Luukku 3: Vuoden 2019 lempikappaleet

Tänä vuonna ilmestyi taas valtavasti uutta hyvää musiikkia – jopa tällaisen kapean musiikkimaun omaavan tyypin mielestä. Oma lempimusiikkini löytyy soittolistojen, radiokanavien ja kriitikoiden arvoiden ulottumattomista, joten olen ihan kamalan sokea sille, onko joku biisi jotenkin yleisesti hyvä tai huono. Kappaleen ihanuus on usein niin kovin selittämättömistä asioista kiinni.

Siksi mitään vuoden parhaat -listaa en osaa tehdä. Mutta tässä 22 kappaletta, joita on ollut aivan erityisen kiva kuunnella vuonna 2019. Lopussa vielä Spotify-lista kappaleista.

  1. Fontaines D.C. – Liberty Belle. Vuoden huikein! Jää ikisuosiksiksi.
  2. Fontaines D.C. – Boys in A Better Land. Vuoden toiseksi huikein!
  3. Liam Gallagher – One of Us. Säv, san ja sov kaikki kohdillaan.
  4. DMA’s – Silver. Takuuhyvä DMA’s.
  5. Ride – Clouds Of Saint Marie. Niiiiiiin kaunis.
  6. Sleeper – Paradise Waiting. Ihana ihana brittipop ysäriklassikolta.
  7. Blossoms – The Keeper. Paras Blossoms tähän mennessä. The Charlatans meets Primal Scream.
  8. Hurula – Järnvägsbron. Synkän kaunis, koskettava ja riipaiseva.
  9. The Big Moon – Take A Piece. Huikea tyttöbändipoppikappale indieyhtyeeltä. Salainen pahe.
  10. Liam Gallagher – Now That I’ve Found You. Ihanan soma rallattelu. Yksinkertaisuudessaan tavallaan turha biisi, mutta lopulta kaikkea muuta.
  1. Steve Mason – Don’t Know Where. Kaunis, koskettava.
  2. Idlewild – All These Words. Tutun ja turvallisen kuuloinen Idlewild, heittää minut nuoruuteen. Malliesimerkki yksinkertaisuudessaan hyvästä kertosäkeen käynnistymisestä.
  3. The Big Moon – Your Light. Huikea, jänskä, cool.
  4. The Twang – It Feels Like (You’re Wasting My Time). Hyvä rytmi, svengi ja rullailu.
  5. High Hazels – Slow Dancers. Kaunis kappale ja ihana tulkinta.
  6. Temples – You’re Either On Something. Kaunis melodia ja upea sovitus. Kertsin lähtö säväyttää joka kerta.
  7. The Spitfires – Enough is Enough. Yllärilemppari pikkubändiltä. Kuuntele myös biisistä tehty Hard Fi -remix.
  1. Ian Brown – From Chaos To Harmony. Kappaleena ei mikään super hyvä, mutta koska on todella Ian Brown ja siksi cool, päätyi kovaan kuunteluun.
  2. Steve Mason – America Is Your Boyfriend. Kappale, joka tallentaa hyvin Steve Masonin erinomaisuuden ja erityisyyden.
  3. Ivory Wave – Uptown. Yllätyshyvä baggy pikkubändiltä.
  4. Miles Kane – Blame It On The Summertime. Soma, simppeli ja erittäin mileskane rallatus.
  5. Noel Gallagher’s Flying Birds – Wondering Star. Keskinkertaisen Noelin kelpo John Lennon -fiilistely. Täynnä kliseitä – varmaan just siks käy mulle. Oispa vielä vähän vähemmän kaikuisa ja kumiseva.

Mitä biisejä sie tykkäsit tänä vuonna kuunnella?

Soittolista: marraskuu 2019

Tervetuloa joulukuu!

En ole lainkaan marraskuu vihaaja. Rakastan möllöttää hämärässä ja vaipua omiin ajatuksiin. Olen tammikuun lapsi, ja äidin ja isän mukaan syntynyt keskelle synkkää lappilaista hämärää. En siis säikähdä kaamosta, pimeää, harmautta ja kylmyyttä.

Marraskuu oli kelpo, joulukuukin varmasti. Tässä menneen kuukauden uudet, kutakuinkin brittipopkelpoiset kappaleet. Listaan kuvaa klikkaamalla.

Soittolista: elokuu ja heinäkuu 2019

Elokuu vetelee viimeisiään, tässä siis kuukausittainen uusien biisien soittolista. Listalla ilahduttaa moni kappale. Etenkin rakastan Liam Gallagherin One Of Usia, Templesin uutta, Vidan herkkistä, The Bluetones -ääni Mark Morrisin The Beansiä sekä Riden ihanaa Clouds Of Saint Marie -kappaletta.

Listoihin kuvia klikkaamalla.

Lomahulinoissa jäi heinäkuun soittolista jakamatta, tässä siis vielä se!

Soittolista: kesäkuu 2019

Jaoinkin jo kesäkuun soittolistan blogin Facebook-sivulla. Tässä vielä!

Tykkään listasta kovin, kitaramusiikki ei vieläkään ole kuollut. Noin tunnin verran uusia kappaleita tarjoilee mm. Gallagherit, Miles Kane, Temples, Salad, Babybird, The Divine Comedy, Blossoms, Keane, Kaiser Chiefs, The Spitfires ja yks ihan uusikin yhtye.

Soittolistaan kuvaa klikkaamalla.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – Black Star Dancing

Mitä tykkäät Noel Gallagherin uudesta biisistä?

Minun on kyllä todettava, ettei kappale herättänyt minussa innostuneisuutta. Ongelma ei välttämättä edes ole tuossa setädiskoilussa, saattaisin sellaisestakin innostua, jos sen vain tekee oikea tyyppi ja oikealla tavalla. Mutta tämä ei nyt kyllä minulle toimi. Ei vain onnistuta olemaan sitä, mitä yritetään olla. Puuttuu charmi, sähkö ja selittämätön coolius, jota tällainen biisi vaatisi kuulostaakseen uskottavalta ja luontevalta.

Nyt tunnelmaksi jää vähän sellainen kiusallinen viidenkympin villitys. Missä aidosti kumpuava särmä?

Onhan se vähän kurjaa todeta Noelin kaltaisen taitajan kohdalla, että tätä kappaletta en nyt oikeastaan elämääni tarvitse, etenkin kun olen tykännyt viimeisimmästä levystä melko paljon. Mutta sellaista se on. Kuumempia versioita tällaisesta kitaroinnista on viime aikoina tehnyt vaikkapa Courteeners ja jopa peruskiva Johnny Marr.

Video on kyllä hyvä ja tekee biisistä ehkä ministi kiinnostavamman.

Kun Noel Gallagher tekee Embracet

Kun Noel Gallagher julkaisi High Flying Birdsiensä kanssa kolmannen soololevynsä melkein vuosi sitten, en oikein syttynyt albumille. Kuuntelin levyn huolimattomasti ja luovutin, kun koin sen sekavaksi ja levottomaksi.

Paneuduin levyyn ajatuksen kanssa oikeastaan vasta keväällä, puoli vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Ja löysin kuin löysinkin yhteyden albumiin. Hyvä niin, levy on ollut sen jälkeen kovasti kuunneltu.

Aivan erityisesti olen tykännyt tästä If Love Is The Law -biisistä. Mietin kauan, että miksi ihmeessä tämä soi minun korviini niin ihanana ja onnistuneena. Sitten tajusin, että

kappale on ihan totaalisen Embrace.

Saatat ehkä tietää, että brittiyhtye Embrace on minun suuri rakkaus ja olennainen identiteettiyhtye. Rakastan yhtyeen perusturvallista ja helppoa brittirockia sekä pubi-iltojen lädikaulailuun pakottavaa, ylitsevuotavaa anthem-tajua. Rakastan bändin leveitä lahkeita ja Danny McNamaran tukkaa, joka on ollut samanlainen ainakin vuodesta 1998.

Embrace-fanina olen tottunut kuulemaan yhtyeen parjailua ja vähättelyä. Yhtyeen helposti pureskeltava anthem-rock on aika helppo kohde naureskelulle. Mutta hitot. Embrace on minun juttu ja rakastan yhtyeen tekemisiä poikkeuksetta  – vaikka se ehkä tekeekin minusta 45-vuotiaan brittimiehen (oisinpa saanut olla täällä ja osa noiden perheenisien joukkoa).

Mutta takaisin Noeliin. If Love Is The Law on niin paljon Embrace, että Danny McNamaran laulamana se voisi olla ihan millä tahansa Embrace-levyllä, mutta aivan erityisesti jollain uudemmalla. Biisin nimi tosin saattaisi siinä tapauksessa mennä vaihtoon, Embracella kun on jo kappaleet Love Is The Basic Need ja Nature’s Law.

Tulossa vuonna 2017

Vuonna 2017 ilmestyy useampi kiinnostava ja odotettu uusi albumi.

Elbow’n aika tasan 3 vuotta sitten ilmestynyt täyskymppi The Take Off and Landing of Everything saa  seuraajan helmikuun alussa. Little Fictions -levyltä löytyy ainakin nämä hienot kappaleet.

Maaliskuussa ilmestyy British Sea Powerin, noiden Brightonin omantienkulkijoiden Let The Dancers Inhert The Party -albumi. Sekä albumin nimi että tämä todella hyvä Bad Bohemian -kappale enteilevät yhtyeelle ominaista hyvää.  BSP:n tekemisessä on kauniin pop-musiikin rinnalla aina meneillään jotain kiehtovalla tavalla vinksahtanutta. Siksikin uusi levy on aina tapaus.

Maaliskuussa ilmestyy myös yksi omista toivottavasti tulevista suosikeista, nimittäin brittiläisen Templesin kakkoslevy Volcano. Retropsykedelinen debyytti oli tässä ajassa uniikki ja todella onnistunut albumi, joten odotukset seuraajan suhteen ovat korkealla. Onneksi tämä viime vuoden loppumetreillä ilemstynyt singelkappale on loistava! Kuten jo aiemmin kirjoitin, voisi tämän perusteella kakkoslevylle odottaa vähän modernimpia soundeja.

Templesin tavoin maaliskuun 3. päivä ilmestyy nottinghamin rääväsuiden English Tapas -nimen saanut albumi. Sleaford Mods vakuutti Flow’ssa, minkä lisäksi viime vuonna ilmestynyt ep toimi hienosti. Tykkäsin erityisesti sen suoraviivaisen puhelaulutykityksen rinnalle tulleesta uudenlaisesta melodisuudenhitusesta.

Lisäksi minua kiinnostavan uuden levyn julkaisevat ainakin Gorillaz ja Spiritualized, Liam Gallagherinkin tekemisiäkin toki odotan. Niin ja eiköhän vanhempikin Gallagher ehdi saada ennen vuoden loppua kolmannen soololevynsä valmiiksi. Pienellä toiveikkaalla jännityksellä odotan, mitä tapahtuu Arctic Monkeysin ja vaikkapa The Stone Rosesin suunnilla.

Mutta mitä muuta jännää on tulossa?

Vuosi 2015 palasina ja kappaleina

Eilen perjantaina ilmestyi Sueden uusi Night Thoughts -albumi. Mutta ennen kuin haluan mennä siihen, tai suuremmin vuoteen 2016, haluan vielä viimeistellä vuoden 2015. Pilkotaan siis mennyt vuosi vielä palasiksi ja kappaleiksi.

Vuosi 2015 oli muun muassa:

Vanhojen klassikoiden paluulevyjen vuosi:

The Charlatans – Modern Nature: Sielukas paluulevy yhdeltä parhaimmista. Ehkä vuoden paras levy.
Blur – The Magic Whip: Hieno kokonaisuus ja onnistunut sekoitus klassista Bluria ja uutta visiota. Vuoden parhaita.
Ash – Kablammo!: Ash Ashinä. Jää kuunteluun.
The Libertines –  Anthems ForDoomed Youth: Ympyrä sulkeutuu eli paluu vuoteen 2002 ja yhtyeen debyyttiin. Odotettua viimeistellympi tuotanto tekee levystä tätä päivää. Ehkä vuoden toiseksi paras levy.
New Order – Music Complete: Hyvä levy, kiva kuunneltava, mutta ei itselleni lopulta  kuitenkaan kovinkaan merkittävä.
Idlewild – Everything Ever Written: Vanhan suosikin levy jätti vähän kylmäksi, ei kuitenkaan mikään katastrofi.

Perushyvä perushyvän indien vuosi:

Peace – Happy People: Debyytin tavoin mukava, brittiläisen indien ja popin historiaa läpileikkaava sekamelska. Tasaisesti hyviä biisejä – ja ihanan hyväntuulinen tunnelma.
The View – Ropewalk: Ei yhtyeen parhaimmistoa, mutta kelpo silti.
Circa Waves – Young Chasers: Liverpoolilaisyhtyeen debyyttilevy.
The Vaccines – English Graffiti: Debyytin aikainen indie-bandwagon ehkä meni, mutta yhtyeen näkemys brittiläisestä popista toimii edelleen ihan hyvin.
The Maccabees – Marks To Prove It: Moderni pikkuklassikkoyhtye melkeinpä parhaimmilaan.
Swim Deep – Mothers: Birminghamiläisten kakkoslevy. Kiva utuinen tunnelma, tanssittava rytmi.

Vähän rock-vuosikin:

Palma Violets – Danger In The Club: Yhtä hyvä kuin loistava debyytti, kokonaisuutena ehkä parempikin. The Libertinesin jälkeen parasta hoilotusta mitä Britannia on 2000-luvulla tarjonnut. Ehkä vuoden kolmanneksi paras.
Carl Barât and the Jackals – Let It Reign: Levy, jossa ei ole mitään vikaa.
The Strypes – Little Victories: Nuorukaisten kakkoslevy on debyyttiä vähän modernimpi. Jos pidit vuoden 2013 Snapshotia liian R’n’B:nä ja bluesahtavana, pidät tästä uudesta enemmän. Little Victories on nimittäin edeltäjäänsä rockimpi. Tykkään. 
Paul Weller – Saturns Pattern: Levy siitä hyvästä fiiliksestä, kun on ollut eksynyt ja sitten löytää paikkansa. Rock, ryhdikäs. Tykkään todella paljon, yksi vuoden parhaita.
Stereophonics – Keep the Village Alive: Kaikella mittapuulla aika perus, etenkin yhtyeen alkuvuosiin verrattuna. Melko aikuisrockia ja vähän särmätön. Ei oma suosikkini.
The Spitfires – Response: Modrevivalrevival

Vähän vihainen vuosi:

Slaves – Are You Satisfied?: Noh, vihainen ja vihainen. Astetta ronskimpi bilelevy. 
Sleaford Mods – Key Markets: Levyllinen yhtyeelle ominaista länkytystä. Edelliseen verrattuna vielä vähemmän melodinen. Toimii.

Hienojen keulahamojen vuosi:

Florence + The Machine – How Big, How Blue, How Beautiful: Jylhä, kunnianhimoinen, tunteikas. Elokuvalliset videot tekevät levystä noh, elokuvallisen. Moderni klassikko ja yksi vuoden kohokohdista.
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday: Noeliksi yllättävän monipuolinen ja moniulotteinen. Tykkäsin, erityisesti kesän keikan jälkeen.

Ja vielä omat suosikkikappaleet:

1. The Libertines – The Milkman’s Horse

Olin pitkään varma, että The Charlatansin Let The Good Times Be Never Ending olisi minulle tämän vuoden tärkein kappale, lemppari ja suosikki. Valitsin kuitenkin suosikikseni The Libertinesin The Milkman’s Horse -kappaleen, tämän lyriikkapätkän vuoksi:

What you’ve done
Get out of my dreams you scum
They weren’t meant for anyone
They weren’t meant for anyone but me

Niin osuvaa. Ja niin vuotta 2015.

2. The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending

Biisi on musiikillisesti upea, melodialtaan tarttuva, sen lyriikoiden tunnelma on lupaava ja luottavainen, mutta ennen kaikkea biisi toi The Charlatansin takaisin, loisteliaampana kuin uskalsin edes unelmoida. Jatkukoon nämä hyvät ajat yhtyeen kanssa ikuisesti. 

3. DMA’s – Feels Like 37

Tätä kappaletta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti todella hyvä ja onnellinen olo. Vähän sellainen nousuhumalainen ja elämää rakastava, nuori ja kaikkivoipa. Parasta uutta brittipoppia.

Muita omia suosikkikappaleita viime vuodelta, suurin piirtein järjestyksessä. Alla myös soittolistana:

The Libertines – Heart of The Matter
The Charlatans – Come Home Baby
Florence + The Machine – Ship To Wreck
The Maccabees – Kamakura
Suede – Outsiders
Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors
Palma Violets – English Tongue
Blur – Pyongyang
Palma Violets – Coming Over To My Place
Blur – I Broadcast
Paul Weller – Saturns Pattern
Ash – Cacoon
The View – Marriage
Carl Barât and the Jackals – Glory Days
New Order – Restless

https://open.spotify.com/user/misse-kissa/playlist/15UlVqEBNZQvdqFppinXNs

Edit. Listaukseen lisätty jälkikäteen Idlewild.

Artikkelikuva: Unsplash

Noel Gallagher’s High Flying Birds @ Gröna Lund

Noel Gallagher soitti yhtyeineen toissa viikon torstaina Tukholman Gröna Lundissa, ja olin paikalla. Koska en kirjoita tätä blogia, jotta voisin arvioida asiota, en arvioi asioita. Sen sijaan haluan kirjoittaa siitä, mikä musiikissa tekee minut onnelliseksi. Sillä sellaisia asioita varten tämä blogi on.

Tässä siis Noel Gallagher’s High Flying Birds -keikan hetkiä, joina tunsin oloni aivan erityisen onnelliseksi ja onnekkaaksi.

 Kun Noel saapuu lavalle – tietysti. Minun ja Noelin edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua jo kymmenisen vuotta, ja olinkin unohtanut esimerkiksi sen, kuinka piskuiselta ja nöyrältä artisti lavalle astuessaan näyttää. Vaatimaton vilkutus yleisölle, minkä jälkeen mies yksinkertaisesti vain alkaa soittaa. Illuusio vaatimattomasta artistista kuitenkin murenee viimeistään kolmen kappaleen jälkeen, kun tulee ensimmäisen välispiikin aika.

Välispiikit. I choose the songs and you buy the fuckin t-shirts. Ja sitä rataa. Piikittelevää kuittailua kaikille, jotka uskalsivat esittää laulutoiveita. Kun yleisöstä kuului ”Magic Pie”, kuului lavalta: ”Have you ever heard anyone playing that fuckin’ song? Did Billy Idol play it yesterday?” Ja sitten jatkoihmettelyä siitä, miten karmivalta Billy Idol on varmasti näyttänyt eilen päivänvalossa Gröna Lundin lavalla. Juuri niin coolia ja nokkelaa kuin Noelilta osasi odottaa.

Pidin siitä, kuinka Noel otti jokaisen tilanteen hallintaansa noilla kuittailuillaan. Tuo on hänen tapansa olla rock-tähti. Ei kukkoilua, ei ulkomusiikillista prameilua. Vaan hiljaista äänekkyyttä, röyhkeyttä ja itsevarmuutta. Ja vain siinä määrin, että fokus säilyy aina, aina musiikissa.

noelsoittaa3

Fade Away, Champagne Supernova ja Digsy’s Dinner. Illan aikana kuultiin yhteensä kuusi Oasis-biisiä, joista ensimmäinen oli keikan alkupuolella kuultu Fade Away. Liam-kappaleista kuultiin myös Champagne Supernova, Digsy’s Dinner ja Whatever. Minusta erityisesti Fade Away ja Digsy’s Dinner olivat veikeitä ja kekseliäitä valintoja. Parasta oli se hassu tunne, kun sai yhtä aikaa kuunnella sekä Oasista että ihan vain vuoden 2015 soolo- Noelia. Jotain uudenlaista näkökulmaa elämään tällaiset hetket antavat.

Whatever. Tiesin, että Noel soittaa tätä keikoillaan, mutta silti olin ensimmäiset sekunnit jotenkin että ”ei saa”. Kappaleeseen yhdistyy niin vahvasti Liam. Erityisesti se maailman huonoryhtisin Liam siitä akustisesta MTV-taltioinnista. Mutta toisaalta, whatever. I sing the blues if I want. And Noel sings Whatever if he wants. Missä vaiheessa minusta tuli se tyyppi, joka ahdistuu siitä, että Noel Gallagher laulaa juuri minulle kesäillassa Oasiksen toiseksi parasta biisiä? En tiedä, mutta se ihminen en halua olla.

Eli siis vau! Ihana, ihana hetki, jonka aikan yleisö oli yhtä – ja ehdottomasti Noelin puolella. (Laittaisin videopätkän, mutta tajusin liian myöhään, ettei kantsi laulaa samalla, kun kuvaa.)

miia_gronalund
The shirt is not blue, it’s ”City Blue”. Tietenkin.

If I Had A Gun. Tämä on minusta yksi Noelin post-Oasis-kappaleista upein ja oli livenä todella sykähdyttävä. Maailma tarvitsee rakkauslauluja ja tämä osoittaa sen, että rakkauslaulut tarvitsevat Noelia. Tässä on jotain kypsää ja aikuista, tässä on lyyrisyyttä ja sydäntä. Jotain sellaista harkittua, lämminhenkistä ja syvältä tunteista kumpuavaa rakkaussanomaa, jota Oasis ei koskaan ainakaan lähtökohtaisesti kappaleisiinsa tallentanut. Ja jota Oasiksen ei tietystikään tarvinut tallentaa, koska Oasis oli ensisijaisesti rock-yhtye, jonka kappaleiden ja lyriikoiden tarkoitus oli olla rock, sellaisella rocknonsense-tavalla.

Mietin tämän kappaleen aikana muun muassa sitä, että Noel on kiehtovasti yhtä aikaa sekä lämmin, että viilee.

In the Heat of the Moment, Riverman ja Lock All The Doors -putki. Kaikki kyseiset uuden levyyn kappaleet ovat selvästi uskomattoman hienoja livebiisejä ja saivat yleisön innostumaan. Erityisesti In the Heat of the Moment yllätti minut, sillä se ei ole ollut suuri suosikkini. Rivermanin kuulemista odotin, sillä minusta se on uuden levyn hienoimpia, livenä vaikutuksen tekivät erityisesti torvet. Lock All The Doors on Noelin sooloalbumeiden helmi ja oli minulle Oasis-biisien jälkeen keikan suurin kohokohta. Vaikka rumpali oli liekeissä ja bändi muutenkin mieletön, olisi keikkaseuralaiseni toivonut biisiin vielä lisää rockia. En tajua tyyppiä!

You Know We Can’t Go Back. Tämä keikan keskivaiheilla kuultu uuden levyn anthem yhdistettynä onnelliseen oloon, artistia rakastavaan yleisöön ja ruotsalaiseen kesäiltaan, jes! Yksi maailman hienoimmista tunteista on se, kun jonain hetkenä tajuaa, että luoja sentää, tämä on minun elämää. Ja just sellaista elämää kuin elämäni haluankin olevan. Usein tuo tunne tulee keikoilla, Tukholmassa se tuli monta kertaa, muun muassa tämän kappaleen aikana.

The Masterplan ja Don’t Look Back In Anger. No mitäpä näistä encorena kuulluista Oasis-kappaleista nyt voi sanoa muuta kuin että nämä oli tärkeä ja ihana kuulla. Mutta ei Noel niitä halvalla antanut. Kuten jo aiemmin totesin, oli keikka täysin Noelin johdattama ja tunnelma Noelin hallitsema. Näiden kappaleiden tehtävä ei minusta ollutkaan tehdä turhaksi artistin Oasiksen jälkeistä uraa, vaan ennemminkin muistuttaa absoluuttisesti hienon rock-keikan ja täysin relevantin soolomateriaalin jälkeen, että ai niin, tällaisiakin tuli joskus tehtyä. Ja toki jättää yleisölle fiilis, että lavalla oli legenda.

Minulle jäi keikasta tunne, että rakastan Noelia aina vain enemmän. Että yleisö – maailma – rakastaa Noelia! Enkä usko, että yksikään yleisöstä jäi kaipaamaan paljoakaan sitä, kun Liam laulaa lasaaaaaaagnnnnnne.

noel_juliste
Tukholman katunäkymä oli aivan erityisen kaunis.

Klassikot Later… with Jools Holland -ohjelmassa

BBC Two -kanavan Later… with Jools Holland -ohjelma on klasikko. Brittiläisten musiikkiohjelmien lippulaivashow. Upea musiikillinen instituutio, jossa mukana olo on artisteille jopa jonkinlainen kunnia-asia. Ja juuri siksi noiden artistien esitykset ohjelmassa ovat yleensä laadukkaita ja viimeisteltyjä.

Jonkinlainen brittiläisen musiikin lippulaivashow on ollut myös vuoden 2015 alkupuolisko. Uuden levyn ovat julkaisseet sellaiset musiikilliset instituutiot kuin The Charlatans, Noel Gallagher, Blur ja Paul Weller. Huh huh, pieni brittipoppari, iso määrä klassikoita.

Ja tietysti nämä kaikki klassikot ovat käyneet myös Jools Hollandin vieraana.

Paul WellerSaturns Pattern (12.5.2015)

Paul Weller julkaisi uuden levynsä eilen. Sen lisäksi, että Wellerin uudella levyllä on aina jonkinlainen klassikkorokkariarvo, ovat Wellerin 2010-luvun tekemiset olleet todella paljon minua – vuonna 2010 ilmestynyt Wake Up the Nation tuntui jotenkin uudelta tulemiselta ja löytyykin samasta suosikki- ja tärkeyskategoriasta kuin ne pari Wellerin Cool Britannia -kauden klassikkoa.

En ole kuunnellut uutta levyä vielä kokonaisuutena, mutta veikkaan, että tämä nimibiisi on yksi levyn parhaimmista. Kappale tuntuu äkkiseltään pieneltä ja simppeliltä, mutta onkin lopulta täynnä nonchalantia taikaa. Esimerkki kappaleesta, joka on kuin tehty Paul Wellerin lulutyylille. Ja bändi on upea.

The CharlatansLet The Good Times Be Never Ending (28.4.2015)

The Charlatansin alkuvuodesta ilmestynyt Modern Nature -paluulevy on ollut ihana ja siitä on tullut tärkeä. Harmittaa vähän, etten ole kyennyt sanallistamaan kaikkia levyn herättämiä tuntemuksia ja ajatuksia kunnon blogitekstiksi.

Tämä kappale kuuluu ehdottomasti levyn aarteisiin. Hieno biisi, joka on samalla kuin pieni The Charlatans -kollaasi. Tanssimaisuus, pala soulia, iso pala hammondia, joku sellainen kypsä ja aikuinen svengi yhdistettynä Tim Burgessin pohjoiseen nasaaliin ja ikinuoreen popparilaulutyyliin. Kun miettii, mitä kaikkea yhtye on (taas) viime vuosina joutunut käymään läpi, ei tätä katsoessa voi oikein tuntea muuta kuin onnea siitä, että Modern Nature ylipäänsä ilmestyi.

Noel Gallagher’s High Flying BirdsLock All The Doors (21.4.2015)

Naurattaa. Aina kun kirjoitan Noel Gallagher’s High Flying Birdsistä, tekisi mieli kirjoittaa High Flying Smurfs – ihan vain Liamia lainatakseni.

Joka tapauksessa, Noel taisi esittää yhtyeineen ohjelmassa kolme kappaletta: Lock All The Doors, The Dying Of The Light ja You Know We Can’t Go Back. Minusta tämä Lock All The Doors on kiinnostavin, koska se kertoo eniten Noelista. Näin:

Oikeastaan tuo kappale ja tämä liveveto huutavat Liamia ja Liamin lavapresenssiä. Rocktähteyttä, jota Noelissa ei Liamin tavoin ole (kappaleen ensimmäinen versio on peräisin Oasis-ajoilta ja kertsi on demotettu Liamin laululla), ainakaan enää. Mutta se on ok, sillä se epätähteys on Noelia – ja itse asiassa ihan törkeän coolia ja rokkia. Lavalla ei ehkä ole kukkoileva rocktähti, mutta upea, määrätietoinen ja olennaiseen keskittyvä rockmuusikko kyllä. Ja onhan se Noelin tietty välinpitämättömyys aika itsevarmaa, jollain tavalla säkenöivääkin. Loistava kappale, vakuuttava Noel ja hienosti rokkaavat Smurffit. Jotain ihailtavaa tässä on.

BlurI Broadcast (14.4.2015)

Blur esitti ohjelmassa huh, ties kuinka monta kappaletta. Valitisin suosikiksi tämän I Broadcastin, koska se on minusta yksi The Magic Whip -levyn parhaimmista ja olennaisimmista hetkistä. Miksi? Koska se tuntui heti ensimmäisellä kuuntelulla ihanasti vuoden 1992 Popscenen sekä vuoden 1993 Modern Life Is Rubbishin punkkiosioiden rinnakkaiskappaleelta. Jonkinlaisesta Blur-symbolien kierrätyksestä kyse siis, minusta.

Minun on kunnia tuntea monta Damon Albarnia, mutta kyllä punkahtavasti koheltava cockney-Damon on yksi lemppareista.

Korjattu: Noel Gallagher’s High Flying Birds esitti kolme, ei kaksi kappaletta, kuten tekstissä aluksi oli.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday

Noel Gallagherin’s High Flying Birds julkaisi toisen levynsä ja se on ihan hyvä.

Ihan siksi, että kun ensimmäinen single In the Heat of the Moment viime lokakuussa ilmestyi, säikähdin. Tuli tunne, että nyt on lähdetty nykyaikaistamaan vanhaa kunnon kitararockia tavalla, joka tekee siitä lopulta vain geneerisen ja sieluttoman. Vielä, kun mies käytti kaiken media-aikansa nuorten muusikoiden haukkumiseen, mietin, että tässä nyt sitten on. Entinen nuorisoidoli, josta on tullut vanha vihainen aikuisrokkia soittava aikuinen.

Mutta ei se ihan niin ollutkaan.

Sen sijaan, että käyttäisin vielä yhden viikon tämän tekstin muotiluun (levy imestyi 25.2), päätin antaa muotoilujen olla ja hyödyntää sitä vapautta, mikä minulla bloggarina on. Sitä, että minulla on mahdollisuus julkaista blogissani vaikka epäjohdonmukainen lista ajatuksistani jos niin haluan.

Kuvittele siis nyt, että Arto Nyberg kysyy minulta, mitä minulle tulee mieleen sanoista Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday. Ja minä vastaan nopeasti (mutta aika pitkästi).

N- Y-T NYT!

Levy on parempi kuin edeltäjänsä. Ei niin uinuva ja jumittava, vaan rokimpi, eteenpäin menevämpi ja yritteliäämpi. Tässä on enemmän mahdollisuuksia ja tarttumapintaa.

Levyä kuunnellessa jää olo, että tämän tekemiseen on tarvittu bändi. Ja siitä tykkään, olen bändityttöjä. Edellisestä ei ehkä niinkään jäänyt.

Aloitusraita Riverman on huhujen mukaan Noelin oma suosikki ja täytyy kyllä olla aika höpsö jos ei biisin alusta kuule, että asialla on entinen Oasis-heppu. Myöhemmin mukaan tuleva saksofoni yrittää kyllä hämätä.

The Girl WIth The X-ray Eye -kappleen alku on kuin Oasiksen The Masterplan. Tämä on minusta se kappale, joka voisi löytyä myös Noel Gallagherin’s High Flying Birds –debyytiltä. Siihen, kuka tuo kappaleen tyttö on, oli jossain oikein joku tarinakin. Muistaako joku? Don’t Look Back In Angerin Sallyn sisko? Vai Lylan? Emmie muista.

In The Heat Of The Moment toimii nyt levyllä paremmin kuin syksyllä singlenä. Tämä on levyn biiseistä se, joka on tehty miljoona kertaa. Ja on varmasti juuri siksi niin helppo mukana laulettava – kappale on niin tuttu, että sen oppii sekunnissa eikä siihen tarvita musikaalisuutta. Mutta ne na na naat eivät edelleenkään toimi. Ne ovat turhia eivätkä edes istu levyn kokonaistunnelmaan, joka on lopulta alkuperäisempi kuin tämän kappaleen tuotettu ote antaa ymmärtää.

Levyllä on paljon pieniä yksityiskohtia ja juttuja, joista tulee olo, että sitä on tehty ajatuksen kanssa. Monissa kappaleissa joku pikku juttu tekee niistä erityisempiä kuin mitä ne olisivat ilman tuota ratkaisua. Esimerkiksi rytmi.

Useiden kappaleiden rytmeissä ei ole tyydytty ilmiselvään ja suoraviivaiseen. Ja pidän siitä. Esimerkkinä vaikka While The Song Remains The Same.

Lock All The Doors on levyn biiseistä se, jonka haluaisin kuulla Liamin laulamana. Biisi voisi olla loppuaikojen Oasiksen menoraita. Eikun Liamin laulamana tämä olisi Beady Eyeta. Vai onko rytmi kuitenkin liian nopea Liamin laahavalle ja venyvälle laulutyylille?

Lock All The Doors on myös salainen paheeni. Biisi on ehkä levyn suoraviivaisin rokkikappale, niin sanotusti helpoin kuunneltava. Kappaleesta ei ole edes yrittetty tehdä sovituksellisesti mitenkään jänskää – niin kuin levyn muista biiseistä – se vain on ja kulkee hienolla energialla eteenpäin. Erottuu kokonaistunnelmasta. Ilahdun aina, kun biisin vuoro tulee.

Useiden ihmisten suosikkikappale tuntuu olevan The Dying Of The Light -slovari. Ei minun.

Jammaileva ja musikaalinen The Right Stuff on levyn ylläri ja musta lammas, mutta toimii lopulta hyvin toisen puoliskon aloittajana. Kontrasti Lock All The Doorsin helppoon pop-rockiin on valtaisa.

Myös The Mexican voisi olla Liamin laulamana Beady Eyeta. Äänimaailman puolesta helppo visioida BE-levylle Second Bite of the Apple -kappaleen viereen. Jänskä biisi.

Aluksi tuntui pitkään siltä, että vaikka levyä kuinka kuunteli, jäi sieltä muutama kappale aina unohduksiin, etenkin loppupuoliskolta.

Useimmat levyn kappaleista ovat pohjimmiltaan aika yksinkertaisia ja universaaleja pop-kappaleita, vähän niin kuin Noelilta ehkä voi biisikirjoittajana odottaa. Tietynlaisella sovituksella ja tuottamisella tällaisista biiseistä tulee kuitenkin helposti sellaisen geneerisen radiomusiikin oloisia. Turvallisia. Ihan kivoja, mutta jotenkin kliinisiä. Genrettömiä. Tai kaikkigenreisiä. Vaikea selitää. Sellaisia Coldplay-tavalla kaikille maistuvia. Kai tuo sitten on nykyään se isojen yhtyeiden tapa tehdä.

Ja kyllä minusta tällä levyllä on tuota särmän puutetta, kliinisyyttä ja geneerisyyttä havaittavissa, esimerkiksi ihan loppupuolen You Know We Can’t Go Back -biisissä, joka alkaa olla isoudessaan ja kirkassoundisuudessaan jo tasoa jalkapallon MM-kisojen tunnaribiisi.

Ja vähän The Ballad Of The Mighty I -kappaleessakin, joka kuitenkin toimii minulle hyvin. Joku tämän biisin pelastaa, olisiko se vaikka Noel. Hyvä päätösraita (ja kivan höpsö video).

Levyä on ajoittain kiva kuunnella.

Instagramin perusteella Noel on edelleen nuorisoidoli.

Siihen nähden, että Noel on ollut koko alkuvuoden vihainen ja pettynyt vanha rokkari, on tämä levy kokonaisuutena aika kesy. Joku vihaisuus puuttuu.

Mutta kyllä mie ihan tykkään, vaikka tämä tuntuukin ”vain” levyltä ja ”vain” musiikilta, ei minun maailmaa uudelleen muotoilevalta kokemukselta.

Kolme kautta viis.

Meno: Noel Gallagher – Chasing Yesterday -ennakkokuuntelu

noel_kuuntelu

Ensi lauantaina, 28.2. tapahtuu: Noel Gallagher’s High Flying Birdsin maaliskuun 2. päivä ilmestyvä Chasing Yesterday soi Helsingin Bar Molotowissa non-stoppina klo 19–22. Ja koska tapahtuman takaa löytyy Liam and Patsy Recreation Club -yhteisön ahkerat, on musiikin seuraksi tietty hoidettu myös 5 euron G&T-diili. Hienoa tyypit!

Nähdään!

Facebook-tapahtuma

Bar Molotow
Vaasankatu 29
Helsinki

#oasisfi

Vuosi 2015 – What will be, will be

No nyt on vaikeaa. Pitäisi osata nähdä tulevaisuuteen ja kerätä yhteen alkaneen vuoden albumimittaiset merkkipaalut. Tulevaisuus ei varsinaisesti ole minun juttu, joten tämä näyttää nyt sitten vähän tältä. Eli ei todellakaan miltään massiiviselta Sound of 2015 -kokoelmalta.

Enemmän kuin suurella odottamisella, yritän suhautua tulevaan sellaisella tulee mitä tulee – asenteella.  Koskaan ei muuten ole tuntunut siltä, että olisin jäämässä jostain paitsi, vaikka en niin ajan hermoilla olisikaan. Aina on kuunneltavaa riittänyt. Mutta tässä nyt sitten levyjä, jotka tiedän ilmestyväksi ja jotka kiinnostavat. Saa täydentää, erityisesti debytoivien sekä kotimaisten yhtyeiden osalta.

Kiinnostaa kovasti:

The Charlatans Modern Nature, ilmestyi maanataina, mutta itse odotan fyysistä kappaletta vielä tulevaksi. Mutta selvää on, että klassikkoyhtye teki vahvan paluun. Hurmosainesta.

Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday, ilmestyy 2.3. Odotan jopa pienellä kauhulla, sen verran sieluttomia ovat sinkkubiisit makuuni olleet.

The Libertines. Mahdollisesti. Joku sinkku nyt ainakin. No mitä tähän nyt voi sanoa muuta kuin että jee? Ei ei ei, en osaa olla yhtyeen toisen tulemisen suhteen lainkaan skeptinen, vaikka siitä mitään 2000-luvun alun kaltaista hurmosta tuskin seuraakaan. Mutta kyllä onnea on se, että tällaisia asioita tapahtuu. Ja hyvään musiikkiin uskon.

Vuoden 2004 The Libertines -albumilla jäätiin tähän.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miles Kane, ilmestyy keväällä. Tämä tarkoittanee sitä, ettei Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets palaa vieläkään. Uskallan kuitenkin veikata, että herra Turnerin kädenjälki näkyy jotenkin tällä Kanen kolmannella sooloalbumille. Minulle yksi vuoden isoimmista tapauksista.

Menneisyyteen katsominen on Miles Kanen juttu, mutta jännittävää nähdä, mihin kohtaan brittiläisen rockin historiajanaa hän itsensä tällä kertaa asemoi. Jonnekin 60- ja 70-lukujen eri tasoille, varmastikin. Viimeksi touhu oli esimerkiksi tällaista. Very Miles Kane.

 

 

 

 

 

 

 

Suede. Reilu vuosi sitten ilmestynyt paluulevy Bloodsports yllätti hyvyydellään. Odotuksia siis on.

”I’m very proud of Bloodsports, and the best thing about it is that it showed us that we can write new music, and relevant new music.” – Brett Anderson

Paul Weller Saturn’s Pattern, ilmestyy keväällä. Klassikko on kalssikko ja Wellerin uusi aina tapaus.

The View. Ilmestyy 30.3. Skotlantilaisten viides studioalbumi, joka toivottavasti on sitä samaa hyväntuulista indierockin sekaista punkpoppia kuin kaikki aiemmat. Levyn nimestä ei ole vielä tietoa, mutta se tiedetään, että taustajoukoissa vaikuttaa Albert Hammond, Jr. Edellinen levy, vuoden 2012 Cheeky for a Reason kuulosti mm. tältä.

 

 

 

 

 

Guy Garvey. Elbow-miehen soolo. Veikkaan, että luvassa on tunteita ja kiehtovia musiikillisia näkemyksiä.

Palma Violets. Jännä nähdä, mitä debyytin aikaiselle hypelle ja hurmokselle tapahtuu. Kelpo kitararenkutukselle on minun elämässä kyllä tilaa.

Sulk. Jatkoa seuraa vuonna 2013 ilmestyneelle Graceless-debyytille, joka on ihana, ihana levyllinen koukuttavia popkappaleita ja raikasta baggy/psykedeliapoppi/shoegaze-maailmaa.

The Valkyrians. Kotimaisen ska-yhtyeen uusi studioalbumi Rock My Soul ilmestyy keväällä. Nämä 25 sekuntia lupaavat hyvää.

 

 

 

Kiinnostaa vähän:

New Order. Peter Hookin lähdön jälkeen ei ollut ihan varmaa, tekeekö loppuyhtye enää uutta musiikkia nimellä New Order. Viime vuonna yhtye kuitenkin liitti keikkasettiinsä ensimmäiset uudet kappaleet sitten vuoden n. 2007. Ja uusi levy olisi nyt sitten tulossa tänä vuonna.

Peace Happy People, ilmestyy 9.2. Debyytti oli herttainen ja sellainen ihan jänskä indiematka. Jatko toivottavasti samalla tavalla virkistävä.

Tame Impala. Noh, kiinnostaa vähän.

The Maccabees. Pidin yhtyeen kahdesta ensimmäisestä levystä aikoinaan kovastikin, kolmas albumi (vuoden 2012 Given To The WIld) jäikin sitten jo vähemmälle huomiolle. En muista, milloin olisin yhtyettä viimeksi kuunnellut, mutta jokin tässä nyt vielä kutkuttelee kuitenkin.

The Vaccines English Graffiti, ilmestyy keväällä. Indiekiintiö. Enemmän kuin yhtye, josta pidän, on The Vaccines yhtye, josta yritin aikoinani pitää. Koska kaikki muutkin. Ihasteluni oli kuitenkin sellaista parin yksittäisen kappaleen kokoista nyökyttelyä, enkä usko, että uusi levy muuttaa paljoakaan asetelmaa. Onko tämä todellakin jo kolmas levy? On. Kiinnostaa vähän varmaankin siis lähimpänä totuutta.

 

Artikkelikuva: Unsplash

Noel Gallagher’s High Flying Birds – In The Heat Of The Moment

Noel Gallagherin ura ilman Oasista saa jatkoa, kun Chasing Yesterday -albumi ilmestyy ensi maaliskuussa. Ensimmäinen single uudelta levyltä on In the Heat of the Moment ja se kuulostaa tältä. Edelliseen albumiin verrattuna ei mitenkään kovin radikaalilta.

Noelin omin sanoin: ”The first single was the last track to be recorded. Is it great? Of course it is. What does it mean, it doesn’t mean anything.”

Näin nopeasti on vaikea sanoa, onko laulu oikeasti great. Oma veikkaukseni on, että ei.

Tämä tuskin on tulevan albumin huippuhetki, kappale on siihen liian simppeli, liian helppo. Aivan liian simppeli jopa Noelin, tuon maailman ilmiselvimpien, mutta silti loistavien kappaleiden tekijän kirjoittamaksi.

Muita omia ajatuksia muutaman kuuntelukerran jälkeen? No, ensinnäkin, minusta Noelin laulua pukee paremmin sellainen seesteisempi ja levollisempi sovitus – miksi nuo na na naat? Tuovat kappaleeseen turhaa levottomuutta. Toisaalta poljento on ihan kiva ja Noelin melodiakirjoitustaito toimii, eli kertsi jää mieleen. Mutta, kuten sanoin: helppo. Vaisukin.

Miten tämä sinun korviisi soi?