkaampi soolotuotanto – kärjistetysti), mutta silti uskallan sanoa, että Morrisseyn soolotuotanto vain on koskettanut minua henkilökohtaisemmalla tasolla ja tullut siksi hyvän ja klassisen lisäksi myös tärkeäksi.

Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa siitä, kuinka brittipoppariksi olen yllättävän vähän The Smiths -fani.

Morrisseylta löytyy elämäni top 10 -levyihin lukeutuva, herkkä ja hyvällä tavalla totinen Vauxhall & I vuodelta 1994, ja on tietysti aivan mainio Viva Hate. Kivalla tavalla erityinen on myös vuoden 2004 paluulevy You Are the Quarry, joka musiikillisen hyvyyden lisäksi on olennainen myös siksi, että se on ensimmäinen Morrissey-asia, jota en ole löytänyt jälkikäteen. Jonka ilmestymistä olen odottanut.

Vaikka Morrissey-tykkäämiseni onkin varmasti ikiaikaista, täytyy tunnustaa, että aivan viime vuosina olen ollut mieheen vähän väsähtänyt. En oikein löytänyt World Peace Is None of Your Business -albumia ja saatoin kokea miehen tekemiset ja sanomiset tuolloin muutenkin jotenkin tunkkaisiksi.

Flow’ssa ajattelin kuitenkin löytää yhteyden mieheen uudelleen ja sitten nauttia tuosta yhteydestä kuin viimeistä päivää!

 

Le vintage: Mahtavia loppulauluja

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista.

Manic Street Preachers juhlii tänä keväänä 20 vuotta täyttävää Everything Must Go -albumiaan kiertueella, joka ulottuu myös Helsinkiin, tietysti! Keikan kunniaksi julkaisen kyseistä levyä tai yhtyettä muuten käsitteleviä blogitekstejä blogin arkistoista.

manics_helsinki

Seuraava teksti on julkaistu alun perin 15.8.2013.

* * *

Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat.  Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti –  Manic Street Preachersin Everything Must Go ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Mahtavia lauluja.

Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia.

Mutta ne ovat mahtavia myös siinä mielessä, että niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia, vaikutusvaltaa, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne vakuuttavat ja vangitsevat kauneudellaan, herkkyydellään, mutta myös voimakkuudellaan. Kasvavalla intensiteetillään niin, että kappaleen – ja levyn – päätyttyä on vain pakko huokaista: ”Mahtavaa”.

Joulukalenteri: Vuoden 1994 parhaat levyt

Kyllä, vuoden 1994.

Tällä listalla on oikestaan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin se yrittää toimia inspiraationa niille, jotka haluavat vielä vuoden viimeisinä päivinä juhlistaa sitä, kuinka brittipop yhden tulkinnan mukaan niin sanotusti alkoi 20 vuotta sitten. Toiseksi listan tarkoituksen on osoittaa, että ne suurimmat juhlat kantsii ehkä kuitenkin jättää ensi vuoteen. Ja sitä seuraavaan.

Sillä vaikka brittipop-skene olisikin käynnistynyt isosti vuonna 1994 (itse pidän kyllä Vuosi 1993 -teoriasta), on minusta paljon kiinnostavampaa se, mitä siitä seurasi.  Jos 1994 brittipop syntyi, vuosi 1995 syntyi brittipopista.

Tässä minun mielestäni vuoden 1994 parhaat levyt. Tai oikeastaanhan tämä on 20 vuotta myöhemmin koottu lista levyistä, joita sinun minun mielestäni kannattaa kuunnella, kun haluat kunnioittaa brittipopin juhlavuotta ja brittiläisen musiikin yhtä taitekohtaa. Mistään aikalaiskokemuksestahan tässä ei ole kyse (olin vuonna 1994 11-vuotias), vaan ihan puhtaasta jälkiviisaudesta.

Järjestys on nouseva.

Primal ScreamGive Out But Don’t Give Up

Yllättävä seuraaja yhtyeen Screamadelica-menestykselle ja mestariteokselle. Siinä missä Screamadelca hurmaa psykedelisellä tanssimusiikkirocksoulillaan, on tämä vuonna 1994 ilmestynyt Give Out But Don’t Give Up musiikillisesti jotain aivan muuta. Screamadelicalla oltiin ihan movin’ on up, loaded, damaged ja higher than the sun, tällä seuraajalla tunnelma on tyyliä jailbirds, rocks ja sad and blue. Eli kyllä, kyseessä on blues- kautta rock -levy.

Levyllä viehättää asioiden kiehtova yhdistely niin, että syntyy hieno svengi. Bobbyn omintakeisen ja hurmaavan lauluäänen ja bluesin yhdistelmä. Screamadelicalla räjäyttäneen Denise Johnsonin lauluosuuksien ja taustalaulujen tuoma sielukkuus. Niin vain vuoteen 1994 tultaessa baggy ja muu tanssi-indie hiipuivat ja tilalle syntyi entistä vahvempi kitarallisuus.

CornershopHold on It Hurts

Oma the Cornershop-albumini on tietysti vuonna 1997 ilmestynyt hittilevy When I Was Born for the 7th Time. Cool britannia ja Brimful of Asha ne yhteen soppii, remixillä tai ilman. Pidän myös tästä yhtyeen debyytistä, vaikka se tuota suosikkia kokeellisempi ja rämäpäisempi onkin. Noiserokahtava, postpunkahtava, seassa yhtyeelle ominaisia intialaisvaikutteita. Hyvä esimerkki yhtyeestä, jonka brittipopskene imaisi pari vuotta tämän jälkeen mukaansa.

The Divine ComedyPromenade

Nuorempana en ymmärtänyt The Divine Comedya lainkaan. 2000-luvun alussa vauhkotiin Regeneration-albumista, jolle itse vain nyrpistelin. Mutta sitten vanhenin ja oivalsin, ettei Neil Hannon, tuo hurmaava ja elegantti dandy, ole outo, hän on nero. Promenade-albumi on menestyksen alkusoittoa, pankki taisi räjähtää sitten seuraavalla levyllä, vuoden 1996 Casanovalla. Kuten useiden muidenkin 90-luvun yhtyeiden, myös The Divine Comedyn nosteen ja Neil Hannonin poptähteyden edesauttajana toimi Chris Evans ja TFI Friday -ohjelma, brittipopklassikko sekin. Eli taas yksi esimerkki yhtyeestä, jolle brittipoppi teki hyvää, vaikkei ehkä vielä vuonna 1994. Cracking album, jolta löytyy tämä mestariteos:

The Stone RosesSecond Coming

Pettymys, raivostuttavat kitarat, ei niin huono kuin muistin. Levyn kuvailussa yleensä käytetyt ilmaukset eivät ole kovin hemaisevia. Muistatko, koska viimeksi kuuntelit tämän levyn alusta loppuun?

Tällaista amatöörianalyytikkoa albumi tietysti houkuttaa populaarikulttuuristen tulkintojen ja merkitysten pariin. Kuinka vanha teki tilaa uudelle. No mutta todetaan nyt vain simppelisti, että Ten Storey Love Song on ihan söppänä pop-kappale ja Love Spreads värisyttää. Ei sitä maagista, vuosien takaista The Stone Rosesia, mutta loppujen lopuksi aika paljon vuotta 1994.

The AuteursNow I’m a Cowboy

Täällä lisää. Listalle pikkuklassikko Lenny Valentino.

EchobellyEveryone’s Got One

Isoimman hittinsä yhtye sai vasta seuraavasta levystä, mutta onhan tämäkin aikamoisilla kappaleilla täytetty kokonaisuus. Yhtye hyödynsi taitavasti brittipop-nosteen julkaisemalla toisen levynsä vain vuosi tämän jälkeen. Yksi cool britannia -kauden avainyhtyeistä, jonka ansioksi voisi listata myös naisvokalistien esiinmarssin. Mutta siitä lisää ensi vuonna.

Manic Street PreachersThe Holy Bible

Manic Street Preachersissä minua on kiehtonut ehkä jotkut muut asiat kun ne, mitkä dominoivat The Holy Biblella. Levy on toki hyvä, musiikillisena tapauksena ja Manics-levynä merkityksellinen, mutta ei minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Tämä lienee se levy, joka jakaa Manics-fanit toisinaan kahteen koulukuntaan – on ne, joita herkistää vanha Manics ja ne, joita taas ns.  uusi Manics. Jos johonkin kuulun, niin jälkimmäiseen: minun Manics-prototyyppini on Everything Must Go  – ja This Is My Truth -mestariteosten kaltainen varoivaisesti kantaa ottava, iso kitarapop. Mutta Johannekselle The Holy Bible on tärkeä.

Kiinnostavaa minusta brittipop-näkökulman ja vuosilukujen kannalta on se, että tuskin kukaan pitää The Holy Biblea brittipop-albumina. Vuonna 1996 ilmestyneen Everything Must Go -levyn kohdalla tilanne on jo aivan toinen. Sanoinko jo, että vuosi 1994 oli hieno taitekohta?

Shed SevenChange Giver

Rakastan tätä levyä, ja niin pitäisi kaikkien muidenkin! Shed Seven debyytteineen joutui harmillisesti vastakkainasetelmaan Oasiksen ja Definitely Mayben kanssa. Yhtyeet kiersivät yhdessä ja siitä sitten keksittiin kahden debyytin kamppailu. Kuten hyvin tiedetään, Shed Seven hävisi ja sai sen seurauksena b-luokan brittipoppiyhtyeen leiman. Ihan turhaa. Levyssä on suurin määrin uniikkia särmää, itsevarmuutta, sähköä ja asennetta.

SuedeDog Man Star

Kirjoitin kesällä, kuinka Coming Up -albumin häikäilemätön valtavirtapop on minusta ehkä hienointa Suedea – ja hienointa cool britanniaa. Pop ja hurmos. Mutta sitten taas toisaalta pidän uskomattoman paljon myös Dog Man Starista, jolla ollaan vielä vähän indie.  We Are The Pigs on minusta paras Suede-kappale ikinä.

Pulp His ’n’ Hers

Pulp lienee hyvä esimerkki siitä, kuinka brittipop ja cool britannia mahdollistivat joidenkin vanhojen pikkutekijöiden supersuosion. Vuosikausia kasassa ollut yhtye olikin yhtäkkiä silkkaa taikaa. Ja hyvä niin. His ’n’ Hers on Pulpin Definitely Maybe ja vuonna 1995 julkaistu Different Class sitten Sheffieldin ihan oma (What’s the Story) Morning Glory?

MorrisseyVauxhall and I

Olen kirjoittanut levystä blogiin useita kertoja – ihan vain koska se on minusta yksi kaikista kauneimmista. Vuonna 2010 kirjoitin siitä näin:

Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I’ve always been true to you,  in my own sick way I’ll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta.

BlurParklife ja OasisDefinitely Maybe

Oasis ja Blur tappelivat, kumpi voitti? Näin kysyi eräs tyyppi minulta vähän aikaa sitten. Vastasin, että Liam.

Oikeastaan yhtyeiden vertailu on ihan pöljää. Molemmilla on ansioinsa ja roolinsa. Mutta kun puhutaan brittipopista ilmiönä ja show’na, on mielestäni se osuvin keulakuva kyllä Blur ja Parklife. Siinä levyssä se brittipoppi ja cool britannian synty oikeastaan on kiteytettynä. Räikyvän kirkkaine sarjakuvamaisuuksineen ja brittikliseineen. Oasis ja Definitely Maybe, no siinä on kyse upeasta musiikista, uudenlaisen rocktähteyden ja arroganttiuden syntymisestä, sukupolvikokemuksesta, selittämättömästä taiasta, ikiaikaisesta ilmiöstä.

Se, minkä verran Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory? sitten on  brittipoppia (paljon), on ensi vuoden juttuja.

Joulukalenteri: Vuosi 2014 eli kun Morrissey ja Marr tappelivat

7. joulukuuta vuonna 2014 lienee hyvä päivä tehdä tunnustus: En rakasta The Smithsiä.

Klassinen tulipaloleikki: Pelastaisinko The Smithsin levyt tulipalosta? En. Pelastaisin Oasis-levyt, Blurit, The Stone Rosesit, The Charlatansit, Suedet, Pulpit, Elasticat, The Bluetonesit, Supergrassit, Manic Street Preachersit, Embracet, Kasabianit, pari Arctic Monkeysia, Shed Sevenit. Jep. Yorkilainen b-luokan brittipopyhtye, muttei yhtä popmusiikin legendaarisimmista.

En pelastaisi The Smithsiä tulipalolta, koska The Smiths ei ole pelastanut minua, miltään.

Pidän toki yhtyeestä, niin kuin pidän useista muista kitarapopyhtyeistä, mutta rakastaminen, se olisi hurja liioittelu. Yhtye ei ole minulle kovin tärkeä. Tiedän, tämä on lööppikamaa. Brittipoppari, joka ei rakasta The Smithsiä. Ihmetelkää nyt sitten!

Toinen tunnustus. The Smiths vai Morrisseyn soolotuotanto? Morrisseyn soolo. Yksi syy: Vauxhall and I.

Kolmas tunnustus. Morrissey vai Johnny Marr? Johnny Marr.

Sekä Morrisseylta että Johnny Marrilta ilmestyi tänä vuonna uudet albumit. Morrissey julkaisi World Peace Is None of Your Business -levynsä heinäkuussa, Marr Playland-kakkossoolonsa lokakuussa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän huomaan arvostavani ärhäköitä sanomisia ja enemmän hyvää rock-musiikkia. Vilpitöntä intohimoa musiikkia kohtaan sekä kunnioittavaa suhtautumista faneihin ja kollegoihin. Nonchalantia asennetta ja tekemistä.

Eli kyllä, vuonna 2014 Johnny Marr voitti.

Vuonna 2014 Johnny Marr pelasti minut Morrissey-pettymykseltä.

Mutta missä on Miles?

Alkuun on tarkennettava, että mitä jalkapalloon tulee, niin en kannata Englantia. Mutta.

Aina kun mahdollista, kannatan Leighton Bainesia.

10250183_10152933058329689_5577082467627724590_n

Jalkapallosta puhuvat popparit ovat heikkouteni, se on selvä. Mutta toimii homma toisinkin päin: popista puhuvat jalkapalloilijat, oi kyllä! Tämän tietää myös MM-kisoihin Brasiliaan työmatkalle matkannut ystäväni, joka nappasi Englannin joukkueen treenikeskuksessa vieraillessaan Facebook-seinälleni kuvan Leighton Bainesista, tuosta Englannin maajoukkueen puolustajasta. Kuva on muuten täydellinen, mutta siitä puuttuu Miles Kane.

Niin, todellakin. Muusikko Miles Kanen bestis, tukkajumala ja moderni modi-brittipoppari. Siinäpä syitä rakastaa jalkapalloilijaa!

Näiden liverpoolilaissällien ystävyydessä on metkaa muuten se, että Kane on Liverpool FC -kannattaja ja Baines pitkäaikainen Everton-pelaaja.

Mutta, tässä Miles Kane puhelee jalkapallosta ja ystävyydestä Leighton Bainesin kanssa.

Ja tässä Leigthon Baines puhelee musiikista, Glastonburystä. Ja toisessa videossa siitä, kun tapasi vahingossa Brasiliassa Morrisseyn, joka sattui yöpymään samassa hotellissa kuin Englannin maajoukkue (ok, tuosta nykyisestä Alex Turner -tukasta en niin perusta).

Kuva: Topias Kauhala

Perjantaibiisi: Gene – Sleep Well Tonight

Oasis ei suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa 90-luvun niin sanotuista brittipopyhtyeistä, joka julkaisee tätä nykyä klassikoitaan päivitettyinä versioina. Blur urakoi koko tuotantonsa tuoreemmiksi painoksiksi parisen vuotta (?) sitten, Suede vähän myöhemmin. Re-issue-versioita on tullut myös Castilta ja viimeisimpänä esimerkiksi Geneltä.

Niille jotka eivät Genen tuotantoa tunne, kerrottakoon, että yhtyeestä tuskin on kirjoitettu yhtään ainoaa juttua ilman ”90-luvun The Smiths” -mainintaa. Eikä kirjoitettu näköjään nytkään. Jokainen voi nyt sitten tykönään päättää, miten paljon tuollaisesta vertailusta haluaa ilostua tai muuten hyötyä.

Gene on muuten havaintojeni mukaan toinen niistä cool britannia -sesongin yhtyeistä, joka päätyy aina, ihan mitä tahansa tehdessään ja miten rajusti tahansa revitellessään, kuulostamaan sievältä. Toinen on The Bluetones. Jujuna tässä on varmaankin yhtyeiden keulahahmojen lauluäänien tietty herkkyys. Ja joo, onhan erityisesti Genen meno muutenkin vähemmän lad kuin monen muun ysäriyhtyeen. Tähän perustunee myös se Genen Martin Rossiterin ja Morrisseyn vertailu.

Tänään perjantaina kuunnellaan siis sievää poppia. Eihän tämä nyt mikään iso menokappale ole, mutta käy mulle hyvin. Kun ei tämä perjantaikaan mikään varsinainen menoperjantai ole: töistä kotiin ja Richard Ashcroftin ja iltapalavoikkareiden kanssa sänkyyn. Ja sitten sleep well tonight.

Kappale löytyy vuonna 1995 ilmestyneeltä Olympian-debyytiltä (singlenä se ilmestyi vuonna 1994) ja on ehdottomasti yksi yhtyeen parhaimmista. Myös video on mieluisa. Ja kyllähän tästäkin kuulee, että sievää on. Jopa tuo ärhäkäksi naamioitu kertsi pohjimmiltaan. Vaikka yrittääkin kaikin voimin kasvaa 90-luvun kertosäevaatimusten kokoiseksi.