Levy: Hurula – Jehova

Ruotsalainen Hurula julkaisi lokakuun loppupuolella neljänne levynsä, Jehova nimeltään. Levy on vuoden parhaita albumeita, minkä lisäksi siitä on tullut oma Hurula-suosikkini, vuoden 2014 Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för -debyytin rinnalle.

Jehova on Hurulan neljäs levy. Vaikka levy paikoin onkin ainakin paria suhteellisen synkkää edeltäjäänsä popimpi, kevyempi ja positiivsempi, mitään radikaalisti erilaista se ei kuitenkaan tarjoa. Esimerkiksi sinkkubiisi Tro på er ruin on todella klassinen Hurula-kappale.

Kokonaisuus kuulostaa ehdottomasti tutulta – artisti tuntuu oman upean juttunsa ja tekemisen tavan löytäneen, tarvetta millekään uudelle ei minun mielestä ole.

Edelliseen Klass-levy verrattuna Jehova soi omiin korviini biisien suhteen tasaisempana. Klassilla erottui muutama huippu hyvä biisi, mutta muu levy jäi jotenkin vaisummaksi. Jehovalla sen sijaan jokainen biisi tuntuu hitiltä ja omalla tavallaan todella hyvältä. Hurulan tuotannon parhaimmistoon menee heittäen useampi kappale, anakin avausraita ja jotenkin Hurulaksi kovin pop ja uudella tavalla punk Vårldcentralen (mahtava!), nimibiisi Jehova (rakastan kertsin lyriikoita), ehkä melkein Hurulan paras biisi Änglar (sydäntäsärkevän ihana ja simppeli, pienisuuri pop-kappale), tarttuva Sjuk Av Kärlek sekä päätösraita Ikväl, ikväll.

Hurulalla on taito säväyttää jokaisella levyllä. Vaikka tekemisen tapa pysyy suhteellisen muuttumattomana, Hurula-tunnusmerkkejä kierrättävänä, onnistuu jokaiselle levylle tallentumaan oma taikansa ja erityistunnelmansa. Tekeminen jalostuu, mutta pysyy silti autenttisena.

Artistilla on punk-tausta ja sieltä tekemisessä toki on vaikutteita. Itse kuuntelen Hurulaa popparin korvin ja viehätyn melodioista, kertosäkeistä, raastavista lyriikoista ja melankoliasta.

Jehova tuntuu nyt todella erityiseltä levyltä. Sen monivivahteisuus ja upeiden biisien suuri määrä takaavat sen, ettei tämä levy helposti tyhjene ja lopeta inspiroimasta. Ehkä jopa tuleva moderni klassikko.

Unohtuneita brittipop-suosikkeja: Kenickie

Unohtuneita brittipop-suosikkeja, eli tärkeitä 90-luvun brittipop-yhtyeitä valtavirran ja myyntiennätysten ulkopuolelta. Aiemmin kirjoitin Lickistä, tänään Kenickiestä.

Vuosina 1994-98 vaikuttanut Kenickie julkaisi lyhyen uransa aikana kaksi levyä: vuonna 1997 ilmestyi debyytti At The Club ja vuotta myöhemmin Get In. Erityisesti ensilevy kuuluu minun brittipop-kaanoniini.

Vaikka Kenickie ei nyt, 25 vuotta brittipop-hurmoksen jälkeen, meinaakaan mahtua suuren yleisön brittipop-mielikuviin ja muistoihin, sinne Oasiksen, Blurin, Sueden, Pulpin ja Elastican kaltaisten suurien nimien joukkoon, ei kyseessä ole kuitenkaan ihan mikään muutaman pubikeikan pikkubändi. Yhtyeen debyyttilevy ylsi ilmestyttyään listasijalle 9, top 40 -sinkkuja ilmestyi useampi. Oasis-pomo ja Creation-levy-yhtiön perustaja Alan McGee yritti saada bändiä listoilleen, mutta yhtye hylkäsi McGeen tarjouksen. Lopulta Kenickie julkaisi deyyttialbuminsa St. Etiennen Bob Stanleyn ja  Pete Wiggsin EMIDisc-levy-yhtiölle.

Jos mietitään brittipopin musiikillista karttaa, sijoittuu Kenickien pop-punk jonnekin Sleeperin ja Elastican läheisyyteen. Minun korviini yhtye soi Elastricaa popimpana, mutta toisaalta paikoin Sleeperiä raaempana. Välillä tulkinta muistuttaa brittiduo Shampoota. Lyriikoiden maisemassa on paljon samaa kuin Sleeperillä: nuoruutta, juhlia ja pussailua. Ajankuvaa sekin.

At The Club on hurja ja hengästyttävä 14 kappaleen albumikokonaisuus. Liki jokaisessa biisissä on koukkua ja hurmaavuuttaa, tykkään levystä todella! Lempikappaleitani ovat tietysti suurimmat hitit ja brittipop-klassikot In Your Car ja Punka. Myös Millionare Sweeper, Come out 2 Nite, Elasticasta muistuttava Spies sekä rauhaisa päätösraita Acetone hienoine jousisovituksineen ovat minun suosikkeja.

Kenickie ei ehkä tehnyt pitkää uraa tai ollut kansainvälisesti menestynyt vientituote, mutta yhtye kuuluu ehdottomasti aikakautta määrittävien bändien joukkoon. Se on yksi niistä kulttimainetta nauttivista lyhyen, mutta intensiivisen uran tehneistä brittipop-kauden yhtyeistä, jotka muistuttavat aikakauden sähäkästä, ohimenevästä, hedonistisesta ja musiikillisesti yltäkylläisestä luonteesta. Yhtyeen värikäs ja raikas pop-punk laajentaa käsitystä brittipopista ja muistuttaa siitä, miten monenlaisia kitaramusiikin ilmentymiä brittipop-kattotermin, tietyn aikakauden ja sen ajan hengen alle mahtuu.

Kenickie kannattaa ehdottonasti fiilistellä YouTubesta löytyvillä live-taltioinneilla. Autenttinen ysärimiljöö saa yhtyeen kuulostamaan entistä mainiommalta.

Yhtyeen laulaja Lauren Laverne on tehnyt sittemmin hienon uran televisiotöissä ja radio-dj:nä. Laverne sanoi muutaman vuoden takaisessa haastattelussa brittipopin olleen mahtavaa ja hauskaa, mutta hänen mielestään musiikki vain on nykyään hurjan paljon parempaa. Laverne viittasi tällä nykyisen digiajan musiikilliseen monipuolisuuteen. Enää yhtä saarivaltiota tuskin saisi seisomaan vain kitaramusiikin taakse.