Luukku 24: Hyvää joulua!

Se oli sellainen joulukalenteri – kaikkeni yritin!

Liam Gallagher – One Of Us

One of Us on minun mielestä Liam Gallagherin upein soolobiisi. Harmi, ettei sitä kuultu viime lauantaina Kaisaniemessä. Onneksi kappale on kuitenkin saanut arvoisensa videon.

Video säväyttää ja herkistää. Se näyttää hyvltä ja kuvittaa kappaleen reflektoivan tunnelman osuvasti: se mietiskelee meitä, meitä kolmea, loppua, muutosta ja aikaa, jota ei enää ole. Se muistaa sitä, miten jotain – Oasis – 28.8.09 eli tasan kymmenen vuotta sitten loppui.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – Black Star Dancing

Mitä tykkäät Noel Gallagherin uudesta biisistä?

Minun on kyllä todettava, ettei kappale herättänyt minussa innostuneisuutta. Ongelma ei välttämättä edes ole tuossa setädiskoilussa, saattaisin sellaisestakin innostua, jos sen vain tekee oikea tyyppi ja oikealla tavalla. Mutta tämä ei nyt kyllä minulle toimi. Ei vain onnistuta olemaan sitä, mitä yritetään olla. Puuttuu charmi, sähkö ja selittämätön coolius, jota tällainen biisi vaatisi kuulostaakseen uskottavalta ja luontevalta.

Nyt tunnelmaksi jää vähän sellainen kiusallinen viidenkympin villitys. Missä aidosti kumpuava särmä?

Onhan se vähän kurjaa todeta Noelin kaltaisen taitajan kohdalla, että tätä kappaletta en nyt oikeastaan elämääni tarvitse, etenkin kun olen tykännyt viimeisimmästä levystä melko paljon. Mutta sellaista se on. Kuumempia versioita tällaisesta kitaroinnista on viime aikoina tehnyt vaikkapa Courteeners ja jopa peruskiva Johnny Marr.

Video on kyllä hyvä ja tekee biisistä ehkä ministi kiinnostavamman.

Viime aikoina x 3

Olen viettänyt tällä viikolla syyslomaa uudesta työstä. Syyskuun loppu ja lokakuun alku menivät henkisesti niin vahvasti opettaja-Miiana, että nyt lomalla on ollut ihanaa elää brittipoppia oikein kunnolla.

Tässä kolme juttua, joita olen fiilistellyt viime päivinä.

Yksi: Manic Street Preachers live @ Absolute Radio 10th Birthday

Radiokanava Absolute Radio täytti 10 vuotta. Manicsien 42 minuutin keikka synttäreiltä löytyy YouTubesta. Tällaisen sisäkeikkatallenteen saundit eivät tietenkään ole mitään oikeaan liveen verrattuna, mutta Manics livenä on aina Manics livenä! Jos olit yhtyeen keikalla Jyväskylässä kesäkuussa, tunnistat varmaan tuon Jamesin paidan. Täydellinen Manics-asia! Huomio myös viimeisimmältä levyltä löytyvä Hold Me Like Heaven, josta tuli tai ainakin on tulossa uusi Manic Street Preachers -klassikko.

Ja hei, kantsii muuten seurata somessa Absolute Radio 90s -profiileja.

Kaksi: Q Awards

Täältä kuplasta on vaikea nähdä, millainen merkitys tällaisilla (musiikkilehtien) musiikkipalkinnoilla enää nykyään ihan oikeasti on. Minulle Q Magazine on kuitenkin nuoruuden olennaisimpia juttuja ja musiikkikasvatukseni tärkeitä isntituutioita. Tärkeä tastemaker, niin kuin Brett Anderson haastattelussaan toteaa. Siksi Q Awardsin kaltaiset tapahtumat merkkaavat joillekin.

Tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus osoitti taas, miten uskomattoman epäkitaramusiikkimaailmassa me täällä Suomessa tällä hetkellä elämme. Onneksi maailmalla tapahtuu. Nuoriso on suorastaan eristetty yhdestä hienosta alakulttuurista, sanoo hän tuohtuneena!

Joitain kivoja palkintoja tämän vuoden awardseista:

Goat Girl – Breakthrough Act – Huikea uusi punk-rock -yhtye. Lue pieni esittely yhtyeestä täältä.

Noel Gallagher – Best Solo Artist ja Outstanding Contribution To Music

Brett Anderson (Suede) – Lifetime achievement

Ian McCulloch – Icon -palkinto

The Streets – Innovation in Sound -palkinto

Myös tässä Courteenrs-laulaja Liam Frayn haastattelussa oli hyvää skenejutustelua.

Kolme: Tim Burgess The Great Outdoor Bitches

Viime aikojen turvakappale on ollut tämä The Charlatans -laulajan soolobiisi vuodelta 2012. Kun biisi ilmestyi, se vei mennessään, mutta jotenkin sitten unohtui.  Tuli uusia The Charlatans -levyjä ja kaikkea.

Mutta näin ne klassikoimmat ja tärkeimmät asiat lopulta aina palaavat elämään. Niiiiiin kaunis kappale!

Viisi kertaa Oasis-dupe

Viisi kappaletta, joissa irotellaan oasismaisuuksilla.

TravisTurn (1999)

Oikeastaan Travisin ja Oasiksen tekemisissä on todella erilainen fiilis ja ote. Travisin edustaman herkän, heleän ja hellän post-brittipopin voi nähdä jopa vastareaktiona itsevarmalle ja nöyristelemättömälle Oasis-rockille.

Mutta skottiyhtyeen hittikappale Turn on kyllä aivan suoraan Oasis-katalogista. Liki puhdasoppinen Noel-rock. Sen lisäksi, että sävellys voisi olla vanhemman Gallagherin kynästä, on Noel todella helppo kuvitella myös kappaleen laulajaksi. Fran Healyn kovaa ja korkealta vetämät lauluosuudet melkein vaativat Noelin huutavaa laulua, minkä lisäksi vahvat Oasis-vibat tulevat alkusoitosta (biisi alkaa videon kohdasta 1:11). Kitarasoundeja vähän säätämällä noista viboista saisi vielä vähän vahvemmat.

EmbraceI Want The World (1998)

Tämä kappale on yksi täydellisimmistä brittirokeista ikinä. Mutta vaikka biisi onkin ihan tällaisenaankin täydellisen huikea, huomaan joskus visioivani tämän Oasiksen ryöpyttämäksi. Biisin paksu rokki menee täysin siitä rokeimmasta Oasiksesta. Erittäin D’You Know What I Mean.

Mieti nyt: Noel Liamin oikealle puolelle viileästi aurinkolaisessa ja takissa vetämään tuota alun ja välien kitarakuviota. Ja lopun irrotteluun ehkä vähän jotain korkealta soivaa taustalauluhuutoa.  Sitten Liam mikin taakse lesoilemaan. Parka, aurinkolasit ja uskomaton itsevarmuus.

Cause I´m a million strooooong. And so’s the light I’ve found – kuulostaispa hyvältä ja oikealta nasaallilla ja manchesteriksi laulettuna.

Itse asiassa laulun lyriikat ovat alusta loppuun sellaista Oasiksen ihanaa rock-nonsenseä.

Yeah, don’t you doubt me

If you’re wise

Then spread the word

If you’re alive then why aren’t you living

And I want the world

KentSaker Man Ser (1997)

Tämän kappaleen Oasis-vaikutteista olen varmasti kirjoittanut blogiin aiemminkin. Mutta biisi nyt vain kuuluu listalle. Kappaleen alkusoitto on What’s the Storyin asia heti What’s the Storyn jälkeen. Ja ihanaihana brittipop-komppi kruunaa kaiken.

DMA’sDawning (2018)

DMA’s on tehnyt pari levyllistä Oasis-kunnianosoituksia, joten vaikea valita vain yhtä biisiä. Mutta ihan varppina joku DMA’s tällaiselle listalle kuuluu. Timeless, For Now, Step Up The Morphine – kaikki jollain tavalla Oasista.

Valitsin tähän nyt kuitenkin kappaleen yhtyeen viimeisimmältä levyltä. Kokonaisuutena kappale on ehkä aika pop ollakseen Oasis, mutta minulle Oasis-vibat syntyvätkin pääosin Tommy O’Dellin laulusta ja Noel-kitaroista.

The CasbahFlowers (2012)

Olen kirjoittanut tästä kappaleesta blogiin ennenkin, varmaankin melko samoin sanoin. Suomalaisyhtyeen Flowers on musiikillisesti paljon sellaista What’s The Story -kauden Oasista – ainakin nopeasti analysoituna. Biisiä enemmän kuunnellessa se alkaa kuitenkin kuulosta enemmän ja enemmän Oasis-kliseitä ja yhtyeen uraa läpileikkaavalta kollaasilta, yhteenliitetyiltä Oasis-palasilta ja -ominaisuuksilta.

Tämä on vähän niin kuin sellainen ”Oasis kolmessa minuutissa” -tiivistelmä. Ja siis hyvällä tavalla vain!

Somaa tässä on myös se, miten vallattomasti kappaleella ja videolla kierrätetään sitä samaa The Beatles -estetiikkaa, mitä Oasis on aina tekemisessään suosinut.

Listalle kuuluisi myös Sugarplum Fairyn Sweet Jackie, mutta biisi on pyörinyt täällä blogissa niin pajon, että jätin sen nyt listauksesta pois.

Mitkä on sinun mielestä onnistuneimmat tai muuten mainioimmat Oasis-huijaukset?

Kun Noel Gallagher tekee Embracet

Kun Noel Gallagher julkaisi High Flying Birdsiensä kanssa kolmannen soololevynsä melkein vuosi sitten, en oikein syttynyt albumille. Kuuntelin levyn huolimattomasti ja luovutin, kun koin sen sekavaksi ja levottomaksi.

Paneuduin levyyn ajatuksen kanssa oikeastaan vasta keväällä, puoli vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Ja löysin kuin löysinkin yhteyden albumiin. Hyvä niin, levy on ollut sen jälkeen kovasti kuunneltu.

Aivan erityisesti olen tykännyt tästä If Love Is The Law -biisistä. Mietin kauan, että miksi ihmeessä tämä soi minun korviini niin ihanana ja onnistuneena. Sitten tajusin, että

kappale on ihan totaalisen Embrace.

Saatat ehkä tietää, että brittiyhtye Embrace on minun suuri rakkaus ja olennainen identiteettiyhtye. Rakastan yhtyeen perusturvallista ja helppoa brittirockia sekä pubi-iltojen lädikaulailuun pakottavaa, ylitsevuotavaa anthem-tajua. Rakastan bändin leveitä lahkeita ja Danny McNamaran tukkaa, joka on ollut samanlainen ainakin vuodesta 1998.

Embrace-fanina olen tottunut kuulemaan yhtyeen parjailua ja vähättelyä. Yhtyeen helposti pureskeltava anthem-rock on aika helppo kohde naureskelulle. Mutta hitot. Embrace on minun juttu ja rakastan yhtyeen tekemisiä poikkeuksetta  – vaikka se ehkä tekeekin minusta 45-vuotiaan brittimiehen (oisinpa saanut olla täällä ja osa noiden perheenisien joukkoa).

Mutta takaisin Noeliin. If Love Is The Law on niin paljon Embrace, että Danny McNamaran laulamana se voisi olla ihan millä tahansa Embrace-levyllä, mutta aivan erityisesti jollain uudemmalla. Biisin nimi tosin saattaisi siinä tapauksessa mennä vaihtoon, Embracella kun on jo kappaleet Love Is The Basic Need ja Nature’s Law.

Miles Kane – Killing The Joke

Liverpoolilaismuusikko Miles Kane julkaisi kolmannen soololevynsä elokuussa. Kirjoitin tuolloin, kuinka Kane on minusta vahvimmillaan nimenomaan niillä kappaleilla, joilla hän ei hae rokkikukkomaista tulkintaa, vaan on jotenkin tutulla tavalla pikkuisen viattomammin charmikas.

Albumin uusin singlekappale Killing The Joke on ehdottomasti yksi Coup De Grace -albumin onnistuneimmista biiseistä. Tässä menee super moni asia maaliin! Ensinnäkin biisi on kokonaisuutena todella mileskane. Se istuu ihanasti Kanen tuotantoon ja tuo hänestä artistina esiin parhaat puolet. Tykkään hurjasti siitä, kuinka biisi on sellaisella Noel Gallagher-tavalla todella yksinkertainen, mutta samalla onnistunut sävellys. Universaali pop-kappale, joka voisi aika monen kitarapop- tai brittipopbändin tuotannossa. Sovituksellisesti ja soundimaailmallisesti taas sitten ollaan soolo-Liamin tapaisesti taikka vähän Beady Eyen tyylisesti retroja. Lyriikat sitten ovat suloisen romanttiset ja arkisen simppeleitä kielikuvia sisältävät, erittäin Kanea sekin.

Välillä on tosi vaikea sanoa, mikä on brittipoppia vuonna 2018 (vanhojen brittipop-yhtyeiden lisäksi). Tästä ajasta kun puuttuu se skenemäisyys ja tietty ajan henki, mikä brittipoppiin 1990-luvulla kuului. Mutta varmaan ei ole kamalan väärin sanoa, että tämä biisi on yksi tämän vuoden kivoimmista uusista brittipop-hermoon osuvista kappaleista.

Ten days of Liam, 7/10

Perjantaina on Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikka Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Huom. Tämä juttu on blogin arkistosta. Olen kirjoittanut tekstin 23.4.2014. Mutta kuten aiheensakin, myös teksti on sen verran ajaton, että kestää uudelleenjulkaisuja.

Päivä 7/10: Jumalasta edellinen

Mistä kirjoittaa blogiin silloin, kun tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa? No Oasiksesta tietty. Siinäpä aihe, joka ei yhden blogin elinaikana tyhjene.

Muistatko, kun näit ensimmäisen kerran Oasiksen Little By Little -videon? Minä muistan. Se tapahtui Luoteis-Lontoossa syksyllä 2002 ja tuntui siltä, kuin olisin nähnyt Jumalan.

Niin, videohan on sellainen tummassa kylläisyydessä pyöritelty. Noel mustassa parkassaan, kutistettu Robert Carlyle. Paljon varjoja. Sadettakin.

Ja sitten kohdassa 2:01 sekunnin kestävä valkea välähdys. Mikä se oli? Jumalako?

Kyllä, Liam valkeassa parkassaan.

Äh, rakastan tätä videota, rakastan tätä laulua. Ihan turhaan parjattu! Ja vaikka kappale onkin äärimmäisen Noel, jonkinlainen paluuyritys Don’t Look Back In Angeriin, on Liam tämän video johdosta sen päätähti. Olkoonkin että miehen musiikillinen panos kappaleeseen on tyyliä nolla.

Mutta sepä juuri onkin Oasiksen taianomaisuuden ydintä.

Niin, huomasithan kohdassa 2:39 Liamin Richard Ashcroftilta lainatun olemisen tavan? Kuinka komea voi näky olla?

Jumalaisen komea.

Ten days of Liam, 2/10

Yhdekesän päivää Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikkaan Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Päivä 2/10: Looks like a shit house anyway

Cool Britannia -vuosista ja brittipopista ei voi puhua mainitsematta työväenpuolueen entistä pääministeriä Tony Blairia.

Vuonna 1997, työväenpuolueen vaalivoiton jälkeen Tony Blair kutsui Noel Gallagherin ja Creation-pomon Alan McGeen Downing Streetille kampanjajuhliinsa. Myös Noelin silloinen vaimo Meg Matthews oli mukana. Olennainen osa työväenpuolueen vaalikampanjaa oli ollut taiteilijoiden ja artistien kosiskelu. Rokkimyönteinen ja -taustainen Blair sai puolelleen nuoret ja luovat, uuden työväenpuolueen johdolla olisi aika rakentaa raikas ja reilu uusi Britannia. Lehdistössä puhuttiin jopa New Labourin ja Cool Britannian välisestä ”rakkaussuhteesta” ja rock’n’roll -hallituksesta.

Politiikan ja rockin rakkaus herätti tietysti myös ristiriitaisia tunteita. Esimerkiksi Sleeper-yhtyeen laulaja Louise Wener on kritsoinut suuresti sitä, kuinka Noel otti kutsun vastaan ja veljeili pääministerin kanssa. Sielun ja rock-fiiliksen myymistäkö? Rockin vastavirtaisuuden ja autotomian menettämistä?

Tavallaan tuo ajatus liittyy vahvasti siihen, missä brittipopin aikajanalla mentiin tuolloin, vuonna 1997. Kaikki oli mennyt jo yli ja överiksi, yhdenlainen lakipiste oli saavutettu. Brittipop oli kaikkialla. Yleisesti Noelin vierailua Downing Streetillä pidetäänkin yhtenä naulana brittipopin arkussa. Yhden aikakauden loppuna. Kun vierailuun yhdistää Oasiksen Be Here Now -albumin överiyden, oli selvää, että tämän enempää indienä alkunsa saanut movement ei enää kestä.

Ajatus siitä, että Noelin retki pääministerin lukaaliin olisi tappanut rock’n’rollin ja luonut kuvan sieluttomuudesta ja poliittisen pelailun ja laskelmoinnin ujuttautumisesta rockiin, on kuitenkin vain yksi tapa nähdä tuo episodi.

Esimerksiksi kirjailija Irvine Welsh ei pidä tapahtumaa varsinaisesti käännekohtana, vaan lähinnä vain ajankuvana. Hän on todennut, että Tony Blairin rockilla ratsastelu ja Noelin vierailu eivät tappaneet brittipoppia, vaan ennemminkin toimivat sen yhtenä määrittäjänä. Welshin mielestään brittipopissa nimittäin ei koskaan ollutkaan kyse indiestä tai undergroundista, vaan nimenomaan markkinavetoisesta populaari-ilmiöstä. Mainstreamista.

Ja tottahan se on, että Damon Albarnin vuonna 1993 kehittämästä brittipop-ajatuksesta oli vuoteen 1997 mennessä tullut hallituksenkin hyväksymä vientituote, tietynlainen teollisuudenala. Brittipoppi. Indiestä valtavirtaa, Blurin nokkelasta ja abstraktista ajatuksesta Oasiksen määrittämä koko kansa musiikkityyli tiettyine maneereineen, vaatetyyleineen ja musiikillisine ratkaisuineen. Brittipopista oli tullut yhtä kuin oasiksenkaltainen kitaramusiikki.

Ehkä juuri tästä syystä Downing Streetillä nähtiin Gallagher, ei Albarn.

***

Vuonna 1997 brittipop kuului kaikkialla ja se kuului kaikille. Sen sijaan Downin Streetin bileet eivät kuuluneet kaikille – Liam ei saanut sinne kutsua.

”Were you invited to number 10 Downing Street?”

”No. And I wouldn’t have gone anyway. — Looks like a shit house anyway so why go there”.

Klassista Liamia, klassista rock’n’rollia, johon ei todellakaan ole sekoittunut politiikkaa.

Pätkä dokkarista Live Forever: The Rise and Fall of Brit Pop (2003)

Tulossa vuonna 2017

Vuonna 2017 ilmestyy useampi kiinnostava ja odotettu uusi albumi.

Elbow’n aika tasan 3 vuotta sitten ilmestynyt täyskymppi The Take Off and Landing of Everything saa  seuraajan helmikuun alussa. Little Fictions -levyltä löytyy ainakin nämä hienot kappaleet.

Maaliskuussa ilmestyy British Sea Powerin, noiden Brightonin omantienkulkijoiden Let The Dancers Inhert The Party -albumi. Sekä albumin nimi että tämä todella hyvä Bad Bohemian -kappale enteilevät yhtyeelle ominaista hyvää.  BSP:n tekemisessä on kauniin pop-musiikin rinnalla aina meneillään jotain kiehtovalla tavalla vinksahtanutta. Siksikin uusi levy on aina tapaus.

Maaliskuussa ilmestyy myös yksi omista toivottavasti tulevista suosikeista, nimittäin brittiläisen Templesin kakkoslevy Volcano. Retropsykedelinen debyytti oli tässä ajassa uniikki ja todella onnistunut albumi, joten odotukset seuraajan suhteen ovat korkealla. Onneksi tämä viime vuoden loppumetreillä ilemstynyt singelkappale on loistava! Kuten jo aiemmin kirjoitin, voisi tämän perusteella kakkoslevylle odottaa vähän modernimpia soundeja.

Templesin tavoin maaliskuun 3. päivä ilmestyy nottinghamin rääväsuiden English Tapas -nimen saanut albumi. Sleaford Mods vakuutti Flow’ssa, minkä lisäksi viime vuonna ilmestynyt ep toimi hienosti. Tykkäsin erityisesti sen suoraviivaisen puhelaulutykityksen rinnalle tulleesta uudenlaisesta melodisuudenhitusesta.

Lisäksi minua kiinnostavan uuden levyn julkaisevat ainakin Gorillaz ja Spiritualized, Liam Gallagherinkin tekemisiäkin toki odotan. Niin ja eiköhän vanhempikin Gallagher ehdi saada ennen vuoden loppua kolmannen soololevynsä valmiiksi. Pienellä toiveikkaalla jännityksellä odotan, mitä tapahtuu Arctic Monkeysin ja vaikkapa The Stone Rosesin suunnilla.

Mutta mitä muuta jännää on tulossa?

Brittipop numeroina 1

7000 –  Oasiksen vuoden 1996 Knebworth-keikkojen guestlist sisälsi 7000 nimeä.

2 600 000 – Ihmismäärä, joka yritti saada lippuja noille samoisille keikoille. Puoli Suomea! Lippuja oli myynnissä 500 000, eli Oasis lämmittelijöineen soitti molempina iltoina 250 000 hengen yleisölle.

17 Richard Oakesin ikä, kun hän liittyi Suedeen. No, oikeastaan Oakes oli 2 viikkoa vaille 18.

17.9.1994 – Päivä, kun Oakes liittyi Suedeen.

1 000 000Blurin basisti Alex James on kertonut juoneensa kolmen brittipopin hurjimusvuoden aikana samppanjaa yhteensä noin miljoonan punnan edestä. Tuo oli 0,1 % koko maan samppanjakulutuksesta.

15.1.1992Noel Gallagherin ensimmäinen keikka The Rain -yhtyeessä, josta myöhemmin tuli Oasis.

60 000 – Sueden Dog Man Star -levyn markkinointipudjetti vuonna 1994 oli 60 000 puntaa.

25 000Mansunin Taxloss-singlen (1997) promovideolla videon tuotantoryhmä heittelee Liverpool Streetin aseman ylätasanteelta maahan viiden punnan seteleitä yhteensä 25 000 punnan arvosta. Jokaiseen seteliin on kirjoitettu punaisella ”Taxlo$$”.

Noel Gallagher’s High Flying Birds @ Gröna Lund

Noel Gallagher soitti yhtyeineen toissa viikon torstaina Tukholman Gröna Lundissa, ja olin paikalla. Koska en kirjoita tätä blogia, jotta voisin arvioida asiota, en arvioi asioita. Sen sijaan haluan kirjoittaa siitä, mikä musiikissa tekee minut onnelliseksi. Sillä sellaisia asioita varten tämä blogi on.

Tässä siis Noel Gallagher’s High Flying Birds -keikan hetkiä, joina tunsin oloni aivan erityisen onnelliseksi ja onnekkaaksi.

 Kun Noel saapuu lavalle – tietysti. Minun ja Noelin edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua jo kymmenisen vuotta, ja olinkin unohtanut esimerkiksi sen, kuinka piskuiselta ja nöyrältä artisti lavalle astuessaan näyttää. Vaatimaton vilkutus yleisölle, minkä jälkeen mies yksinkertaisesti vain alkaa soittaa. Illuusio vaatimattomasta artistista kuitenkin murenee viimeistään kolmen kappaleen jälkeen, kun tulee ensimmäisen välispiikin aika.

Välispiikit. I choose the songs and you buy the fuckin t-shirts. Ja sitä rataa. Piikittelevää kuittailua kaikille, jotka uskalsivat esittää laulutoiveita. Kun yleisöstä kuului ”Magic Pie”, kuului lavalta: ”Have you ever heard anyone playing that fuckin’ song? Did Billy Idol play it yesterday?” Ja sitten jatkoihmettelyä siitä, miten karmivalta Billy Idol on varmasti näyttänyt eilen päivänvalossa Gröna Lundin lavalla. Juuri niin coolia ja nokkelaa kuin Noelilta osasi odottaa.

Pidin siitä, kuinka Noel otti jokaisen tilanteen hallintaansa noilla kuittailuillaan. Tuo on hänen tapansa olla rock-tähti. Ei kukkoilua, ei ulkomusiikillista prameilua. Vaan hiljaista äänekkyyttä, röyhkeyttä ja itsevarmuutta. Ja vain siinä määrin, että fokus säilyy aina, aina musiikissa.

noelsoittaa3

Fade Away, Champagne Supernova ja Digsy’s Dinner. Illan aikana kuultiin yhteensä kuusi Oasis-biisiä, joista ensimmäinen oli keikan alkupuolella kuultu Fade Away. Liam-kappaleista kuultiin myös Champagne Supernova, Digsy’s Dinner ja Whatever. Minusta erityisesti Fade Away ja Digsy’s Dinner olivat veikeitä ja kekseliäitä valintoja. Parasta oli se hassu tunne, kun sai yhtä aikaa kuunnella sekä Oasista että ihan vain vuoden 2015 soolo- Noelia. Jotain uudenlaista näkökulmaa elämään tällaiset hetket antavat.

Whatever. Tiesin, että Noel soittaa tätä keikoillaan, mutta silti olin ensimmäiset sekunnit jotenkin että ”ei saa”. Kappaleeseen yhdistyy niin vahvasti Liam. Erityisesti se maailman huonoryhtisin Liam siitä akustisesta MTV-taltioinnista. Mutta toisaalta, whatever. I sing the blues if I want. And Noel sings Whatever if he wants. Missä vaiheessa minusta tuli se tyyppi, joka ahdistuu siitä, että Noel Gallagher laulaa juuri minulle kesäillassa Oasiksen toiseksi parasta biisiä? En tiedä, mutta se ihminen en halua olla.

Eli siis vau! Ihana, ihana hetki, jonka aikan yleisö oli yhtä – ja ehdottomasti Noelin puolella. (Laittaisin videopätkän, mutta tajusin liian myöhään, ettei kantsi laulaa samalla, kun kuvaa.)

miia_gronalund
The shirt is not blue, it’s ”City Blue”. Tietenkin.

If I Had A Gun. Tämä on minusta yksi Noelin post-Oasis-kappaleista upein ja oli livenä todella sykähdyttävä. Maailma tarvitsee rakkauslauluja ja tämä osoittaa sen, että rakkauslaulut tarvitsevat Noelia. Tässä on jotain kypsää ja aikuista, tässä on lyyrisyyttä ja sydäntä. Jotain sellaista harkittua, lämminhenkistä ja syvältä tunteista kumpuavaa rakkaussanomaa, jota Oasis ei koskaan ainakaan lähtökohtaisesti kappaleisiinsa tallentanut. Ja jota Oasiksen ei tietystikään tarvinut tallentaa, koska Oasis oli ensisijaisesti rock-yhtye, jonka kappaleiden ja lyriikoiden tarkoitus oli olla rock, sellaisella rocknonsense-tavalla.

Mietin tämän kappaleen aikana muun muassa sitä, että Noel on kiehtovasti yhtä aikaa sekä lämmin, että viilee.

In the Heat of the Moment, Riverman ja Lock All The Doors -putki. Kaikki kyseiset uuden levyyn kappaleet ovat selvästi uskomattoman hienoja livebiisejä ja saivat yleisön innostumaan. Erityisesti In the Heat of the Moment yllätti minut, sillä se ei ole ollut suuri suosikkini. Rivermanin kuulemista odotin, sillä minusta se on uuden levyn hienoimpia, livenä vaikutuksen tekivät erityisesti torvet. Lock All The Doors on Noelin sooloalbumeiden helmi ja oli minulle Oasis-biisien jälkeen keikan suurin kohokohta. Vaikka rumpali oli liekeissä ja bändi muutenkin mieletön, olisi keikkaseuralaiseni toivonut biisiin vielä lisää rockia. En tajua tyyppiä!

You Know We Can’t Go Back. Tämä keikan keskivaiheilla kuultu uuden levyn anthem yhdistettynä onnelliseen oloon, artistia rakastavaan yleisöön ja ruotsalaiseen kesäiltaan, jes! Yksi maailman hienoimmista tunteista on se, kun jonain hetkenä tajuaa, että luoja sentää, tämä on minun elämää. Ja just sellaista elämää kuin elämäni haluankin olevan. Usein tuo tunne tulee keikoilla, Tukholmassa se tuli monta kertaa, muun muassa tämän kappaleen aikana.

The Masterplan ja Don’t Look Back In Anger. No mitäpä näistä encorena kuulluista Oasis-kappaleista nyt voi sanoa muuta kuin että nämä oli tärkeä ja ihana kuulla. Mutta ei Noel niitä halvalla antanut. Kuten jo aiemmin totesin, oli keikka täysin Noelin johdattama ja tunnelma Noelin hallitsema. Näiden kappaleiden tehtävä ei minusta ollutkaan tehdä turhaksi artistin Oasiksen jälkeistä uraa, vaan ennemminkin muistuttaa absoluuttisesti hienon rock-keikan ja täysin relevantin soolomateriaalin jälkeen, että ai niin, tällaisiakin tuli joskus tehtyä. Ja toki jättää yleisölle fiilis, että lavalla oli legenda.

Minulle jäi keikasta tunne, että rakastan Noelia aina vain enemmän. Että yleisö – maailma – rakastaa Noelia! Enkä usko, että yksikään yleisöstä jäi kaipaamaan paljoakaan sitä, kun Liam laulaa lasaaaaaaagnnnnnne.

noel_juliste
Tukholman katunäkymä oli aivan erityisen kaunis.

Klassikot Later… with Jools Holland -ohjelmassa

BBC Two -kanavan Later… with Jools Holland -ohjelma on klasikko. Brittiläisten musiikkiohjelmien lippulaivashow. Upea musiikillinen instituutio, jossa mukana olo on artisteille jopa jonkinlainen kunnia-asia. Ja juuri siksi noiden artistien esitykset ohjelmassa ovat yleensä laadukkaita ja viimeisteltyjä.

Jonkinlainen brittiläisen musiikin lippulaivashow on ollut myös vuoden 2015 alkupuolisko. Uuden levyn ovat julkaisseet sellaiset musiikilliset instituutiot kuin The Charlatans, Noel Gallagher, Blur ja Paul Weller. Huh huh, pieni brittipoppari, iso määrä klassikoita.

Ja tietysti nämä kaikki klassikot ovat käyneet myös Jools Hollandin vieraana.

Paul WellerSaturns Pattern (12.5.2015)

Paul Weller julkaisi uuden levynsä eilen. Sen lisäksi, että Wellerin uudella levyllä on aina jonkinlainen klassikkorokkariarvo, ovat Wellerin 2010-luvun tekemiset olleet todella paljon minua – vuonna 2010 ilmestynyt Wake Up the Nation tuntui jotenkin uudelta tulemiselta ja löytyykin samasta suosikki- ja tärkeyskategoriasta kuin ne pari Wellerin Cool Britannia -kauden klassikkoa.

En ole kuunnellut uutta levyä vielä kokonaisuutena, mutta veikkaan, että tämä nimibiisi on yksi levyn parhaimmista. Kappale tuntuu äkkiseltään pieneltä ja simppeliltä, mutta onkin lopulta täynnä nonchalantia taikaa. Esimerkki kappaleesta, joka on kuin tehty Paul Wellerin lulutyylille. Ja bändi on upea.

The CharlatansLet The Good Times Be Never Ending (28.4.2015)

The Charlatansin alkuvuodesta ilmestynyt Modern Nature -paluulevy on ollut ihana ja siitä on tullut tärkeä. Harmittaa vähän, etten ole kyennyt sanallistamaan kaikkia levyn herättämiä tuntemuksia ja ajatuksia kunnon blogitekstiksi.

Tämä kappale kuuluu ehdottomasti levyn aarteisiin. Hieno biisi, joka on samalla kuin pieni The Charlatans -kollaasi. Tanssimaisuus, pala soulia, iso pala hammondia, joku sellainen kypsä ja aikuinen svengi yhdistettynä Tim Burgessin pohjoiseen nasaaliin ja ikinuoreen popparilaulutyyliin. Kun miettii, mitä kaikkea yhtye on (taas) viime vuosina joutunut käymään läpi, ei tätä katsoessa voi oikein tuntea muuta kuin onnea siitä, että Modern Nature ylipäänsä ilmestyi.

Noel Gallagher’s High Flying BirdsLock All The Doors (21.4.2015)

Naurattaa. Aina kun kirjoitan Noel Gallagher’s High Flying Birdsistä, tekisi mieli kirjoittaa High Flying Smurfs – ihan vain Liamia lainatakseni.

Joka tapauksessa, Noel taisi esittää yhtyeineen ohjelmassa kolme kappaletta: Lock All The Doors, The Dying Of The Light ja You Know We Can’t Go Back. Minusta tämä Lock All The Doors on kiinnostavin, koska se kertoo eniten Noelista. Näin:

Oikeastaan tuo kappale ja tämä liveveto huutavat Liamia ja Liamin lavapresenssiä. Rocktähteyttä, jota Noelissa ei Liamin tavoin ole (kappaleen ensimmäinen versio on peräisin Oasis-ajoilta ja kertsi on demotettu Liamin laululla), ainakaan enää. Mutta se on ok, sillä se epätähteys on Noelia – ja itse asiassa ihan törkeän coolia ja rokkia. Lavalla ei ehkä ole kukkoileva rocktähti, mutta upea, määrätietoinen ja olennaiseen keskittyvä rockmuusikko kyllä. Ja onhan se Noelin tietty välinpitämättömyys aika itsevarmaa, jollain tavalla säkenöivääkin. Loistava kappale, vakuuttava Noel ja hienosti rokkaavat Smurffit. Jotain ihailtavaa tässä on.

BlurI Broadcast (14.4.2015)

Blur esitti ohjelmassa huh, ties kuinka monta kappaletta. Valitisin suosikiksi tämän I Broadcastin, koska se on minusta yksi The Magic Whip -levyn parhaimmista ja olennaisimmista hetkistä. Miksi? Koska se tuntui heti ensimmäisellä kuuntelulla ihanasti vuoden 1992 Popscenen sekä vuoden 1993 Modern Life Is Rubbishin punkkiosioiden rinnakkaiskappaleelta. Jonkinlaisesta Blur-symbolien kierrätyksestä kyse siis, minusta.

Minun on kunnia tuntea monta Damon Albarnia, mutta kyllä punkahtavasti koheltava cockney-Damon on yksi lemppareista.

Korjattu: Noel Gallagher’s High Flying Birds esitti kolme, ei kaksi kappaletta, kuten tekstissä aluksi oli.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday

Noel Gallagherin’s High Flying Birds julkaisi toisen levynsä ja se on ihan hyvä.

Ihan siksi, että kun ensimmäinen single In the Heat of the Moment viime lokakuussa ilmestyi, säikähdin. Tuli tunne, että nyt on lähdetty nykyaikaistamaan vanhaa kunnon kitararockia tavalla, joka tekee siitä lopulta vain geneerisen ja sieluttoman. Vielä, kun mies käytti kaiken media-aikansa nuorten muusikoiden haukkumiseen, mietin, että tässä nyt sitten on. Entinen nuorisoidoli, josta on tullut vanha vihainen aikuisrokkia soittava aikuinen.

Mutta ei se ihan niin ollutkaan.

Sen sijaan, että käyttäisin vielä yhden viikon tämän tekstin muotiluun (levy imestyi 25.2), päätin antaa muotoilujen olla ja hyödyntää sitä vapautta, mikä minulla bloggarina on. Sitä, että minulla on mahdollisuus julkaista blogissani vaikka epäjohdonmukainen lista ajatuksistani jos niin haluan.

Kuvittele siis nyt, että Arto Nyberg kysyy minulta, mitä minulle tulee mieleen sanoista Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday. Ja minä vastaan nopeasti (mutta aika pitkästi).

N- Y-T NYT!

Levy on parempi kuin edeltäjänsä. Ei niin uinuva ja jumittava, vaan rokimpi, eteenpäin menevämpi ja yritteliäämpi. Tässä on enemmän mahdollisuuksia ja tarttumapintaa.

Levyä kuunnellessa jää olo, että tämän tekemiseen on tarvittu bändi. Ja siitä tykkään, olen bändityttöjä. Edellisestä ei ehkä niinkään jäänyt.

Aloitusraita Riverman on huhujen mukaan Noelin oma suosikki ja täytyy kyllä olla aika höpsö jos ei biisin alusta kuule, että asialla on entinen Oasis-heppu. Myöhemmin mukaan tuleva saksofoni yrittää kyllä hämätä.

The Girl WIth The X-ray Eye -kappleen alku on kuin Oasiksen The Masterplan. Tämä on minusta se kappale, joka voisi löytyä myös Noel Gallagherin’s High Flying Birds –debyytiltä. Siihen, kuka tuo kappaleen tyttö on, oli jossain oikein joku tarinakin. Muistaako joku? Don’t Look Back In Angerin Sallyn sisko? Vai Lylan? Emmie muista.

In The Heat Of The Moment toimii nyt levyllä paremmin kuin syksyllä singlenä. Tämä on levyn biiseistä se, joka on tehty miljoona kertaa. Ja on varmasti juuri siksi niin helppo mukana laulettava – kappale on niin tuttu, että sen oppii sekunnissa eikä siihen tarvita musikaalisuutta. Mutta ne na na naat eivät edelleenkään toimi. Ne ovat turhia eivätkä edes istu levyn kokonaistunnelmaan, joka on lopulta alkuperäisempi kuin tämän kappaleen tuotettu ote antaa ymmärtää.

Levyllä on paljon pieniä yksityiskohtia ja juttuja, joista tulee olo, että sitä on tehty ajatuksen kanssa. Monissa kappaleissa joku pikku juttu tekee niistä erityisempiä kuin mitä ne olisivat ilman tuota ratkaisua. Esimerkiksi rytmi.

Useiden kappaleiden rytmeissä ei ole tyydytty ilmiselvään ja suoraviivaiseen. Ja pidän siitä. Esimerkkinä vaikka While The Song Remains The Same.

Lock All The Doors on levyn biiseistä se, jonka haluaisin kuulla Liamin laulamana. Biisi voisi olla loppuaikojen Oasiksen menoraita. Eikun Liamin laulamana tämä olisi Beady Eyeta. Vai onko rytmi kuitenkin liian nopea Liamin laahavalle ja venyvälle laulutyylille?

Lock All The Doors on myös salainen paheeni. Biisi on ehkä levyn suoraviivaisin rokkikappale, niin sanotusti helpoin kuunneltava. Kappaleesta ei ole edes yrittetty tehdä sovituksellisesti mitenkään jänskää – niin kuin levyn muista biiseistä – se vain on ja kulkee hienolla energialla eteenpäin. Erottuu kokonaistunnelmasta. Ilahdun aina, kun biisin vuoro tulee.

Useiden ihmisten suosikkikappale tuntuu olevan The Dying Of The Light -slovari. Ei minun.

Jammaileva ja musikaalinen The Right Stuff on levyn ylläri ja musta lammas, mutta toimii lopulta hyvin toisen puoliskon aloittajana. Kontrasti Lock All The Doorsin helppoon pop-rockiin on valtaisa.

Myös The Mexican voisi olla Liamin laulamana Beady Eyeta. Äänimaailman puolesta helppo visioida BE-levylle Second Bite of the Apple -kappaleen viereen. Jänskä biisi.

Aluksi tuntui pitkään siltä, että vaikka levyä kuinka kuunteli, jäi sieltä muutama kappale aina unohduksiin, etenkin loppupuoliskolta.

Useimmat levyn kappaleista ovat pohjimmiltaan aika yksinkertaisia ja universaaleja pop-kappaleita, vähän niin kuin Noelilta ehkä voi biisikirjoittajana odottaa. Tietynlaisella sovituksella ja tuottamisella tällaisista biiseistä tulee kuitenkin helposti sellaisen geneerisen radiomusiikin oloisia. Turvallisia. Ihan kivoja, mutta jotenkin kliinisiä. Genrettömiä. Tai kaikkigenreisiä. Vaikea selitää. Sellaisia Coldplay-tavalla kaikille maistuvia. Kai tuo sitten on nykyään se isojen yhtyeiden tapa tehdä.

Ja kyllä minusta tällä levyllä on tuota särmän puutetta, kliinisyyttä ja geneerisyyttä havaittavissa, esimerkiksi ihan loppupuolen You Know We Can’t Go Back -biisissä, joka alkaa olla isoudessaan ja kirkassoundisuudessaan jo tasoa jalkapallon MM-kisojen tunnaribiisi.

Ja vähän The Ballad Of The Mighty I -kappaleessakin, joka kuitenkin toimii minulle hyvin. Joku tämän biisin pelastaa, olisiko se vaikka Noel. Hyvä päätösraita (ja kivan höpsö video).

Levyä on ajoittain kiva kuunnella.

Instagramin perusteella Noel on edelleen nuorisoidoli.

Siihen nähden, että Noel on ollut koko alkuvuoden vihainen ja pettynyt vanha rokkari, on tämä levy kokonaisuutena aika kesy. Joku vihaisuus puuttuu.

Mutta kyllä mie ihan tykkään, vaikka tämä tuntuukin ”vain” levyltä ja ”vain” musiikilta, ei minun maailmaa uudelleen muotoilevalta kokemukselta.

Kolme kautta viis.

Meno: Noel Gallagher – Chasing Yesterday -ennakkokuuntelu

noel_kuuntelu

Ensi lauantaina, 28.2. tapahtuu: Noel Gallagher’s High Flying Birdsin maaliskuun 2. päivä ilmestyvä Chasing Yesterday soi Helsingin Bar Molotowissa non-stoppina klo 19–22. Ja koska tapahtuman takaa löytyy Liam and Patsy Recreation Club -yhteisön ahkerat, on musiikin seuraksi tietty hoidettu myös 5 euron G&T-diili. Hienoa tyypit!

Nähdään!

Facebook-tapahtuma

Bar Molotow
Vaasankatu 29
Helsinki

#oasisfi