Perjantaibiisi: Synttärisankareille

Ja synttärisankareilta.

Tiiän, tiiän, tämä Manic Street Preachersin Let Robeson Sing -kappaleesta  tehty Ian Brown Mix pyörii She’s not anyonen sivuilla jo vähintään toistamiseen. Mutta se taitaa olla useimpien hyvien juttujen kohtalo. Toisto.

Ja hei, voiko oikeastaan edes olla herkullisempaa hetkeä fiilistellä tätä Manicsien ja Ian Brownin letkeää kimppakyytiä, kuin juuri tämä päivä? Ian Brown täytti vuosia eilen (Onnea!), James Dean Bradfield tänään.

Jotenkas, tässä siis yksi versiosuosikkini. Hyvää perjantaita! Ja HBD JDB!

Tai niin kuin herra Brown sen höpsösti muotoilee:

Pass the mic, believe the hype, JDB is flying the kite.

Perjantaibiisi: Blur – There’s No Other Way

Olen kuunnellut tänään jostain syystä koko aamun Blurin Leisure-debyyttiä. En tiedä, miten levy nyt liittyy mihinkään minun elämässä (paitsi vähän ehkä siihen, että viime viikolla kampaajalla käydessäni harkitsin hetken tuollaisen baggy-tukan leikkauttamista), joten homman nimi lienee vain se, että tykkään taas todella paljon siitä, miltä levy kuulostaa synty- ja ilmestymiskontekstistaan täysin irrotettuna. Ja kivaltahan se, kuten aina.

Levyhän ei ollut vuonna 1991 ilmestyessään kummoinenkaan menestystarina tai mikään vielä itseään etsivän bändin sielukas hengentuote, vaan ehkä ennemminkin sellainen levy-yhtiön painostuksessa muovaantunut yritys hypätä silloin ajankohtaisen tanssi-indien bandwagoniin.

Brittipopin kannalta levyn pienoinen floppaaminen ja todella isojen singlebiisien puuttuminen on tietysti vain hyvä juttu. Jos kolmantena singlenä julkaistu Bang olisikin myynyt isosti, ei yhtye olisi välttämättä tullut kyseenalaistaneeksi tyylivalintaansa. Ja kuka tietää, ehkä tässä tapauksessa yhtye olisi päätynyt huuman laannuttua jonnekin tanssi-indiebändien hautausmaalle. Hui kauhistus.

Luojalle kiitos siis Leisuren huonosta menestyksestä (ja tietysti There’s No Other Way -klassikosta sekä Fool– ja Bad Day -hienouksista) sekä siitä, että Damon pakkasi Amerikan-kiertueelle mukaan juuri Kinksin levyn. Sillä mitä ihmettä minusta olisikaan tullut ilman Modern Life Is Rubbishia, joka tunnetusti on erittäin Kinks-esque?

Vaikka kyllähän minä toki aina näidenkin kitaroiden vaikutuksesta väristelen.

Perjantaibiisi: Walk In Fire

Jos jotain haluaisin näin bloggarina saada aikaan, niin ehkä yhden sellaisen ihailevan, palolla kirjoitetun ja arvokkaan tekstin manchesteriläisestä Dovesista. Mutta koska näistä isoimmista rakkaustapauksista kirjoittaminen on niin hiton vaikeaa, ei tämä teksti nyt vielä ole sellainen.

Mutta koska on vuoden ensimmäinen perjantai, on minusta hyvä aika kirjoittaa hurmoksesta. Ja juuri siihen tämä Dovesin Walk In Fire liittyy. Kyseessä on nimittäin mielestäni hurmosbiiseistä hienoin.

En tiedä, kuuletteko te muut tässä sitä taikaa, joka tekee minun elämänilolleni ihmeitä. Saa minut innostumaan ja ajattelemaan jatkumista päättymisen sijaan. Tekemään juttuja, jotka yleensä tuntuvat liian noloilta, vaikeilta tai pelottavita. Lähettelemään hölmöjä, mutta vilpittömiä tekstiviestejä ja avaamaan vielä sen toisenkin pullon (vaikka viettäisin uutta vuotta yksin veljen sohvalla).

Kappale on oikeastaan aika salakavala. Alku on sellaista odotuksia herättelevää hissuttelua ja seesteistä rytmikkyyttä, sitten tulee pikkuhiljaa kasvamista ja neljän minuutin jälkeen löydätkin itsesi keskeltä elämäsi hurmosta.

Ja tämä on aina pakko tanssia. Ja ilmarummuttaa.

Perjantaibiisi: Catatonia – Road Rage

Tykkään niin näistä viikoista, kun torstaina tuntuu perjantailta ja perjantaina lauantailta. Mutta lauantaina ei kuitenkaan vielä sunnuntailta!

Minulla on nyt selvästi meneillään jonkinlaiset Wales-viikot. Viikon ensimmäiset päivät olivat vahvasti Manic Street Preachers -teemaiset, pari viimeistä päivää olen omistanut Super Furry Animalsille ja Catatonialle. Olen ehkä myös katselluta muutaman kuvasen näyttelijä Rhys Ifansista (en ymmärrä sitä Ryan Gosling -juttua, mutta onneksi on Rhys).

Ja kylläpä vain muuten onkin kuulostanut Catatonia vuonna 1998 ilmestynyt kakkoslevy International Velvet jälleen ihan törkeän hyvältä. Hyvät kappaleet, toisinaan iso ja kunnianhimoinen soundi (ei kuitenkaan millään Be Here Now -tavalla…), Cerys Matthewsin ääni sekä 90-luvun tyttöbändeiltä lainatut taustalaulut ja vähän rumpujututkin – jes!

Levy on myös loisto esimerkki siitä, kuinka 90-luvulla todella hallittiin kertosäkeet sekä sellaisten herkkien mutta mahtipontisten slovareiden tehtailu. Tänään sitten illan viimeiseksi hitaaksi vaikka Strange Glue.

Mulder and Scully (videolla Rhys) on soitto- ja settilistojeni vakkari, mutta tänään huikeimmalta on kuulostanut tämä yhtyeen toinen hitti. Niin, tuo kertsi!

Perjantaibiisi: Grace(s)

You ate our chips and you drank our Coke
then you showed me Mars through your telescope.

You act a little crazy but I know you’ve got it under control,
and this is me trying to be kind I want you to know
this whole banging on the roof and stamping on the floors getting old.

Selkeästi kiintoisa tyttö tämä Grace. Hyvää The View -perjantaita kaikille!

Perjantaibiisi: The Strypes – Blue Collar Jane

Tänään oli täysin selvää, että haluan johdatella teidät viikonloppuun nimenomaan The Strypesin vakuuttavan debyyttikokopitkän avustuksella. Irlantilaisten teinipoikien kuun alussa ilmestynyt Snapshot-albumi on nimittäin ollut mielessä pitkälti koko kuluvan viikon.

Mainio kokonaisuus pursuilee kivoja, perjantain tunnariksi istuvia kappaleita (vaikka What the People Don’t See, jo kesällä rakastamani Hometown Girls tai What A Shame), mutta jotenkin tämä levyn ensimmäisenä singlenäkin ilmestynyt Blue Collar Jane videoineen vain kiteyttää yhtyeestä – ja ehkä minustakin – jotain olennaista ja jännää. Levyn vahvuuksiin kuuluvat minusta myös yhä edelleen ne The Strypes -hypen aikoinaan synnyttäneet coverit (esim. You Can’t Judge a Book by the Cover).

The Strypesin yhteydessä puhutaan luonnollisesti aina siitä, kuinka yhtye liikkuu musiikillisesti ja olemuksellisestikin menneisyydessä. Rhythm & blues, rock ’n’ roll, istuvat puvut ja niin edelleen. Minusta yhtye on samalla kuitenkin myös todella vahvasti kiinni tässä ajassa. Eipä nimittäin tarvitse olla mikään suuri trendien tulkki huomatakseen, että The Strypesinkin kiteyttämä old school ja pop-aikaa edeltävä rock ovat jo jonkin aikaa olleet olennainen osa uutta brittiläistä musiikkia.

Miles Kane, Palma Violets, Jake Bugg, Houdini Dax ja tuoreimpana vaikka The 45s. Ja lisää tulee. Kaikki katse menneisyydessä, alkuperäisyydessä. Jokainen omalla tavallaan, mutta myös samoihin inspiraatiolähteisiin – ja toisiinsa – sotkeutuneina. Ainakin löyhästi. Jaottelua ja lokerointia rakastava brittiläinen musiikilehdistö on tyylilleen uskollisesti kiteyttänyt tämän rhythm & blues/rock ’n’ roll/garage -akselista vahvasti vaikuttuvien hengenheimolaisuuden ilmiöksi. Bongattu ainakin termit beat revival ja noh, rock revival.

Ja minä eksyin näköjään tyylilleni uskollisesti tekstin alkuperäisestä tarkoituksesta. Eli siis, pistäkää Snapshot soimaan, se on tiukka. Ei mulla muuta.

Artikkelikuva: Unsplash

Perjantaibiisi: Richard Ashcroft – C’mon people (We’re making it now)

On olemassa muutamia lauluja, joiden äärelle palaan säännöllisesti. Toisin sanoen aina niiden ajanjaksojen jälkeen, jolloin olo ei ole ollut ihan niin elossa, kuin mitä olisin toivonut. Richard Ashcroftin C’mon people (we’re making it now) vuodelta 2000 on yksi näistä lauluista. Tukalan olon ja pettymysten jälkeen koittavien uusien oivallusten ja mahdottomiksi luultujen mahdollisuuksien hymni.

That I am alive
I am alive
I wanna grow

There are so many things I can do
Just like falling in love with you
Take my hand now, understand me
You can come here too

Joka vaatii tulla kuulluksi juuri tänään. Syyskuun ensimmäisenä perjantaina, kun mielessä on yllätyksettömän arjen ja tunkkaisen kesän jälkeen vihdoin uusia raikkaita ajatuksia. Ja ilmassa suuria lupaileva ja rajoituksista lannistumaton uuden ajan tuntu.

But today I worked it out
I got something I can shout about
Someone who believes in all the things I’m thinking

 

Perjantaibiisi: Oasis – Songbird

Yleensä olen jakanut perjantain tunnussävelminä mukavia menobiisejä, mutta tänään tuntuu siltä, ettei viikonlopun tunnariksi sovi kuin yksi laulu.

Sen lisäksi, että Oasiksen Songbird on kaikessa yksinkertaisuudessaankin todella herttainen ja ihastuttavan vilpitön kappale, on se erityinen tietystikin myös siitä syystä, että se on alusta loppuun Liamin kirjoittama – ja ensimmäinen Oasis-single, joka ei ole Noelin käsialaa.

Jos jotain olen Liamissa aina ihaillut, niin sellaista uskomatonta itseluottamusta ja horjumatonta uskoa omaan tekemiseen. Että vaikka lopputuloksena ei oliskaan mitään noelgallagheria, vaan juuri ja juuri kaksiminuuttiseksi pystyvä ja äkkiseltään vaatimattomalta vaikuttava rakkauskipale about me bird, ollaan ylpeitä siitä. D’you know what I mean, man?

She’s not anyone -blogi on nyt sitten vähän niin kuin meitsin Songbird: pikkuruinen, mutta vilpittömyydellä tehty ja ylpeydellä kannettu rakkaudentunnustus jollekin minua suuresti inspiroivalle. Britille, popille ja brittipopille.

Vanhaa She’s not anyone -blogia ja vielä vanhempaa i’mhappytobeheretonight -blogia seuranneet: tunnette kuvion. Muut: hop on and stay young! London swings again!

She’s not anyone

Kiitti, Liam.