Soittolista: vuoden 2018 top 12

Kaksitoista vuonna 2018 ilmestynyttä lempikappaletta. Kokosin kappaleet myös Spotify-listan muotoon.

DMA’s – Emily Whyte

Yhtyeen toinen kokopitkä on minulle vuoden levy ja tämä balladi tuolta levyltä se kappale.

Kappale on pieni ja simppeli, mutta silti todella suuri. Vaikka biisissä ei ole monia erilaisia elementtejä, on siinä silti kaikki. Kompleksisen sijaan kappaleen viehättävyys perustuu toistoon: se täydellisesti löydetty melodiakuvio, teema ja ne muutamat täydellisesti löydetyt tekstirivit pyörivät ympyrää sydäntä särkevän kauniisti.

Ja sanon nyt, vaikka en tiedä, uskallanko: Rakastan kappaleen Savage Garden -viboja.

Oasis meets Savage Garden.

Suoraan sydämeen ja hautajaislaululistalle.

Ride – Pulsar

Klassikkoyhtye Riden Tomorrow’s Shore -ep:ltä löytyvä Pulsar oli sellainen instant vau – tiesin heti ensi kuulemalta, että tästä tulee minun elämään uusi ikuisuushitti. Parasta kappaleessa on sellainen hurmoksellinen ja lennokas kokonaistunnelma. Yksityiskohdista minut hurmaa biisin härski basso ja kappaleen päättävä, melkein kliseinen Andy Bell -kitarointi. Biisin pohjasoundissa taas on jotain samaa, mikä tekee MGMT:n Time To Pretend -biisistä vastustamattoman.

Lily Allen ft. Giggs – Trigger Bang

Biisi oli ensimmäinen single Lily Allenin upealta No Shame -albumilta. Räppäri Giggsin kanssa tulkittu kappale on nerokas ja super tyylikäs! Coolin ja elegantin toteutuksen viimeistelee harkitut ja tarkkaan valitut yksityiskohdat sekä Allenin tällaiseen itsereflektointiin täydellisesti sopiva, elävästi kertoileva laulutapa.

Manic Street Preachers – Hold Me Like a Heaven

Vuoden anthemeita! Kuinka upeaa on, että yhtye, jota olet rakastanut yli 20 vuotta, tekee jollain miljoonannellaan albumillaan yhden hienoimmista kappaleistaan? Uusi väristyksiä aiheuttava suosikkibiisi yhtyeen keikkasettiin. Isous, kauneus, haikeus ja elämän suuret kysymykset samassa paketissa.

The 1975 – Give Yourself A Try

Biisi, jonka tahtiin juoksin vuoden parhaimmat lenkit. Kappale on minulle ehkä sellainen klassinen vuoden hitti – hetken aikaa ihan ylikoukuttava! Muistan vuoden 2018 tästä biisistä ja tämän biisin vuodesta 2018.

Yhtyeen kehuttu ja kiitelty huippulevy ei minua muilta osin saavuttanut, mikä on tavallaan vähän harmi. Olisi ollut kiva hypätä bandwagoniin ja nauttia sukupolvikokemuksesta. Mutta ei. Albumi on minulle musiikillisesti vieras. En varmaankaan ole riittävän milleniaali.

Onneksi tämä karkki toimi ikimuistoisesti.

The Vaccines – Rolling Stones

2010-luvun indie survivor The Vaccines teki albumillisen hienoja kitaraindie meets rock meets britpop -kappaleita. Tämä rauhaisa biisi on vuoden helmiä. Urut, kappaleen monet musiikilliset tasot ja sydämen sulattava väliosa veivät mennessään.

Uusi rakkausbiisi.

Peace – From Under Liquid Glass

Peace teki pari vuoden parhaista kappaleista. Tällä biisillä on hieno
Radiohead-alku, ihana ysärifiilis ja huikea loppunousu. Kappale on sovitettu sellaiseksi, että se säväyttänee kylmintäkin kuulijaa: ensin yksi kierros kitaran tahtiin, sitten mukaan hiipii vähän bassoa, sitten otetaan kitarat samalla, kun laulu kasvaa ja muuttuu tuskaisemmaksi.

Sitten kitarasoolo, jonka jälkeen klassinen himmailu.

Ja lopussa mennään sellaisissa isouksissa ja sfääreissä, että kitarapoppari on ihan myyty.

Ash – Confessions in The Pool

Kappaleen tarttuvuus ja mukaansatempaavuus ovat huippuluokkaa. Vähän sellainen biisi, josta on pakko tykätä, vaikka ei haluaisikaan! Huoleton ja harmiton jumppa ja sellainen ihana saispa jammailla -kokemus.

Mull Historical Society – Wakelines

Vuoden yllättävin suosikkibiisi. Kirjoitin lokakuussa biisistä näin:

Ah, aivan erityisesti kappaleessa säväyttää sen sovitus ja tuotanto. Rakastan biisin soundeja, koko äänimaailmaa. Tarkkaa kuuntelua vaativia yksityiskohtia, Butlerin totaalisen eeppistä kitaraa. Kuulen biisissä paljon sitä samaa musikaalista täyteläisyyttä ja kerroksisuutta, Phil Spectoria huokuvaa tekemistä, mitä kuulen McAlmont & ButlerinYes-kappaleessa. Myös biisin loppua kohti tapahtuva kasvu ja liki maaniseksi yltyvä meno ovat tuolta 90-luvun klassikolta tuttuja. Bernard Butlerin kädenjälki ja nerokkuus toteutuvat tällä kappaleella kyllä loisteliaasti.

Kaikki tuo yhdistettynä Colin McIntyren vähän naivistiseen lauluun toimii vuoden suosikin veroisesti.

Markus Krunegård – Så också in Finspång

Markus Krunegårdilla on omintakeinen kädenjälki. Indiebändinuoruus yhdistyy liki ylitsevuotavaksi kasvavaan Ruotsi-iskelmäpoppiin. Tässä biisissä maailmaa syleilevään melodisuuteen ja nousuun yhdistyy lämminhenkinen nuoruusmuistelu – vastustamaton pari!

The Charlatans – Totally Eclipsing

Tämä brittiklassikko ei julkaissut vuonna 2018 pitkäsoittoa, vaan neljän biisin ep:n. Totally Eclipsing on kappaleista huikein ja ihan totaalisen minua. Identiteettibiisi ja hieno uusi brittipop.

Spiritualized – I’m Your Man

Spiritualizedin uudessa albumissa oli potentiaalia vuoden ja koko elämän suureksi mahtavaksi, mutta viime aikoina sen paikoin liiaksi yltyvä levottomuus on alkanut vähän häiritä. Upea silti yhä!

Tämä odotetun albumin ensimmäinen singlebiisi on jäänyt kuitenkin pysyvästi uusien lempikappaleiden joukkoon. Jason Piercen myötätuntoa herättävä ja vaatimattomuutta soiva lauluääni ja kappaleen onnistunut sovitus maalaavat uniikin tunnelman. Kappaleen upeus on jotenkin ilmiselvää, mutta ei lainkaan pröystäilevää.

Levy: Peace – Kindness is The New Rock and Roll

Britannia on siitä ihana tapaus, että siellä on jatkuva kysyntä kitaramusiikille. Ja siksi tietty myös tarjonta. Kitarabändimusiikki – kitararock, kitarapop, brittipop, kitaraindie – on ystäväni sanoja lainaten siellä ihmisten DNA:ssa, mikä tarkoittaa sitä, että tällaiselle musiikille on aina aikansa ja paikkansa. Kitarapop on ikään kuin kansan musiikkia, joka siirtyy vähintään taustamusiikkina polvelta toiselle.

Vaikka kitaraindien valtavirtavuodet ovat takana, tuntuu esimerkiksi tällainen Peacen kaltainen yhtye Briteissä edelleen ihan riittävän relevantilta. Se huomioidaan musiikkilehdissä ja mediassa ylipäänsä, se pääsee keikkailemaan keskisuuriin keikkapaikkoihin ja kesällä olennaisille festareille. Se löytää kuulijakuntansa. Maassa on aina riittäävästi ihmisiä, joille tällainen tekeminen on aina vain ajankohtaista ja jännittävää. Riittää, että homman tekee riittävän hyvin.

Suomessa tällainen taas vajoaa tällä hetkellä niin marginaaliin, ettei siihen törmää oikein missään. Ei kesäfestareilla, ei levykaupassa. Meillä kansan suosiota riittää yhdelle musiikkigenreilmiölle kerrallaan. Festareille pääsee kansainvälinen kitararock-yhtye, joka on riittävän suuri klassikko. Tai sitten toisaalta pieni suomalainen tai ruotsalainen kitarayhtye, joka yleisön täytyy löytää festareiden sivulavalta. Poikkeustapaus viihdyttämässä poikkeusyleisöä. Tällaiset Peacen kaltaiset keskisuuret kansainväliset buukkaukset eivät vain yksinkertaiseti lyö Suomessa läpi. Muistoissa on edelleen se, kuinka tämän hetken kuumin britti-indieyhtye Blossoms perui Tavastian keikkansa myyvemmän keikan alta. Vuosi sitten samainen yhtye lämmitteli The Charlatansia ja Courteenersia Manchesterissä 50 000 kuulijan edessä.

50 000.

Kindness is The New Rock and Roll on Peacen kolmas albumi. Kahdella aiemmalla levyllä yhtye läpileikkasi minusta super taitavasti koko brittiläisen kitaramusiikin historian läpi. Molemmat albumit nousivat brittilistalla top 20 levyjen joukkoon, kakkoslevy melkein top kymppiin. Noilla albumeilla vaikutteet kuuluivat, ja ne kuuluivat super kivasti. Yhtye ikään kuin löysi oman äänensä sillä, että se lainasi muiden ääntä niin onnistuneesti. Muistutti meille, että se, mitä 90-luvulla tapahtui, on yhä jossain muodossa olemassa. Yhtye oli hetken aikaa NME:n kitaraindielemmikki, 2010-luvun the indiebändi, konsepti toimi.

Tämä kolmas levy on nimensä mukaisesti kiltti. Lempeä. Sen kantavana voimana soivat voimaslovarit. From Under Liquid Glass on ihana ja kuulostaa vähän Radioheadilta. Silverlined taas on paras tsemppislovari aikoihin. Kaiken kaikkiaan levyllä on rakkautta ja muita herkkiä tunteita. Albumi on ehkä edeltäjiään tasapaksumpi ja tylsempi, seesteisempi ja aikuisempi. Ei niin veikeä. Se on keskihyvän ja  keskisuuren indiebändin kuuloinen, vähän persoonaton, eikä maailmoja muuttava,

mutta silti riittävän hyvä.

Peacen kaltaiset yhtyeet ovat tärkeitä, sillä ne pitävät indiegenreä hengissä sinä aikana, kun valtavirta kuuntelee jotain muuta. Vaikka Kindness Is The New Rock and Roll ei olekaan mikään merkkiteos, on silläkin tärkeä tehtävä: se on yksi vuoden 2018 kitaraindiejulkaisuista. Ja tavallaan se riittää. Se mahdollistaa sen, ettei esimerkiksi tässä blogissa lueta juttuja vain 90-luvun bändeistä, vaan luodaan myös uutta, 2010-luvun brittipopkulttuuria.

Peacen kaltaiset yhtyeet ovat myös juuri niitä, jotka johdattavat uuden sukupolven brittipopin ja kitaraindien alkujuurille. Peacen kolmesta albumista on aika lyhyt matka Sueden, Oasiksen, Blurin, The Stone Rosesin ja Radioheadin kaltaisiin merkkiyhtyeisiin.

Vaikka nuorisolle tällainen musiikki saattaakin näyttäytyä tällä hetkellä vaihtoehtokultuuurina, on kyse minusta oikeastaan jonkin ikiaikaisen toteuttamisesta.

Siitä, ettei kitaramusiikin lanka koskaan pääse katkeamaan.

Levy: Viola Beach – Viola Beach

Heinäkuun viimeisinä päivinä ilmestynyt Viola Beachin debyytti taitaa olla yksi sympaattisimmista brittiläisen kitaraindien saralla tehdyistä albumeista vähään aikaan. Levy on samalla tavalla ja yhtä isosti pidettävä kuin vaikkapa Peacen vuoden 2013 hieno In Love -debyytti.

Albumin musiikillinen pääteema on vahvasti sukua sellaiselle melodiselle, rytmikkäälle ja kirkkaasti pyörivin ja seilailevin kitaroin soitetulle kitaraindielle, jota Britanniassa on tehty suuria määriä jostain Two Door Cinema Clubin debyytistä (Tourist History, 2010) lähtien. Tietty 2010-luvun indierockin tai -popin hyväntuulisuus, tanssittavuus, kepeys ja raikkaus, nuoruuskin on albumin kantava tunnelma (kuuntele esimerkiksi Really Wanna Call). Biisit ovat ylipäänsä tarttuvia ja näppäriä, kivoja popkappaleita.

Kepeydestä poikkeavalla Call You Up -slovarilla yhtye on ehkä sitten brittipopeimmillaan.

Toisinaan nuoruuden huolettomuudesta on levyä kuunnellessa vaikea pitää kiinni. Viola Beachin tarina on nimittäin varmasti surullisin mahdollinen: koko yhtye (sekä yhtyeen manageri) menehtyi viime helmikuussa Ruotsissa auto-onnettomuudessa. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen Britannian ulkopuolelle tehty kiertuematka. Surullisempaa olisi ehkä enää vain se, ettei yhtyeestä olisi ehtinyt jäädä tällaista levyjälkeä.

Nuori, levytyssopimuksen vastikään saanut ja läpimurtoa juuri tekevä yhtye oli kokeneempien muusikoiden keskuudessa pidetty, kevään aikana yhtyeen oli tarkoitus lämpätä Blossomsia. Nuorukaisten äkillinen kuolema surettikin kovasti faneja ja muusikoita aina Liam Gallagherista lähtien. Manchester City kunnioitti bändiä ja seuran kausikorttilaisiin kuuluvaa manageria onnettomuuden jälkeisen päivän pelissä. Viimeisimpiä kunnianosoituksia on tämä Coldplayn Glastonbury-festivaalien ohjelmanumero. Kaunis ele.

Viola Beach on albumi, jossa ei ole mitään vikaa. Se on yksi niistä helposti kuunneltavista hyvänmielenlevyistä, joita kaipaa erityisen paljon silloin, kun haastavammissa levyissä on jotain liikaa. Pidän siitä, miten levy kuulostaa suhteellisen valmiilta, mutta siinä on silti paljon sellaista siloittamatonta nuoruuden vimmaa ja vilpittömyytä (kuuntele esimerkiksi Cherry Vimto), joka säväyttää.

Siellä missä ei ehkä olla vielä ihan pystytty olemaan erityisen uniikkeja tai skarppeja, soi vähintään valtava potentiaali. Läpi levyn soitossa ja aivan erityisesti laulussa on niin paljon antaumuksella tehtyä, että yhtyeen kohtalo tuntuu maailman epäreiluimmalta asialta.

Levyn musiikillinen tunnelma, samoin kuin biisimateriaali, tuntuu ehkä ensi alkuun melko tasaiselta. Yksittäisten helmien löytäminen ja erilaisten nyanssien kuuleminen saattaa edellyttää muutamaa kuuntelukertaa. Levyä hallitsevan kirkkaan kitarasoundin varjossa tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi paljon muutakin. Minulla kesti myös hetki ymmärtää, ettei sanojen ”Viola Beach” tarvitse merkitä surua ja tragediaa, vaan on ihan ok tuntea olonsa eläväksi levyä kuunnellessa. Sellaista tunnelmaa yhtye varmasti tekemisellään tavoitteli.

Tällä hetkellä olen ihastunut erityisesti seuraaviin kappaleisiin: Call You Up, Get To Dancing – Live BBC Session, Go Outside (pidän kappaleen ”ronskiudesta” muihin verrattuna), Drunk (yksi levyn rockeimmista biiseistä, tuo mieleen Catfish And The Bottlemenin) sekä levyn avaava Swings and Waterslides (tämä kappale ”kampanjoitiin” listalle sijalle 11 yhtyeen kuoleman jälkeen).

Viola Beach – Viola Beach Spotifyssa

Vuosi 2015 – What will be, will be

No nyt on vaikeaa. Pitäisi osata nähdä tulevaisuuteen ja kerätä yhteen alkaneen vuoden albumimittaiset merkkipaalut. Tulevaisuus ei varsinaisesti ole minun juttu, joten tämä näyttää nyt sitten vähän tältä. Eli ei todellakaan miltään massiiviselta Sound of 2015 -kokoelmalta.

Enemmän kuin suurella odottamisella, yritän suhautua tulevaan sellaisella tulee mitä tulee – asenteella.  Koskaan ei muuten ole tuntunut siltä, että olisin jäämässä jostain paitsi, vaikka en niin ajan hermoilla olisikaan. Aina on kuunneltavaa riittänyt. Mutta tässä nyt sitten levyjä, jotka tiedän ilmestyväksi ja jotka kiinnostavat. Saa täydentää, erityisesti debytoivien sekä kotimaisten yhtyeiden osalta.

Kiinnostaa kovasti:

The Charlatans Modern Nature, ilmestyi maanataina, mutta itse odotan fyysistä kappaletta vielä tulevaksi. Mutta selvää on, että klassikkoyhtye teki vahvan paluun. Hurmosainesta.

Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday, ilmestyy 2.3. Odotan jopa pienellä kauhulla, sen verran sieluttomia ovat sinkkubiisit makuuni olleet.

The Libertines. Mahdollisesti. Joku sinkku nyt ainakin. No mitä tähän nyt voi sanoa muuta kuin että jee? Ei ei ei, en osaa olla yhtyeen toisen tulemisen suhteen lainkaan skeptinen, vaikka siitä mitään 2000-luvun alun kaltaista hurmosta tuskin seuraakaan. Mutta kyllä onnea on se, että tällaisia asioita tapahtuu. Ja hyvään musiikkiin uskon.

Vuoden 2004 The Libertines -albumilla jäätiin tähän.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miles Kane, ilmestyy keväällä. Tämä tarkoittanee sitä, ettei Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppets palaa vieläkään. Uskallan kuitenkin veikata, että herra Turnerin kädenjälki näkyy jotenkin tällä Kanen kolmannella sooloalbumille. Minulle yksi vuoden isoimmista tapauksista.

Menneisyyteen katsominen on Miles Kanen juttu, mutta jännittävää nähdä, mihin kohtaan brittiläisen rockin historiajanaa hän itsensä tällä kertaa asemoi. Jonnekin 60- ja 70-lukujen eri tasoille, varmastikin. Viimeksi touhu oli esimerkiksi tällaista. Very Miles Kane.

 

 

 

 

 

 

 

Suede. Reilu vuosi sitten ilmestynyt paluulevy Bloodsports yllätti hyvyydellään. Odotuksia siis on.

”I’m very proud of Bloodsports, and the best thing about it is that it showed us that we can write new music, and relevant new music.” – Brett Anderson

Paul Weller Saturn’s Pattern, ilmestyy keväällä. Klassikko on kalssikko ja Wellerin uusi aina tapaus.

The View. Ilmestyy 30.3. Skotlantilaisten viides studioalbumi, joka toivottavasti on sitä samaa hyväntuulista indierockin sekaista punkpoppia kuin kaikki aiemmat. Levyn nimestä ei ole vielä tietoa, mutta se tiedetään, että taustajoukoissa vaikuttaa Albert Hammond, Jr. Edellinen levy, vuoden 2012 Cheeky for a Reason kuulosti mm. tältä.

 

 

 

 

 

Guy Garvey. Elbow-miehen soolo. Veikkaan, että luvassa on tunteita ja kiehtovia musiikillisia näkemyksiä.

Palma Violets. Jännä nähdä, mitä debyytin aikaiselle hypelle ja hurmokselle tapahtuu. Kelpo kitararenkutukselle on minun elämässä kyllä tilaa.

Sulk. Jatkoa seuraa vuonna 2013 ilmestyneelle Graceless-debyytille, joka on ihana, ihana levyllinen koukuttavia popkappaleita ja raikasta baggy/psykedeliapoppi/shoegaze-maailmaa.

The Valkyrians. Kotimaisen ska-yhtyeen uusi studioalbumi Rock My Soul ilmestyy keväällä. Nämä 25 sekuntia lupaavat hyvää.

 

 

 

Kiinnostaa vähän:

New Order. Peter Hookin lähdön jälkeen ei ollut ihan varmaa, tekeekö loppuyhtye enää uutta musiikkia nimellä New Order. Viime vuonna yhtye kuitenkin liitti keikkasettiinsä ensimmäiset uudet kappaleet sitten vuoden n. 2007. Ja uusi levy olisi nyt sitten tulossa tänä vuonna.

Peace Happy People, ilmestyy 9.2. Debyytti oli herttainen ja sellainen ihan jänskä indiematka. Jatko toivottavasti samalla tavalla virkistävä.

Tame Impala. Noh, kiinnostaa vähän.

The Maccabees. Pidin yhtyeen kahdesta ensimmäisestä levystä aikoinaan kovastikin, kolmas albumi (vuoden 2012 Given To The WIld) jäikin sitten jo vähemmälle huomiolle. En muista, milloin olisin yhtyettä viimeksi kuunnellut, mutta jokin tässä nyt vielä kutkuttelee kuitenkin.

The Vaccines English Graffiti, ilmestyy keväällä. Indiekiintiö. Enemmän kuin yhtye, josta pidän, on The Vaccines yhtye, josta yritin aikoinani pitää. Koska kaikki muutkin. Ihasteluni oli kuitenkin sellaista parin yksittäisen kappaleen kokoista nyökyttelyä, enkä usko, että uusi levy muuttaa paljoakaan asetelmaa. Onko tämä todellakin jo kolmas levy? On. Kiinnostaa vähän varmaankin siis lähimpänä totuutta.

 

Artikkelikuva: Unsplash