Soittolista: elokuu ja heinäkuu 2019

Elokuu vetelee viimeisiään, tässä siis kuukausittainen uusien biisien soittolista. Listalla ilahduttaa moni kappale. Etenkin rakastan Liam Gallagherin One Of Usia, Templesin uutta, Vidan herkkistä, The Bluetones -ääni Mark Morrisin The Beansiä sekä Riden ihanaa Clouds Of Saint Marie -kappaletta.

Listoihin kuvia klikkaamalla.

Lomahulinoissa jäi heinäkuun soittolista jakamatta, tässä siis vielä se!

Vuonna 2019: My Life Storyn paluu

Brittiyhtye My Life Story ilmoitti palaavansa studioon liki 20 vuoden jälkeen. Uuden MLS-albumin on määrä ilmestyä vuoden päästä, 2.8.2019. Tähän voisi kirjoittaa jotain siitä, ettei brittipop koskaan kuole, mutta toistaisin vain itseäni.

Kuten joku ehkä muistaa, olen kehitellyt päässäni sellaisen brittipopin kaari- tai verkostoteorian. Ei kyse mistään maisteritason oivalluksista ole, mutta jonkinlaisesta mutkikkaan ja monimuotoisen bändi- ja artistijoukon jäsentelystä kyllä. Käytän tuota jäsentelyä erityisesti silloin, kun yritän selittää jostain vähän obskuurimmasta brittipop-yhtyeestä sitä vähän tuntevalle. Sillä todella, törmään joskus ihmisiin, jotka eivät tunne sellaisia yhtyeitä kuin Salad, Bis Bis tai My Life Story.

My Life Storyn olen jäsentänyt sinfoniabrittipopiksi. Vähän höpsö termi, sillä ei kyse mistään sinfoniasta ole, mutta olkoon. Höpsö on keksijänsäkin. Tähän ketagoriaan liitän myös Divine Comedyn. Niin, My Life Storyn brittipopissa on kyse jousista ja orkestraalisuudesta. Yhtyeessä taisi olla parhaimmillaaan 15 henkeä ja hurjasti viuluja. Meno on suurta, ilmaan kohoavaa ja paikoin soitannallisesti sinfoniallisen juhlavaa. Ja vaikka My Life Story onkin arvokkaan ja elegantin Divine Comedyn rinnalla kitchiä, teatraalista, paikoin överiä ja vähän hulluttelevaakin, vaikuttaa molempien taustalla jonkinlainen Scott Walker -fiilis.

My Life Storyssa on minusta kamalan paljon aikasidonnaisuutta ja sisäpiiriyttä. Se on niitä brittipop-ajan yhtyeitä, jotka vähän niin kuin tulivat ja menivät. Merkkasivat silloin hetken ja ovat nyt hurmoksen hiivuttua sellaisia ne tietää ketkä tietää -juttuja. Brittipo-ilmiön kannalta nämä skenen hurmoksesta hyötyneet ja nosteensa saaneet, brittipopin aalloilla parin levyn verran ratsastaneet yhtyeet ovat todella olennaisia. Ne alleviivaavat brittipop-ajan huumamaisuutta, sen ylitsepursuavaa musiikillista tarjontaa ja noh, okei, ohimenevyyttä. Oasiksen, Sueden ja Blurin tietävät yhä edelleen kaikki, My Life Storyn tietää brittipoppari.

Yhtyeen laulaja ja laulunkirjoittaja Jake Shillingford on minusta yksi brittipop-yhtyeiden hienoimmista keulakuvista teatraalisine esiintymisotteineen. Lisäksi Sparkle menee omalle brittipop-kappaleiden top 10 -listalle – upea upea kappale! 12 Reasons Why kuuluu tietty myös kaanoniin.

Ennakkotilaamalla albumin voi tukea ja päästä osaksi yhtyeen 52 viikon levyntekomatkaa ja päästä.

Brittipopklassikko: Jouset

90-luvun brittipopin yhdeksi olennaisuudeksi on aina ihan pakko listata jouset. Voi sitä kitarapopin kohtaavien ja indie anthemeja synnyttäneiden jousisovitusten määrää!

Brittipopjousissa on jotain todella 90-lukua, jotain toooooooodella brittipppia, cool britanniaa. Niissä nimittäin haisee raha, suuret visiot, itsevarmuus ja hedonismi, kukkoilu ja mahdollisuuksien ja budjettien rajattomuus, överiys. Tuossapa muutama sana, joilla voidaan hahmotella brittipop-kauden ajankuvaa.

Överiys ja rajattomat mahdollisuudet – niin, Oasiksen tuskin on tarvinut miettiä sitä, kuinka paljon Lontoon filharmoninen orkesteri jousiosuuksistaan velottaa.

Whatever lienee yksi merkittävimmistä jousibrittipokappaleista (ainakin jos ei lasketa Oasiksen I Am The Walrus -coverointia). Se on hieno siirtymä rock-Oasiksesta valtavirta-Oasikseen – ja valtavirtabrittipoppiin.

Klassikko alalla on kyllä myös Menswearin Being Brave. Whateverin tavoin tässäkin kappaleessa jouset on heitetty pelottomasti sinänsä melko vaatimattomaan, vähän hömelöin brittipopmaneerein laulettuun kappaleeseen. Tuo kotikutoisen popin ja överielegantin ja juhlavan jousitaustan yhdistelmä onkin just sitä brittipoppia. Vastustamatonta.

Klassisimmin ja ahkerimmin jousia on brittipoppiinsa lanseeranut varmastikin Richard Ashcroft, mutta kutakuinkin yhtä ansioituneesti on luksusjousimaailmaa hyödyntänyt esimerkiksi Ash. Manic Street Preachersin A Design For Life -kappale, olkoon sekin tälläkin saralla merkkiteos, popanthemeista hienoimpia.

Omanlaisensa vision popin ja jousien yhdistämiseen toivat ajankuvaan sellaiset yhtyeet kuin Divine Comedy ja My Life Story, joiden musiikkia kuvailemaan valitsen usein sanan sinfoniabrittipoppi. Näillä yhtyeillä jousien ja popin suhde alkaakin olla jo melko sinfooninen. Esimerkiksi My Life Storylla kyse ei ollut enää vain jousisovituksista, vaan yhtye oli ihan oikeasti noin 15-henkinen.

 

Perjantaibiisi: My Life Story – Sparkle

Perjantai! My Life Story! Sparkle!

Eli kolme tapaa sanoa vau.

Tämä kappale on kirkkaasti yksi 90-luvun valloittavimmista. Säkenöivä, iso ja häpeilemättömän pop. Vaikka lontoolaisyhtyeen olennaisin hitti taitaakin olla 12 Reasons Why I Love Her -kappale, on nimenomaan Sparkle (1996) se, jonka itse poimisin osaksi brittipopkaanonia.

Kuten Elastica-tekstissänikin jo totesin, on brittipop minusta herkullisinta nähdä jonkinlaisena skenenä tai suuntauksena, ei tiettyyn määritelmiin palautuvana musiikkityylinä. Kun jo brittipop-kauden tunnetuimpien ydinyhtyeiden – Blur, Elastica, Oasis, Suede, Sleeper, Pulp ja tällaiset – musiikilliset ulosannit ovat keskenään todella erityyppisiä, niin entäs sitten, kun kierroksia ja kerroksia aletaan lisäillä tuon ytimen ympärille? No vivahteikkuus se vain lisääntyy.

Ja törmäät muun muassa My Life Storyn ihanan överiin sinfoniabrittipoppiin.

Sinfoniabrittipoppi, barokkipoppi. Siinäpä jokunen kuvaus, joilla voi niputtaa ysäriyhtyeiden kaaoksesta löysästi yhteen vaikkapa My Life Storyn ja The Divine Comedyn kaltaiset jousiin, torviin, teatraalisuuteen ja juhlavuuteen taipuvaiset yhtyeet. Vaikka The Divine Comedy onkin noista kahdesta elegantimpi, arvokkaampi ja vakavasti otettavampi kuin kitsch My Life Story, yhtyvät Jake Shillingfordin ja Neil Hannonin pop-käsitykset ja -visiot joiltain osin.

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten Shillingfordin haastattelun, jossa mies oli huolissaan siitä, ettei nykyindiessä ole lainkaan glamouria ja kunnon melodioita. Niin, kovin pitkälle Sparklea ei tarvitse kuunnella tajutakseen, ettei kappaleessa ole mitään, mitä musiikissa tehdään vaikkapa juuri nyt. Ehkä kappale juuri siksi tuntuu jotenkin niin omalta.

Herättäkää minut sitten, kun joku vuonna 2015 tekee tuollaisen kertsin.

The Heartbreaks – Absolved

The Heartbreaks julkaisee kakkosalbuminsa We May Yet Stand A Chance kesäkuun 2. päivä, ja tämä Absolved on nyt sitten toinen albumilta irrotettu single.

Päällimmäisenä laulussa havahduttaa sen sinfoniallisuus – debyyttilevy Funtimesin (2012) kepeää poppia se ei ole. Thesmithsiys on siirretty takaa-alalle ja tilaa on annettu jousille. Mieleen tuli jopa My Life Story (brittipopyhtye tai no, orkesteri cool britannia -ajoilta) ja sen viulubileet – jos näin niin kuin kitarapopin sisällä assosioidaan.

Toiseksi havahduin siihen, että laulaja Matthew Whitehouse kuulostaa ihan törkeän hyvältä.