Viisi kertaa vuoden 2018 brittipop-hetki

Viisi hetkeä, jotka huokuivat brittipoppia vuonna 2018.

Sleeper – Look at You Now

Vuoden 2018 brittipopein asia oli Sleeperin päätös julkaista ihka uusi kappale. Nostalgisin fiilis syntyy laulaja Louise Wenerin ikonisesta lauluäänestä, muuten Look at You Now esittelee pikkuisen aiempaa rokimman ja aikuisemman Sleeperin. Vaikka 90-lukua huokuvat, ne kaikkein leimallisimmat Sleeper-ratkaisut on kappaleella jätetty vähemmälle, on tällä paluulla ensisijaisesti ja vahvasti juuri brittipop-leima.

Uusi levy saattaa olla sitten vuoden 2019 brittipopein juttu.

Salad – The Selfishness of Love

Toinen merkittävä paluu brittipopin ytimestä: Saladin The Selfishness of Love -kapple. Yhtye julkaisi taannoin kokoelman 90-luvulle unohuneita kappaleita, mutta tämä biisi on ensimmäinen uusi tuotos yli kahteenkymmeneen vuoteen. Uusi levy ilmestyy tänä vuonna.

Suede – Wastelands

Sueden Wastelands on suedein asia aikoihin! Ja jos joku on ”suede”, on se toki myös brittipop. Kappale on oikeastaan niin läpikotaisin suede, että sen suedemäisyyttä on vaikea purkaa osiin. Nuo kitarat, toki. Draama ja se, miten kertsi lähtee. Vähän dystopinen maisema. We Are The Pigs ja Trash kohtaavat, sanoisin.

Dubstar – You Were Never In Love

Kolmas paluu 90-luvun kuplasta. Duoksi muotoutunut Dubstar julkaisi viime vuonna kokonaisen albumillisen uutta tuotantoa. Uusi One-levy on järjestyksessään eteeristen dreampoppareiden neljäs albumi, kolme ensimmäistä ilmestyi vuosina 1995-2000.

Tämä kappale on paluubiiseistä huikein. Ihana kertsi, tyylikäs ja elegantti tunnelma.

Ocean Colour Scene -ep

Klassikkoyhtyeen neljän kappaleen ep ilmestyi loppuvuodesta. OCS on aina in, brittipop ja cool – ihanaa, että muutaman vuoden tauon jälkeen yhtye päätti julkaista uutta materiaalia.

Brittipopin kehästä ja päättymättömyydestä kertoo jotenkin somasti muuten se, että Steve Cradockin poika on ollut viime ajat mukana bändin keikkakokoonpanossa.

Soittolista: marraskuu 2018

Marraskuu lähenee loppuaan, Spotifyssa siis taas kuunneltavana ytimekäs uusien julkaisujen soittolista.

Marraskuun helmi on ollut Bill Ryder-Jonesin uusin albumi. Myös Razorlightin uusi tuleminen kuuluu listalla, samoin Ocean Colour Scenen ja The Good, the Bad and the Queenin paluut. Uusia singlejä tuli The Kooksilta ja The Vaccinesiltä, minkä lisäksi Miles Kanekin julkaisi uuden, aiemmin julkaisemattoman biisin. Ihan uusi bändejä listalla on Crewel Intentions – tykkään!

Lisäsin listalle myös luottoyhtyeekseni kavunneen DMA’sin Time & Money -kappaleen. Biisi kun sai juuri tänään uuden videon. Ihana kappale tämäkin, niin kuin liki jokainen yhtyeen keväällä ilmestyneeltä levyltä.

Spotify-listaan kuvaa klikkaamalla. 

Levy: Ocean Colour Scene EP

Ocean Colour Scene julkaisi hetki sitten neljän kappaleen ep:n. Viimeksi klassikkoyhtye julkaisia uutta musiikkia kuusi vuotta sitten.

Sinänsä ep ei tarjoa mitään uutta ja yllättävää liki 30-vuotiaan yhtyeen tuotantoon. Suuren uutuusarvon ja yllättämisen sijaan se muistuttaa yhtyeen ikiaikaisuudesta. Ajasta, paikasta ja trendeistä irrallisesta hienoudesta.

Ep:n neljä kappaletta eivät siis välttämättä ole niitä, joilla moseleyläisyhtyeen retrohenkiseen ja beatleksiseen brittirockiin hullaannutaan ensimmäisen kerran, mutta meidän brittipopin kuolemattomuuteen uskovien ja yhtyettä sinnikkäästi ihailevien sielua kappaleet kyllä hellivät. Esimerkiksi avausraita on sellainen perushyvä ja aina kelpaava rock.

Ep:tä kuunnellessa tulee olo, ettei sen biisejä julkaistu uudet hitit mielessä, vaan tarkoituksena on ollut muistuttaa vanhoja faneja olemassaolosta ja aktiivisuudesta. Minusta julkaisu toimiikin mainiona todisteena yhtyeen elinvoimasta.

Musiikillisesti minuun teki vaikutuksen ep:n tyylikkäät torvisovitukset sekä tarttuva, mutta samalla cool päätöskappale Standing In The Place That You Used To, joka jää juuri hyvällä tavalla koukuttaen päähän soimaan.

Kuuntele ep vaikka Spotifyssa.

Tennareita: Puma Te-Ku

Adidaksen ja Golan lisäksi minun jaloissa voi nähdä toisinaan Pumat. Erityisesti Suede-malli on kaikessa simppeliydessään ja klassisuudessaan sellainen ikiluotettava ja aina toimiva valinta.

Jokin aika sitten ihastuin Puman Te-Ku -malliin, joka poimittiin uudelleen tuotantoon Made in Europe -statuksella. Alun perin 1970-luvulla urheilukengäksi suunnitellun mallin nimi tulee saksan kielen sanoista Teppich ja Kunstböden, joilla viitataan urheilukenttien alustoihin.

pumaoma_parempi

Made in Europe -lapun lisäksi minua viehättää juuri tässä kengässä upea vihreä väri –  very British racing green – sekä arvokkaan ja laadukkaan näköinen ja oloinen valmistus. Olen myös suuri indoor-pohjan fani. Lisäksi Te-Ku on minun silmiini kivalla tavalla mod. Kengän siro ja elegantti muoto, tyylikäs retrous sekä keilakenkämäisen pyöreä kärki tuovat vähän mieleen Ocean Colour Scenen ja Paul Wellerin bändin Steve Cradockin, tuon kenkä- ja tyylijumalan.

Nykyisin kengät tottelevat tässä taloudessa nimeä Steve Cradock -tennarit, ja ne kaivetaan esiin, kun on aivan erityisen mod-olo. Toimivat täydellisesti parkan kanssa myös vähän tällaisen amatöörimäisemmän modin päällä.

steve_puma

Viisi kertaa kevät

Jes, tänään on vihdoin se päivä, kun uskallan sanoa, että on kevät!

Ja keväällä tarkoitan sellaista uuden syntymisen kautta tulevaa elossa olemisen ja pelottomuuden tunnetta, jota voi fiilistellä takki auki.

Näihin viiteen biisiin on tallennettu minusta onnistuneesti minun kevään (2017) fiilis.

TravisFlowers In The Window (2001)

Söpöilevä heräämisen, uuden nousun ja kukoistuksen biisi.

There is no reason to feel bad
But there are many seasons to feel glad, sad, mad
It’s just a bunch of feelings that we have to hold
But I am here to help you with the load

Wow look at you now
Flowers in the window
It’s such a lovely day

DovesThere Goes The Fear (2002)

Pienemmän pelkäämisen, vapauden, avonaisen parkan ja lennokkaan eteenpäinmenemisen tunnari. Kevätbiisien ruhtinas!

Ocean Colour SceneThe Day WeCaught The Train (1996)

Oh oh la la. Tässä on sellainen ihana vapaana ja elossa olemisen taika. Aurinkoa, tuulta, rannikkoa ja huolettomuutta.

StereophonicsDakota (2005)

Tämän tahtiin tekee mieli autoilla, pyöräillä tai juosta kevätauringossa. Raikas ja lennokas tunnelma, teksteissä lempeän rakkaudellinen ja raikas muisto nuoruudesta.

You made me feel like the one
The one

EgotrippiTällaisena iltana (2000)

Heipat sille yhdelle tyypille! Ja niin tämä talvella rikkoutunut sydän on päässyt yli ja sykkii taas, ja vielä ensisijaisesti tyypeistä tärkeimmälle – mulle itselle!

 

Millaisia kevätkappalerakkauksia sinulla on?

Brittipopklassikko: Bändi ja valkoinen huone

90-luku – kun musiikkivideoilla vielä oli väliä.

Jos jaksaisin vielä opiskella, hakeutuisin varmasti jonnekin, missä voisin analysoida ja jaotella 90-luvun brittipopskenen musiikkivideoita. Hmmm tyyliin ”Englantilainen maisema ja elämänmeno -videot”, ”Brittiläistä yhteiskuntaa kommentoivat videot”, ”Bändi hämyisässä huoneessa” -videot, ”Sarjakuvamaiset ja teatterimaiset lavastusvideot”, ”Mustavalkoiset videot”, ”Bändi soittaa varastorakennuksessa/teollisuushallissa” -videot  ja tietysti

”Bändi valkoisessa huoneessa” -videot!

No, ehkä keskityn kehittelemään brittipopin kaariteoriaani (kuulet siitä vielä!) ja jätän videoanalyysit muille. Mutta siltikin, tässä neljä suosikkiesimerkkiäni tuosta brittipopin videoestetiikasta söpöimmästä, bändi ja valkoinen studiotausta.

Nyt vain sitten miettimään, millaisia akateemisia analyyseja tuosta visuaalisesta ratkaisusta voisi saada irti.

 

Jotain uutta: White Room

White Room on yhtye, joka itse kuvailee musiikkiaan sanoilla psycho rock, 90’s. Yhtyeen kitaristin suosikkibiisejä on The Stone Rosesin Bye Bye Badman ja suurin musiikki-ikoni Richard Ashcroft. Omien sanojensa mukaan yhtye inspiroituu musiikkia tehdessään The Doorsista, The Stone Rosesista ja 90-luvusta. Ja kaikki tuo tietysti kuuluu ja näkyy.

Muihin 90-luvusta viime aikoina inspiroituneihin uusiin yhtyeisiin verrattuna (esim. DMAs) White Room todella on retrompi. Lisäksi sellainen oasismainen tai pohjoisenglantilainen lad-attitude puuttuu, tässä ollaan jotenkin eri taajuudella. Jos mietitään brittipopyhtyeiden kartastoa, tulee minulle ainakin tästä Think Too Much -kappaleesta pikkuisen mieleen Ocean Colour Scene. Voi olla, että se on vain tuo video, joka jotenkin todella paljon tuo mieleen tämän.

Think Too Much on todella herttainen biisi, olen tykännyt kyllä. Ei se tietystikään kamalan omaperäinen ole, mutta harvoin näitä on liikaakaan.

 

Onhan noita tekstejä ollut

Jos sille päälle ryhtyisin, saisin helposti aikaiseksi surkeilevan tekstin siitä, kuinka ystävätön olen. Kuinka onnistun ystävystymään lähinnä levyjen ja kertsien kanssa, kuinka minulla ei olisi ketään ilman Liamia, kuinka Roddy laulaa juuri minulle, että are you lonely yet. Ja näin, tiiät kyllä. Onhan noita tekstejä ollut.

Mutta en ryhdy. SIllä kuka välittää määrästä, kun laatu on priimaa? Kuka tarvitsee ystäviä, kun on ystävä, joka käy Lontoossa ja muistaa Helsingissä odottavaa surkimuspoloista tällaisella? Vau.

IMG_20141209_184438

Sometimes I can get along alone enough. Niin.

Olen pörrönä sykähdyttäviin päätösraitoihin. Ja kuten hyvin tiedetään, oli 90-luku juuri tällaisten levykokonaisuuksia paketoivien valioyksilöiden juhla-aikaa. Mahtavuus, isous, juhlavuus, jylhyys, arvokkuus. Usein pieneen malankoliaan liitettynä.

Tuollaiseksi valioyksilöksi on laskettava myös tämä Ocean Colour Scenen Marchin’ Already -albumin päättävä It’s a Beautiful Thing. Arvokkuus ja juhlavuus tulevat duettopari P.P. Arnoldin laulusta ja kappaleen soulista, isous yltyvästä taustakuorosta ja viipyillen mukaan tulevasta sähkökitarasta – lemppari. Melankolisten lyriikoiden uskotaan liittyvän Simon Fowleriin omakohtaisiin kokemuksiin homoseksuaalisuuden julkituomisen vaikeuksista. Oh, it’s a beautiful thing. Oh, it’s a terrible thing.

Levyllä myös tämä päätösraita saa arvoisensa lopetuksen, sillä biisin päättävä kolmiminuuttinen jammailu on super cool. Tässä kuitenkin lyhyempi videoversio.

Lauantai-illan hymni

Tänään soi mielessä tämä. Ocean Colour Scene. Rakastan yhtyeen Moseley Shoals -albumia, jossa on kiistatta yksi 90-luvun koukuttavimmista aluista: The Riverboat Song -kappaleen tummasävyinen mod-draamaa  ja heti perään tämän The Day We Caught The Train -biisin biitlesit. Ja mites tuo video sitten? Mahdoton katsoa ihastelematta sitä, kuinka yhtyeen musiikin retrosävyt yhdistyvät vuoden 1996 pukeutumisvaatimuksiin. Brittipoppia hienoimmillaan.

Tein tänään uuden kenkähankinnan ensi kesän puvustoa silmällä pitäen. Loput kesäpuvustovisiostani onkin sitten nähtävissä tässä näin: