HEY LYLA!Levy: Andy Crofts – The Boogaloo Radio Sessions
Posted on 4.3.2020
Andy Crofts on jo vuosia ollut yksi minun suosikki moderneista mod-hahmoista. Croftsilla on oma The Moons -yhte, joka on jukaissut kolme mainiota levyä. Päätyökseen Crofts soittaa bassoa Paul Wellerin yhtyeessä. Lisäksi hän keikkailee soolona ja tekee tietty myös dj-keikkoja.
Croftsilla on upea mod- ja rock-uskottava malli/dj-tyttöystävä Tara sekä kaksi ylisuloista tytärtä – Luna ja Gigi. Vanhemman kummisetä on tietenkin Paul Weller. Ah, joo, ja Luna on esiintynyt myös Wellerin musiikkivideon päätähtenä.
Jos kaipaat tuollaisen Instagram-stalkkailun taustaksi leppoisaa musiikkia, suosittelen Andy Croftsin upouutta The Boogaloo radio Sessions -levyä. Albumi on kokoelma akustisesti tai semi- soitettuja covereita. Kitara, ukulele ja mies, muutamalla biisillä pianoa ja lempeät rummut. Croftsin pehmeä ja lämmin ääni on super miellyttävä.
Omat suosikkibiisini albumilta ovat The Beatlesin Don’t Let Me Down, jolle on sovitettu kitaran lisäksi myös pianoa ja rumpuja sekä Oasiksen Up in The Sky. Happyyn on saatu autenttinen fiilis taustakuorolla. The Beach Boysin You Still Believe In Me -kappaleella Crofts laulaa aivan erityisen hienosti. Noiden lisäksi levyltä löytyy David Bowieta, The Kinksiä, The Doorsia ja sen sellaista.
Simppeli, nätti 15 kappaleen fiilistely – ei mitään turhan spesiaalia, mutta ei mitään moitittavaakaan.
Levy Spotifyssa.
Tennareita: Puma Te-Ku
Posted on 15.10.2018
Adidaksen ja Golan lisäksi minun jaloissa voi nähdä toisinaan Pumat. Erityisesti Suede-malli on kaikessa simppeliydessään ja klassisuudessaan sellainen ikiluotettava ja aina toimiva valinta.
Jokin aika sitten ihastuin Puman Te-Ku -malliin, joka poimittiin uudelleen tuotantoon Made in Europe -statuksella. Alun perin 1970-luvulla urheilukengäksi suunnitellun mallin nimi tulee saksan kielen sanoista Teppich ja Kunstböden, joilla viitataan urheilukenttien alustoihin.
Made in Europe -lapun lisäksi minua viehättää juuri tässä kengässä upea vihreä väri – very British racing green – sekä arvokkaan ja laadukkaan näköinen ja oloinen valmistus. Olen myös suuri indoor-pohjan fani. Lisäksi Te-Ku on minun silmiini kivalla tavalla mod. Kengän siro ja elegantti muoto, tyylikäs retrous sekä keilakenkämäisen pyöreä kärki tuovat vähän mieleen Ocean Colour Scenen ja Paul Wellerin bändin Steve Cradockin, tuon kenkä- ja tyylijumalan.
Nykyisin kengät tottelevat tässä taloudessa nimeä Steve Cradock -tennarit, ja ne kaivetaan esiin, kun on aivan erityisen mod-olo. Toimivat täydellisesti parkan kanssa myös vähän tällaisen amatöörimäisemmän modin päällä.
Tennareita: Gola Harrier 50 vuotta
Posted on 2.10.2018
1999: Noel Gallagher calls Gola to request a pair of ’Harrier’ trainers for himself and ’our kid’. Bryan Robson, Middlesbrough manager at the time endorses Gola.
(ote Golan historiikistä)
Jos seuraat minua Instagramissa, tiedätkin ehkä jo, että onnittelin tovi sitten identiteettikenkäsuosikkiani ja tennarihyllyni klassikkoa, Gola Harrieria synttärin johdosta. Brittiläisen Gola-merkin lippulaivamalli Harrier nimittäin täyttää tänä vuonna huikeat 50 vuotta.
Gola Harrier on tosiaan Adidas Gazelle II-mallin ohella minulle se ultimaattisiin brittipop-tennari ja Fred Perry -pikeen ja parkan kaltainen tyylin kulmakivi. Alkujaan hankin ensimmäiset Golani Graham Coxonin innostamana, sittemmin Gola-idoleihini on liittynyt myös muuan Paul Weller. Pikkuveljeni sen sijaan tuskin on Gola-fani. Hän nimittäin on joutunut osallistumaan useamman kerran juuri sen oikean parin ja värin metsästytalkoisiin ympäri Lontoota. Tämä seikkailu oli Lontoo-reissujeni kohokohta erityisesti aikana ennen nettikaupppoja.
Niin kuin tennarit yleensä, myös Golat olivat alkujaan ihan vain urheilukengät. Gola-tennareiden historia tyylivalintana ja casual-kulttuurin kenkänä on kuitenkin jo verrattain pitkä: Gola Cobra näkyi Liverpool-kannattajien katsomoissa jo vuoden 1977 Eurooppa-cupin finaalissa Roomassa. Tämän jälkeen Anfield ja Goodison Park alkoivat täyttyä myös muista nyt ikonisista casual-tennareista, niin kuin esimerkiksi Adidas Samba-mallista.
Vaikka Gola on nykyään huomattavasti Adidaksen ja Puman kaltaisia tennarimerkkejä tuntemattomampi, on se olennainen osa sitä tarinaa, kuinka vaikkapa tennis- ja juoksukengistä tuli urheilukenttien ulkopuolella käytettäviä tyylivalintoja. Liverpool-kannattajien Eurooppa-matkojen, Liverpoolin Top man -myymälän kenkäosaston ja sen sisäänostajan Wade Smithsin (mies mm. hoiti ikonisista ikonisimman Adidaksen Forest Hills -mallin myyntiin Liverpooliin) ansioista 1980-luvun puoliväliin tultaessa casual-statuksen oli saanut Golien lisäksi useampi Adidas-sporttikenkä – ja Wade Smiths oman tennariliikkeensä.
As Harrier moved into the ‘70s it developed a new life in the form of a leisure shoe. This multi-purpose training shoe was now equally at home on the track as it was on football terraces up and down the UK. From here Harrier transcended into music culture, with a cult following from key names of the day such as The Jam. Over the decades other fans of Harrier included Duran Duran, Oasis, Robbie Williams, Jude Law and Paul Weller. – gola.co.uk
Kivan tarinan, kiehtovan historian ja casual-statuksen lisäksi Golassa on juuri tänään, vuonna 2018 kivaa se, että merkki valmistaa nykyään koko ajan paria malliaan Aasian sijaan tai lisäksi Englannissa. Tämä valinta pitää halvemman tuotannon maissa valmistettavien tuotteiden rinnalla pienempää Made in England -linjastoa, on minusta super arvostettava ja tärkeä. Samaa tekevät mm. Fred Perry ja Dr. Martens.
Synttärisankari Gola Harrierin saa Made in England -versiona kahdessa eri väriyhdistelmässä, koosta 40 alkaen.
TEKSTI EI SISÄLLÄ MAINOSLINKKEJÄ
Viisi kertaa self-help -opas
Posted on 18.10.2016
Joskus viime talvena aloin saada useammalta eri taholta varovaisia vihjailuja siitä, että ehkä minun kannattaisi luopua kaikenlaisten self-help-oppaiden ja muun elämäntaitokirjallisuuden lukemisesta. Luopua siitä elämääni hallitsevasta metatasosta. Lopettaa analyysit, suunnittelu, kehittyminen, muuttuminen ja itseni auttaminen ja antaa vain mennä,
roll with it.
Samoihin aikoihin kuuntelin poikkeuksellisesti yhtenä aamuna radiota, vaikka en ikinä, ikinä kuuntele radiota. Ja juuri sen yhden kerran kun kuuntelin, tuli sieltä Oasiksen Roll With It. Pessimistinä tietysti mietin, että tässä se oppaista tuttu mystinen universumi nyt haluaa kertoa minulle, että pian häviän jonkun suuren luokan taistelun minua nokkelammalle ja näppärämälle.
Mutta mitä jos se universumi – tai sen keskipiste Liam Gallagher – halusikin yksinkertaisesti vain kertoa, että you gotta roll with it Miia, you gotta take your time.
Nyt vuoden verran hölläillessä olen päätynyt siihen tulokseen, että kyllä se kaikki viisaus ja tieto, jota hyvään elämään tarvitsen, löytyy rock-lyriikasta. Ja jotenkin niitä kirjoja simppelimmin. Vähemmän analyyttisesti, tiedostavasti ja haastavasti. Rock-lyriikka harvoin monimutkaistaa mitään, Oasis ei koskaan.
Tässä muutama kappale, joiden kanssa olen viime aikoina voimaantunut ja kasvanut ihmisenä – ja todennut elämäntaitokirjallisuuden turhaksi.
Jake Bugg – Two Fingers (2012)
Elämäntaitokirjallisuudessa kehotetaan hyväksymään mennyt ja keskittymään tähän hetkeen, menemään eteenpäin. Jake Bugg kehottaa näyttämään eiliselle kahta sormea.
So I hold two fingers up to yesterday
Light a cigarette and smoke it all away
I got out, I got out, I’m alive and I’m here to stay
Joo-o, tykkään kyllä tuosta Jake Buggin suoraviivaisesta fuck off eilinen -versiosta enemmän.
McAlmont & Butler – Yes (1995)
Sen lisäksi, että tämä David McAlmontin ja ex-Suede Bernard Butlerin Yes on upea ysäriklassikko, yksi aikamme hienoimpia sävellyksiä, sovituksia ja tulkintoja, on se myös aivan ylivertaisen paljon elämässä eteenpäin vievä teos. Mikään, mikään kirja ei auta toipumisessa ja ylitsepääsemisessä niin kuin tämä biisi.
Yes I do feel better
Yes I do I feel alright
I feel well enough to tell you what you can do with what you got to offer
Kappaleen tekstin tunnelma on aivan huikea. Siinä voidaan vastoinkäymisen jäljiltä paremmin ja vahvemmin, toki. Mutta aivan olennaista minusta on se itsevarmuus, jolla tekstin minä sanoo (sydän)surujen aiheuttajalle takaisin.
Se oivallus, että minussa ei ollut mitään vikaa, oli vain jotain, mitä sinä et minussa sietänyt tai tajunnut.
So tell me am I looking better?
Have you forgot
Whatever it was that you couldn’t stand
About me about me about me?Stay away, stay away I’m better
Ykkösbiisi, kun haluat ottaa elämäsi sen yhden tyypin hallinnasta takaisin omiin käsiisi.
Paul Weller – Find the Torch, Burn the Plans (2010)
Yksi 2000-luvun elämäntaito-oppaiden suosikkimantra on ehdottomasti ajatus siitä, että jos haluat muutosta elämään, ole se muutos. Tyyliin jos haluat olla hoikempi, elä jo nyt niin kuin hoikka sinä eläisi. Tai jos haluat olla itsevarma, käyttäydy niin kuin itsevarma sinä käyttäytyisi.
Tai niin kuin Paul Weller sen ihanan mutkattomasti ja jotenkin tosi charmantisti muotoilee: huuda niin kuin tietäisit sen jo.
Sing it like you already own it
Scream like you already know it
Shout like you already know it
Oikeastaan laulu on läpikotaisin, aina kappaleen nimestä Find The Torch Burn The Plans ihan viimeiseen sha, la, la, sha-la-laahan asti rockiksi käänneettyä elämänohjetta. Enkä tietenkään keksi yhtään syytä olla kuuntelematta Wellerin kaltaista vanhaa viisasta miestä.
Richard Ashcroft – Crazy World (2000)
Käytän Richard Ashcroftin Crazy World -kappaletta usein sellaiseen lamaannuttavaan ”mulla ei ole mitään eikä ketään” -tunteeseen, joka on muuten kaikista nihkeistä fiiliksistä ehkä turhauttavin. Ongelma tässä luupissa on se, että se on äärimmäisen vaikea pysäyttää.
Useimmiten saan kuitenkin kiinni tuosta Ashcroftin But you’ve got that spirit/So please stick with it -rivistä ja alan uskoa siihen elämäntaitoihmistenkin suosimaan höpsötysajatukseen, kuinka hyvät asiat – rakkauskin – tulevat kyllä, kun vain jaksat elää muuten rakkaudellisesti ja sielukkaasti.
So you got no god
You got no love
To tell me off
But you’ve got that spirit
So please stick with it
This world wouldn’t be
A world without you in it
Kappaleet soittolistana Spotifyssa – päivitän listaa uusilla biiseillä jatkossa.
The Spitfires – So Long + On My Mind
Posted on 18.7.2016
Kun kuulin watfordilaista The Spitfiresiä ensimmäisiä kertoja, en oikein syttynyt yhtyeen todella pitkälle vietyyn thejamiyteen ja laulajan super suureen Welleriltä lainailuun. Pidin sitä vähän ärsyttävänä ja turhan persoonattoamana tapana olla yhtye.
Mutta lopulta väsyin olemaan vaikea ja annoin itselleni luvan tykätä yhtyeestä. Kun kerran oikeasti kuitenkin vähän tykkäsin. Tuli Stand Down -sinkku ja lopulta vuonna 2015 kelpo levykin. Eipä täällä kukaan mitenkään kovin uniikki ole. Itse pukeuduin perjantaina Richard Ashcroftiksi, tänään vuoden 1994 Damon Albarniksi.
Yhtye julkaisee uuden levynsä elokuussa. Tässä kaksi esimerkkiä siitä, miltä tuleva albumi kuulostaa. Aika sama tekemisen idea kuin debyytillä, ja hyvä niin, nostan hattua sille, että joku pitää näinä vaikeina aikoina tällaisen klassisen kitaramusiikin puolia.
Vaikea sanoa, kummasta kappaleesta pidän enemmän. So Long on jotenkin retrompi ja pikkuisen ronskimpi plus tykkään siinä soivista koskettimista todella. Toisaalta On My Mindin torvet ja loppua kohti villiintyvä isous ovat aika ok.
Jotain uutta: The Spitfires
Posted on 23.4.2015
Olin kirjoittamassa The Spitfiresistä blogiin jo kauan sitten, kun törmäsin yhyeen ensimmäisiin biiseihin. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että onpas nuorisolta tylsä veto tehdä jotain näin selvästi vaikutuksen alaisena. Kuulin ja näin siis yhtyeen, jolla ei ole mitään omaa, joka vain toistaa historiaa tekemällä asioita just niin kuin joku ennen.
Mutta camoon. Mikä minä olen mitään sanomaan? Lempinimeni on kuitenkin Liam-avaimenperä! Kyllä, koska näytän – tai yritän näyttää – 157 senttiseltä Liam Gallagherilta. Toisinaan pukeutumisessani, liikkumisessani ja olemisessani omaa on vain ne 157 senttiä.
Ja sitä paitsi: Leben und leben lassen, sanoisi saksalainen.
Ja toinen sitä paitsi: tämä yhtyeen tovi sitten julkaistu sinkkubiisi Stand Down on loistokappale.
Kaikesta mukanaan kantamasta perinteestä ja noista kauluspaidoista huolimatta The Spitfires on vuoden 2015 kontekstissa myös ihan vain universaali popyhtye, jos kuulija niin haluaa. Se maailma, mihin nämä nuorukaiset tekemisellään ehkä haikailevat, ei nimittäin ole enää olemassa. Joten kyse on väkisinkin myös tästä ajasta ja tämän päivän musiikista.
Mutta siltikin The Spitfiresin kohdalla olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään vaikkapa indieyhtyeestä. Niinpä olenkin päättänyt puhua modrevivalrevival-yhtyeestä. Yhtyeen nimi, laulajan Paul Weller-esque lauluääni, tyylillä tärkeily, me ollaan nuoriso -palo, työn, koulutuksen ja työttömyyden teemoissa polveilevat lyriikat. Ylipäänsä nuorisolaisyhteiskunnallinen ote.
Get a degree but you’ll never need it.
Get a job and fight to keep it.
Koko konsepti on tietenkin totaalisen tuttu. Mod, punk, modrevival, moderevivalrevival – eli brittiläinen. Meinasin kirjoittaa, että lager ja fish ’n chipsit vain puuttuvat, mutta ne taitavatkin löytyä tuolta videolta. Mitenkään yllättävää ei olekaan se, että singlen b-puolena on coverversio The Clashin Career Opportunities -kappaleesta.
Sen sijaan, että keskittyisin ajatukseen luovuuden puutteesta ja liiasta toistamiseen pyrkimisestä, mietin mieluummin, että jossain tuolla on taas uusi parikymppisten sukupolvi, joka elää omaa mod-versiotaan, luo jälleen uutta mod-kulttuurikerrosta. Sellaisella vuoden 2015 twistillä. Modrevivarevival-tavalla.
Ja se on enemmän kuin ok. Eikös se juuri näin kuulukin mennä?
(Terveiset täältä 1990-luvun mod-kerroksesta.)
3 kertaa I Heard It Through the Grapevine
Posted on 22.2.2015
Tänään on kiinnostanut versiot, coverit ja päämäärätön musiikkisurffailu.
Marvin Gayen versio I Heard It Through the Grapevine -kappaleesta lienee kaikille tuttu, onhan tuo kai noin niin kuin virallisestikin valittu kaikkien aikojen hienoimpien kappaleiden joukkoon.
Päädyin tänään jonkinlaisen mielleyhtymäketjun päätteeksi kuuntelemaan kolmea eri tulkintaa kyseisestä kappaleesta – kaikki tämän blogin ja bloggarin elämäntyylin kannalta jollain tapaa relevantteja. Kaikki ovat myös ihastuttavalla tavalla erilaisia.
Tuossa Take It Easy, Marvin -versiossa on kyse dj/tuottaja/musiikityyppi Soundhogin tuotoksesta, jossa hän yhdistelee Marvin Gayeta brittipopyhtye Mansunin varhaistuotannon Take It Easy Chicken -biisiin. Niin vangitseva ja viileä (vaikka ei kyllä niin viileä kuin tuo Mansunin alkuperäinen, joka on kyllä aivan uskomaton kappale.)!
Kaiser Chiefsin versiointi on nopeatempoinen, poppi, poikamainen, höpsö ja soma. Amy Winehousen ja Paul Wellerin tulkinta puolestaan kypsä, sielukas ja elegantti – tietenkin. Timanttinen parivaljakko.
Paul Weller – White Sky
Posted on 11.2.2015
Paul Wellerin Saturns Pattern -albumi ilmestyy 11. toukokuuta. Tämä White Sky on levyn avausraita ja oho, onpas se tiivistunnelmainen ja sähköinen. Tahkoavakin jopa. Ja video mallikkaasti linjassa musiikillisen maiseman kanssa. Tuleeko muille tätä kuunnellessa sellainen maltillisen uhmakas ja voimakkaan itsevarma olo?
Vaikka aika simppeli onkin, tuntuu kappale parantuvan ja sen jännittävyys lisääntyvän jokaisella kuuntelukerralla.
Real stars are rare
Posted on 4.3.2014
Paul Weller jos joku on todellinen ja harvinaislaatuinen tähti. Voice of a generation, kuten tiedetään. Tai sitten vaikka voice of Miia Kunnari – kuunnelkaapas esimerkiksi näitä:
Clothes and music, music and clothes, for me they go hand-in-hand. They’ve helped shape who I am.
I wouldn’t buy a coat because it happens to be cold. I’ll buy it because I love it.
Hah, tuttua.
Niin, ketään ei varmaan yllätä, että Paul Weller on viimein luonut oman vaatemerkkinsä. REAL STARS ARE RARE -nimeä kantavan merkin lopullisen suunnitteluvastuun Weller jakaa lontoolaisen Tonic-miestenvaateliikeen omistajan, Phil Bickleyn kanssa, mutta kuten merkin verkkosivuilla romantisoiden todetaan:
REAL STARS ARE RARE has been in the planning, you could say, for forty years. Ever since a kid from Woking first cupped his hands and peered through the window of Flaks’ boutique in the late sixties, enchanted with the fashion and the faces making waves on the local scene.
Koska aina on joku, joka ei tykkää, on ”Rahastuksen makua” -mielipide toki jo kuultu. Muuta rakentavaa palautetta: ”two button suits & ugly grey trousers with turn ups should be outlawed”.
Leben und leben lassen, sanon minä. Yhtä pikkuruista vaatesuunnittelevaa rokkaria kohti löytyy kuitenkin aina noin tusinan verran vaatesuunnittelevia poppareita tai räppäreitä.
Ensimmäisen malliston (syksy/talvi 2014) tunnelma on kiteytetty videomuotoon:
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 