Gorillaz – Aries ft. Peter Hook & Georgia

Gorillazin Song Machine -sarjan kolmas osa on täyskymppi! Käytännössä tämä Peter Hookin feattaama uusi biisi on New Orderia Damon Albarnin laulamana. Mahtis!

Tämän hetken Gorillaz on ihan minun lemppareita. Yhtye tuntuu ihan yhtä kiehtovalta kuin joskus kauan sitten. Useita vierailijoita sisältänyt Humanz-levy (2017) jäi etäiseksi – vierailijat ja levyn tunnelma eivät olleet minua. Viime aikojen yhteistyöt – Slowthai, Slaves, Peter Hook – taas ovat minusta täyskymppejä.

The Rhythm Method – Chin Up

Elämä on juuri nyt yhtä jalkapalloa. Kohtuullista siis, että saimme tänä vuonna edes yhden kelpo kisabiisin! The Rythm Methodin Englantia tukeva Chin Up on ihana! Mainio retroilu ja ysärilarppi, mainio kumarrus Englannin kisabiisihistorian suuntaan ja mainio Pet Shop Boys meets New Order -fiilistely. Sellainen good old England -tunnelma. Ja hei, biisi saa Englannin näyttämään kerrankin symppikseltä.

Niin, en todellakaan kannata Englantia, ja esimerkiksi Harry Kanen (en pysty edes lihavoimaan tuota nimeä) juhliminen olisi melkein kamalinta, mitä Arsenal-kannattaja voi tehdä. Mutta jalkapalloa ja Englantia kannatan kyllä. Fiilistelen mieluusti brittiläistä jalkapalloyhteiskuntaa ja sen ilmiöitä. Sellaista perheessä kulkevaa sydämen kannattajuutta, jalkapallon luontevaa roolia vähän kaikessa, sen merkitystä ihmisille. Arvokasta jalkapallohistoriaa ja sitä, miten jalkapallo ja kannattajuus nivoutuvat yhteen musiikin, tyylin ja pukeutumisen kanssa.

(Huliganismissa ei tietenkään ole mitään ihailtavaa.)

Ja vaikka en Englantia kannatakaan, niin jotenkin vihaan sitä näissä kisoissa vähemmän kuin aikoihin. Ystäväni totesikin, että Englanti on taas pitkästä aikaa cool. Ei uhoa, ei machoilua, vaan jotenkin vähän parempi meininkin.

Kesä pakettiin: Flow 2016

Syksy!

Olen just se tyyppi, joka alkaa elokuun 1. päivä odottaa kesän päättymistä. Minussa on kesäihmistä ehkä noin promillen verran, se kantaa juuri ja juuri yli heinäkuun.

Vuoden kohokohtiin kuulukin se, kun voin taas pitkästä aikaa käyttää parkaa. Tänäkin vuonna kesävaatteet saivat ensimmäisen parkakuorrutuksensa juuri Flow-viikonloppuna. Toiset hyvästelevät Flow’ssa kesän, toiset vastaanottavat syksyn.

Parkan lisäksi minun Flow’ssani olennaisia olivat – aivan kuten ennakoin – ylihyvä Sleaford Mods, viihdyttävä The Last Shadow Puppets, totinen Morrissey ja turvallinen New Order. Lisäksi pidin Iggy Popista, Massive Attackista, J. Karjalaisesta ja jonkin verran myös Savagesista, erityisesti yhtyeen potentiaalista tulla kiinnostavaksi.

Flow Festival/Samuli Pentti
Flow Festival/Samuli Pentti

Näkemistäni keikoista ehkä eniten kaikki kohdallaan oli Sleaford Modsin perjantai-illan setissä. Se vain oli ihan napakymppi! Heti, kun Jason Williamsonin sylkevä puheflow alkoi, siirryin helsinkiläiseltä, vimpan päälle viimeistellyltä festivaalilta jonnekin Nottinghamin nuhjuiseen pubiin kuuntelemaan sen pöydän ärhäkäimmän vastarannankiisken manifestia.

Kiittelin etten jäänyt silittämään pikeetä tai vaihtanut kakeinnähnyttä parkaa fiinimpään.

Hurmaannuin keikan autenttisuudesta ja Williamsonin räpin omistautuneesta ja keskittyneestä virtauksesta. Turhasta riisuttu setti oli show, vaikkei oikeastaan yrttänyt olla. Parivaljakko muodosti kiehtovan kombon. Täydellä intensiteetillä laukova Williamson ja olutpullon kanssa läppärinsä vieressä henggaileva Andrew Fearn – vastustamaton pari.

Täyden kympin keikan viimeisteli aivan huikea, heittäytynyt yleisö. Toisaalta, hetkestä oli helppo pitää: coolia ja itsevarmaa esiintymistä, mutta ei kuitenkaan ylpeää. Yllätyin vähän siitä, miten lempeästi yhtye kohteli yleisöä, sillä jostain syystä odotin yleisöönkin yltävää vihaa ja ylimielisyyttä, mutta ei ei. Me olimme selväst kaikki samalla puolella niitä vastaan.

Sleaford Modseista siirryin juosten Massive Attackiin, jonka keikasta ehdin nähdä viimeiset 40 minuuttia. Musiikillisesti hyppäys teltasta päälavan eteen oli valtaisia: Sleaford Modsien pelkistetystä, jumittavasta ”epämusikaalisesta” Massive Attackin rytmikkääseen musikaalisuuteen.

Nottinghamista Bristoliin.

Massive Attack taisi vähän herättää joissain kuulijoissa ristiriitaisia fiiliksiä – minusta ne 40 minuuttia olivat upeat.

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov

Tosiaan. Tämän vuoden Flow’n teemaksi muotoutui minun osaltani jonkinlainen vastakohtien, jopa ääripäiden festivaali. Se, kun kuuntelin Siaa ja FKA Twigsia ja tunsin oloni vanhaksi ja jämähtäneeksi, mutta Iggy Popin kanssa taas vielä kovin nuoreksi. Lauantaina menin The Last Shadow Puppetsin ja Morrisseyn keikkojen aikana laidasta ja fiiliksestä toiseen.

Molemmat keikat olivat hyviä ja erityisiä, mutta eri tavalla. The Last Shadow Puppets piti hauskaa, viihdytti. Pilke silmäkulmasssa, show mielessä. Vekkuli, vähän hiprakkaisen oloinen Alex Turner pisti parastaan, Turnerille hymähtelevän ja naurahtelevan Miles Kanen lavaolemus oli vähän hillitympi ja vähemmän keimaileva. Ihana silti.

TLSP oli ihana, koska se ei ollut mitään turhan vakavaa, mutta silti musiikillisesti kunnianhimoinen ja taidokas esiintyminen. Hittien ja parin odottamattomamman valinnan kautta yhtye osoitti oman erityisyytensä ja aivan poikkeuksellisen keskinäisen ymmärryksen.

Voi harmi niiden ihmisten puolesta, jotka eivät näin uniikkia parivaljakkoa olleet näkemässä – koskakohan kitaramusiikki saa seuraavan tällaisen musiikillisen projektin?

Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
Flow Festival/Konstantin Kondrukhov
alex_tomi_palsa
Flow Festival/Tomi Palsa

Lauantai-illan toinen kohokohta oli tietysti Morrissey ja toisin kuin TLSP, oli tässä kyse nimenomaan vakavasta. Totinen Morrissey on toki hieno, mutta siltikin koin, että jokin keikasta puuttui, ehkä charmi tai jokin taika, joka olisi saanut minut muistamaan, että tässä ollaan nyt aikojemme tärkeimpiin kuuluvan tyypin seurassa.

Toisaalta kyse voi olla myös olosuhteista, joissa en ihan päässyt kuulemaan, mitä Morrissey minulle keikallaan halusi kertoa. Tukkoinen teltta, ärsyttävien ja meluisten ihmisten ympäröimänä oleminen, yksinäisyys. Festarit.

Onneksi, onneksi Speedway, vaikka toki ehdinkin sekunnin ajan olla pettynyt kappaleen kikkailevaan sovitukseen. Siltikin: festareiden yksi kohokohta.

Flow Festival/Katri Naukkarinen
Flow Festival/Katri Naukkarinen

Morrisseyta enemmän pidin New Orderin keikasta. En ollut koskaan nähnyt yhtyettä livenä, joten innostuin aika yksinkertaisista jutuista: hiteistä, lavalla olevista elävistä ihmisistä, yhtyettä rakastavasta yleisöstä sekä siitä, että yhtye kuulosti oikeasti just sellaiselta kömpelön epävarman charmikkaalta kuin stereoissakin.

Flow Festival/Sami Heiskanen
Flow Festival/Sami Heiskanen

Flow’n hyvät asiat liittyivät toki musiikkiin, mutta ihan yhtä tärkeitä ovat muut vähän hölmöt muistot. Olin ison osan ajasta paikalla yksin ja tein tapani mukaan paljon trainer spottingia. Brittimusiikin festarit – retrotennarit ja parkojen määräkin sen jo kertoi. Oli kotoisa olo.

Festarimuistoista parhaimpia saattaa olla myös se, ettei  Alex Turner astellut lavalle siinä viime aikojen niljakkaassa olemuksessaan ja hömelössä puvussaan, vaan farkuissa ja nahkatakissa. Myös sliipatun tukan sijaan sain katsella hiuksia, jotka toivat minulle mieleen sen Alex Turnerin, joka yhtyeineen teki yhden elämäni teoksista, Arctic Monkeysin vuoden 2011 Suck It And See -levyn.

Pikkuinen juttu, iso muisto.

Brittipopparin Flow: New Order ja muutama aika kiva

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Aiemmin julkaistut ennakot:

Sleaford Mods

The Last Shadow Puppets

Morrissey

New Order (sunnuntai 14.8. klo 20.30, Lapin Kulta Red Arena)

NewOrder_CreditNickWilson_401_5

Kuva: Nick Wilson

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minua vähän jännittää New Orderin näkeminen. Olen useamman tyypin kuullut harmittelevan yhtyeen keskinkertaista livekykyä, erityisesti laulujen osalta. Toisaalta, on Ian Brownin Tavastia-keikkakin minulle yksi parhaimmista ikinä, eikä tuokaan herra mikään varsinainen livemaestro ole. Keikoissa on onneksi kyse niin monesta.

En ollut aluksi mitenkään erityisen innostunut New Orderin Flow-keikasta. Ehkä siksi, ettei kokoonpano ole nyt ilman Peter Hookia se klassisin, ehkä siksi, etten ole koskaan pitänyt itseäni yhtyeen isona fanina, vaan ennemminkin sellaisena klassikkoarvon tunnustajana ja fiilistelijänä. Ajattelin, että kiva vihdoin nähdä tällainen olennainen osa historiaa, minunkin musiikkimieltymysteni vahva taustatekijä, mutta sellainen kiva kutkutus ja odotus puuttui.

Nyt kuitenkin pari päivää yhtyeen tuotantoa kuunneltuani olen tajunnut, että ihan oikeasti yhtye on minulle paljon enemmän kuin muistin. Eikä tykkäämiseni edes liity vain niihin klassisimpiin, brittipoppipaketin mukana tuleviin kappaleisiin, vaan leikkaa läpi koko yhtyeen pitkän uran, aina ihan viimeiseen albumiin asti. Ihan erityisen paljon itse luotuja New Order -muistoja liittyy 2000-luvun alkuun Get Ready ja Waiting for the Sirens’ Call -albumeihin.

Useimmista yhtyeistä tulee astetta henkilökohtaisempi, kun ne pääsee kokemaan livenä. Samaa ilmaa hengittämässä. Näin toivon käyvän New Orderin kanssa. Vähintäänkin keikka on hyvä tilaisuus miettiä muuttuneen kokoonpanon vaikutuksia. Toisaalta yhtyeen musiikkiin, toisaalta sen merkityksiin.

Ja tässä sitten vielä ne aika kivat, joita aion Flow’ssa tarkkailla:

Massive Attack & Young Fathers – todella harmillisesti osittain yhtä aikaa Sleaford Modsin kanssa. Pakko silti käydä ainakin vilkaisemassa. Ei se ihan minun juttu, mutta yhdenlainen cool britannia -klassikko toki.

The Kills – en ole koskaan päästänyt yhtyettä lähelle, vaikka varmaan olisin voinutkin. Kai tästä sitten puuttuu joku brittirokki-eetos, joka yleensä on se mikä minua vetää puoleensa.  Yhtyeen keikka peruuntui.

Iggy Pop

Daughter – en ole eteeristen naisvokaalien suuri ystävä, mutta mutta. Varmasti käyn kuuntelemassa.

Savages – ehkä liian dramaattista tai muuten väärällä tavalla raskasta minun makuuni, mutta saatan antaa mahdollisuuden.

Descendents 

Nicole Willis & Jimi Tenor & Tony Allen

Jamie xx – no ihan oikeasti tämä ei kamalasti kiinnosta, mutta pidän optiota auki. Nyt kun kerta samoilla festareilla ollaan. Savagesin kanssa yhtä aikaa.

Niin ja jaa ihmeessä omat tärppisi, otan mielelläni vastaan suosituksia.

Brittipopparin Flow: Morrissey

Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.

Aiemmin julkaistut ennakot Sleaford Modsista ja The Last Shadow Puppetsista.

Tässä lisää minun Flow’ni kohokohtia:

Morrissey (lauantai 13.8 klo 00.00, Lapin Kulta Red Arena)

morrissey

Flow’n esiintyjäjoukkoon tuntuu aina mahtuvan joku sellainen brittirockin tai brittijonkun klassikko, tai parikin. On ollut Manic Street Preachersiä, Ridea, Pet Shop Boysia ja… no tähän loppui tämän Flow-amatöörin tietous. Tänä vuonna tuossa roolissa esiintyvät Morrissey ja New Order.

Olen nähnyt Morrisseyn livenä vain kerran aiemmin, vuosia sitten tamperelaisessa urheiluhallissa. Elegantti ja arvokkaalla tavalla veikeä brittiherra siellä säbämainosten keskellä – jotain epämieluisaa tuossa muistossa on.

Kamalaa tunnustaa, mutta muistan keikasta aivan hurjan vähän – ihan kuin se ei olisi onnistunut oikein koskettamaan. Muistan jonkun paidanriisumisen. Ja muistan sen, että ennen keikkaa puistossa hengaillessa näin pojan, johon olin ihastunut, mutta hän ei nähnyt minua. Ja sitten tietysti kulutin ison osan itse keikasta tyypin katsetta etsien. Olin tuolloin vielä höpsömpi kuin nykyään ja ihan oikeasti taisin uskoa eläväni elämää, jossa se levykaupan popparipoika rakastuu minuun Morrisseyn keikalla. Olin ehkä taas kerran lukenut High Fidelityn.

Myöhemmin olen oppinut, ettei koskaan, koskaan kannata uhrata yhtäkään tärkeää keikkaa ihastuksen etsiskelyyn tai romanssin rakenteluun. Se harmittaa viimeistään sitten, kun olet niin vihainen ja pettynyt. Lisäksi olin tuolla keikalla ystäväni kanssa, joka on tätä nykyä jo kuollut.

Olen selvästi uusien Morrissey-muistojoen tarpeessa.

 

 

The Smiths vai Morrisseyn soolo -vaa’assa olen ehdottomasti siellä Morrisseyn soolo -kupissa. Toki kyse on myös erilaisista tehtävistä (nokkela, kompleksinen, humoristinen ja pop The Smiths vs. vähän vakavampi, arvokkaampi, jylhempi ja tunteikkaampi soolotuotanto – kärjistetysti), mutta silti uskallan sanoa, että Morrisseyn soolotuotanto vain on koskettanut minua henkilökohtaisemmalla tasolla ja tullut siksi hyvän ja klassisen lisäksi myös tärkeäksi.

Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa siitä, kuinka brittipoppariksi olen yllättävän vähän The Smiths -fani.

Morrisseylta löytyy elämäni top 10 -levyihin lukeutuva, herkkä ja hyvällä tavalla totinen Vauxhall & I vuodelta 1994, ja on tietysti aivan mainio Viva Hate. Kivalla tavalla erityinen on myös vuoden 2004 paluulevy You Are the Quarry, joka musiikillisen hyvyyden lisäksi on olennainen myös siksi, että se on ensimmäinen Morrissey-asia, jota en ole löytänyt jälkikäteen. Jonka ilmestymistä olen odottanut.

Vaikka Morrissey-tykkäämiseni onkin varmasti ikiaikaista, täytyy tunnustaa, että aivan viime vuosina olen ollut mieheen vähän väsähtänyt. En oikein löytänyt World Peace Is None of Your Business -albumia ja saatoin kokea miehen tekemiset ja sanomiset tuolloin muutenkin jotenkin tunkkaisiksi.

Flow’ssa ajattelin kuitenkin löytää yhteyden mieheen uudelleen ja sitten nauttia tuosta yhteydestä kuin viimeistä päivää!

 

Vuosi 2015 palasina ja kappaleina

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/15UlVqEBNZQvdqFppinXNs

Edit. Listaukseen lisätty jälkikäteen Idlewild.

Artikkelikuva: Unsplash

Vuosi 2015 – What will be, will be

No nyt on vaikeaa. Pitäisi osata nähdä tulevaisuuteen ja kerätä yhteen alkaneen vuoden albumimittaiset merkkipaalut. Tulevaisuus ei varsinaisesti ole minun juttu, joten tämä näyttää nyt sitten vähän tältä. Eli ei todellakaan miltään massiiviselta Sound of 2015 -kokoelmalta.

Enemmän kuin suurella odottamisella, yritän suhautua tulevaan sellaisella tulee mitä tulee – asenteella.  Koskaan ei muuten ole tuntunut siltä, että olisin jäämässä jostain paitsi, vaikka en niin ajan hermoilla olisikaan. Aina on kuunneltavaa riittänyt. Mutta tässä nyt sitten levyjä, jotka tiedän ilmestyväksi ja jotka kiinnostavat. Saa täydentää, erityisesti debytoivien sekä kotimaisten yhtyeiden osalta.

Kiinnostaa kovasti:

The Charlatans Modern Nature, ilmestyi maanataina, mutta itse odotan fyysistä kappaletta vielä tulevaksi. Mutta selvää on, että klassikkoyhtye teki vahvan paluun. Hurmosainesta.

Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday, ilmestyy 2.3. Odotan jopa pienellä kauhulla, sen verran sieluttomia ovat sinkkubiisit makuuni olleet.

The Libertines. Mahdollisesti. Joku sinkku nyt ainakin. No mitä tähän nyt voi sanoa muuta kuin että jee? Ei ei ei, en osaa olla yhtyeen toisen tulemisen suhteen lainkaan skeptinen, vaikka siitä mitään 2000-luvun alun kaltaista hurmosta tuskin seuraakaan. Mutta kyllä onnea on se, että tällaisia asioita tapahtuu. Ja hyvään musiikkiin uskon.

Vuoden 2004 The Libertines -albumilla jäätiin tähän.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miles Kane, ilmestyy keväällä. Tämä tarkoittanee sitä, ettei Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets palaa vieläkään. Uskallan kuitenkin veikata, että herra Turnerin kädenjälki näkyy jotenkin tällä Kanen kolmannella sooloalbumille. Minulle yksi vuoden isoimmista tapauksista.

Menneisyyteen katsominen on Miles Kanen juttu, mutta jännittävää nähdä, mihin kohtaan brittiläisen rockin historiajanaa hän itsensä tällä kertaa asemoi. Jonnekin 60- ja 70-lukujen eri tasoille, varmastikin. Viimeksi touhu oli esimerkiksi tällaista. Very Miles Kane.

 

 

 

 

 

 

 

Suede. Reilu vuosi sitten ilmestynyt paluulevy Bloodsports yllätti hyvyydellään. Odotuksia siis on.

”I’m very proud of Bloodsports, and the best thing about it is that it showed us that we can write new music, and relevant new music.” – Brett Anderson

Paul Weller Saturn’s Pattern, ilmestyy keväällä. Klassikko on kalssikko ja Wellerin uusi aina tapaus.

The View. Ilmestyy 30.3. Skotlantilaisten viides studioalbumi, joka toivottavasti on sitä samaa hyväntuulista indierockin sekaista punkpoppia kuin kaikki aiemmat. Levyn nimestä ei ole vielä tietoa, mutta se tiedetään, että taustajoukoissa vaikuttaa Albert Hammond, Jr. Edellinen levy, vuoden 2012 Cheeky for a Reason kuulosti mm. tältä.

 

 

 

 

 

Guy Garvey. Elbow-miehen soolo. Veikkaan, että luvassa on tunteita ja kiehtovia musiikillisia näkemyksiä.

Palma Violets. Jännä nähdä, mitä debyytin aikaiselle hypelle ja hurmokselle tapahtuu. Kelpo kitararenkutukselle on minun elämässä kyllä tilaa.

Sulk. Jatkoa seuraa vuonna 2013 ilmestyneelle Graceless-debyytille, joka on ihana, ihana levyllinen koukuttavia popkappaleita ja raikasta baggy/psykedeliapoppi/shoegaze-maailmaa.

The Valkyrians. Kotimaisen ska-yhtyeen uusi studioalbumi Rock My Soul ilmestyy keväällä. Nämä 25 sekuntia lupaavat hyvää.

 

 

 

Kiinnostaa vähän:

New Order. Peter Hookin lähdön jälkeen ei ollut ihan varmaa, tekeekö loppuyhtye enää uutta musiikkia nimellä New Order. Viime vuonna yhtye kuitenkin liitti keikkasettiinsä ensimmäiset uudet kappaleet sitten vuoden n. 2007. Ja uusi levy olisi nyt sitten tulossa tänä vuonna.

Peace Happy People, ilmestyy 9.2. Debyytti oli herttainen ja sellainen ihan jänskä indiematka. Jatko toivottavasti samalla tavalla virkistävä.

Tame Impala. Noh, kiinnostaa vähän.

The Maccabees. Pidin yhtyeen kahdesta ensimmäisestä levystä aikoinaan kovastikin, kolmas albumi (vuoden 2012 Given To The WIld) jäikin sitten jo vähemmälle huomiolle. En muista, milloin olisin yhtyettä viimeksi kuunnellut, mutta jokin tässä nyt vielä kutkuttelee kuitenkin.

The Vaccines English Graffiti, ilmestyy keväällä. Indiekiintiö. Enemmän kuin yhtye, josta pidän, on The Vaccines yhtye, josta yritin aikoinani pitää. Koska kaikki muutkin. Ihasteluni oli kuitenkin sellaista parin yksittäisen kappaleen kokoista nyökyttelyä, enkä usko, että uusi levy muuttaa paljoakaan asetelmaa. Onko tämä todellakin jo kolmas levy? On. Kiinnostaa vähän varmaankin siis lähimpänä totuutta.

 

Artikkelikuva: Unsplash