HEY LYLA!The Libertines -nukketeatteri: Skint And Minted, osa 1
Posted on 1.7.2020
Parasta internetissä juuri nyt, sen Noel Gallagher ajeluttaa Adelea -meemin ohella: The Libertinesin tarina nukketeatterina. Viisiminuuttisessa pätkässä lavalla käyvät kaikki yhtyeen jäsenet, Albion Roomista krapulassa heräilevien Peten ja Carlin kanssa päästään elämään läpi The Libertinesin syntytarinaa. Pätkä on suorastaan hulvaton!
“We could call the band… Babyshambles!”
The Libertines on aina ollut faninsa huomioiva yhtye, fanien bändi. Tässä taas yksi super sympaattinen tapa tarjota faneille hunajaa. Jakso kaksi ilmestyy perjantaina.
Pete Doherty & The Puta Madres – Who’s Been Having You Over
Posted on 29.1.2019
The Libertines -legenda Pete Dohertyn soolotuotanto on ollut aika runollista, kaunista ja herkkää. Ehkä siksi tämä Dohertyn ja hänen Puta Madres -bändinsä ensimmäisen singlen raskaus ja sellainen upbeat rock vähän yllätti. Who’s Been Having You Over tavoittaa jopa jotain Dohertyn vanhan Babyshambles-yhtyeen tuotannosta.
Doherty on hieno muusiikko ja artisti. Taitelijasielu ja ikuinen runopoika. Hänen musiikkiinsa ja teksteihinsä, jonkinlaiseen päänsisäiseen maailmaan uppoutuminen on aina seikkailu. Jopa päättymätön ja ikuisesti lisää oivalluksia tarjoava sellainen. Dohertyn kappaleista ei helposti merkitykset lopu.
Siksi onkin upeaa, että huhtikuussa saamme kokonaisen albumillisen Pete Doherty & The Puta Madres -materiaalia. Levy on äänitetty ranskalaisessa kalastajakylässä – erittäin romanttista ja taiteilijasielukasta!
Taiteilijasielun ja runopojan lisäksi Dohertyssä asuu tietysti rokkari. Kiva siis, että tekeminen on tällä kertaa bändimäistä. Rokkibändin keulahahmona oleminen kun pukee miestä.
Perjantaibiisi: Pete Doherty – Last Of The English Roses
Posted on 6.7.2018
Britannia, Englanti, jalkapallo, pop-musiikki, pop-kulttuuri, tennarit, verkkatakit, takit, tyyli… Rakastan sitä, miten nuo kaikki kietoutuvat yhteen.
Juuri nyt pitäisi varmaankin kirjoittaa siitä, miten it’s coming home. Tai siitä, miten brittiläinen musiikkimaailma on täynnä jalkapalloa huutavia, ilmiselviä jalkapallobiisejä, anthemeita ja hoilotuskertosäkeitä.
Mutta minusta juuri nyt on kiehtovampaa se, miten it is home. Se, miten jalkapallo on Englannissa, lävistää ihmisten arjen. Tai se, miten olennainen osa populaarikulttuurin kuvastoa jalkapallo on. Mutta ei vain ilmiselvästi, vaan jossain ilmiselvää julistusta syvemmällä. Taustakankaana, sivulauseissa, hienovaraisissa viittauksissa. Elokuvan henkilöhahmossa, joka on matkustanut New Yorkiin työkeikalle, vaikka Arsenal pelaa FA-cupin finaalissa (Ocean’s 8) tai rikossarjan Tottenham vs. Arsenal -heitossa (C.B. Strike).
Siinä, miten usein julkisuuden henkilöiden Wikipedia-esittely päättyy tyyliin Tim Wheeler is an Arsenal F.C. fan tai siinä, miten olennaista on kertoa, että
Doherty is also known to be a devoted follower of Queens Park Rangers football club.
Niin, Pete Doherty on suuri QPR-kannattaja ja yksi niistä rokkareista, jotka olivat itsekin lupaavia jalkapallojunnuja (myös mm. Richard Ashcroft ja Nicky Wire). Sen lisäksi Doherty on runopoika, jolla on lyyrikon kyky kuvata englantilaisuutta, romantisoida sitä. Niin kuin vaikka tässä vuoden 2008 debyyttisoolokappaleessaan.
Kappale on ihana, ja oiva esimerkki siitä, miten jalkapallokuvastoa on luontevaa käyttää englantilaisuuden lyyrisenä maisemana, sen romantisoimisessa. Silloinkin, kun ei edes lauleta jalkapallosta. Nuoruuden viattomuuden, huolettomuuden, vapauden sekä ensirakkauden suloisen muistelun ja nostalgisoinnin kuvitukseksi sopii kaikkien englantilaisten tunnistama lähiön harmaa jalkapallokenttä ja QPR-kitissä pelaava Doherty. Tekstitasolla rakastan kappaleessa sitä, kuinka Doherty ei käytä unelmatytön, Englannin ruusun, kuvailuun vaikkapa adjektiiveja vaalea, suurisilmäinen ja kaunis, vaan tytön ihanuus, coolius, oikeanlaisuus ja ”englantilaisuus” tuodaan esiin sillä, kuinka tyttö melkein läikyttää lageria sekä erottaa QPR-jalkapalloilijat Rodney Marshin ja Stanley Bowlesin sekä Kappan ja Reebokin.
She knows her Rodney’s from her Stanley’s
And her Kappas from her Reeboks
Vaikka jalkapallo ei näissä kisoissa tulisikaan kotiin, säilyy se tietysti brittiläisessä populaarikulttuurissa kaikkien tunnistamana taustana, maisemana ja kuvituksena tapahtumille, muistoille, rakkaudelle, menetykselle. Tunteille. Lähiaikoina joko onnellisille sellaisille tai sitten kuvastona ja kerronnan keinona häviämiselle, taas yhdelle pettymykelle.
Artikkelikuva: Unsplash
The Libertines lyhytelokuvana
Posted on 27.11.2014
Elämä ole tuntunut viime aikoina oikein miltään. Paitsi tänään 15 minuutin ajan.
Se tuntui kivasti ja kylmästi värähtelevältä.
Jos The Libertines vaikutti sinuun yhtään samalla tavalla kuin se vaikutti minuun, ilahdut seuraavasta vartista.
Roger Sargent teki tämän lyhytelokuvan The Libertinesin viime kesäisen Hyde Parkin keikan introksi. Visuaaliseksi historiikiksi nimetty pätkä käy Bethnal Greenin ”Libertines Alleylla”, yhteen palanneen yhtyeen treeneissä ja vuoden 2010 paluukeikoilla. Se tunnelmoi vanhalla kuvamateriaalilla ja bändin jäsenten muistoilla siitä, kuinka yhtyeestä tuli 2000-luvun alun ilmiö. Kaksi levyä voi muuttaa maailmaa.
Elämäni levyt: Mando Diao – Hurricane Bar
Posted on 2.7.2014
Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.
Ystävä: ruotsalaisen Mando Diaon kakkoslevy Hurricane Bar
Ilmestymisvuosi: 2004
Ystävä silloin, kun: kaipaan ystävää, jonka energia, intensiteetti ja melodiakorva on jotain aivan erityistä.
Erityisen ihanaa: You Can’t Steal My Love. Mikä teos! Ei epäilystäkään, etteikö tässä ole yksi hienoimmista Britannian ulkopuolella tehdyistä brittipoppikappaleista. Lopun irrottelun tahtiin on ollut hyvä kipuilla ja tunteilla. Kuuntele vaikka: tuo kitara yhdistettynä kuolematonta Honey I love you, like the summer falls and the winter crawls you’re above and beyond me -riviä maailman vakuuttavimmin ja sydäntäsärkevimmin toistavaan Gustaf Noréniin on silkkaa taikuutta.
Mikä tekee Hurricane Barista parhaan ystävän? No, levy on huikea musiikillinen seikkailu jossain rockin ja popin välimaastoissa. Välillä karjahdellaan ja ränkytetään kitaraa ja ollaan Bring ’Em In -debyyttilevyn tavoin garage rock, välillä annetaan kitarapopin elementtien – herkkyyden, melodisuuden, hienojen kertosäkeiden ja stemmalaulujen – viedä. Tai: välillä ihastellaan The Libertinesiä, välillä kiitellään Oasista. Vaikkapa.
Kokonaisuutena Hurricane Bar on yhtyeen debyyttiä popimpi ja elegantimpi, jotenkin viimeistellympi. Silti lopputulos on edelleen sopivan huoleton ja huolimaton sekä hurjan vilpitön ja aito.
Ja levyn biisimateriaali, se on uskomaton. Jokaiseen kappaleeseen on saatu ujutettua jotain jännää ja kiinnostavaa. Down In The Pastiin kiehtova tummuus, mystinen basso ja huikea kertosäe. On Pete Doherty -tavalla vähän suurpiirteisesti ja karheasti läpi laulettu puoliherkkä This Dream Is Over. Ja tietysti etkobiisisuosikkini God Knows ja siinä tapahtuva tyylikäs lauluvastuun vaihto.
Omiin Hurricane Bar -muistoihin kuuluu myös Wienissä viettetty vaihtovuosi. Pieni pala nuoruuttani kiteytyy siihen hetkeen, kun God Knows -kappaleen alkutahtien rämähtäessä soimaan syöksyn wieniläisen Chelsea-baarin tiskiltä Ottakringer kädessä tanssilattialle. Sopivasti ”Ou jee” -huutoon mukaan.
Tuolloin sain todistaa sitä, kuinka saksankielinen Eurooppa meni sekaisin yhtyeestä. Itse asiassa Mandot myivät juuri ilmestyneen Hurricane Barin siivittämänä kaupungin ykköskeikkapaikan, Gasometerin loppuun hetkessä. Oasiksen samaisen paikan keikalle lippuja sai vielä ovelta…
Hurricane Barilla maailman simppelein konsepti – kitarat, rummut, basso – on toteutettu aivan erityisen taidokkaasti ja kiehtovasti. Ja minun näköisesti.
Mutta maailma ei ole enää entisensä, eikä ole Mando Diaokaan. Ihan tarkaan en tiedä, missä yhtye nykyään menee, mutta ihan tätä se ei taida olla.
Your blues forgotten
Mando Diao Ruisrcoskissa perjantaina 4.7.2014.
Levy: Babyshambles – Sequel To The Prequel
Posted on 4.9.2013
Tämän kiehtovan ja vähän oudonkin, vanhojen bändien uusien levyjen (Travis, Manic Street Preachers, Franz Ferdinand, Arctic Monkeys) täyttämän syksyn yksi kiinnostavimmista tapauksista on ehdottomasti brittiläisen Babyshamblesin paluu. Yhtye julkaisi maanantaina uuden Sequel To The Prequel-albuminsa.
Kyseessä on yhtyeen kolmas kokopitkä – ja ensimmäinen sitten vuoden 2007 Shotters Nation -albumin. Levy yllättää olemalla musiikillisesti monipuolisempi mihin olin levyn ensimmäisen singlen, suoraviivaisen Nothing Comes To Nothing -kappaleen perusteella osannut varautua. Tutun kitararockin lomassa Sequel To The Prequel tyylileikittelee jazzilla ja skalla, on toisinaan The Libertines-tavalla punk, kunnes pistäytyy jammailemassa laulaja Pete Dohertyn nykyisessä kotikaupungissa Pariisissa.
Erityisesti pidän siitä, että levy tuntuu aiempaan Babyshambles-tuotantoon verrattuna seesteisemmältä. Yhtyeelle ominaisen rauhattomuuden rinnalle on tullut viehättävää herkkyyttä ja levollisuutta. Vaikka tietty rouheus, mutkattomuus sekä Dohertyn suurpiirteinen tapa lauleskella, ovatkin yhä edelleen tallella, on lopputulos edellisiin levyihin verrattuna vähemmän poukkoileva ja kaoottinen.
Levystä jääkin jotenkin viimeistelty ja harkittu vaikutelma: harmonisuuden lisäksi myös musiikillinen moniuloitteisuus kielii loppuun viedyistä visioista ja jäsennellyistä ajatuksista. Mielikuvaa täydentää kuvataiteilija ja Cool Britannia -ikoni Damien Hirstin käsissä syntynyt kansitaide – vau!
Kuten varmaan tekstistä on jo voinut aistia, itse pidän levystä. Onhan sillä turhatkin hetkensä, mutta kokonaisuus on varsin onnistunut.
Ja vaikka levyllä ei vaikkapa Deliveryn kaltaisia moderneja brittirockin klassikoita olekaan, löytyy siltä useampi hyvä yksittäinen kappale. Nothing Comes To Nothing lieneekin jo yhtyeen uusin hitti. Itse olen tällä hetkellä mieltynyt mm. Maybelline- ja Seven Shades –kappaleisiin, jotka ovat molemmat melko klassisia Babyshambles-biisejä. Suurin suosikkini on kuitenkin tämä Farmers Daughter, jonka runollisuus ja isoihin mittoihin kasvava – ja yhtyeelle todella epätyypillinen – kertosäe säväyttivät heti.
Hieno kappale, joka vain vahvistaa käsityksiäni runopoika-Dohertyn lahjakkuudesta.
Huomaan tämän levyn myötä mieltäväni Babyshamblesin yhä enemmän Dohertyn lisäksi myös yhtyeen muiden jäsenten – tällä hetkellä Drew McConnellin ja Mik Whitnallin – projektiksi. Toisin kuin aiemmat Babyshambles-albumit, Sequel To The Prequel ei sisällä ainoatakaan Dohertyn yksin kirjoittamaa kappaletta. Levyn tasapainoisuus, vivahteikkuus ja herkkyys ovat varmastikin paljon myös yhtyeen edellisen albumin sekä mm. Bluria ja The Smithsiä tuottaneen Stephen Streetin pelisilmän ansiota.
Sequel To The Prequel -albumin kansi: Damien Hirst
Soittolista: vuosi 2021
HEY LYLA! 