The Rhythm Method – Chin Up

Elämä on juuri nyt yhtä jalkapalloa. Kohtuullista siis, että saimme tänä vuonna edes yhden kelpo kisabiisin! The Rythm Methodin Englantia tukeva Chin Up on ihana! Mainio retroilu ja ysärilarppi, mainio kumarrus Englannin kisabiisihistorian suuntaan ja mainio Pet Shop Boys meets New Order -fiilistely. Sellainen good old England -tunnelma. Ja hei, biisi saa Englannin näyttämään kerrankin symppikseltä.

Niin, en todellakaan kannata Englantia, ja esimerkiksi Harry Kanen (en pysty edes lihavoimaan tuota nimeä) juhliminen olisi melkein kamalinta, mitä Arsenal-kannattaja voi tehdä. Mutta jalkapalloa ja Englantia kannatan kyllä. Fiilistelen mieluusti brittiläistä jalkapalloyhteiskuntaa ja sen ilmiöitä. Sellaista perheessä kulkevaa sydämen kannattajuutta, jalkapallon luontevaa roolia vähän kaikessa, sen merkitystä ihmisille. Arvokasta jalkapallohistoriaa ja sitä, miten jalkapallo ja kannattajuus nivoutuvat yhteen musiikin, tyylin ja pukeutumisen kanssa.

(Huliganismissa ei tietenkään ole mitään ihailtavaa.)

Ja vaikka en Englantia kannatakaan, niin jotenkin vihaan sitä näissä kisoissa vähemmän kuin aikoihin. Ystäväni totesikin, että Englanti on taas pitkästä aikaa cool. Ei uhoa, ei machoilua, vaan jotenkin vähän parempi meininkin.

Flow 2015: Brittipopparin lauantai ja sunnuntai

Minulle se tärkein Flow-keikka oli jo perjantaina, kun näin kesän come backia suorittaneen Riden, mutta ei loppufestarikaan yhtä tyhjän kanssa ollut. Ei todellakaan. Tässä muutama ajatus esiintyjistä, joita alkujaan odotin eniten.

Pet Shop Boys oli upea. Pidin yhtyeen harkitusta show’sta, joka ei mennyt missään vaiheessa överiksi, vaan pysyi sellaisena kiehtovan ja salaperäisen hillittynä. Mutta oli silti show. Cool keikka, mutta myös lämmin – yleisö selvästi viihtyi ja rakasti biisivalintoja. Itselleni yksi suosikkikeikoista ikinä.

Belle & Sebastian oli minulle pettymys, mutta useimmille ilmeisesti suuri rakkauden hetki. Ongelma minulle oli se, että vaikka lavalla oli hirvittävä pomppu, meno, yritys ja tarmo, ei mitään sähköä syntynyt minun ja yhteen välille. Mietin keikan aikana, että jotta olisin vaikuttunut, olisi minun pitänyt ehkä olla yhtyeen suuri ihailija ja fani. No, nyt en ole sitä vieläkään. Näin tällä kertaa.

Sunnuntaina ihastutti ensinnäkin Beck. Upea keikka! Sykähdyttävä ja viihdyttävä, herkkäkin silloin, kun tilausta oli. Yllätyin siitä, kuinka hyvin miehen tuotannon loppujen lopuksi tunsin, vaikka en itseäni faniksi voikaan sanoa. Totuus on, etten ole häntä enää vuosiin aktiivisesti kuunnellut, viimeisintä levyä en juurikaan. Melankolisena ja surumielisenä tyyppinä olen tietystikin Sea Change -tyttöjä. Lost Cause -biisin aikana taisin pystyttää pääni sisään jonkinlaisen hartaan hetken. Ehkä aikoinaan tuon levyn jälkeen vain jäi tunne, ettei lisää Beck-albumeita enää tarvita.

Florenece + The Machine oli Riden ohella mielestäni festareiden hienoin. Jotenkin tiesin jo ennen festareita, että tulen hullaantumaan täysin, sillä vaikka en ole kokoonpanoa koskaan aiemmin livenä nähnytkään, on Florence Welchin uskomattoman lavakarisman pystynyt aistimaan ihan videotallenteiltakin.

Lavalla tapahtui jotain sellaista, että sitä pystyi sanomaan show’ksi, vaikkei se joku mitään suunniteltua ja kikkailtua valonräiskettä ollutkaan. Lavan täyttämiseen riitti uskomattoman hieno yhtye ja vielä uskomattompi frontwoman. Heittäytyvä ja selvästi musiikkiaan tunteva frontwoman.

IMG_20150816_224917

Florence + The Machinen keikassa oli vain yksinkertaisesti kaikki kohdallaan. Oli vilpittömyys ja lämpö yleisöä kohtaan. Oli voimaa silloin, kun oli tarkoitus olla voimakas ja herkkyyttä silloin, kun oli tarkoitus olla herkkä. Oli musiikin synnyttämää tanssia ja eleitä, ilman tarkoitusta esittää jotain. Ja oli selittämätöntä taikaa läpi koko keikan. Sellaista, että keikan jälkeen tuntui kuin olisi käväissyt jossain muualla.

Kuvat: Miia Kunnari

Flow 2015: Brittipopparin Flow eli Ride, Florence + The Machine, Pet Shop Boys

Flow ei ehkä ole se ensimmäinen festari maailmassa, jonne minun kapeine musiikkimieltymyksineni kannattaa suunnata, mutta tänäpä vuonna ajattelin festareille kuitenkin mennä. Ainahan siellä jotain on.

Ride (Perjantai klo 00.00, Lapin Kulta Blue Tent )

Ride 02/11/14

Se lienee selvää, että juuri Ride on se yhtye, jonka perässä Flow’hun tänä vuonna menen. Järkytänpäs kuitenkin kaikki Ride-fanit, klassikkofanaatikot ja musiikkikriitikot paljastamalla, että 90-luvun klassikkoyhtyeen levyistä minua sattaa jollain oudolla tavalla miellyttää kokonaisuutena eniten kolmoslevy, vuonna 1994 ilmestynyt Carnival Of Light. Kyllä, samainen levy, joka on joskus kulkenut yhtyeen puheissa nimellä ”Carnival of Shite”. Tää on just tätä taas. Ei ehkä mikään tyylikkäin valinta, mutta varmaankin jollain tavalla brittipopein.

Onni on kuitenkin se, että pidän isosti myös yhtyettä ja shoegaze-maailmaakin varmasti määrittävästä Nowhere-debyytistä sekä Going Blank Again -kakkoslevystä. Tottakai! Lisäksi musiikkimakuani leimaa ihastus klassikoihin. Ei siis hätää, vaikka henki onkin varmasti se, että pitkälti noita teoksiaan (eikä vähäteltyä kolmosalbumiaan) yhtye on tulossa soittamaan – ja yleisö kuulemaan. Ja se on tietty riittävän erityistä.

Oikeastaan kyse ei olekaan siitä, että joku levy olisi huono ja joku hyvä, vaan ehkä ennemminkin siitä, että tunnen luontaisesti vähän enemmän vetoa selkeästi ryhtyviä kertsejä kuin väsymättömiä äänimaailmoja ja pikkuisen sumeita tunnelmia kohtaan. Ehkä siksi 1994 ensin 1990 ja sitten? Tai sitten taikasana on ihan vain tuo -94. Minusta kun ei voi koskaan tietää.

En voi mitenkään väittää olevani suuri shoegaze-genren asiantuntija tai edes isoin Ride-tietäjä (tiedän tietysti paljon Andy Bellistä, tästä lisää myöhemmin). Siksi en ehkä olekaan suhtautunut yhtyeeseen koskaan shoegaze-lähettiläänä, vaan jotenkin olen aina nähnyt bändin laajemmin. Popyhtyeenä. Melodisena. Sellaisena olennaisena ja tykättävänä välibändinä matkalla The Stone Rosesista brittipoppiin. Tärkeänä palana brittiläisen populaarikulttuurin ja sen kulttuurin kitarasoundien historiassa. Rakastankin sitä kaarta, jonka vaikkapa yhtyeen uran kolme ensimmäistä levyä piirtävät: Roses-kitaroista sellaiseen brittipopin kaltaiseen psykedelishenkiseen rockiin ja mod-poppiin.

Tulossa tärkeä ja hieno keikka.

Florence + The Machine (Sunnuntai klo 21.30, Main Stage)

florence

Jos et vielä ole Florence Welchin ja kumppaneiden bandwagonissa, on nyt hyvä hetki hypätä kyytiin. Viimeistään yhtyeen hehkutettu (ja Foo Fightersin äkillistä perumista seurannut) pääesiintyminen alkukesän Glastonbury-festivaaleilla osoitti, että jollain tavalla yhtyeen aika on (taas) juuri nyt – siitäkin huolimatta, että takana on jo kaksi levyllistä suitsutettua, arvostettua ja hienosti myynyttä musiikkia.

Florence + The Machinen viimeisin levy, toukokuussa ilmestynyt How Big, How Blue, How Beautiful on huikea, heittäen yksi tämän vuoden hienoimmista. Jylhä, iso, dramaattinen, tyylikäs, tunteikas, myrskyisä, taidolla toteutettu – kuten kokoonapanolta kahden edeltävän levyn perusteella odottaa voikin. Pidän sen torvista, kitarasoundeista. Pidän siitä, ettei albumissa ole oikeastaan mitään modernia, ei edes kahden edeltäjänsä vertaa. Levyllä ei ole oikeastaan paljoa mitään, mikä kertoisi juuri tästä ajasta. Mutta silti se on melkein parasta brittimusiikkia juuri tänään. Florence + The Machinessä on on myös sellaista genrettömyyttä, joka kiehtoo. Erilaiset musiikilliset vaikutteet ja inspiraatiolähteet kokoontuvat taidokkaasti kokoonpanon nimen alle.

Silloin, kun How Big, How Blue, How Beautiful ei ole ajaton, on se taaksepäin katsova. Se on myös ihastuttavalla tavalla genretön. Se on musiikkia. Ja vähän myös videoille tallennettua, jatkuvaa tarinaa.

Unelmieni Florence-keikkaa sisältää kappaleita tasaisesti kaikilta kolmelta albumilta. Vanhat hitit saavat soida, sekä tietysti ne parit omat suosikit, jotka eivät kuitenkaan tule. Mutta sama biiseille, keikan kruunaa joka tapauksessa Florence Welchin omistautunut ja heittäytyvä lavaesiintyminen. Enkä tarkoita heittäytyvää vain kuvainnollisesti: artisti esiintyi viimisellä Jools Holland -vierailullaan jalka paskana.

Jotain artistin hienoudesta ja minulle ajankohtaisuudesta kertoo varmaankin se, ettei vuoden 2015 parhaat kappaleet -listauksessa varmasti kärkeen sijoittuva Ship to Wreck ei ole edes mitenkään ylivoimaisesti levyn paras raita. Ehkä nippa nappa. Teitä Delilah ja Caught odottaen,

Miia.

Pet Shop Boys (Lauantai klo 22.30, Main Stage)

Foto: Leo Aversa - Crédito obrigatório.

Luin yhtenä päivänä Urheilulehden Veikkausliigaliitettä ja ystäväni sinne kirjoittamaan juttua Koillis-Englannista, jalkapallon merkityksistä siellä. Rakastin juttua. Mietin, että juuri tämä on sitä, mikä minua kiinnostaa jalkapallossa. Ja useimmiten musiikissakin. Ei vain peli, ei vain kitarat ja melodiat, vaan kulttuuri, merkitykset.

Pet Shop Boys ei ole minulle niin tuttu, että voisin kehuskella tai ylpeillä faniudella taikka edes suurella tykkämisellä. Olen aina arvostanut yhtyettä, pitänyt sitä erityisenä, kiinnostavana, hienona, tärkeänäkin, en vain ole koskaan jaksanut suuresti kuunnella sitä. Ne penäämäni merkitykset ja se kulttuuri ovat kuitenkin yhtyeen tekemisessä olemassa. Katsotaan, mitä Flow tekee sille musiikkipuolelle. Nyt vois olla hyvä aika innostua suuremmin.

En yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan yhtyeestä mitään suurta analyysia, joten tyydyn niiden merkitysten ja sen kultuurin kuvailuun epämääräisen listauksen avulla.

Lontoo. Englanti. Klassikko. Avarakatseisuus ja kantaaottavuus. Brittiläistä jollain tavalla, mutta kuitenkin suuresti kosmopoliittia. Optimismi ja jännä juppikulttuurikuvailu. Syntyaikanaan moderni. Kulttuuri- ja aikasidonnaisuus. Syvällinen huolettomuus.

Ja tietysti linkki brittipopinkin kannalta olennaiseeen casual-kulttuuriin ja merkkitietoiseen, italialaisia vaatemerkkejä kunnioittavaan jalkapallokannattajapukeutumiseen. Yhtyeen Paninaro-kappaleen myötä 80-luvun jalkapallokannattajat innostuivat videon italiaisheppujen Paninaro-tyylistä ja laajensivat merkkiuskollisuutensa ulottumaan myös videolla näkyviin huippumerkkeihin.

Along with the look came the music of the Pet Shop Boys.

The Pet Shop Boys had a song called Paninaro and I had the video on tape. Chris Lowe, who I always thought was right at the cutting edge of the street fashion, comes up this escalator and there’s a sign for Emporio Armani behind him. I thought This looks good. I liked the idea of having the casual gear from a top designer like Emporio Armani. (Phil Thornton: Casuals; football, fighting & fashion)

No, tätä biisiä nyt tuskin kuullaan, mutta eiköhän päässä soi vielä lauantainakin

Armani – Armani – Ar, Ar, Ar – Armani

Bonuksia:

Belle & Sebastian

Olisiko aika alkaa tykätä Belle & Sebastianista? Jostain syystä en ole yhtyeeseen koskaan hurahtanut, mutta Flow voi kyllä muuttaa kaiken – tai sitten pidän yhtyeen musiikkia vielä viikon päästäkin liian sievänä ja pikkuisen ärsyttävänä. Katsotaan!

Róisín Murphy

Ysärityttö.

Beck

2000-luvun alussa kohtalaisesesti tykätty, mutta sittemmin unohtunut.