HEY LYLA!Perjantaibiisi: Jamie T – Tescoland
Posted on 11.11.2016
Tämä viimeisin Jamie T -sinkku ja video hellii perjantaisielua!
Minun silmissä Jamie T:llä on kaksi erilaista ja olennaista puolta – punkahtavan alkuperäinen ja räpähtävän moderni – joista molemmista tykkään. Ja aika lailla yhtä paljon.
Tämä Tescoland on nyt sitä sellaista alkuperäisen rosoista The Clash -Jamieä.
Tosi jees.
Perjantaibiisi: Shed Seven – Chasing Rainbows
Posted on 4.11.2016
Tänään perjantaina kuuntelen Shed Sevenin Chasing Rainbows -kappaletta. Ensinnäkin biisi sopii mielentilaan plus täyttää tänään 20 vuotta! Elämäni lauluja.
Ja elämäni miehiä, laulaja Rick Witter.
En ole kitarasoolojen ja välisoittojen suuri ystävä, mutta tässä kappaleessa tuokin on rakastettava. Se, kuinka soolo (2:45) avaa tilan yhdelle 90-luvun hienoimmista kertosäkeistä – brittipopklassikko.
Perjantaibiisi: The Charlatans – Just Lookin’
Posted on 28.8.2015
The Charlatansin neljäs albumi, The Charlatans ilmestyi tasan 20 vuotta sitten, perjantaina 28.8.1995.
Tämä on nyt niin tätä taas, yksiä kakskymppisiä koko vuosi!
Albumi on uskomaton, ihme tapaus. Se ei ole mielestäni yhtyeen paras, ei edes toiseksi (paras on minusta Tellin’ Stories) , mutta on silti törkeän hyvä. Ja sillä on muutama yhtyeen olennaisimmista kappaleista, niin kuin vaikka Just When You Thinking Things Over ja Just Lookin’.
The Charlatansin tuotanto jakaantuu minun mielissäni jonkinlaisiksi kausiksi tai jaksoiksi. Sillä faktahan on, että vaikka punaisena lankana on ollut aina ne tietyt charlatansmaisuudet, on yhtye ollut tuottelias melko laajalla musiikillisella skaalalla. Tim Burgessin visioita ja asuinympäristöjä tästä varmaankin on kiittäminen (ja 2000-luvulla vähän syyttäminenkin, ehkä).
1995 oli brittipopin aikaa, ja vaikka yhtye kuinka puheissaan irtisanoutuu tuosta skenestä, kuuluu ajan henki tällä albumilla. Niin, The Charlatans -levyn ja sitä seuranneen Tellin’ Stories -albumin kohdalla on varmaankin ihan kohtuullista puhua yhtyeen brittipopjaksosta. Tässä ei enää liu’uta tanssirytmeistä kohti suoraviivaista kitarapoppia, vaan ollaan siellä jo.
Ja vaikka yhtye olikin vuonna 1995 jo vanha tekijä ja omasta mielestään jonkinlainen epäskeneilijä, on sen olemisessa ja tekemisessä oikeasti melkein kaikki se, mikä tarkoitti vuonna ysiviis ihanuutta.
Niin kuin vaikka the tukka, pohjoisen nasaali ja noh, laulajan harjoittama (pohjoisen) askellus.
Perjantaibiisi: My Life Story – Sparkle
Posted on 17.4.2015
Perjantai! My Life Story! Sparkle!
Eli kolme tapaa sanoa vau.
Tämä kappale on kirkkaasti yksi 90-luvun valloittavimmista. Säkenöivä, iso ja häpeilemättömän pop. Vaikka lontoolaisyhtyeen olennaisin hitti taitaakin olla 12 Reasons Why I Love Her -kappale, on nimenomaan Sparkle (1996) se, jonka itse poimisin osaksi brittipopkaanonia.
Kuten Elastica-tekstissänikin jo totesin, on brittipop minusta herkullisinta nähdä jonkinlaisena skenenä tai suuntauksena, ei tiettyyn määritelmiin palautuvana musiikkityylinä. Kun jo brittipop-kauden tunnetuimpien ydinyhtyeiden – Blur, Elastica, Oasis, Suede, Sleeper, Pulp ja tällaiset – musiikilliset ulosannit ovat keskenään todella erityyppisiä, niin entäs sitten, kun kierroksia ja kerroksia aletaan lisäillä tuon ytimen ympärille? No vivahteikkuus se vain lisääntyy.
Ja törmäät muun muassa My Life Storyn ihanan överiin sinfoniabrittipoppiin.
Sinfoniabrittipoppi, barokkipoppi. Siinäpä jokunen kuvaus, joilla voi niputtaa ysäriyhtyeiden kaaoksesta löysästi yhteen vaikkapa My Life Storyn ja The Divine Comedyn kaltaiset jousiin, torviin, teatraalisuuteen ja juhlavuuteen taipuvaiset yhtyeet. Vaikka The Divine Comedy onkin noista kahdesta elegantimpi, arvokkaampi ja vakavasti otettavampi kuin kitsch My Life Story, yhtyvät Jake Shillingfordin ja Neil Hannonin pop-käsitykset ja -visiot joiltain osin.
Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten Shillingfordin haastattelun, jossa mies oli huolissaan siitä, ettei nykyindiessä ole lainkaan glamouria ja kunnon melodioita. Niin, kovin pitkälle Sparklea ei tarvitse kuunnella tajutakseen, ettei kappaleessa ole mitään, mitä musiikissa tehdään vaikkapa juuri nyt. Ehkä kappale juuri siksi tuntuu jotenkin niin omalta.
Herättäkää minut sitten, kun joku vuonna 2015 tekee tuollaisen kertsin.
Perjantaibiisi: Republica – Ready to Go
Posted on 14.11.2014
Huomisia Cool Britannia -bileitä ei voi mitenkään suorittaa ilman Republican iki-ihanaa Ready To Go -hittiä, väitän minä! Onneksi ei tarvikaan.
Sijoittumispaikka illan setissä saapi määräytyä seuraavien maamerkkien mukaan: female vocals ja electronica. Ensimmäinen heittää biisin sutjakasti Echobellyn ja Elastican jatkoksi, jälkimmäinen puolestaan pakottaa liittämään kappaleen perään Space Monkeysin post-madchesteriläisittäin ja jopa prodigymäisesti takovan Blowing Down The Stylys -biisin.
Huh, hengästyttävä. Mutta niin kai vuonna 1996 imestyneen kappaleen kuuluukin olla. Toimii hyvänä vastapainona iltaa dominoivalle kitarapopille.
It’s a crack, I’m back yeah standing on the rooftops shouting out, baby I’m ready to go!
Perjantaibiisi: Shed Seven – Speakeasy
Posted on 29.8.2014
Perjantai, you bastard! Tulit ja yllätit.
Tänään on mielessä suomen kielen minulla on -rakenne sekä sitä seuraavan nominin muoto: yksikössä nominatiivi, kieltomuodossa ja lukusanan (paitsi ei yksi) jälkeen partitiivi. Helppo juttu niin kauan, kunnes joudut opettamaan sitä ihmislle, joka ei osaa suomea.
Tänään on mielessä myös huominen SOLITIFEST. Me 1-vuotiaat Rosvo-bloggarit olemme saaneet luvan juhlistaa tuolla indieparaatin keskellä omia synttäreitämme. Ja tämä juhlinta tapahtuu dj:ksi tekeytymällä.
Eli nyt pitäis keksiä muutama naseva poppikappale keikkojen välissä soitettavaksi. Jotain, joka kuvaa She’s not anyone -blogin sisältöä oivallisesti? Jotain, mitä itse haluaisin kuulla? Vai jotain, mitä yleisö haluaa kuulla? Olettaen tietysti, että nämä eivät mene yks yhteeen (ei ne mene).
Jos minun pitäisi juuri nyt nopsaa ja todella spontaanisti (tässä suomen kielen pohtimisen keskellä) valita yksi kappale kuvailemaan minua ja blogiani, olisi se varmasti tämä Shed Sevenin Speakeasy.
Tavallaan Shed Seven kertoo minusta enemmän kuin Oasis, Stone Roses tai Blur, vaikka nuo toki ilmiselviä dj-settivalintoja ovatkin. Oasis, Stone Roses ja Blur tekevät minusta brittiläisen popmusiikin harrastajan. Shed Seven tekee minusta brittipopparin.
Nähdään huomenna!
(En väitä, etteikö joku voisi olla brittipoppari vaikka ei pitäisi Shed Sevenistä, vaan puhun subjektiivisella tasolla. Väitän, että rakastan Shed Seveniä sekä sitä tunnetta brittipoppariudesta, minkä yhtyeen musiikin kuunteleminen minussa aiheuttaa.)
Perjantaibiisi: Kasabian – Bumblebeee
Posted on 1.8.2014
Perjantai! Let’s have iiiiit!
Vaikka valkeat videot ja levynkannet ovat niin 2002, tykkään tästä Kasabianin uudesta videoinnista. Tekee kappaleesta kiinnostavamman kuin miltä se levyn kokoisessa kontekstissa on tuntunut. Jotain tuollaista videon keikkahurmosta kyllä ottaisin mieluusti elämääni vähän lisää.
Ja hei, tuskin koskaan väsyn ihailemaan tuota Tom Meighanin poikamaista charmia. Vaikka viime vuosina se poikamaisuus on kyllä vähän äijääntynyt. Tekis mieli nipistellä poskista ja sanoa pus pus, mutten kehtaa sellaista hempeilyä suunnitella, kun kappale on kuitenkin aika ärhäkkä ja raisu!
Ja kappaleen nimi, juu, se on Serge Pizzorno 3-vuoiaan Ennio-pojan työstämä.
”There’s this buzzing sound on it and he was asking me about it all day long, ’Put busy bee on, put busy bee on’. I thought, ’I’ll have that’. I changed it a bit; Busy Bee’s not quite as cool as ’Bumblebee’.’ Serge Pizzorno, Contactmusic.com
Musiikillista näkemystä toisessa polvessa – mahtavaa!
Ärhäkkää ja raisua perjantaita!
Perjantaibiisi: Fat Les – Vindaloo
Posted on 13.6.2014
Olkoon tämän kappaleen soittaminen blogissa (ja muutenkin) nyt sitten aina neljän vuoden välein toistuva traditio. Olen nimittäin ”fiilistellyt” kappaletta ensimmäisessä blogissani 22.6.2010, edellisten MM-kisojen aikaan.
Kappalehan nyt on mitä on ja homma muutenkin noh, vitsi. Musiikillisten hienouksien sijaan lienee syytä puhua symboliarvosta. Ja onhan se ihan veikeä.
Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex ”Blurin basisti” James ja Keith ”Lilyn isä” Allen tekaisivat uuden jalkapallohoilotuksen. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi (ykkösenä listalla oli tuolloin Three Lions ’98, vuoden 1996 EM-kotikisoihin tehdyn Three Lions -kannatuskappaleen hieman muunneltu versio).
Ja symboliarvoa on myös videolla, eikä vähiten toisen symboliarvoisen videon, The Verven Bitter Sweet Symphony -kappaleen ikonisen filmatisoinnin parodioinnin vuoksi. Mukana videolla on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien ”Country House” Hirst sekä Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan, mutta siellä hänkin jossain isänsä jalanjäljissä veljensä Alfien kanssa menee.
Näin coolia britanniaa siis vuonna 1998. Näin siinä käy, kun ihmisillä on hitosti rahaa ja vuosia jatkuneissa juhlissa pehmenneet päät. Ehkä ihan hyvä että ne juhlat loppuivat.
Artikkelikuva: Unsplash
Perjantaibiisi: Gene – Fighting Fit
Posted on 30.5.2014
Tässä taisi käydä nyt niin että toisen kerran peräkkäin kirjoitan Perjantaibiisi-otsikon alla Genestä. Tilanne on nyt kuitenkin se, että yhtye on inspiroinut mnua viime aikoina aivan erityisesti. Taas yksi Gene-ihastelu on näin suorastaan väistämätön seuraus. Elämästä.
Se on selvää, että Gene on yksi kiehtovimmista ja itsensäkuuloisimmista bänditapauksista, joita 90-luku tuotti. Ja vaikka yhtyeen levymitallinen huippukohta onkin mielestäni Olympian-debyytti, on se kappaletasolla kyllä tämä Drawn To The Deep End -kakkoslevyltä löytyvä Fighting Fit.
Tämä on varmaankin se yksilö, jonka yhtyeen tuotannosta nostaisin osaksi Brittipopkappaleiden kaanonia. Toki sinne ysäriklassikoiden joukkoon myös vaikkapa yhtyeen Olympian-kappale mahtuu.
Kirjoitin alkuviikosta, kuinka Castin All Change -albumilla jokainen kappale alkaa mielestäni aivan erityisen upeasti. Vähän sama fiilistä on tämän Genen biisin kohdalla: jotenkin sen vain kuulee heti, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno popteos.
Ja niin, toimivan perjantaibiisin kappaleesta tekee just se sekopäisen hyvä ja värisyttävä olo, mikä seuraa siitä, kun rummut vihdoin aloittavat hakkaamisen alun hitailun jälkeen. Niin minua tämä kappale.
Ja mites tuo video? Ihana.
Perjantaibiisi: Gene – Sleep Well Tonight
Posted on 11.4.2014
Oasis ei suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa 90-luvun niin sanotuista brittipopyhtyeistä, joka julkaisee tätä nykyä klassikoitaan päivitettyinä versioina. Blur urakoi koko tuotantonsa tuoreemmiksi painoksiksi parisen vuotta (?) sitten, Suede vähän myöhemmin. Re-issue-versioita on tullut myös Castilta ja viimeisimpänä esimerkiksi Geneltä.
Niille jotka eivät Genen tuotantoa tunne, kerrottakoon, että yhtyeestä tuskin on kirjoitettu yhtään ainoaa juttua ilman ”90-luvun The Smiths” -mainintaa. Eikä kirjoitettu näköjään nytkään. Jokainen voi nyt sitten tykönään päättää, miten paljon tuollaisesta vertailusta haluaa ilostua tai muuten hyötyä.
Gene on muuten havaintojeni mukaan toinen niistä cool britannia -sesongin yhtyeistä, joka päätyy aina, ihan mitä tahansa tehdessään ja miten rajusti tahansa revitellessään, kuulostamaan sievältä. Toinen on The Bluetones. Jujuna tässä on varmaankin yhtyeiden keulahahmojen lauluäänien tietty herkkyys. Ja joo, onhan erityisesti Genen meno muutenkin vähemmän lad kuin monen muun ysäriyhtyeen. Tähän perustunee myös se Genen Martin Rossiterin ja Morrisseyn vertailu.
Tänään perjantaina kuunnellaan siis sievää poppia. Eihän tämä nyt mikään iso menokappale ole, mutta käy mulle hyvin. Kun ei tämä perjantaikaan mikään varsinainen menoperjantai ole: töistä kotiin ja Richard Ashcroftin ja iltapalavoikkareiden kanssa sänkyyn. Ja sitten sleep well tonight.
Kappale löytyy vuonna 1995 ilmestyneeltä Olympian-debyytiltä (singlenä se ilmestyi vuonna 1994) ja on ehdottomasti yksi yhtyeen parhaimmista. Myös video on mieluisa. Ja kyllähän tästäkin kuulee, että sievää on. Jopa tuo ärhäkäksi naamioitu kertsi pohjimmiltaan. Vaikka yrittääkin kaikin voimin kasvaa 90-luvun kertosäevaatimusten kokoiseksi.
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 