Noel Gallagher’s High Flying Birds – We’re On Our Way Now

Minun suhtautuminen Noel Gallagheriin ja High Flying Birdsiin on ollut jo jonkin aika melko välinpitämätön. Ei mitenkään tietoisesti tai periaatteellisesti, vaan ihan vain siksi, että suuri osa vanhemman Gallagherin viime vuosien tekemisistä on tuntunut melko yhdentekevältä. Tavallaan olen tykännyt hetkittäin yksittäisistä kappaleista, levyistäkin, mutta loppujen lopuksi mikään ei ole jäänyt soittoon ja kuunteluun ikuisiksi ajoiksi.

Välillä tuntuu, että jo alunperinkin melko geneerisestä on tullut parin viime vuoden aikana entistäkin geneerisempää. Vähemmän rockia, enemmän lounge musiciä. Tuotanto on ihan muutamaa kappaletta lukuun ottamatta kutistunut minun mielessä sellaiseksi tasaiseksi, soolo-Noelille ominaiseksi aikuisrock-soundimassaksi – yksittäisten kappaleiden erityisyys, biisien melodiat, koukut ja särmät eivät oikein meinaa hahmottua. Sama toistuu, mutta ääriviivat puuttuvat.

Kaikki tämä voi toki olla seurausta siitä, että olen ottanut tuotantoa haltuun viime vuosina laiskanlaisesti, omistautumatta. Mikä taas johtuu sitä, että en ole tuntenut imua tuotantoa kohtaan. Mikä taas johtuu siitä, että särmä, erityisyys ja koukuttavuus ovat puuttuneet.

Ja niin edelleen.

Siksipä tuntuukin oikeastaan aika hassulta todeta, että tykkään tästä uudesta kappaleesta! Hassulta siksi, että biisi on oikeastaan ihan sitä perus-Noelia, minkä kanssa juuri tuossa edellä kipuilin,sitä, joka ei ole loppujen lopuksi tehnyt suurempaa vaikutusta. Kappaleessa ei ole mitään sen suurempaa erityisyyttä: melodia on aika lailla ennalta-arvattava ja kertosäe lähtee niin tutusti, että sen osaa laulaa mukana ensimmäisellä kuuntelukerralla. Sovitus on, siis vain on, pelkkä äänimatto, se ei varsinaisesti tee mitään. Noel on tehnyt tällaisia melodisia ja nättejä peruskappaleita tukuittain – ja monet niistä on tätä parempia.

Mutta niin vain tässä elämän melankolisessa vaiheessa takerruin nyt tähän biisiin.

Hyvin mahdollista, että tämäkin kappale lopulta sulautuu siihen Noel-biisien ääriviivattomaanmassaan, eikä jää kuunteluun ikiajoiksi, mutta juuri tällä hetkelläkappale tuntuu lohdulta, jonka tahtiin kävelen töihin varmasti ainakin tämän viikon.

Kappale on muuten kesäkuussa julkaistavan Back The Way We Came: Vol 1 (2011-2021) -kokoelmalevyn uusi single. Kokoelma juhlistaa Noel Gallagher’s High Flying Birdsin 10 vuotta kestänyttä uraa – hullua!

Luukku 24: Hyvää joulua!

Se oli sellainen joulukalenteri – kaikkeni yritin!

Liam Gallagher – One Of Us

One of Us on minun mielestä Liam Gallagherin upein soolobiisi. Harmi, ettei sitä kuultu viime lauantaina Kaisaniemessä. Onneksi kappale on kuitenkin saanut arvoisensa videon.

Video säväyttää ja herkistää. Se näyttää hyvltä ja kuvittaa kappaleen reflektoivan tunnelman osuvasti: se mietiskelee meitä, meitä kolmea, loppua, muutosta ja aikaa, jota ei enää ole. Se muistaa sitä, miten jotain – Oasis – 28.8.09 eli tasan kymmenen vuotta sitten loppui.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – Black Star Dancing

Mitä tykkäät Noel Gallagherin uudesta biisistä?

Minun on kyllä todettava, ettei kappale herättänyt minussa innostuneisuutta. Ongelma ei välttämättä edes ole tuossa setädiskoilussa, saattaisin sellaisestakin innostua, jos sen vain tekee oikea tyyppi ja oikealla tavalla. Mutta tämä ei nyt kyllä minulle toimi. Ei vain onnistuta olemaan sitä, mitä yritetään olla. Puuttuu charmi, sähkö ja selittämätön coolius, jota tällainen biisi vaatisi kuulostaakseen uskottavalta ja luontevalta.

Nyt tunnelmaksi jää vähän sellainen kiusallinen viidenkympin villitys. Missä aidosti kumpuava särmä?

Onhan se vähän kurjaa todeta Noelin kaltaisen taitajan kohdalla, että tätä kappaletta en nyt oikeastaan elämääni tarvitse, etenkin kun olen tykännyt viimeisimmästä levystä melko paljon. Mutta sellaista se on. Kuumempia versioita tällaisesta kitaroinnista on viime aikoina tehnyt vaikkapa Courteeners ja jopa peruskiva Johnny Marr.

Video on kyllä hyvä ja tekee biisistä ehkä ministi kiinnostavamman.

Viime aikoina x 3

Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.

Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.

Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday

Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.

Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.

Kaksi: Q Awards

Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.

Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!

Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:

Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.

Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music

Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement

Ian McCulloch – Icon -palkinto

The Streets – Innovation in Sound -palkinto

Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.

Kolme: Tim Burgess The Great Outdoor Bitches

Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui.  Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.

Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!

Viisi kertaa Oasis-dupe

Viisi kappaletta, joissa irotellaan oasismaisuuksilla.

TravisTurn (1999)

Oikeastaan Travisin ja Oasiksen tekemisissä on todella erilainen fiilis ja ote. Travisin edustaman herkän, heleän ja hellän post-brittipopin voi nähdä jopa vastareaktiona itsevarmalle ja nöyristelemättömälle Oasis-rockille.

Mutta skottiyhtyeen hittikappale Turn on kyllä aivan suoraan Oasis-katalogista. Liki puhdasoppinen Noel-rock. Sen lisäksi, että sävellys voisi olla vanhemman Gallagherin kynästä, on Noel todella helppo kuvitella myös kappaleen laulajaksi. Fran Healyn kovaa ja korkealta vetämät lauluosuudet melkein vaativat Noelin huutavaa laulua, minkä lisäksi vahvat Oasis-vibat tulevat alkusoitosta (biisi alkaa videon kohdasta 1:11). Kitarasoundeja vähän säätämällä noista viboista saisi vielä vähän vahvemmat.

EmbraceI Want The World (1998)

Tämä kappale on yksi täydellisimmistä brittirokeista ikinä. Mutta vaikka biisi onkin ihan tällaisenaankin täydellisen huikea, huomaan joskus visioivani tämän Oasiksen ryöpyttämäksi. Biisin paksu rokki menee täysin siitä rokeimmasta Oasiksesta. Erittäin D’You Know What I Mean.

Mieti nyt: Noel Liamin oikealle puolelle viileästi aurinkolaisessa ja takissa vetämään tuota alun ja välien kitarakuviota. Ja lopun irrotteluun ehkä vähän jotain korkealta soivaa taustalauluhuutoa.  Sitten Liam mikin taakse lesoilemaan. Parka, aurinkolasit ja uskomaton itsevarmuus.

Cause I´m a million strooooong. And so’s the light I’ve found – kuulostaispa hyvältä ja oikealta nasaallilla ja manchesteriksi laulettuna.

Itse asiassa laulun lyriikat ovat alusta loppuun sellaista Oasiksen ihanaa rock-nonsenseä.

Yeah, don’t you doubt me

If you’re wise

Then spread the word

If you’re alive then why aren’t you living

And I want the world

KentSaker Man Ser (1997)

Tämän kappaleen Oasis-vaikutteista olen varmasti kirjoittanut blogiin aiemminkin. Mutta biisi nyt vain kuuluu listalle. Kappaleen alkusoitto on What’s the Storyin asia heti What’s the Storyn jälkeen. Ja ihanaihana brittipop-komppi kruunaa kaiken.

DMA’sDawning (2018)

DMA’s on tehnyt pari levyllistä Oasis-kunnianosoituksia, joten vaikea valita vain yhtä biisiä. Mutta ihan varppina joku DMA’s tällaiselle listalle kuuluu. Timeless, For Now, Step Up The Morphine – kaikki jollain tavalla Oasista.

Valitsin tähän nyt kuitenkin kappaleen yhtyeen viimeisimmältä levyltä. Kokonaisuutena kappale on ehkä aika pop ollakseen Oasis, mutta minulle Oasis-vibat syntyvätkin pääosin Tommy O’Dellin laulusta ja Noel-kitaroista.

The CasbahFlowers (2012)

Olen kirjoittanut tästä kappaleesta blogiin ennenkin, varmaankin melko samoin sanoin. Suomalaisyhtyeen Flowers on musiikillisesti paljon sellaista What’s The Story -kauden Oasista – ainakin nopeasti analysoituna. Biisiä enemmän kuunnellessa se alkaa kuitenkin kuulosta enemmän ja enemmän Oasis-kliseitä ja yhtyeen uraa läpileikkaavalta kollaasilta, yhteenliitetyiltä Oasis-palasilta ja -ominaisuuksilta.

Tämä on vähän niin kuin sellainen ”Oasis kolmessa minuutissa” -tiivistelmä. Ja siis hyvällä tavalla vain!

Somaa tässä on myös se, miten vallattomasti kappaleella ja videolla kierrätetään sitä samaa The Beatles -estetiikkaa, mitä Oasis on aina tekemisessään suosinut.

Listalle kuuluisi myös Sugarplum Fairyn Sweet Jackie, mutta biisi on pyörinyt täällä blogissa niin pajon, että jätin sen nyt listauksesta pois.

Mitkä on sinun mielestä onnistuneimmat tai muuten mainioimmat Oasis-huijaukset?

Kun Noel Gallagher tekee Embracet

Kun Noel Gallagher julkaisi High Flying Birdsiensä kanssa kolmannen soololevynsä melkein vuosi sitten, en oikein syttynyt albumille. Kuuntelin levyn huolimattomasti ja luovutin, kun koin sen sekavaksi ja levottomaksi.

Paneuduin levyyn ajatuksen kanssa oikeastaan vasta keväällä, puoli vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Ja löysin kuin löysinkin yhteyden albumiin. Hyvä niin, levy on ollut sen jälkeen kovasti kuunneltu.

Aivan erityisesti olen tykännyt tästä If Love Is The Law -biisistä. Mietin kauan, että miksi ihmeessä tämä soi minun korviini niin ihanana ja onnistuneena. Sitten tajusin, että

kappale on ihan totaalisen Embrace.

Saatat ehkä tietää, että brittiyhtye Embrace on minun suuri rakkaus ja olennainen identiteettiyhtye. Rakastan yhtyeen perusturvallista ja helppoa brittirockia sekä pubi-iltojen lädikaulailuun pakottavaa, ylitsevuotavaa anthem-tajua. Rakastan bändin leveitä lahkeita ja Danny McNamaran tukkaa, joka on ollut samanlainen ainakin vuodesta 1998.

Embrace-fanina olen tottunut kuulemaan yhtyeen parjailua ja vähättelyä. Yhtyeen helposti pureskeltava anthem-rock on aika helppo kohde naureskelulle. Mutta hitot. Embrace on minun juttu ja rakastan yhtyeen tekemisiä poikkeuksetta  – vaikka se ehkä tekeekin minusta 45-vuotiaan brittimiehen (oisinpa saanut olla täällä ja osa noiden perheenisien joukkoa).

Mutta takaisin Noeliin. If Love Is The Law on niin paljon Embrace, että Danny McNamaran laulamana se voisi olla ihan millä tahansa Embrace-levyllä, mutta aivan erityisesti jollain uudemmalla. Biisin nimi tosin saattaisi siinä tapauksessa mennä vaihtoon, Embracella kun on jo kappaleet Love Is The Basic Need ja Nature’s Law.

Miles Kane – Killing The Joke

Liverpoolilaismuusikko Miles Kane julkaisi kolmannen soololevynsä elokuussa. Kirjoitin tuolloin, kuinka Kane on minusta vahvimmillaan nimenomaan niillä kappaleilla, joilla hän ei hae rokkikukkomaista tulkintaa, vaan on jotenkin tutulla tavalla pikkuisen viattomammin charmikas.

Albumin uusin singlekappale Killing The Joke on ehdottomasti yksi Coup De Grace -albumin onnistuneimmista biiseistä. Tässä menee super moni asia maaliin! Ensinnäkin biisi on kokonaisuutena todella mileskane. Se istuu ihanasti Kanen tuotantoon ja tuo hänestä artistina esiin parhaat puolet. Tykkään hurjasti siitä, kuinka biisi on sellaisella Noel Gallagher-tavalla todella yksinkertainen, mutta samalla onnistunut sävellys. Universaali pop-kappale, joka voisi aika monen kitarapop- tai brittipopbändin tuotannossa. Sovituksellisesti ja soundimaailmallisesti taas sitten ollaan soolo-Liamin tapaisesti taikka vähän Beady Eyen tyylisesti retroja. Lyriikat sitten ovat suloisen romanttiset ja arkisen simppeleitä kielikuvia sisältävät, erittäin Kanea sekin.

Välillä on tosi vaikea sanoa, mikä on brittipoppia vuonna 2018 (vanhojen brittipop-yhtyeiden lisäksi). Tästä ajasta kun puuttuu se skenemäisyys ja tietty ajan henki, mikä brittipoppiin 1990-luvulla kuului. Mutta varmaan ei ole kamalan väärin sanoa, että tämä biisi on yksi tämän vuoden kivoimmista uusista brittipop-hermoon osuvista kappaleista.

Tennareita: Gola Harrier 50 vuotta

1999: Noel Gallagher calls Gola to request a pair of ’Harrier’ trainers for himself and ’our kid’. Bryan Robson, Middlesbrough manager at the time endorses Gola.

(ote Golan historiikistä)


Jos seuraat minua Instagramissa, tiedätkin ehkä jo, että onnittelin tovi sitten identiteettikenkäsuosikkiani ja tennarihyllyni klassikkoa, Gola Harrieria synttärin johdosta. Brittiläisen Gola-merkin lippulaivamalli Harrier nimittäin täyttää tänä vuonna huikeat 50 vuotta.

gola_netti

Gola Harrier on tosiaan Adidas Gazelle II-mallin ohella minulle se ultimaattisiin brittipop-tennari ja Fred Perry -pikeen ja parkan kaltainen tyylin kulmakivi. Alkujaan hankin ensimmäiset Golani Graham Coxonin innostamana, sittemmin Gola-idoleihini on liittynyt myös muuan Paul Weller. Pikkuveljeni sen sijaan tuskin on Gola-fani. Hän nimittäin on joutunut osallistumaan useamman kerran juuri sen oikean parin ja värin metsästytalkoisiin ympäri Lontoota. Tämä seikkailu oli Lontoo-reissujeni kohokohta erityisesti aikana ennen nettikaupppoja.

Niin kuin tennarit yleensä, myös Golat olivat alkujaan ihan vain urheilukengät. Gola-tennareiden historia tyylivalintana ja casual-kulttuurin kenkänä on kuitenkin jo verrattain pitkä: Gola Cobra näkyi Liverpool-kannattajien katsomoissa jo vuoden 1977 Eurooppa-cupin finaalissa Roomassa. Tämän jälkeen Anfield ja Goodison Park alkoivat täyttyä myös muista nyt ikonisista casual-tennareista, niin kuin esimerkiksi Adidas Samba-mallista.

Vaikka Gola on nykyään huomattavasti Adidaksen ja Puman kaltaisia tennarimerkkejä tuntemattomampi, on se olennainen osa sitä tarinaa, kuinka vaikkapa tennis- ja juoksukengistä tuli urheilukenttien ulkopuolella käytettäviä tyylivalintoja. Liverpool-kannattajien Eurooppa-matkojen, Liverpoolin Top man -myymälän kenkäosaston ja sen sisäänostajan Wade Smithsin (mies mm. hoiti ikonisista ikonisimman Adidaksen Forest Hills -mallin myyntiin Liverpooliin) ansioista 1980-luvun puoliväliin tultaessa casual-statuksen oli saanut Golien lisäksi useampi Adidas-sporttikenkä – ja Wade Smiths oman tennariliikkeensä.

As Harrier moved into the ‘70s it developed a new life in the form of a leisure shoe. This multi-purpose training shoe was now equally at home on the track as it was on football terraces up and down the UK. From here Harrier transcended into music culture, with a cult following from key names of the day such as The Jam. Over the decades other fans of Harrier included Duran Duran, Oasis, Robbie Williams, Jude Law and Paul Weller. – gola.co.uk

Kivan tarinan, kiehtovan historian ja casual-statuksen lisäksi Golassa on juuri tänään, vuonna 2018 kivaa se, että merkki valmistaa nykyään koko ajan paria malliaan Aasian sijaan tai lisäksi Englannissa. Tämä valinta pitää halvemman tuotannon maissa valmistettavien tuotteiden rinnalla pienempää Made in England -linjastoa, on minusta super arvostettava ja tärkeä. Samaa tekevät mm. Fred Perry ja Dr. Martens.

Synttärisankari Gola Harrierin saa Made in England -versiona kahdessa eri väriyhdistelmässä, koosta 40 alkaen.

TEKSTI EI SISÄLLÄ MAINOSLINKKEJÄ

Ten days of Liam, 7/10

Perjantaina on Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikka Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Huom. Tämä juttu on blogin arkistosta. Olen kirjoittanut tekstin 23.4.2014. Mutta kuten aiheensakin, myös teksti on sen verran ajaton, että kestää uudelleenjulkaisuja.

Päivä 7/10: Jumalasta edellinen

Mistä kirjoittaa blogiin silloin, kun tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa? No Oasiksesta tietty. Siinäpä aihe, joka ei yhden blogin elinaikana tyhjene.

Muistatko, kun näit ensimmäisen kerran Oasiksen Little By Little -videon? Minä muistan. Se tapahtui Luoteis-Lontoossa syksyllä 2002 ja tuntui siltä, kuin olisin nähnyt Jumalan.

Niin, videohan on sellainen tummassa kylläisyydessä pyöritelty. Noel mustassa parkassaan, kutistettu Robert Carlyle. Paljon varjoja. Sadettakin.

Ja sitten kohdassa 2:01 sekunnin kestävä valkea välähdys. Mikä se oli? Jumalako?

Kyllä, Liam valkeassa parkassaan.

Äh, rakastan tätä videota, rakastan tätä laulua. Ihan turhaan parjattu! Ja vaikka kappale onkin äärimmäisen Noel, jonkinlainen paluuyritys Don’t Look Back In Angeriin, on Liam tämän video johdosta sen päätähti. Olkoonkin että miehen musiikillinen panos kappaleeseen on tyyliä nolla.

Mutta sepä juuri onkin Oasiksen taianomaisuuden ydintä.

Niin, huomasithan kohdassa 2:39 Liamin Richard Ashcroftilta lainatun olemisen tavan? Kuinka komea voi näky olla?

Jumalaisen komea.