(What’s the Story) Morning Glory? 25 vuotta

”I was 9 when this album came out I remember buying it on CD in Woolworths, yes that’s right, remember Woolworths! Glorious!

Why hey now?? For me it was the song that drew me in, I don’t know why it just it took my mind somewhere and the day dreams started, it still gives me the same feeling at the old age I am today!

It was a no brainer for me to cover this song as I’ve ALWAYS wanted to cover it so let’s raise a glass in celebration and have a cheers to the best album of our generation!”

– Miles Kane

Oasiksen kakkoslevy, klassikkoalbumi (What’s the Story) Morning Glory? täytti perjantaina 2.10 hurjat 25 vuotta. Minulle levy on ajankohtainen ja tärkeä ihan joka vuosi, mutta oli kiva seurata, miten albumia huomioitiin ja juhlittiin viikonlopun aikana.

Tässä muutama albumia kunnioittava juttu tutustuttavaksi:

Musiikkibloggarinakin vaikuttaneen toimittaja Visa Högmanderin teksti MTV 3:n sivuilta.

The Oasis Podcastin viimeisin jakso, vieraana legendaarinen Brian Cannon. Kaksiosaisen What’s The Story -podin toinen osa tulossa ensi viikolla.

Return To Rockfield -minidokkari

Radiokanava Radio X:n watch party:

Andy Bell – Love Comes In Waves

Ride-, Hurricane #1 – ja Oasis-hahmo Andy Bell julkaisee enimmäisen soololevynsä. Riden julkaisutauolla valmistunut The View From Halfway Down ilmestyy lokakuun 9. päivä. Bell on minun suuria muusikko- ja musiikkihahmosuosikkeja, tyyli-idolikin, joten ajatus muusikon soololevystä on ihana. Albumin teossa on avustanut toinen Oasis-legenda Gem Archer, mikä tekee kaikesta vain entistä mahtavampaa.

Belliltä ilmestyi kesällä kasettina äärimmäisen rajoitetusti myyty (100 kpl) Plastic Bag -sinkku, joka myytiin tietty hetkessä loppuun. Digitaalisena biisit toki saa. Alun perin tuo debyyttisingle ilmestyi loppuvuodesta 2019 osana levy-yhtiö Sonic Cathedralin Sngles Club -julkaisukampanjaa.

Lokakuussa ilmestyvän albumin ensimmäinen singlekappale on kuitenkin tämä hieno Love Comes In Waves. Tämä taitaa olla kaikista elokuussa ilmestyneistä uusista biiseistä minun suosikki.

Ridea rakastavia tämä miellyttänee.

Brittipopparin Manchester

Kokosin pienen kaupunkioppaan Manchester-fiilistelyjen tueksi. Mikään tyhjentävä listaus tämä ei ole – Manchester ei listauksilla tule valmiiksi. Kaupungin upeus ei ole yksittäisissä paikoissa – ihan koko kaupunki on se juttu.

Sain tekstin sisältöön apua ystävältäni, Manchesterin yliopiston alumnilta.

Alkusanat on vieraskirjoittajan.

************************************************************************

Alkusanat

Mistä aloittaa kertomaan Manchesterin musiikista? Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Tuntuisi hölmöltä aloittaa kotoa. Kaduiltahan kaikki lähtee. Klubeilta, keikkapaikoilta. Paikoista, ihmisistä, heidän vuorovaikutuksestaan. Mutta. Barbarism begins at home. Ja Factory Recordsin Anthony H. Wilson sanoi aina, että Manchesterissä on parhaat levykokoelmat, eli siksi aloitetaan kotoa ja levysoittimista.

Se levykokoelma-ajatus näkyy! The Stone Roseskin teki kitaramusiikkia, mutta kuunteli bändinä vähän kaikkea. Ehkä jopa enemmän mustaa kuin valkoista musiikkia. Ja se toi tiettyä twistejä sen musiikkiin. Oasis oli toki vähän eri, ja The Courteeners, mutta erilaisuuskin, kaavoista poikkeaminen on juuri Manchesteriä. Janice Graham Band on erityisesti sellaista outoutta, monen tyylilajin sekamelskaa, että se ei voisi tulla kuin Manchesteristä. Sitä kertomaan ei tarvita edes Love Letters -kappaleen Manchesterin aksenttia. ”One day I hope you can come live with me in Manchester, the rainy city.”

Juuri levykokoelmiin liittyy varmasti Manchesterin monikulttuurisuus. Se on riittämiin ollut sellainen sulatusuuni, missä eri ihmiset ovat tehneet yhdessä juttuja. Mitä kohtaamisia! Sellaisia mitä ei voisi keksiä ja käsikirjoittaa. Nuori Ian Brownkin oli joskus ollut Hulmen vanhoissa betonitaloissa samoissa bileissä amerikkalaisen soul-laulaja Geno Washingtonin kanssa. Erikoinen kohtaaminen erikoisessa paikassa, mutta “this is Manchester, we do things different here”.

Moss Sidessa, Manchester City FC:n vanhan Maine Roadin stadionin kulmilla, on ollut eläväinen afrokaribialainen skene reggaen ja funkin suhteen. Ja myöhemmin räpin. Kuin Amerikassa. Musta alue jossa mustaa kulttuuria, mistä toki valkoisetkin ovat diggailleet. Manchesterissä on ollut suhteessa vähemmän rasismiakin kuin monessa muussa Englannin kaupungissa. Jo joskus 1800-luvulla paikalliset kauppiaat vastustivat orjuutta, ja sitten on kaupunkiin tullut paljon siirtolaisia vähän kaikkialta. Yhteiselo on aliarvostettu voimavara.

Sitä kautta pitää totta kai mainita myös irlantilaiset. Sen on pakko ollut olla merkittävää, että irlantilainen musiikkiperinne, ja irlantilainen suhde musiikkiin ja laulamiseen tuli niin isoissa määrin Manchesteriin. Katsokaa nimiäkin. Johnny Marr, Morrissey, Gallagherit, Liam Fray!

Edelleen Manchester on hauska sekoitus äärimmäistä paikallisuutta ja äärimmäistä kansainvälisyyttä, mikä on pitkään näkynyt musiikissa. Ollaan oltu manchesteriläisiä, mutta katsottu myös maailmalle. Onhan se hassua, miten joku Manchester otti teknoa Detroitista ja housea Chicagosta, ja paketoi ne Haciendassa omanlaiseksi osaksi koko maailman klubikulttuurin kehitystä ja kasvua. Mitä musiikkia Manchesterin lähiönuorisokin saikaan essopäissään tanssia!

Tai otetaan New Order. Tavallaan se on juttuna todella manchesteriläinen, ja siitä saisi juuri sen tarvittavan soundtrackin harmaudelle, sateelle ja punatiilisille taloille, mutta silti se on myös mullistavan kansainvälinen, kun musiikissa on elänyt Kraftwerkin Düsseldorfia vietynä Manchesterin kautta Ibizalle ja maailman tanssiklubeille.

Jollain kummalla tavalla Manchester on lähes aina osannut katsoa eteenpäin. Eläköön historia ja manchesteriläinen tarina. Jalkapallossa, musiikissa, ja kaikessa. Mutta sanottakoon samalla, että fuck nostalgia! Keskitytään tähän päivään. On sanonta siitä, että mitä Manchester tekee tänään, muut tekevät huomenna. Alan Turing antoi Manchesteristä käsin maailmalle tietokoneenkin.

Taas musiikissa sitä hassua sekoitusta, mitä Manchesteristä löytyy. Se on pohjiltaan työväenluokkainen ja Labour-vasemmistolainen, mutta silti myös kauppiaiden kaupunki. Manchesteriä pidetään teollisuuskaupunkina, mutta ehkä jopa enemmän se on ollut varastoimisen, jalostamisen ja eteenpäinviemisen kaupunki. Siellä tehtiin tuotteita, mutta myös vietiin ja tuotiin niitä maailmalle ja maailmalta Manchester Ship Canalin kautta. Engels ja Ecstacy. Kumpikin liittyy Manchesteriin.

Samaa henkeä voi halutessaan nähdä musiikissakin. On pohjoisenglantilaista Labour-työväenluokan aitoutta, mutta myös halua viedä musiikkia maailmalle ja olla jotain isoa ja parasta. Factory Records päätyi olemaan kumpaakin. Omaehtoista, taiteellista, aitoa, kompromissitonta, visionääristä, mutta myös mullistavaa ja maailmaa muuttavaa. Katastrofaalista rahankäyttöä, mutta legenda on tärkeämpi.

Pyhiinvaelluspaikkoja Manchesteristä löytyisi, mutta ei se ole liiaksi museoinut ja kaupallistanut musiikkihistoriaansa. Ja siksi se ei olekaan vielä menneisyyttä, vaan edelleen nykypäivää. Ei ole musiikkimuseota eikä mitään bussikierrosta keskeisille paikoille. Manchester ei ole Liverpool. Oli toki edesmenneen Inspiral Carpets -rumpali Craig Gillin oma kierros, mutta se oli konseptina erilainen, koska kertojana oli yksi osallisista. Manchesterin musiikki elää pikemminkin levykaupoissa ja baareissa ja keikkapaikoissa. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka nyt tuloerot kasvavat, raha jyllää ja keskusta hipsteröityy. “Pohjoisen Lontoo”, sanotaan. Kauhea vertaus tavallaan.Ehkä hienointa olisi että Manchester löytäisi taas jotain todella uutta. Isosti. Vaikka räpissä, mistä on merkkejäkin. Tai jossain vieläkin erilaisemmassa. Jostain minkä ymmärtäminen kuuluu vain niille, jotka ovat siellä. Ja taas omalla twistillä. Koska Manchester. Koska we do things different here.

Helsingissä 6.3.2020

Nimim. Rusholme Ruffian

Levykaupat

Piccadilly Records, 53 Oldham Street

  • Vuonna 1978 perustettu levykauppaklassikko. Paljon nimikirjoituskeikkoja! 

Sifters Records, 177 Fog Lane

  • ”Mr Sifter sold me songs / When I was just 16 / Now he stops at traffic lights / But only when they’re green.” Oasiksen Shakermaker-kappaleesta tuttu levykauppa irrottelee somasti sisustuksessaan Oasis-yhteydellä. Käytettyjä levyjä.

Vinyl Exchange, 18 Oldham Street

Vinyl Revival, 5 Hilton Street

  • Levyjä, julisteita ja muuta hienoa pop-koristetta. 

Kingbee Records, 519 Wilbraham Road, Chorlton

Muita kauppoja

Afflecks, 52 Church Street

  • Afflecks on iso sisätori, josta löytyy vähän kaikenlaista putiikkia ja myyntikojua. On vintage-vaatteita, levyjä, julisteita, koruja, sisustustavaroita, sarjakuvia, naamiaisasuja… Vähän niin kuin Lontoon Camden Town Market sisätiloissa. Vierailun arvoinen paikka.

Retro Rehab, 91 Oldham Street

  • Kuratoituja vintage-vaatteita Norther Quarterin kivassa ympäristössä.

Pop Boutique, 34-36 Oldham Street

  • Herttaisen vintagekauppaketjun myymälöitä on Manchesterissä kaksi. Tämä myymälä on perustettu vuonna 1994 – on siis nähnyt brittipopin hurmosvuodet, mikä on ihanaa. Söpöjä 2nd hand -vaatteita vaikkapa brittipop-univormuun, myös merkin omia replikoita. Lisäksi huonekaluja ja muuta krässää. Ja kahvia!

 Bags of Flavor, 33 Tib Street

  • Vintageputiikki Northern Quarterissa. Casuaalia vaatetta ja Adidaksia!

Oxfam Originals, 51 Oldham Street

  • 2nd hand -ketjun mainio myymälä, hyvä valikoima Adidasta, Levi’stä, Fred Perryä, retroa, verkkatakkia, tennaria…

Oi Polloi, 63 Thomas Street

  • Merkkivaatteita (miehille) tyylikkäällä Manchester-otteella. Soma itsenäinen putiikki.

Fred Perry, 11 Police Street

  • Koska Manchesteristä ostettu pikee on enemmän kuin vain pikee.
Tib Street, Hilton Streetin risteys.

Baarit ja pubit

Night & Day Cafe, 26 Oldham Street

The Night & Day holds memories
But when I think of it now all I see
Is you at the back and you’re starting to cry
I wish I could have sung you a lullaby

Liam Fray, Courteeners – Lullaby
  • Klassikko Northern Quarterissa. Paikka on avattu vuonna 1991 ja se oli sulkemisuhan alla meluhaasteiden vuoksi vuonna 2014. Useat paikalliset muusikot osoittivat tukensa paikalle, ja yhteisymmärrys melutasoista paikallisten asukkaiden kanssa löytyi.
  • Night & Day on ollut useiden tärkeiden yhtyeiden keikkapaikka nimenomaan uran alkuvaiheessa.
  • Brittipop-yhtye Marion harjoitteli aikonaan paikan kellarissa managerinsa Joe Mossin luvalla (myös The Smithsin ex-manageri). Moss buukkasi tuolloin bändejä paikkaan.
  • Johnny Marrin Dynamo-kappaleen video on kuvattu paikassa.
  • Kantsii tarkistaa keikat, mutta on kiva paikka myös vaikkapa päiväkaljalle!

The Star and Garter, 18-20 Fairfield Street

  • Kulttipaikka, josta Courteenersin mukaan löytää lohtua.

The popularity trap strikes again
You don’t need this fools cause you’re incroyable
(Which is French for incredible)
We found solace at the Star and Garter
No malice, I can feel you coming alive

Liam Fray, Courteeners – Modern Love

Star and Garterissa on joka kuun ensimmäinen perjantai The Morrissey Smiths Disco, jota myös Courteenersin jäsenet ovat hostanneet. Koska niiiiiin monet Courteeners-kappaleet tapahtuvat Manchesterin yöelämässä, löytyy yhtyeeltä tietysti myös The Smiths Disco -niminen biisi.

Please
Please can we
Please can we go
To the Smiths disco
Everyone will be there
And I’ll choose what to wear
About four weeks before

On the corner
Of Fairfield street
Where the ladies of the night tend to meet
If I’m not there I will be at the bank near platform eleven
Soon we’ll be in heaven

Liam Fray, Courteeners – Smiths Disco

Student’s Union, 335-337 Oxford Rd, University of Manchester

  • Tarinan mukaan James on perustettu täällä. Tärkeä keikkapaikka – niin monet olennaiset yhtyeet ovat soittaneet täällä.

Apollo, Stockport Road

  • Isompi keikkapaikka, jonka vieressä Johnny Marr asui aikoinaan.

The Ritz, Whitworth Street

  • Klassikko keikkapaikka – täällä The Smiths soitti ensimmäisen keikkansa. Samalla kadulla oli aikoinaan legendaarinen The Haçienda -klubi ja jonotus rientoihin on tapahtunut samoilla kulmilla. Nyt vuonna 2002 sulkeutuneen The Haçiendan tiloista Whitworth Streetin ja Albion Streetin kulmasta löytyy asuntoja.

Big Hands, 296 Oxford Road, University of Manchester

The Temple, 100 Great Bridgewater Street

  • Big Hands ja The Temple ovat saman perustajan kulttipaikkoja, sisarpubeja. Soma, kiva, helposti lähestyttävä ja mutkaton tunnelma.
  • Manchesterin tunteva ystäväni kuvailee paikkoja Elbow– ja I Am Kloot -henkisiksi – Elbow’n Guy Garvey on suuri paikkojen puolesta puhuja ja tuttu näky baaritiskillä.
  • The Temple sijaitsee katutason alapuolella ja on entinen julkinen WC!
  • Elbow’n kappaleella Grounds for Divorce Guy Garvey laulaa ”There’s a hole in my neighborhood /Down which of late I cannot help but fall” viitaten juuri The Templeen ja sen sisäänkäyntiin. .

South, 4A S King Street

  • Yökerho, jossa järjestetään ainakin merkittävien keikkojen after partyja – juuri nyt ainakin Liam Gallagherin ja Blossomsin keikoille.
  • Kun kaikki on Manchesterissä niin north, niin tämän baarin nimeksi laitettiin läpällä South – hah!

The Deaf Institute, 135 Grosvenor Street

  • Ruokaa, juomaa, tapahtumia.

Jimmy’s, 27 Blossom Street

  • Uudehko paikka, jossa keikkoja, rockia ja drinkkejä. Täällä voi bongata nousevia rock-bändejä.
  • Paikan perustivat naughties-indietä soittaneen One Night Only -yhtyeen veljekset.

Hard Rock Cafe, Exchange Square

  • Lähinnä, koska esillä on faneille krääsää, mm. Noelin valkoinen puku All Around The World -biisin videolta on ainakin joskus löytynyt paikan seinältä.

G-Mex

  • Vanha Manchester Central -rautatieasema – hieno rakennus! Paikka oli vuosina 1986 – 1995 manchesterin ykköskeikkapaikkoja, ja mm. Oasis ja The Smiths soittivat täällä kuuluisia keikkojaan. Nykyään jonkinlainen messutila.

Dry Bar

  • Factory Recordsin vuonna 1989 perustama paikka, joka tosin myytiin vuonna 2017. The Hacienda -klubin sisarpaikka oli tärkeässä roolissa sekä Madchesterin että Brittipop-kauden aikana.
  • Tänne sijoittuu 24 Hour Party People -elokuvan kohtaus, jossa Shaun Ryder ampuu peilin rikki.

Alueita

Northern Quarter

  • Oldham Streetin liepeiltä löytyvä urbaani putiikkien, levykauppojen, kahviloiden ja vaihtoehtoelämän alue. 

Piccadilly Gardens 

  • Piccadilly Gardensin remonttia ja modernia ulkoasua on kritisoitu paljon. Noel Gallagher on todennut, että Piccadilly Gardens näyttää siltä, kuin sen olisivat suunnitelleet “fucking students”!

Chorlton

  • Badly Drawn Boyn eli Damon Goughin kotialue. Menestysvuosina pipopäähän saattoi törmätä ainakin Lead Station -ravintolassa, joka on vanhaan poliisiasemaan rakennettu ravintola. Myös Doves-yhtyeen muusikot ovat Chrolton-heppuja ja tuttu näky paikallisissa ruokaloissa ja juomaloissa.
  • Mainio Kingbee Records -levykauppa löytyy alueelta.

Oasis-paikkoja

Gallagherien kotitalo, Cranwell Drive, Burnage

  • Veljesten äiti Peggy ilmeisesti asuu talossa edelleen.

Sifters Records, 177 Fog Lane, Burnage

Boneheadin kotitalo, 8 Stratford Avenue, West Didsbury

  • Definitely Mayben kansi on kuvattu Boneheadin olohuoneessa, myös Shakermaker-videossa vilahtelee Boneheadin piha. 

The Boardwalk, Little Peter Street

  • Keikkapaikka, joka oli toiminnassa vuosina 1984 – 1999. Oasis soitti täällä ensimmäisen keikkansa ja piti usein harjoituksia. Myös monet muut yhtyeet keikkailivat täällä (The Smiths, Joy Division, Inspiral Carpets, Happy Mondays, the Stone Roses). Paikkaa ei enää ole, mutta muistolaatta löytyy. 

Pretty Green -kauppa,  81 King Street

  • Liam Gallagherin perustaman ja aiemmin omistaman vaatemerkin upea myymälä. Komeat myyjät ja hulppeat seinäkuvat.

Manchester City Football Club, harjoituskeskus ja stadion

  • Jopa Arsenal-fanin mielestä kiva kohde. Stadionkierroksia ja hulppea kauppa, jossa voi hypistellä vaikkapa vanhojen pelipaitojen replikoita ja fiilistellä Gallagherien City-rakkautta.

Maine Road

  • Stadionin purettiin vuonna 2004, mutta kulmillahan voi aina käydä. Ajatus siitä, että Gallagherit ovat ehkä kävelleet samoja kadunpäällystyksiä on kutkuttava. Noelin Union Jack -kitara Maine Roadin keikalla 1996 on tietenkin suuren suuri brittipop-symboli. 
  • Maine Roadin lähellä Rusholmessa on Curry Mile. Curry Mile on lempinimi Wilmslow Roadin pätkälle, jolla aasialaisravintoloista tai curry-paikoista ei ole pula. Alueella voi törmätä opiskelijoihin, sen lähettyvillä on yliopiston kampuksia. 

The Smiths -paikkoja

Salfod Lads’ Club, St Ignatius Walk

  • The Smiths -fanien klisee. Sisällä The Smithsille omistettu huone.

The Iron Bridge ja Morrisseyn kotitalo, Stretford

  • “Under the Iron Bridge we kissed”. Yhtyeen Still Ill -kappaleesta tuttu silta löytyy Stretfordista Morrisseyn vanhan kotitalon (384 Kings Rd.) lähettyviltä. 

Strangeways Prison, 1 Southall St, Cheetham Hill

  • Strangeways, Here We Come -albumin takakannen Strangeways-tiekyltti varastettiin pian albumin julkaisun jälkeen. Strangeways Prison (nykyään HM Prison Manchester) on kuitenkin The Smiths -fanien muistomerkkilistalla.

The Holy Name Church, Oxford Roadin ja Dover Streetin kulma

  • Vicar In a Tutu -biisistä tuttu kirkko

Muuta

National Football Museum, Urbis Building, Cathedral Gardens

Kahvila- ja ravintolasuosituksia esimerkiksi täältä:

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 1

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 2

Megan Ellaby, Manchester Gems vol 3

Kuvat: Miia Kunnari

Levy: Andy Crofts – The Boogaloo Radio Sessions

Andy Crofts on jo vuosia ollut yksi minun suosikki moderneista mod-hahmoista. Croftsilla on oma The Moons -yhte, joka on jukaissut kolme mainiota levyä. Päätyökseen Crofts soittaa bassoa Paul Wellerin yhtyeessä. Lisäksi hän keikkailee soolona ja tekee tietty myös dj-keikkoja.

Croftsilla on upea mod- ja rock-uskottava malli/dj-tyttöystävä Tara sekä kaksi ylisuloista tytärtä – Luna ja Gigi. Vanhemman kummisetä on tietenkin Paul Weller. Ah, joo, ja Luna on esiintynyt myös Wellerin musiikkivideon päätähtenä.

Jos kaipaat tuollaisen Instagram-stalkkailun taustaksi leppoisaa musiikkia, suosittelen Andy Croftsin upouutta The Boogaloo radio Sessions -levyä. Albumi on kokoelma akustisesti tai semi- soitettuja covereita. Kitara, ukulele ja mies, muutamalla biisillä pianoa ja lempeät rummut. Croftsin pehmeä ja lämmin ääni on super miellyttävä.

Omat suosikkibiisini albumilta ovat The Beatlesin Don’t Let Me Down, jolle on sovitettu kitaran lisäksi myös pianoa ja rumpuja sekä Oasiksen Up in The Sky. Happyyn on saatu autenttinen fiilis taustakuorolla. The Beach Boysin You Still Believe In Me -kappaleella Crofts laulaa aivan erityisen hienosti. Noiden lisäksi levyltä löytyy David Bowieta, The Kinksiä, The Doorsia ja sen sellaista.

Simppeli, nätti 15 kappaleen fiilistely – ei mitään turhan spesiaalia, mutta ei mitään moitittavaakaan.

Levy Spotifyssa.

Liam Gallagher – One Of Us

One of Us on minun mielestä Liam Gallagherin upein soolobiisi. Harmi, ettei sitä kuultu viime lauantaina Kaisaniemessä. Onneksi kappale on kuitenkin saanut arvoisensa videon.

Video säväyttää ja herkistää. Se näyttää hyvltä ja kuvittaa kappaleen reflektoivan tunnelman osuvasti: se mietiskelee meitä, meitä kolmea, loppua, muutosta ja aikaa, jota ei enää ole. Se muistaa sitä, miten jotain – Oasis – 28.8.09 eli tasan kymmenen vuotta sitten loppui.

Unelmien Liam Gallagher -keikka

Liam Gallagher saapuu huomenna lauantaina Helsinkiin ja sfäärit ovat ainakin täällä sen mukaiset. Liamin näkemisessä on minulle kyse kamalan monista asioista. Tietenkin lavalla on Oasis-legenda, se on selvä. Mutta juuri tällä hetkellä näen tyypin myös ja ehkä jopa erityisesti relevanttina sooloartistina. Miksi tyytyä nostalgiaan jos voi saada aivan uuden, tässä ajassa ja paikassa elettävän musiikkikokemuksen? Minun mielestä Liam on onnistunut soolouransa rakentamisessa hienosti.

Oasis-legendan ja ajankohtaisen sekä kovin kiehtovan sooloartistin lisäksi lavalla on suuri tyyli-idolini sekä liki komediahahmon tavalla viihdyttävä rock-tähti. Tykkään myös siitä, miten näen juuri tämän hetken Liamissa nuoren sukupolven brittipop-idolin. En vain legendaa ja klassikkoa, vaan artistin, joka merkitsee monille brittipoppia juuri nyt.

Koska olen miettijä, analysoija, uneksija ja hölmö, rakensin itselleni etkolistaksi unelmien Liam-setin miehen tulkitsemista kappaleista. Lista näyttää tältä. Mitä biisejä olisi sinun unelmian Liam-setissä aivan ehdottomasti?

Columbia (Oasis) – Unelmieni Liam-setti alkaisi tällä biisilliä. Rrrrrrrrakastan Liamin laulua tällä kappaleella. Ensimmäisiin Oasis-kappaleisiin lukeutuva biisi huutaa kitaraan Noelia, tyyppiä, joka on anatanut kappaleelle sydämensä ja sielunsa. Siksi biisi ei ehkä todellisuudessa istu Liamin nyky-yhtyeen ja sen ammattimuusikoiden soitettavaksi.

Kappaleen melodiakulku saa Liamin laulun kuulostamaan huikealta.

Wall Of Class (Liam Gallagher) – Liamin soolobiiseistä se, joka on toiminut minusta liveseteissä hyvin.

Shockwave (Liam Gallagher) – Liamin parhaita soolobiisejä. Tykkään biisin simppelistä ja suoraviivaisesta rytmistä. Liamin painottava laulutyyli toimii.

Lyla (Oasis) – Lyla on yksi kaikkien aikojen parhaista Liam-tulkinnoista, väitän. Biisissä on miljoona yksityiskohtaa, jotka saavat minut hurmaantumaan. Esimerkiksi se, kun Liam laulaa ”Heaven help my mademoiselle” saa minut sulamaan. Ja mites kaikki ne biisin ihanat nasaalivenytykset! Neeeeeeaaaaaaar. Heeeeeaaaaaaar, Kappaleen hakkaava rytmi sopii Shockwaven perään ja The Riveriä ennen. Kaikissa kolmessa melkeinpä sama rytmin suoraviivaisuus.

The River (Liam Gallagher) – Aluksi en niin syttynyt tästä Liamin uusimpiin biiseihin kuuluvasta kappaleesta, mutta olen alkanut tykätä. Kappale on hyvällä tavalla tuttu, mutta siihen on tuotu mukaan myös ripaus jotain uutta. Kappaleen saluunatunnelma toimii minulle. Ja biisi on tosiaan mainio sisarkappale Lylalle.

It’s Gettin’ Better (Man!!) (Oasis) – Jälleen Liamin tulkintaa parhaimmillaan. Tykkään siitä, miten biisissä yhdistyy jotain tosi rockia ja jotain tosi poppia. Ehdottomasti unelmieni Liam-setin helmi.

My Big Mouth (Oasis) – Minusta tällainen rämähtävä punk-Oasis sopisi Liamin nykyisen bändin settiin. Suuri Oasis-suosikkini ja jälleen biisi, jonka melodia kuljettaa Liamin laulua aivan erityisen sytyttävästi. Tuskin tullaan koskaan kuulemaan Liamin setissä, joten fiilistellään nyt.

Morning Glory (Oasis) – Biisi kuuluu tälläkin hetkelllä Liamin settii, hyvä niin. Liam-laulun klassikko, joka päättää tämän minun unelmasetin kolmen biisin räminävaiheen.

Chinatown (Liam Gallagher) – Ei ole mikään salaisuus, että minun mielestä nyky-Liamille istuu sloverit aivan erityisen hyvin. Chinatown on ollut alusta asti minun suosikkikappaleita. Levyllä Liamin laulu on saatu soimaan todella kauniisti ja helposti. Laulussa on kiva sävy ja sointi.

I’m Outta Time (Oasis) – Tämä kappale kuuluu minua Oasis-kappaleiden top 10 -listalle. Biisi on äärimmäisen Liam – ja äärimmäisen John Lennon. Tämä kappale voisi olla ihan hyvin myös Oasista seuranneen Beady Eyen biisi tai Liamin uudesta soolotuotannosta.

Once (Liam Gallagher) – Nätti John Lennon -balladi. Ja tosiaan, minusta soolo-Liam on pahaimmilan juuri tällaisissa slovareissa. Helmi.

The Roller (Beady Eye) – The Roller on Beady Eye -helmi ja yksi upeimmista Liamin laulamista biiseistä. No kuuntele nyt noita nasaaleja!

For What It’s Worth (Liam Gallagher) – Pidän tätä kappaletta jonkinlaisena uudesti syntyneen soolo-Liamin ilmentymänä. Lisää näitä! Jälleen erittäin The Beatles, erittäin John Lennon. Tälle kappaleelle on minusta saatu tallennettua Liamin musiikillinen estetiikka ihan suoer hienosti. Beady Eye yritti tehdä jotain tällaista, totetuttaa Liamin Lennon-rakkautta, mutta ei ihan onnistunut. Onneksi tämä biisi tekee sen.

Paper Crown (Liam Gallagher) – A a a aaaaaaaa.

Songbird (Oasis) – Ei unelmien Liam-settiä ilman tätä kappaletta! Olen kirjoittanut tämän pienen suuren biisin ihanuudesta useita kertoja, joten ehkä nyt riittää jos totean, että kertoispa tämä biisi minusta.

D’You Know What I Mean (Oasis) – Minusta on ollut ihanaa aistia soolo-Liamissa pientä nöyryyttä ja pehmeyttä. Tässä Oasis-klassikossa sen sijaan ei ole nöyryyden häivääkään. Ja sekin on tietenkin ihanaa.

I Hope, I Think I Know (Oasis) – Tämä on minun Oasis-suosikkeja! Jos oisin tatskatyttöjä, voisin leimata itseeni tekstin ”Life is hit and miss”. Kappaleen pop-melodia, musiikillinen kaaos ja Liamin Be Here Know -eran laulutyyli ovat ihania yhdessä.

The Girl in the Dirty Shirt (Oasis) – Tämä biisi on minun salainen pahe. Kappale on oikeastaan aika tylsä suurilta osin, mutta kertsi saa minut aina sekaisin. Liamin laulu biisin kertosäkeessä on minusta totaalisen uniikki. Tykkään kertsin hitaasta valssahtavuudesta ja siitä, miten Liam sen laulelee. Tässä on jotain tosi nonchalantia.

One of Us (Liam Gallagher) – Tämä ihan uusi kappale on minusta Liamin soolobiiseistä paras. Tässä on jotain hyvällä tavalla erilaista. Hyvä biisi, mainio svengi, upea sovitus ja huikeat jouset! Erityisen ihanaa on se, että Liamin poika soittaa kappaleella bongoja.

Universal Gleam (Liam Gallagher) – No, takuuvarma Liam-biisi. Tykkään gospelihtavasta fiiliksestä ja siitä, miten kappale lähtee pienen alun jälkeen elämään.

Greedy Soul (Liam Gallagher) – Tässä kappaleessa kuuluu minusta hyvin uuden soolo-Liamin se sellainen vähän kireä rock-laulutyyli. Tavallaan biisi on ärsyttävä renkutus, mutta samalla salakavalasti kiehtova.

Come Back To Me (Liam Gallagher) – Tällä kappaleella kuuluu kivasti Liamin monet eri tulkintatyylit. On pehmeyttä ja melodista laulua, on melkein puhelaulelevaa sanomista ja vähän rockiakin.

I’m Just Saying (Beady Eye) – Ihana lallatus ja minun Beady Eye -suosikkeja.

Go Let It Out (Oasis) – Uudenlaisen millenium-Oasiksen hienoimpia hetkiä ja Liamin laulutulkinnoista hienoimpia.

Second Bite Of An Apple (Beady Eye) – Tykkäsin loppujen lopuksi aika paljon Beady Eyen toisella levyllä käytetystä soundimaailmasta ja siitä, miten Liamin laulu on tallennnettu useimmilla levyn kappaleilla tuollaiseksi efektimäiseksi. En osaa yhtään nyt käyttää tässä mitään oikeaa termiä, mutta varmasti tiedät, mitä tarkoitan.

Tällä biisillä on taas kivasti Liamin laulusta monta eri puolta, tykkään.

Start Anew (Beady Eye) – Liam Gallagher laulamassa kehtolaulua, joka kasvaa nasaalijammailuksi. Vau.

Whatever (Oasis) – Unelmien Liam-setissä tämä tietysti vedettäis selkäranka lytyssä tuulitakki päällä. Biisi on tietenkin mahtava, joten kaikki versiot kelpaa. Rakastin kappaletta jopa Noelin laulamana Tukholmassa muutama kesä sitten.

Digsy’s Dinner (Oasis) – Lasaaaaaggggnnnnnaaaaaaa.

Stop Crying Your Heart Out (Oasis) – Tässä biisissä liki liian hidas tempo, herkkä melodia ja Liamin äänen roso ja karheus synnyttävät sydäntä särkevän ihanan yhdistelmän.

Hello (Oasis) – Tämä kappale on minusta huikea setin loppuvaiheen statement. Minun Oasis-suosikki ja klassisen upea Liam-laulu.

Bold (Liam Gallagher) – Ei nyt mikään maailman paras biisi, mutta jonkinlainen Liamin soolouran tunnari. Tähän olisi hyvä lopettaa.

Täällä lista vielä Spotify-versiona (ilman The Rolleria)

Jotain uutta: George Hennessey

Olen tykännyt viime aikoina kovasti brittiläisen George Hennesseyn uudesta Soul Destroyed -kappaleesta. Hennessey on vielä varsin pieni ja tuntematon artisti, mutta onnistuu minusta tällä kappaleella sen verran hyvin, että toivon muutaman biisin kokoisen puuhastelun kasvavan uraksi.

George Hennessey voisi olla sinunkin uusi innostus jos nautit Liam Gallagherin laulumaneereista, demoversiolta kuulostavasta Oasiksesta, DMA’sista ja noh, ylipäänsä sellaisesta lädihenkisestä brittirockista.

Vaikka saarivaltiossa tehdäänkin jatkuvasti suuria määriä kitaramusiikkia, on minun fiilis se, että tämä tällainen kliseinen Oasis-rock ja liamgallagherismi on jäänyt tällä vuosikymmenellä muunlaisen soundimaailman jalkoihin. Ehkä Liamin hehkuva sooloura ja DMAsin menestys alkavat synnyttää uusia casual-rockia tekeviä yhtyeitä ja seuraavaa juuri tästä estetiikasta innostuvaa sukupolvea.

Vida – Take It Easy

Oi Vida, oi Vida!

Aina, kun joku kysyy uusien brittipop-bändien perään, suosittelen DMA’sia ja Vidaa. DMA’s ei ole nyt hetkeen julkaissut uutta musiikkia, mutta onneksi Vidalta tuli juuri tämä super hyvä uusi kappale.

Olen kirjoittanut Vidasta blogiin esittelytekstin ennenkin, mutta toistetaan vielä: yhtye on ihan must kaikille Castin ja Oasiksen kaltaisesta brittipopista viehättyvälle.

Vaikka kyseessä onkin skottiyhtye, on se onnistunut tallentamaan lempeimmille kappaleilleen sellaista todella viehättävää Liverpool-soundia tyyliin Cast, lempein The Coral ja tietty The La’s. Kuuntele tähän fiilikseen Fade Away muutaman vuoden takaa. Myös noin vuosi sitten ilmestynyt värisyttävän hyvä ja sillai ihanasti liikuttava A Place Where We Can Forget on sellainen pehmeä Vida-kappale (katson tuota videota aina anorakkipoikien vuoksi).

Tällä uudella Take It Easy -kappaleella on tuota lempeää Fade Awayta enemmän jalkapallokatsomoa, rokkikitaraa ja liamia. Molemmat tunnelmat istuvat yhtyeelle ihan täydellisesti,

Tykkään hulluna!

Nappaa tältä Spotify-listalta kuunteluun kaikki Vidat. Seitsemän melko lailla täydellistä uuden brittipopin ruumiillistumaa.

Salad – The Selfishness of Love

Jos Sleeperin paluu ei tunnu riittävän brittipopilta, niin hei, juuri nyt on hyvä hetki kaivautua vielä vähän syvemmälle brittipop-maailmaan tämän Saladin uuden kappaleen avulla.

Salad ei ole koskaan ollut minulle henkilökohtaisesti  kovin merkittävä brittipop-rakkaus, vaikka yhtye olennainen skenetekijä onkin. Minulle yhtye on näyttäytynyt upeita albumikokonaisuuksia tehtailevan yhtyeen sijaan sellaisena muutamia ajalle olennaisia kappaleita tehneenä ajankuvayhtyeenä.

Mutta tästä uudesta kappaleesta tykkään jotenkin nyt tosi paljon! Sleeperin uuden Look At me Now -biisin kanssa ihan paras parivaljakko! Tämä soundimaailma hurmailee minua nyt kovasti.

Astetta marginaalisempiin brittipop-yhtyeisiin lukeutuva Salad teki paluun jo vuonna 2017, jolloin se julkaisi albumillisen 90-luvulle ”unohtuneita” kappaleita. Yhtye myös palasi keikkalavoille juuri Star Shaped-festareilla, missä se esiintyi yhdessä My Life Storyn, Dodgyn, Spacen, The Bluetonesin ja Sleeperin kanssa.

Salad ehti julkaista 90-luvulla kaksi studioalbumia. Tämä jokin aika sitten julkaistu The Selfishness of Love -kappale on nyt sitten ensimmäinen biisi ensi vuoden alussa ilmestyvältä The Salad Way -levyltä.

Jollekin nämä tällaisten obskuurimpien brittipop-yhtyeiden paluut voivat olla ihan yks hailee, mutta ai ai, miten tärkeitä ja ihania nämä minusta on! Uuden musiikillisen annin lisäksi näillä on todella suuri merkitys koko brittipop-ilmiön ja skenen selittämisessä, sen ääriviivojen luomisessa. Nämä pienemmät yhtyeet hahmottavat ilmiön syvyyttä, muistuttava ihmisille ja erityisesti uusille brittipop-polville, että se Oasiksen lädirock-soundi on vain yksi pieni osa brittipop-maailmaa. Että kyse on niin paljon ja ennen kaikkea muusta!

Minusta on ihanaa, että ihmiset fiilistelevät valtavirtayhtyeiksi paisuneita Oasista, Bluria, Pulpia ja Suedea. Ehkä joku jopa Elasticaa ja vaikka Castia tai The Charlatansia. Ja kokevat niin ottavan osaa brittipoppailuun. Se on mahtavaa! Mutta nuo ovat vain pintakerroksia monikerroksisessa brittipop-yhtyeiden rakennelmassa. Ovia ja kulkureittejä syvemmälle, monien muiden hienojen juttujen äärelle!

Niitä kantsii availla ja kulkea.

Ja nyt on ihan pakko kuunnella tämä biisi!

Voi millenium

Millaisia musiikkimuistoja sinulle tulee mieleen sanasta millenium?

Minulle tulee Kemopetrol ja Laura Närhen punaiset nahkahousut. Eli toisin sanoen: Millenium, sinua ei ole ikävä.

Olin vuosituhannen vaihtuessa 17-vuotias ja löytänyt brittipopin vasta muutama vuosi aiemmin. Siksi olikin kamalaa seurata, miten brittipopin viimeisetkin soinnut hiljenivät ja aikamme hienoin ilmiö ja elämäntyyli siirtyi valtavirrasta marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun olin vihdoin täysi-ikäinen ja tervetullut rokkikeikoille, niitä just oikeita keikkoja ei enää oikein ollut. Varsinkaan Lapissa.

Vuosituhannen vaihde – ja pari kolme vuotta siinä ympärillä – oli brittipopparille melko raskasta ja yksinäistä aikaa. Onneksi vuoteen 2002 tultaessa saimme jo ensimmäisen britpop revivalin, kiitos The Libertinesin ja kumppaneiden.

Mitä musiikkimuistoja brittipoppari sitten vuodesta 2000 voisi vaalia? Tässä siirtymä- ja välivaiheen olennaisimmat levyt. Kun tätä listaa katsoo, todella huomaa, miten överistä ja itsevarmasta brittipopista siirryttiin vähän herkemmän, tunteikkaamman ja melankolisemman kitarapop-ihanteen äärelle.

Come InsideFearless. Kotimaisen brittipop-ylpeyden toinen albumi on debyyttiä herkempi ja maalailevampi levy. Istuu hyvin ajankuvaan ja brittipopin jälkeiseen maisemaan. Elämäni kuunnelluimpia albumeita, löytyy Spotifysta.

Idlewild100 Broken Windows. Skottiyhtyeen toinen täyspitkä levy ja helpot viisi tähteä. Tällä levyllä Idlewild muutti tekemistään punkista vähän enemmän lyyrisen kitarapopin suuntaan. Laulunkirjoituksellisesti tajunnanräjäyttävä albumi

Richard AshcroftAlone With Everybody. Parhaita keulahahmojen soololevyjä ikinä. Levyn rakkaudellinen, orkestraalinen, syvällinen ja tunteikas tunnelma sopivat ajan kitarapopkäsitykseen hienosti.

EmbraceDrawn From Memory. Brittirokkareiden toinen albumi ja milleniumin brittipopein asia. Embrace kärsi valtavasti siitä, että hurmos brittipopin ympärillä hiipui juuri, kun he saivat hommansa käyntiin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen siitä, että yhtye halusi olla olemassa ja uskalsi tehdä brittipoppiaan, vaikka ketään ei enää kiinnostanut. Balsamia haavoille.

Badly Drawn BoyThe Hour Of Bewilderbeast. Post-britpop -klassikko ja hieno esimerkki lempeästä ja herkästä vastareaktiosta brittipopin hedonismille ja överiydelle.

ColdplayParachutes. Katso edellinen. Suuri pieni levy, tätä Coldplayta rakastin.

OasisStanding On The Shoulder Of The Giants plus Familiar to Millions. Oasis 2.0 eli ehkä konkreettisin merkki siitä, että brittipop todella oli tehty ja eletty. Siltikin: Typeriä ne, jotka tässä vaiheessa hylkäsivät Oasiksen.

DovesLost Souls. Jälleen kerran hieno post-britpop-teos. Musiikillisesti brittipoppia huomattavasti kunnianhimoisempaa, musikaalisempaa ja monipuolisempaa tekemistä. Monen hienon Manchester-ominaisuuden sekametelisoppa.

Kuva: Unsplash, Anna Pascale.

Viisi kertaa Oasis-dupe

Viisi kappaletta, joissa irotellaan oasismaisuuksilla.

TravisTurn (1999)

Oikeastaan Travisin ja Oasiksen tekemisissä on todella erilainen fiilis ja ote. Travisin edustaman herkän, heleän ja hellän post-brittipopin voi nähdä jopa vastareaktiona itsevarmalle ja nöyristelemättömälle Oasis-rockille.

Mutta skottiyhtyeen hittikappale Turn on kyllä aivan suoraan Oasis-katalogista. Liki puhdasoppinen Noel-rock. Sen lisäksi, että sävellys voisi olla vanhemman Gallagherin kynästä, on Noel todella helppo kuvitella myös kappaleen laulajaksi. Fran Healyn kovaa ja korkealta vetämät lauluosuudet melkein vaativat Noelin huutavaa laulua, minkä lisäksi vahvat Oasis-vibat tulevat alkusoitosta (biisi alkaa videon kohdasta 1:11). Kitarasoundeja vähän säätämällä noista viboista saisi vielä vähän vahvemmat.

EmbraceI Want The World (1998)

Tämä kappale on yksi täydellisimmistä brittirokeista ikinä. Mutta vaikka biisi onkin ihan tällaisenaankin täydellisen huikea, huomaan joskus visioivani tämän Oasiksen ryöpyttämäksi. Biisin paksu rokki menee täysin siitä rokeimmasta Oasiksesta. Erittäin D’You Know What I Mean.

Mieti nyt: Noel Liamin oikealle puolelle viileästi aurinkolaisessa ja takissa vetämään tuota alun ja välien kitarakuviota. Ja lopun irrotteluun ehkä vähän jotain korkealta soivaa taustalauluhuutoa.  Sitten Liam mikin taakse lesoilemaan. Parka, aurinkolasit ja uskomaton itsevarmuus.

Cause I´m a million strooooong. And so’s the light I’ve found – kuulostaispa hyvältä ja oikealta nasaallilla ja manchesteriksi laulettuna.

Itse asiassa laulun lyriikat ovat alusta loppuun sellaista Oasiksen ihanaa rock-nonsenseä.

Yeah, don’t you doubt me

If you’re wise

Then spread the word

If you’re alive then why aren’t you living

And I want the world

KentSaker Man Ser (1997)

Tämän kappaleen Oasis-vaikutteista olen varmasti kirjoittanut blogiin aiemminkin. Mutta biisi nyt vain kuuluu listalle. Kappaleen alkusoitto on What’s the Storyin asia heti What’s the Storyn jälkeen. Ja ihanaihana brittipop-komppi kruunaa kaiken.

DMA’sDawning (2018)

DMA’s on tehnyt pari levyllistä Oasis-kunnianosoituksia, joten vaikea valita vain yhtä biisiä. Mutta ihan varppina joku DMA’s tällaiselle listalle kuuluu. Timeless, For Now, Step Up The Morphine – kaikki jollain tavalla Oasista.

Valitsin tähän nyt kuitenkin kappaleen yhtyeen viimeisimmältä levyltä. Kokonaisuutena kappale on ehkä aika pop ollakseen Oasis, mutta minulle Oasis-vibat syntyvätkin pääosin Tommy O’Dellin laulusta ja Noel-kitaroista.

The CasbahFlowers (2012)

Olen kirjoittanut tästä kappaleesta blogiin ennenkin, varmaankin melko samoin sanoin. Suomalaisyhtyeen Flowers on musiikillisesti paljon sellaista What’s The Story -kauden Oasista – ainakin nopeasti analysoituna. Biisiä enemmän kuunnellessa se alkaa kuitenkin kuulosta enemmän ja enemmän Oasis-kliseitä ja yhtyeen uraa läpileikkaavalta kollaasilta, yhteenliitetyiltä Oasis-palasilta ja -ominaisuuksilta.

Tämä on vähän niin kuin sellainen ”Oasis kolmessa minuutissa” -tiivistelmä. Ja siis hyvällä tavalla vain!

Somaa tässä on myös se, miten vallattomasti kappaleella ja videolla kierrätetään sitä samaa The Beatles -estetiikkaa, mitä Oasis on aina tekemisessään suosinut.

Listalle kuuluisi myös Sugarplum Fairyn Sweet Jackie, mutta biisi on pyörinyt täällä blogissa niin pajon, että jätin sen nyt listauksesta pois.

Mitkä on sinun mielestä onnistuneimmat tai muuten mainioimmat Oasis-huijaukset?

Faniudesta ja bootseista

Olen luvannut lähteä 10-vuotiaan kummityttöni kanssa marraskuussa Kotkaan Gingaconiin, Hopeanuoli-fanien tapahtumaan. En tiedä gingasta, mangasta tai animesta mitään, mutta fanityttöydestä tiedän paljonkin.

Vaikka joskus ehkä en sitä muistakaan.

Tällä viikolla coni-seuralaiseni esitteli askarteluaan, josta on määrä tulla hänelle Gingacon-asu. Husky-päähine ja tassut eivät olleet vielä ihan valmiit – niistä puuttui kuulemma valkoinen tekoturkis.

Hah, pääsi minulta.

Jotenkin kuva 10-vuotiaasta huskykoiraksi pukeutuneesta tytöstä sai minut purskahtamaan nauruun. Tuon tason fanius tuntui hupaisalta ja somalla tavalla lapsenuskoiselta, enkä oikein osannut suhtautua siihen vakavalla naamalla.

Ilmeeni tosin vakavoitui, kun muistin, miten vuonna 2005 halusin Edinburghiin Idlewildin Brittikiertueen päätöskeikalle asuksi buutsit.

Helvetin rumat kirpparibuutsit.

Koska tämä video ja Idlewildin folk-vaihe.

Pari viikkoa sitten taas mietin, onko Oasis-vuosijuhla-asuksi valikoitunut Adidas-verkkatakki liian Damon Albarn. Lepakkomiehen ovella vastaani astui Richard Ashcroft, enkä edes ollut naamiaisissa. Kai…?

Eli jos näet marraskuussa Kotkassa siperianhuskya taluttavan Liam Gallagherin, niin älä säikähdä. Miia ja Malla siellä vain fanityttöilevät.

Miles Kane – Killing The Joke

Liverpoolilaismuusikko Miles Kane julkaisi kolmannen soololevynsä elokuussa. Kirjoitin tuolloin, kuinka Kane on minusta vahvimmillaan nimenomaan niillä kappaleilla, joilla hän ei hae rokkikukkomaista tulkintaa, vaan on jotenkin tutulla tavalla pikkuisen viattomammin charmikas.

Albumin uusin singlekappale Killing The Joke on ehdottomasti yksi Coup De Grace -albumin onnistuneimmista biiseistä. Tässä menee super moni asia maaliin! Ensinnäkin biisi on kokonaisuutena todella mileskane. Se istuu ihanasti Kanen tuotantoon ja tuo hänestä artistina esiin parhaat puolet. Tykkään hurjasti siitä, kuinka biisi on sellaisella Noel Gallagher-tavalla todella yksinkertainen, mutta samalla onnistunut sävellys. Universaali pop-kappale, joka voisi aika monen kitarapop- tai brittipopbändin tuotannossa. Sovituksellisesti ja soundimaailmallisesti taas sitten ollaan soolo-Liamin tapaisesti taikka vähän Beady Eyen tyylisesti retroja. Lyriikat sitten ovat suloisen romanttiset ja arkisen simppeleitä kielikuvia sisältävät, erittäin Kanea sekin.

Välillä on tosi vaikea sanoa, mikä on brittipoppia vuonna 2018 (vanhojen brittipop-yhtyeiden lisäksi). Tästä ajasta kun puuttuu se skenemäisyys ja tietty ajan henki, mikä brittipoppiin 1990-luvulla kuului. Mutta varmaan ei ole kamalan väärin sanoa, että tämä biisi on yksi tämän vuoden kivoimmista uusista brittipop-hermoon osuvista kappaleista.

Viisi kertaa 7″-hyllyn suosikki

Minulla ei ole kovinkaan paljon harrastuksia, mutta unelmien dj-setin kokoaminen on yksi niistä. Olen saanut keräiltyä kasaan jo aika soman brittipoppi-kokoelman. Ja keräämisellä en nyt tarkoita sellaista maanista netistä tilailua, se ei tuota mulle iloa, vaan sellaista ihan vanhanaikaista oho-tyyppistä löytämistä. Ajan ja paikan, fiiliksen tai jonkun henkilön liittymistä ostokseen.

Tässä viisi seiskahyllyni aarretta.

The Courteeners – Acrylic (2007)

20180727_115953

Ihana indieklassikko manchesteriläisyhtyeen debyytiltä. Tämä on yhtyeen toinen single ja aivan huikea biisi! Niin kauan kuin en omista yhtyeen debyyttisingleä ja kulttiklassikkoa (Cavorting), fiilistelen tätä toiseks ekaa sinkkua. Tässä, kuten kaikissa yhtyeen debyyttisingleissä, on vielä sellainen uuden pikkubändin hohto. Nythän bändi on jo valtavan suosittu.

Ostin singlen viime talvena tamperelaiselta ystävältäni.

Blur Popscene (1992)

20180727_115615.jpg

Blurin Popscene on aivan hurjan merkittävä sinkku. Non-album -singlenä yhtyeen kahden ensimmäisen levyn välissä julkaistu kappale on suuren suuri brittipopsymboli. Single oli yhtyeen irtiotto debyytin baggy-maisemasta ja silta Damon Albarnin englantilaisuusvisioihin. Popscene yhdessä Sueden The Drowners -singlen kanssa osoitti, että baggy on kuollut, eikä Amerikassa vellovaa grunge-huumaa Britteihin kaivata. Ensimmäinen askel Cool Britannian syntytarinassa oli otettu. Lue lisää vaikkapa tästä blogitekstistäni.

Ostin seiskan reilu vuosi sitten, kun olin Manchesterissä ensimmäistä kertaa. Pari tuntia kaupungissa ja olin jo tehnyt kassillisen levylöytöjä. Ihana kaupunki.

OasisWhatever (1994)

20180727_115328.jpg

Ei Bluria ilman Oasista, eli toinen olennainen non-album -single. Noel joutui jakamaan tämän joulusinglenä julkaistun biisin kirjoituskrediitit Neil Innesin kanssa. B-puolella tässä on hieno It’s Good) To Be Free.

Tämä taitaa olla minun singlehyllyn kallein hankinta. Ostin levyn helsinkiläisestä Fresh Carbage Recordsista, kun se vielä sijaitsi Teurastamolla. Minun yksilöni kulkee numerolla 04505.

Ian BrownMy Star (1997)

20180727_115544.jpg

Tämä on merkittävä ja tärkeä tietysti siksi, että kyseessä on The Stone Roses -legendan ja cooleista cooleimman tyypin eli Ian Brownin ensimmäinen soolosingle. Hieno biisi, hieno esiinmarssi.

Ostin tämän seiskan viime maaliskuussa Lontoosta. Muuten ihan täydellistä, mutta matkaan ja seiskaan liittyy muisto pojasta, joka särki minun sydämen. No, sånt är livet, niin kuin joku fiksu ruotsalainen joskus sanoi.

Menswearin värisuora (1995- 96)

20180727_115902.jpg

Aarteiden aarre taitaa olla tämän Cool Britannia -tähdenlennon ”värisuora” eli kaikki Menswearin debyyttilevyn viisi singleä. Jälleen puhutaan brittipopin symboleista, joten näiden omistaminen tuntuu huikealta. Yksi sinkuista on saatu eksältä tuliaiseksi jostain päin Britanniaa, kaksi löytyi aikoinaan Tavastian levymessuilta yksinäisestä ”Brittipop”-laatikosta ja kaksi olen tilannut malttamattomuuttani netistä.

Värit tässä sarjassa menevät niin, että debyyttisingle I’ll Manage Somehow on oranssi, Daydreamer sininen, Stardust punainen, Sleeping In vihreä ja ihana Being Brave -slovari harmaa.

DMA’s – The End

Aina, kun joku kysyy minulta uuden ajan ja tämän päivän brittipop-suosituksia, ohjaan kysyjän australialaisen DMA’sin pariin.

Sinänsä brittipop voi olla tänäkin päivänä monenlaista tekemistä – voin avata tätä isoa teemaa toisessa tekstissä jolloinkin. Olennaista on, että tekemisessä sykkii joku sellainen, joka vetoaa itsensä brittipoppariksi tai moderniksi modiksi mieltävään kuulijaan tai elämäntapailijaan. Joku, joka istuu skeneen.

DMA’sin juttu on sellainen ysärilädihabitus, tyylikäs tyylittömyys ja casual-apinointi. Musiikillisesti ollaan pääosin ja todella paksusti sellaisessa Oasis-vetoisessa kitararock-maailmassa. Sekä kappale-, kitarointi- että laulumaneeritasolla. Sekä debyytti-ep että Hills End -debyyttilevy olivat tässä suhteessa todella herkkuja.

Sen sijaan tänä vuonna ilmestyneellä For Now -levyllä yhtye on paikoin uudistanut soundiaan, laajentanut sovituksellista repertoaariaan. Vaikka yhtye on aina tykännyt myös rauhallisemmista biiseistä, on tällä levyllä minusta merkittävästi herkempi meno. On kevyempiä kappaleita ja mukana myös kevyttä elektronisuutta. Molemmat ovat kivoja komboja laulaja Tommy O’Dellin herkäksikin taipuvan äänen kanssa. Ihan puhtaita Oasis-pastissejakin toki edelleen on, kuuntele vaikkapa tämä mahtis Dawning.

Mutta onneksi yhtye on uskaltanut myös tällaiseen uuden The End -sinkkunsa kaltaiseen sovitukseen. Joku pieni kornius biisin sovituksessa sopii lädihenkeen, ja oikeastaan biisi sävyttää yhtyeen nopeasti ulos puskeuttua ja ehkä pikkaisen tasapaksua kitararock-tuotantoa kivasti. Mutta on silti edelleen tällaisen brittipoppariksi itsensä mieltävän mieleen.

Eli ainakin yhden ihmisen kokoisen skenen hyväksymä.

The End löytyy myös heinäkuun soittolistalta.