Perjantaibiisi: Gene – For The Dead

Valitsin tämän perjantain koti-illan musiikiksi Geneä. Tykkään yhtyeen herkkyydestä, pehmeydestä ja runollisuudesta, joka yhdistyy useina hetkinä sellaiseen omanlaiseen hentoiseen revittelyyn. Yhtye onkin super taitava luomaan kappaleisiin dynamiikan ja temperamentin vaihteluita. Ja Martin Rossiter nyt tietty on kiehtovimpia brittipop-ääniä.

For The Dead on yksi suurista brittipop-suosikeistani, joten ihanaa, että olen löytänyt kappaleen osaksi vinyylimuotoista brittipop-kaanoniani.

Genen kohdalla puhutaan aina, ihan aina Morrissey– ja The Smiths -vaikutteista. Njooo. Itse en ole suuren suuri The Smiths -ihminen, vaan ihan vain sellainen perustykkääjä, joten kuuntelen Geneni ensisijaisesti Genenä ja nimenomaan Cool Britannia -palapelin yhtenä palasena.

Mutta pakko myöntää, että tämän For The Dead -kappaleen kohdalla jonkinlainen morrisseys on varmaankin tuon valtavan viehättävyyden pääosassa.

Everyone is just walking away from me
Am I really that nasty
All the dust and dirt affects my skin
Everyone is just turning away from me
Am I really that filthy
It’s cold and dark, let me in
I’m in love with this land of plenty
Full of folks that still are friendly

Very Morrissey.

Perjantaibiisi: Pete Doherty – Last Of The English Roses

Britannia, Englanti, jalkapallo, pop-musiikki, pop-kulttuuri, tennarit, verkkatakit, takit, tyyli… Rakastan sitä, miten nuo kaikki kietoutuvat yhteen.

Juuri nyt pitäisi varmaankin kirjoittaa siitä, miten it’s coming home. Tai siitä, miten brittiläinen musiikkimaailma on täynnä jalkapalloa huutavia, ilmiselviä jalkapallobiisejä, anthemeita ja hoilotuskertosäkeitä.

Mutta minusta juuri nyt on kiehtovampaa se, miten it is home. Se, miten jalkapallo on Englannissa, lävistää ihmisten arjen. Tai se, miten olennainen osa populaarikulttuurin kuvastoa jalkapallo on. Mutta ei vain ilmiselvästi, vaan jossain ilmiselvää julistusta syvemmällä. Taustakankaana, sivulauseissa, hienovaraisissa viittauksissa. Elokuvan henkilöhahmossa, joka on matkustanut New Yorkiin työkeikalle, vaikka Arsenal pelaa FA-cupin finaalissa (Ocean’s 8) tai rikossarjan Tottenham vs. Arsenal -heitossa (C.B. Strike).

strike

Siinä, miten usein julkisuuden henkilöiden Wikipedia-esittely päättyy tyyliin Tim Wheeler is an Arsenal F.C. fan tai siinä, miten olennaista on kertoa, että

Doherty is also known to be a devoted follower of Queens Park Rangers football club.

Niin, Pete Doherty on suuri QPR-kannattaja ja yksi niistä rokkareista, jotka olivat itsekin lupaavia jalkapallojunnuja (myös mm. Richard Ashcroft ja Nicky Wire). Sen lisäksi Doherty on runopoika, jolla on lyyrikon kyky kuvata englantilaisuutta, romantisoida sitä. Niin kuin vaikka tässä vuoden 2008 debyyttisoolokappaleessaan.

Kappale on ihana, ja oiva esimerkki siitä, miten jalkapallokuvastoa on luontevaa käyttää englantilaisuuden lyyrisenä maisemana, sen romantisoimisessa. Silloinkin, kun ei edes lauleta jalkapallosta. Nuoruuden viattomuuden, huolettomuuden, vapauden sekä ensirakkauden suloisen muistelun ja nostalgisoinnin kuvitukseksi sopii kaikkien englantilaisten tunnistama lähiön harmaa jalkapallokenttä ja QPR-kitissä pelaava Doherty. Tekstitasolla rakastan kappaleessa sitä, kuinka Doherty ei käytä unelmatytön, Englannin ruusun, kuvailuun vaikkapa adjektiiveja vaalea, suurisilmäinen ja kaunis, vaan tytön ihanuus, coolius, oikeanlaisuus ja ”englantilaisuus” tuodaan esiin sillä, kuinka tyttö melkein läikyttää lageria sekä erottaa QPR-jalkapalloilijat Rodney Marshin ja Stanley Bowlesin sekä Kappan ja Reebokin.

She knows her Rodney’s from her Stanley’s

And her Kappas from her Reeboks

Vaikka jalkapallo ei näissä kisoissa tulisikaan kotiin, säilyy se tietysti brittiläisessä populaarikulttuurissa kaikkien tunnistamana taustana, maisemana ja kuvituksena tapahtumille, muistoille, rakkaudelle, menetykselle. Tunteille. Lähiaikoina joko onnellisille sellaisille tai sitten kuvastona ja kerronnan keinona häviämiselle, taas yhdelle pettymykelle.

Artikkelikuva: Unsplash

Perjantaibiisi: Jamie T – Tescoland

Tämä viimeisin Jamie T -sinkku ja video hellii perjantaisielua!

Minun silmissä Jamie T:llä on kaksi erilaista ja olennaista puolta – punkahtavan alkuperäinen ja räpähtävän moderni – joista molemmista tykkään. Ja aika lailla yhtä paljon.

Tämä Tescoland on nyt sitä sellaista alkuperäisen rosoista The Clash -Jamieä.

Tosi jees.

Perjantaibiisi: Shed Seven – Chasing Rainbows

Tänään perjantaina kuuntelen Shed Sevenin Chasing Rainbows -kappaletta. Ensinnäkin biisi sopii mielentilaan plus täyttää tänään 20 vuotta! Elämäni lauluja.

Ja elämäni miehiä, laulaja Rick Witter.

En ole kitarasoolojen ja välisoittojen suuri ystävä, mutta tässä kappaleessa tuokin on rakastettava. Se, kuinka soolo (2:45) avaa tilan yhdelle 90-luvun hienoimmista kertosäkeistä – brittipopklassikko.

Perjantaibiisi: The Charlatans – Just Lookin’

The Charlatansin neljäs albumi, The Charlatans ilmestyi tasan 20 vuotta sitten, perjantaina 28.8.1995.

Tämä on nyt niin tätä taas, yksiä kakskymppisiä koko vuosi!

Albumi on uskomaton, ihme tapaus. Se ei ole mielestäni yhtyeen paras, ei edes toiseksi (paras on minusta Tellin’ Stories) , mutta on silti törkeän hyvä. Ja sillä on muutama yhtyeen olennaisimmista kappaleista, niin kuin vaikka Just When You Thinking Things Over ja Just Lookin’.

The Charlatansin tuotanto jakaantuu minun mielissäni jonkinlaisiksi kausiksi tai jaksoiksi. Sillä faktahan on, että vaikka punaisena lankana on ollut aina ne tietyt charlatansmaisuudet, on yhtye ollut tuottelias melko laajalla musiikillisella skaalalla. Tim Burgessin visioita ja asuinympäristöjä tästä varmaankin on kiittäminen (ja 2000-luvulla vähän syyttäminenkin, ehkä).

1995 oli brittipopin aikaa, ja vaikka yhtye kuinka puheissaan irtisanoutuu tuosta skenestä, kuuluu ajan henki tällä albumilla. Niin, The Charlatans -levyn ja sitä seuranneen Tellin’ Stories -albumin kohdalla on varmaankin ihan kohtuullista puhua yhtyeen brittipopjaksosta. Tässä ei enää liu’uta tanssirytmeistä kohti suoraviivaista kitarapoppia, vaan ollaan siellä jo.

Ja vaikka yhtye olikin vuonna 1995 jo vanha tekijä ja omasta mielestään jonkinlainen epäskeneilijä, on sen olemisessa ja tekemisessä oikeasti melkein kaikki se, mikä tarkoitti vuonna ysiviis ihanuutta.

Niin kuin vaikka the tukka, pohjoisen nasaali ja noh, laulajan harjoittama (pohjoisen) askellus.

 

Perjantaibiisi: My Life Story – Sparkle

Perjantai! My Life Story! Sparkle!

Eli kolme tapaa sanoa vau.

Tämä kappale on kirkkaasti yksi 90-luvun valloittavimmista. Säkenöivä, iso ja häpeilemättömän pop. Vaikka lontoolaisyhtyeen olennaisin hitti taitaakin olla 12 Reasons Why I Love Her -kappale, on nimenomaan Sparkle (1996) se, jonka itse poimisin osaksi brittipopkaanonia.

Kuten Elastica-tekstissänikin jo totesin, on brittipop minusta herkullisinta nähdä jonkinlaisena skenenä tai suuntauksena, ei tiettyyn määritelmiin palautuvana musiikkityylinä. Kun jo brittipop-kauden tunnetuimpien ydinyhtyeiden – Blur, Elastica, Oasis, Suede, Sleeper, Pulp ja tällaiset – musiikilliset ulosannit ovat keskenään todella erityyppisiä, niin entäs sitten, kun kierroksia ja kerroksia aletaan lisäillä tuon ytimen ympärille? No vivahteikkuus se vain lisääntyy.

Ja törmäät muun muassa My Life Storyn ihanan överiin sinfoniabrittipoppiin.

Sinfoniabrittipoppi, barokkipoppi. Siinäpä jokunen kuvaus, joilla voi niputtaa ysäriyhtyeiden kaaoksesta löysästi yhteen vaikkapa My Life Storyn ja The Divine Comedyn kaltaiset jousiin, torviin, teatraalisuuteen ja juhlavuuteen taipuvaiset yhtyeet. Vaikka The Divine Comedy onkin noista kahdesta elegantimpi, arvokkaampi ja vakavasti otettavampi kuin kitsch My Life Story, yhtyvät Jake Shillingfordin ja Neil Hannonin pop-käsitykset ja -visiot joiltain osin.

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten Shillingfordin haastattelun, jossa mies oli huolissaan siitä, ettei nykyindiessä ole lainkaan glamouria ja kunnon melodioita. Niin, kovin pitkälle Sparklea ei tarvitse kuunnella tajutakseen, ettei kappaleessa ole mitään, mitä musiikissa tehdään vaikkapa juuri nyt. Ehkä kappale juuri siksi tuntuu jotenkin niin omalta.

Herättäkää minut sitten, kun joku vuonna 2015 tekee tuollaisen kertsin.

Perjantaibiisi: Republica – Ready to Go

Huomisia Cool Britannia -bileitä ei voi mitenkään suorittaa ilman Republican iki-ihanaa Ready To Go -hittiä, väitän minä! Onneksi ei tarvikaan.

Sijoittumispaikka illan setissä saapi määräytyä seuraavien maamerkkien mukaan: female vocals ja electronica. Ensimmäinen heittää biisin sutjakasti Echobellyn ja Elastican jatkoksi, jälkimmäinen puolestaan pakottaa liittämään kappaleen perään Space Monkeysin post-madchesteriläisittäin ja jopa prodigymäisesti takovan Blowing Down The Stylys -biisin.

Huh, hengästyttävä. Mutta niin kai vuonna 1996 imestyneen kappaleen kuuluukin olla. Toimii hyvänä vastapainona iltaa dominoivalle kitarapopille.

It’s a crack, I’m back yeah standing on the rooftops shouting out, baby I’m ready to go!

Perjantaibiisi: Shed Seven – Speakeasy

Perjantai, you bastard! Tulit ja yllätit.

Tänään on mielessä suomen kielen minulla on -rakenne sekä sitä seuraavan nominin muoto: yksikössä nominatiivi, kieltomuodossa ja lukusanan (paitsi ei yksi) jälkeen partitiivi. Helppo juttu niin kauan, kunnes joudut opettamaan sitä ihmislle, joka ei osaa suomea.

Tänään on mielessä myös huominen SOLITIFEST. Me 1-vuotiaat Rosvo-bloggarit olemme saaneet luvan juhlistaa tuolla indieparaatin keskellä omia synttäreitämme. Ja tämä juhlinta tapahtuu dj:ksi tekeytymällä.

Eli nyt pitäis keksiä muutama naseva poppikappale keikkojen välissä soitettavaksi. Jotain, joka kuvaa She’s not anyone -blogin sisältöä oivallisesti? Jotain, mitä itse haluaisin kuulla? Vai jotain, mitä yleisö haluaa kuulla? Olettaen tietysti, että nämä eivät mene yks yhteeen (ei ne mene).

Jos minun pitäisi juuri nyt nopsaa ja todella spontaanisti (tässä suomen kielen pohtimisen keskellä) valita yksi kappale kuvailemaan minua ja blogiani, olisi se varmasti tämä Shed Sevenin Speakeasy.

Tavallaan Shed Seven kertoo minusta enemmän kuin Oasis, Stone Roses tai Blur, vaikka nuo toki ilmiselviä dj-settivalintoja ovatkin. Oasis, Stone Roses ja Blur tekevät minusta brittiläisen popmusiikin harrastajan. Shed Seven tekee minusta brittipopparin.

Nähdään huomenna!

(En väitä, etteikö joku voisi olla brittipoppari vaikka ei pitäisi Shed Sevenistä, vaan puhun subjektiivisella tasolla. Väitän, että rakastan Shed Seveniä sekä sitä tunnetta brittipoppariudesta, minkä yhtyeen musiikin kuunteleminen minussa aiheuttaa.)

Perjantaibiisi: Kasabian – Bumblebeee

Perjantai! Let’s have iiiiit!

Vaikka valkeat videot ja levynkannet ovat niin 2002, tykkään tästä Kasabianin uudesta videoinnista. Tekee kappaleesta kiinnostavamman kuin miltä se levyn kokoisessa kontekstissa on tuntunut. Jotain tuollaista videon keikkahurmosta kyllä ottaisin mieluusti elämääni vähän lisää.

Ja hei, tuskin koskaan väsyn ihailemaan tuota Tom Meighanin poikamaista charmia. Vaikka viime vuosina se poikamaisuus on kyllä vähän äijääntynyt. Tekis mieli nipistellä poskista ja sanoa pus pus, mutten kehtaa sellaista hempeilyä suunnitella, kun kappale on kuitenkin aika ärhäkkä ja raisu!

Ja kappaleen nimi, juu, se on Serge Pizzorno 3-vuoiaan Ennio-pojan työstämä.

”There’s this buzzing sound on it and he was asking me about it all day long, ’Put busy bee on, put busy bee on’. I thought, ’I’ll have that’. I changed it a bit; Busy Bee’s not quite as cool as ’Bumblebee’.’ Serge Pizzorno, Contactmusic.com

Musiikillista näkemystä toisessa polvessa – mahtavaa!

Ärhäkkää ja raisua perjantaita!

Perjantaibiisi: Fat Les – Vindaloo

Olkoon tämän kappaleen soittaminen blogissa (ja muutenkin) nyt sitten aina neljän vuoden välein toistuva traditio. Olen nimittäin ”fiilistellyt” kappaletta ensimmäisessä blogissani 22.6.2010, edellisten MM-kisojen aikaan.

Kappalehan nyt on mitä on ja homma muutenkin noh, vitsi. Musiikillisten hienouksien sijaan lienee syytä puhua symboliarvosta. Ja onhan se ihan veikeä.

Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex ”Blurin basisti” James ja Keith ”Lilyn isä” Allen tekaisivat uuden jalkapallohoilotuksen. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi (ykkösenä listalla oli tuolloin Three Lions ’98, vuoden 1996 EM-kotikisoihin tehdyn Three Lions -kannatuskappaleen hieman muunneltu versio).

Ja symboliarvoa on myös videolla, eikä vähiten toisen symboliarvoisen videon, The Verven Bitter Sweet Symphony -kappaleen ikonisen filmatisoinnin parodioinnin vuoksi. Mukana videolla on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien ”Country House” Hirst sekä Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan, mutta siellä hänkin jossain isänsä jalanjäljissä veljensä Alfien kanssa menee.

Näin coolia britanniaa siis vuonna 1998. Näin siinä käy, kun ihmisillä on hitosti rahaa ja vuosia jatkuneissa juhlissa pehmenneet päät. Ehkä ihan hyvä että ne juhlat loppuivat.

Artikkelikuva: Unsplash

Perjantaibiisi: Gene – Fighting Fit

Tässä taisi käydä nyt niin että toisen kerran peräkkäin kirjoitan Perjantaibiisi-otsikon alla Genestä. Tilanne on nyt kuitenkin se, että yhtye on inspiroinut mnua viime aikoina aivan erityisesti. Taas yksi Gene-ihastelu on näin suorastaan väistämätön seuraus. Elämästä.

Se on selvää, että Gene on yksi kiehtovimmista ja itsensäkuuloisimmista bänditapauksista, joita 90-luku tuotti. Ja vaikka yhtyeen levymitallinen huippukohta onkin mielestäni Olympian-debyytti, on se kappaletasolla kyllä tämä Drawn To The Deep End -kakkoslevyltä löytyvä Fighting Fit.

Tämä on varmaankin se yksilö, jonka yhtyeen tuotannosta nostaisin osaksi Brittipopkappaleiden kaanonia. Toki sinne ysäriklassikoiden joukkoon myös vaikkapa yhtyeen Olympian-kappale mahtuu. 

Kirjoitin alkuviikosta, kuinka Castin All Change -albumilla jokainen kappale alkaa mielestäni aivan erityisen upeasti. Vähän sama fiilistä on tämän Genen biisin kohdalla: jotenkin sen vain kuulee heti, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno popteos.

Ja niin, toimivan perjantaibiisin kappaleesta tekee just se sekopäisen hyvä ja värisyttävä olo, mikä seuraa siitä, kun rummut vihdoin aloittavat hakkaamisen alun hitailun jälkeen. Niin minua tämä kappale.

Ja mites tuo video? Ihana.

Perjantaibiisi: Gene – Sleep Well Tonight

Oasis ei suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa 90-luvun niin sanotuista brittipopyhtyeistä, joka julkaisee tätä nykyä klassikoitaan päivitettyinä versioina. Blur urakoi koko tuotantonsa tuoreemmiksi painoksiksi parisen vuotta (?) sitten, Suede vähän myöhemmin. Re-issue-versioita on tullut myös Castilta ja viimeisimpänä esimerkiksi Geneltä.

Niille jotka eivät Genen tuotantoa tunne, kerrottakoon, että yhtyeestä tuskin on kirjoitettu yhtään ainoaa juttua ilman ”90-luvun The Smiths” -mainintaa. Eikä kirjoitettu näköjään nytkään. Jokainen voi nyt sitten tykönään päättää, miten paljon tuollaisesta vertailusta haluaa ilostua tai muuten hyötyä.

Gene on muuten havaintojeni mukaan toinen niistä cool britannia -sesongin yhtyeistä, joka päätyy aina, ihan mitä tahansa tehdessään ja miten rajusti tahansa revitellessään, kuulostamaan sievältä. Toinen on The Bluetones. Jujuna tässä on varmaankin yhtyeiden keulahahmojen lauluäänien tietty herkkyys. Ja joo, onhan erityisesti Genen meno muutenkin vähemmän lad kuin monen muun ysäriyhtyeen. Tähän perustunee myös se Genen Martin Rossiterin ja Morrisseyn vertailu.

Tänään perjantaina kuunnellaan siis sievää poppia. Eihän tämä nyt mikään iso menokappale ole, mutta käy mulle hyvin. Kun ei tämä perjantaikaan mikään varsinainen menoperjantai ole: töistä kotiin ja Richard Ashcroftin ja iltapalavoikkareiden kanssa sänkyyn. Ja sitten sleep well tonight.

Kappale löytyy vuonna 1995 ilmestyneeltä Olympian-debyytiltä (singlenä se ilmestyi vuonna 1994) ja on ehdottomasti yksi yhtyeen parhaimmista. Myös video on mieluisa. Ja kyllähän tästäkin kuulee, että sievää on. Jopa tuo ärhäkäksi naamioitu kertsi pohjimmiltaan. Vaikka yrittääkin kaikin voimin kasvaa 90-luvun kertosäevaatimusten kokoiseksi.

Perjantaibiisi: Synttärisankareille

Ja synttärisankareilta.

Tiiän, tiiän, tämä Manic Street Preachersin Let Robeson Sing -kappaleesta  tehty Ian Brown Mix pyörii She’s not anyonen sivuilla jo vähintään toistamiseen. Mutta se taitaa olla useimpien hyvien juttujen kohtalo. Toisto.

Ja hei, voiko oikeastaan edes olla herkullisempaa hetkeä fiilistellä tätä Manicsien ja Ian Brownin letkeää kimppakyytiä, kuin juuri tämä päivä? Ian Brown täytti vuosia eilen (Onnea!), James Dean Bradfield tänään.

Jotenkas, tässä siis yksi versiosuosikkini. Hyvää perjantaita! Ja HBD JDB!

Tai niin kuin herra Brown sen höpsösti muotoilee:

Pass the mic, believe the hype, JDB is flying the kite.

Perjantaibiisi: Blur – There’s No Other Way

Olen kuunnellut tänään jostain syystä koko aamun Blurin Leisure-debyyttiä. En tiedä, miten levy nyt liittyy mihinkään minun elämässä (paitsi vähän ehkä siihen, että viime viikolla kampaajalla käydessäni harkitsin hetken tuollaisen baggy-tukan leikkauttamista), joten homman nimi lienee vain se, että tykkään taas todella paljon siitä, miltä levy kuulostaa synty- ja ilmestymiskontekstistaan täysin irrotettuna. Ja kivaltahan se, kuten aina.

Levyhän ei ollut vuonna 1991 ilmestyessään kummoinenkaan menestystarina tai mikään vielä itseään etsivän bändin sielukas hengentuote, vaan ehkä ennemminkin sellainen levy-yhtiön painostuksessa muovaantunut yritys hypätä silloin ajankohtaisen tanssi-indien bandwagoniin.

Brittipopin kannalta levyn pienoinen floppaaminen ja todella isojen singlebiisien puuttuminen on tietysti vain hyvä juttu. Jos kolmantena singlenä julkaistu Bang olisikin myynyt isosti, ei yhtye olisi välttämättä tullut kyseenalaistaneeksi tyylivalintaansa. Ja kuka tietää, ehkä tässä tapauksessa yhtye olisi päätynyt huuman laannuttua jonnekin tanssi-indiebändien hautausmaalle. Hui kauhistus.

Luojalle kiitos siis Leisuren huonosta menestyksestä (ja tietysti There’s No Other Way -klassikosta sekä Fool– ja Bad Day -hienouksista) sekä siitä, että Damon pakkasi Amerikan-kiertueelle mukaan juuri Kinksin levyn. Sillä mitä ihmettä minusta olisikaan tullut ilman Modern Life Is Rubbishia, joka tunnetusti on erittäin Kinks-esque?

Vaikka kyllähän minä toki aina näidenkin kitaroiden vaikutuksesta väristelen.

Perjantaibiisi: Walk In Fire

Jos jotain haluaisin näin bloggarina saada aikaan, niin ehkä yhden sellaisen ihailevan, palolla kirjoitetun ja arvokkaan tekstin manchesteriläisestä Dovesista. Mutta koska näistä isoimmista rakkaustapauksista kirjoittaminen on niin hiton vaikeaa, ei tämä teksti nyt vielä ole sellainen.

Mutta koska on vuoden ensimmäinen perjantai, on minusta hyvä aika kirjoittaa hurmoksesta. Ja juuri siihen tämä Dovesin Walk In Fire liittyy. Kyseessä on nimittäin mielestäni hurmosbiiseistä hienoin.

En tiedä, kuuletteko te muut tässä sitä taikaa, joka tekee minun elämänilolleni ihmeitä. Saa minut innostumaan ja ajattelemaan jatkumista päättymisen sijaan. Tekemään juttuja, jotka yleensä tuntuvat liian noloilta, vaikeilta tai pelottavita. Lähettelemään hölmöjä, mutta vilpittömiä tekstiviestejä ja avaamaan vielä sen toisenkin pullon (vaikka viettäisin uutta vuotta yksin veljen sohvalla).

Kappale on oikeastaan aika salakavala. Alku on sellaista odotuksia herättelevää hissuttelua ja seesteistä rytmikkyyttä, sitten tulee pikkuhiljaa kasvamista ja neljän minuutin jälkeen löydätkin itsesi keskeltä elämäsi hurmosta.

Ja tämä on aina pakko tanssia. Ja ilmarummuttaa.